El Retrato de Dorian Gray.  Oscar Wilde
Capítulo 3. (Luku 3. LUKU III.)
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

A las doce Y media del día siguiente lord Henry Wotton fue paseando desde Curzon Street hasta el Albany para visitar a su tío, lord Fermor, un viejo solterón, cordial pero un tanto brusco, a quien en general se tachaba de egoísta porque el mundo no obtenía de él beneficio alguno, pero al que la buena sociedad consideraba generoso porque daba de comer a la gente que le divertía. Su padre había sido embajador en Madrid cuando Isabel II era joven y nadie había pensado aún en el general Prim, pero abandonó la carrera diplomática caprichosamente por el despecho que sintió al ver que no le ofrecían la embajada de París, puesto al que creía tener pleno derecho en razón de su nacimiento, de su indolencia, del excelente inglés de sus despachos y de su desmesurada pasión por los placeres. El hijo, que había sido secretario de su padre, y que presentó también la dimisión, gesto que por entonces se consideró un tanto descabellado, sucedió a su padre en el título unos meses después, y se consagró a cultivar con seriedad el gran arte aristocrático de no hacer absolutamente nada. Aunque poseía dos grandes casas en Londres, prefería vivir en habitaciones alquiladas, que le causaban menos molestias, y hacía en su club la mayoría de las comidas. Se preocupaba algo de la gestión de sus minas de carbón en las Midlands, y se excusaba de aquel contacto con la industria alegando que poseer minas de carbón otorgaba a un caballero el privilegio de quemar leña en el hogar de su propia chimenea. En política era conservador, excepto cuando los conservadores gobernaban, periodo en el que los insultaba sistemáticamente, acusándolos de ser una pandilla de radicales. Era un héroe para su ayuda de cámara, que lo tiranizaba, y un personaje aterrador para la mayoría de sus parientes, a quienes él, a su vez, tiranizaba. Era una persona que sólo podía haber nacido en Inglaterra, y siempre afirmaba que el país iba a la ruina. Sus principios estaban anticuados, pero se podía decir mucho en favor de sus prejuicios.

Seuraavana päivänä kello puoli yksi lordi Henry Wotton kulki Curzon streetiltä Albanylle tervehtimään setäänsä lordi Fermoria, joka oli sukkelasuinen, joskin hiukan karheatapainen vanha poika. Suuri yleisö arveli häntä itsekkääksi, koskei sillä ollut mitään varsinaista hyötyä hänestä, mutta oman seurapiirinsä mielestä hän oli hyvinkin aulis, sillä hän oli vieraanvarainen kaikille niille, jotka häntä huvittivat. Hänen isänsä oli ollut Englannin lähettiläänä Madridissa Isabellan nuoruuden aikana, jolloin ei kukaan vielä uneksinutkaan Primistä, mutta hän oli vetäytynyt pois diplomaatiselta uralta sen vuoksi, ettei häntä kutsuttu lähettilääksi Parisiin. Omasta mielestään hän olisi kuitenkin ollut täysin pätevä tuohon paikkaan syntynsä, kylmäverisyytensä, virheettömien englanninkielisten sähkösanomiensa ja kiihkeän nautintohalunsa vuoksi. Poika, joka oli ollut isänsä sihteeri, oli seurannut päällikkönsä esimerkkiä, jota siihen aikaan pidettiin tyhmyytenä. Ja kun hän muutamia kuukausia myöhemmin peri isänsä arvonimen, niin hän antautui innokkaasti tutkimaan ylimyssäädyn suurta työttömyyden taitoa. Hän omisti kaksi suurta kaupungintaloa, mutta asui sittenkin mielemmin vuokrahuoneissa, sillä niistä oli vähemmän vaivaa, ja aterioitsi klubissaan. Hän seurasi jonkunmoisella innolla hiilikaivostensa hoitoa Midlandissa ja puolusti tätä teollisuussivuharrastustaan sillä väitteellä, että se herrasmies, jolla oli onni omistaa hiilikaivoksia, saattoi lämmittää omaa liettään puilla. Valtiollisesti hän kuului torypuolueesen, paitsi silloin kuin puolue oli hallituksessa, sillä silloin hän sätti sen jäseniä radikaaliseksi roskajoukoksi. Hän oli sankari kamaripalvelijallensa, joka aina sätti häntä, mutta sitä vastoin hän oli kauhistus sukulaisillensa, joita hän taas vuorossaan sätti. Hänen kaltaisensa henkilö ei olisi voinut syntyä missään muualla kuin Englannissa, ja hän väitti aina että kaikki siellä kävi aivan nurin kurin. Hänen periaatteensa olivat vanhanaikuisia, mutta ei ollut paljon sanottavaa hänen ennakkoluulojansa vastaan.

Cuando lord Henry entró en la habitación de su tío lo encontró vestido con una tosca chaqueta de caza, fumando un cigarro habano y refunfuñando mientras leía The Times.

Kun lordi Henry astui huoneesen, niin hän näki setänsä karhea metsästysfakki yllään polttavan sikaria ja muristen lukevan Timesiä.

-Vaya, Harry -dijo el anciano caballero-, ¿qué te ha hecho salir tan pronto de casa? Creía que los dandis no se levantaban hasta las dos y que no aparecían en público hasta las cinco.

"No, Harry", sanoi vanha herra, "mikä saattaa sinut näin varhain liikkeelle? Minä luulin, että te keikailijat ette nousisi koskaan ennen kahta, ettekä näyttäytyisi muille ennen viittä."

-Puro afecto familiar, tío George, te lo aseguro. Quiero pedirte algo.

"Vain sukurakkautta, voin vakuuttaa, setä George. Minä haluaisin jotakin."

-Dinero, imagino -respondió lord Fermor, torciendo el gesto-. Bueno; siéntate y cuéntamelo todo. En estos tiempos que corren los jóvenes se imaginan que el dinero lo es todo.

"Tietysti rahaa", sanoi lordi Fermor irvistellen. "No niin, käy istumaan ja tee minulle asiasta selkoa. Nuoret luulevat nykyään että raha on pääasia maailmassa."

-Sí -murmuró lord Henry, colocándose mejor la flor que llevaba en el ojal de la chaqueta-; y cuando se hacen viejos no se lo imaginan: lo saben. Pero no quiero dinero. Sólo las personas que pagan sus facturas necesitan dinero, tío George, y yo nunca pago las mías. El crédito es el capital de un segundón, y se vive agradablemente con él. Además, siempre me trato con los proveedores de Dartmoor y, en consecuencia, nunca me molestan. Lo que quiero es información: no información útil, por supuesto; información perfectamente inútil.

"Aivan niin", mutisi lordi Henry, näpistellen takkinsa napinläpeä, "ja kun he tulevat vanhoiksi, niin he sen tietävät. Mutta minä en tarvitse rahaa. Vaan ne, jotka maksavat laskunsa, tarvitsevat rahaa, setä George, enkä minä koskaan maksa niitä. Luotto on nuoremman pojan pääoma, ja sillä on hyvä elää. Sitä paitsi minä teen aina kauppaa Dartmoorin kauppiaiden luona, eivätkä ne koskaan kiusaa minua laskuilla. Minä tarvitsen vain tietoja: en hyödyllisiä tietoja tietenkään, vaan aivan turhanpäiväisiä."

-Te puedo contar todo lo que contiene cualquier informe oficial, aunque quienes los redactan hoy en día escriben muchas tonterías. Cuando yo estaba en el cuerpo diplomático las cosas iban mucho mejor.

Pero, según tengo entendido, ahora les hacen un examen de ingreso. ¿Hay que extrañarse del resultado?

Los exámenes, señor mío, son pura mentira de principio a fin. Si una persona es un caballero, sabe más que suficiente, y si no lo es, todo lo que sepa es malo para él.

"No niin, minä voin antaa sinulle tietoja kaikesta siitä mitä englantilaisessa aateliskalenterissa seisoo, vaikka nykyään siinä on paljon hullutusta. Kun minä olin diplomaattiuralla, niin silloin kaikki oli paljoa paremmalla kannalla. Mutta minulle on kerrottu, että nykyään ihmiset voivat päästä aateliskalenteriin tutkinnonkin nojalla. Mitäpä siis voisit siitä odottaa? Tutkinnot ovat humbugia alusta loppuun. Jos mies on gentleman, niin hänellä on aivan kylliksi tietoja, ja jos hän ei ole gentleman, niin kaikki tieto on hänelle turmioksi."

-El señor Dorian Gray no tiene nada que ver con el mundo de los informes oficiales, tío George -dijo lord Henry lánguidamente.

"Onko mr. Dorian Grayn nimi aateliskalenterissa, setä George", sanoi lordi Henry hitaasti.

-¿El señor Dorian Gray? ¿Quién es? -preguntó lord Fermor, frunciendo el espeso entrecejo cano.

"Mr. Dorian Gray? Kuka hän on?" kysyi lordi Fermor rypistäen tuuheita valkoisia kulmakarvojaan.

-Eso es lo que he venido a averiguar, tío George. Debo decir, más bien, que sé quién es. Es el nieto del último lord Kelso. Su madre era una Devereux, lady Margaret Devereux. Quiero que me hables de su madre. ¿Cómo era? ¿Con quién se casó? Trataste prácticamente a todo el mundo en tu época, de manera que quizá la hayas conocido. En el momento actual me interesa mucho el señor Gray. Acaban de presentármelo.

"Sitä minä juuri tahtoisin tietää, setä George. Tai oikeastaan, minä tiedän kuka hän on. Hän on viimeisen lordi Kelson tyttären poika. Hänen äitinsä nimi oli Devereux — lady Margaret Devereux. Minä tahtoisin kuulla hänen äidistänsä. Minkälainen hän oli? Kenen kanssa hän oli naimisissa? Sinähän tunsit melkein kaikki aikalaisesi, varmaan sinä tunsit hänetkin. Minä olen nykyään hyvin huvitettu mr. Graystä. Olen vastikään tutustunut häneen."

-¡Nieto de Kelso! -repitió el anciano caballero-. El nieto de Kelso... Claro... Conocí muy bien a su madre. Creo que asistí a su bautizo. Era una joven extraordinariamente hermosa, Margaret Devereux, y volvió loco a todo el mundo escapándose con un joven que no tenía un céntimo, un don nadie, señor mío, un suboficial de infantería o algo por el estilo. Ya lo creo. Lo recuerdo todo como si hubiera sucedido ayer. Al pobre infeliz lo mataron en un duelo en Spa pocos meses después de la boda. Una historia muy fea. Dijeron que Kelso se agenció un aventurero sin escrúpulos, un animal belga, para que insultara en público a su yerno; le pagó, señor mío, para que lo hiciera; le pagó y luego aquel individuo ensartó al suboficial como si fuera un pichón. Echaron tierra sobre el asunto, pero, cielo santo, Kelso comió solo en el club durante cierto tiempo después de aquello. Recogió a su hija, según me contaron, pero la chica nunca volvió a dirigirle la palabra. Sí, sí, un asunto muy feo. Margaret también se murió, en menos de un año. De manera que dejó un hijo, ¿no es eso? Lo había olvidado. ¿Cómo es el chico? Si es como su madre debe de ser bien parecido.

-Es bien parecido -asintió lord Henry.

"Kelson tyttärenpoika!" toisti vanha herra — "Kelson tyttärenpoika!… Tietysti… Minä tunsin hyvin hänen äitinsä. Luullakseni olin läsnä hänen ristiäisissänsä. Hän oli tavattoman kaunis tyttö, tuo Margaret Devereux, ja hän suututti kaikki nuoret miehet karkaamalla erään nuoren köyhän miehen kanssa, joka ei ollut kerrassaan mikään, vain alaupseeri jossakin jalkaväenrykmentissä, tai jotain muuta sen tapaista. Tietysti. Minä muistan koko tuon tapauksen, ikäänkuin se olisi eilen sattunut. Poika parka sai surmansa kaksintaistelussa Spa'ssa pari kuukautta häittensä jälkeen. Se oli hyvin ruma juttu. Kerrottiin että Kelso oli lahjonut erään belgialainen lurjuksen, jotta tämä solvaisisi hänen vävypoikaansa julkisesti — lahjonut hänet, kuuletkos, lahjonut hänet — ja että tuo mies pisti hänet kuoliaaksi aivan kuin kyyhkysen. Juttu saatiin vaikenemaan, mutta saipa myös Kelso hyvän aikaa sen jälkeen yksinään aterioida klubissansa. Hän kuului ottaneen tyttärensä jälleen kotiin, mutta tämä ei puhunut koskaan sanaakaan isälle. Niin, olipa se surullinen juttu. Vuoden kuluttua tytärkin kuoli. Häneltä jäi siis poika? Sen olin kokonaan unohtanut. Millainen poika hän on? Jos hän on äitiinsä, niin hän on varmaan kaunis."

-Espero que caiga en buenas manos -prosiguió el anciano-. Heredará un montón de dinero si Kelso se ha portado bien con él. Su madre también tenía dinero. Le correspondieron todas las propiedades de Selby, a través de su abuelo. Su abuelo odiaba a Kelso, lo consideraba un tacaño de mucho cuidado. Y no se equivocaba. Fue a Madrid en una ocasión cuando yo estaba allí. Cielo santo, logró que me avergonzase de él. La reina me preguntaba quién era el noble inglés que siempre se peleaba con los cocheros por el precio de las carreras. Menuda historia. Pasé un mes sin aparecer por la Corte. Confío en que tratara a su nieto mejor que a los cocheros de alquiler.

-No lo sé -respondió lord Henry-. Imagino que al chico no le faltará de nada. Todavía no es mayor de edad. Sé que Selby es suyo: lo sé porque me lo ha dicho él. Y.., ¿su madre, entonces, era muy hermosa?

"Hän on hyvin kaunis", vakuutti lordi Henry.

"Toivottavasti hän joutuu hyviin käsiin", jatkoi vanhus. "Hänen pitäisi saada koko joukon rahaa, jos Kelso on noudattanut oikeutta. Hänen äidilläänkin oli omaisuutta, sillä äiti peri koko Selbyn tilan äitinsä isän jälkeen. Hänen äitinsä isä vihasi Kelsoa ja sanoi että hän oli halveksittava ihminen. Ja se hän olikin. Hän tuli Madridiin kerran kun minä olin siellä. Totisesti, minä häpesin hänen puolestansa. Kuningatarkin tiedusti minulta sitä englantilaista aatelismiestä, joka aina kiisteli ajurien kanssa maksusta. He keksivät siitä kokonaisen jutun. Minä sen johdosta en uskaltanut näyttää naamaanikaan hovissa kokonaiseen kuukauteen. Toivottavasti hän kohteli tyttärensä poikaa paremmin kuin ajureita."

-Margaret Devereux era una de las criaturas más encantadoras que he visto nunca, Harry. Qué la impulsó a comportarse como lo hizo es algo que nunca entenderé. Podría haberse casado con quien hubiera querido. Carlington estaba loco por ella. Pero era una romántica. Todas las mujeres de esa familia lo han sido. Los hombres no valían nada, pero, cielo santo, las mujeres eran maravillosas.

"En tiedä", vastasi lordi Henry. "Minun luullakseni poika on hyvissä varoissa. Hän ei ole vielä täysi-ikäinen. Hän omistaa Selbyn, sen tiedän. Sen hän on kertonut minulle. Ja … hänen äitinsä, oliko hän hyvin kaunis?"

Carlington se declaró de rodillas. Me lo dijo él mismo. Margaret Devereux se rió de él, y no había por entonces una chica en Londres que no quisiera pescarlo. Y, por cierto, Harry, hablando de matrimonios estúpidos, ¿qué es esa patraña que me cuenta tu padre de que Dartmoor se quiere casar con una americana? ¿Es que las chicas inglesas no son lo bastante buenas para él?

-Ahora está bastante de moda casarse con americanas, tío George.

-Yo apoyo a las mujeres inglesas contra el mundo entero, Harry -dijo lord Fermor, golpeando la mesa con el puño.

"Margaret Devereux oli suloisimpia olentoja mitä koskaan olen nähnyt. Mikä ihme sai hänet tuohon tekoon, sitä en koskaan ole voinut ymmärtää. Olisihan hän voinut mennä naimisiin kenen kanssa hyvänsä. Carlington oli aivan hulluna hänen tähtensä. Ja hän oli myös luonteeltaan romantinen, niinkuin kaikki sen perheen naiset. Miehet olivat kehnoja, mutta naiset kerrassaan ihmeellisiä. Carlington mateli polvillaan hänen edessänsä. Sen hän itse sanoi minulle. Mutta hän teki vain pilkkaa Carlingtonista. Ja siihen aikaan ei Lontoossa ollut ainoatakaan tyttöä, joka ei olisi hänen jäljessään juossut. Mutta naimakaupoista puhuessa, Harry, mitä päättömyyksiä sinun isäsi kertoi minulle Dartmoorista, että hän muka aikoo naida jonkun amerikkalaisen? Eivätkö englantilaiset tytöt hänelle kelpaa?"

-Todo el mundo apuesta por las americanas.

"Nykyään avioliitot amerikkalaisten kanssa ovat hyvin muodissa, setä
George."

-No duran, según me han dicho -murmuró su tío. -Las carreras de fondo las agotan, pero son inigualables en las de obstáculos. Lo saltan todo sin pestañear. No creo que Dartmoor tenga la menor posibilidad.

"Mutta minä asetan englantilaiset naiset koko maailman naisten edelle,
Harry", sanoi lordi Fermor, iskien nyrkillä pöytään.

"Amerikkalaiset ovat parhaassa kurssissa."

-¿Quiénes son sus padres? -gruñó el anciano-. ¿Acaso los tiene?

"Mutta ne eivät ole kestäviä, olen kuullut sanottavan", mutisi hänen setänsä.

Lord Henry negó con la cabeza.

-Las jóvenes americanas son tan inteligentes para esconder a sus padres como las mujeres inglesas para ocultar su pasado -dijo lord Henry, levantándose para marcharse.

-Serán chacineros, supongo.

"Pitkä juoksu uuvuttaa heidät, mutta estejuoksussa he ovat kerrassaan mainioita. Kaikki käy heiltä lennossa. En usko että Dartmoorilla on hyvää onnea."

"Minkälainen on tytön perhe?" mutisi vanha herra. "Onko hänellä minkäänlaista perhettä?"

-Eso espero, tío George, por el bien de Dartmoor. Me dicen que la chacinería es una de las profesiones más lucrativas de los Estados Unidos, después de la política.

Lordi Henry pudisti päätään. "Amerikkalaiset tytöt salaavat yhtä taitavasti vanhempansa kun englantilaiset entisyytensä", sanoi hän nousten mennäkseen.

-¿Es bonita esa muchacha?

"He ovat kai sikakauppiaita?"

-Se comporta como si fuese hermosa. La mayoría de las americanas lo hacen. Es el secreto de su encanto.

"Toivottavasti, setä George, Dartmoorin tähden. Olen kuullut sanottavan että sikakauppa politiikan jälkeen on kaikkein tuottavin liike."

-¿Por qué no se quedan en su país? Siempre nos están diciendo que es el paraíso de las mujeres.

"Onko hän kaunis?"

-Lo es. Ésa es la razón de que, como Eva, estén tan excesivamente ansiosas de abandonarlo -dijo lord Henry-. Adiós, tío George. Gracias por darme la información que quería. Me gusta saberlo todo sobre mis nuevos amigos y nada sobre los viejos.

"Hän käyttäytyy ikäänkuin hän olisi kaunis. Sen tekevät useimmat amerikkalaiset. Siinä on heidän viehätyksensä salaisuus."

"Miksi nuo amerikkalaiset naiset eivät voi pysyä omassa maassaan? He vakuuttavat aina että Amerikka on naisten paradiisi."

-¿Dónde almuerzas hoy, Harry?

-En casa de tía Agatha. He hecho que me invite, junto con el señor Gray, que es su último protégé.

-¡Umm! Dile a tu tía Agatha, Harry, que no me moleste más con sus empresas caritativas. Estoy harto.

"Niin se onkin. Sen vuoksi he niin halukkaasti pyrkivätkin sieltä pois, aivan kuin Eevakin", sanoi lordi Henry. "Hyvästi, setä George. Minä tulen myöhään aamiaisille, jos vielä viivyn. Kiitos siitä tiedonannosta, jonka olen saanut. Minä haluan aina saada tarkat tiedot uusista ystävistäni, mutta vanhoista en tahdo tietää mitään."

Caramba, la buena mujer cree que no tengo nada mejor que hacer que escribir cheques para sus estúpidas ocurrencias.

"Missä sinä syöt aamiaista, Harry?"

-De acuerdo, tío George, se lo diré, pero no tendrá ningún efecto. Las personas filantrópicas pierden toda noción de humanidad. Se las reconoce por eso.

"Täti Agathan luona. Olen tarjoutunut sinne aamiaisille yhdessä mr.
Grayn kanssa. Hän on tädin viimeinen suojatti".

El anciano caballero gruñó aprobadoramente y llamó para que entrara su criado.

Lord Henry atravesó unos soportales de poca altura para llegar a Burlington Street, y dirigió sus pasos en dirección a la plaza de Berkeley.

"Hm! Sano täti Agathalle, Harry, ettei hän vaivaisi minua enää hyväntekeväisyysjutuillaan. Minä olen kyllästynyt niihin. Tuo kelpo nainen luulee, ettei minulla ole muuta tekemistä kuin kirjoittaa shekkejä hänen typeriä tuumiansa varten."

Aquélla era, por tanto, la historia familiar de Dorian Gray. Pese a lo esquemático del relato, le había impresionado porque hacía pensar en una historia de amor extraña, casi moderna. Una mujer hermosa que se arriesga a todo por una loca pasión. Unas pocas semanas de felicidad sin límite truncadas por un crimen odioso, por una traición. Meses de silenciosos sufrimientos, y luego un hijo nacido en el dolor. La madre arrebatada por la muerte, el niño abandonado a la soledad y a la tiranía de un anciano sin corazón.

"Hyvä, setä George. Kyllä minä sanon, mutta ei siitä ole apua. Hyväntekijät kadottavat kaiken ihmisyystunteen. Se on heidän luonteelleen ominaista."

Vanha herra nyökkäsi myöntävästi päätään ja soitti palvelijaa.

Lordi Henry kulki Burlington Streetin matalan pylvähikön läpi ja käänsi askeleensa Berkeley squariä kohti.

Sí; unos antecedentes interesantes, que situaban al muchacho, que le añadían una nueva perfección, por así decirlo. Detrás de todas las cosas exquisitas hay algo trágico. Para que florezca la más humilde de las flores se necesita el esfuerzo de mundos... Y, ¡qué encantador había estado durante la cena la noche anterior, cuando, la sorpresa en los ojos y los labios entreabiertos por el placer y el temor, se había sentado frente a él en el club, las pantallas rojas de las lámparas avivando el rubor despertado en su rostro por el asombro! Hablar con él era como tocar el más delicado de los violines. Dorian respondía a cada toque y vibración del arco... Había algo terriblemente cautivador en influir sobre alguien. No existía otra actividad parecida. Proyectar el alma sobre una forma agradable, detenerse un momento; emitir las propias ideas para que las devuelva un eco, acompañadas por la música de una pasión juvenil; transmitir a otro la propia sensibilidad como si se tratase de un fluido sutil o de un extraño perfume; allí estaba la fuente de una alegría verdadera, tal vez la más satisfactoria que todavía nos permite una época tan mezquina y tan vulgar como la nuestra, una época zafiamente carnal en sus placeres y enormemente vulgar en sus metas... Aquel muchacho a quien por una extraña casualidad había conocido en el estudio de Basil encarnaba además un modelo maravilloso o, al menos, se le podía convertir en un ser maravilloso. Suyo era el encanto, y la pureza inmaculada de la adolescencia, junto a una belleza que sólo los antiguos mármoles griegos conservan para nosotros. No había nada que no se pudiera hacer con él. Se le podía convertir en un titán o en un juguete. ¡Qué lástima que semejante belleza estuviera destinada a marchitarse!... ¡Y Basil? Desde un punto de vista psicológico, ¡qué interesante era! Un nuevo estilo artístico, un modo nuevo de ver la vida, todo ello sugerido de manera tan extraña por la simple presencia de alguien que era todo eso de manera inconsciente; el espíritu silencioso que mora en bosques sombríos y camina sin ser visto por campos abiertos, mostrándose, de repente, como una dríade, y sin temor, porque en el alma que la busca se ha despertado ya esa singular capacidad a la que corresponde la revelación de las cosas maravillosas; las simples formas, los simples contornos de las cosas que se estilizaban, por así decirlo, adquiriendo algo semejante a un valor simbólico, como si fuesen a su vez el esbozo de otra forma más perfecta, a cuya sombra dotaban de realidad: ¡qué extraño era todo! Recordaba algo parecido en la historia del pensamiento. ¿No fue Platón, aquel artista de las ideas, quien lo había analizado por vez primera? ¿No había sido Buonarotti quien lo esculpió en el mármol multicolor de una sucesión de sonetos? Pero en nuestro siglo era extraño... Sí; trataría de ser para Dorian Gray lo que él, sin saberlo, había sido para el autor de aquel retrato maravilloso. Trataría de dominarlo; en realidad ya lo había hecho a medias. Haría suyo aquel espíritu maravilloso. Había algo fascinante en aquel hijo del Amor y de la Muerte.

Sellainen oli siis Dorian Grayn perhetarina. Semmoisenakin kuin hän oli sen kuullut, vailla minkäänlaisia kaunisteluja, se oli liikuttanut häntä, muistuttaen ihmeellistä, melkein uudenaikaista romaania. Kaunis nainen panee alttiksi kaikki hullun intohimon vuoksi. Muutamia hurjan surullisia viikkoja, jotka keskeytyvät äkkiä hirveän, salakavalan rikoksen vuoksi. Kuukausmääriä äänetöntä epätoivoa, sitten lapsi, joka syntyy tuskalla. Kuolema korjaa äidin, poika jää yksin vanhan ja kovan miehen valtaan. Niin; se oli mieltäkiinnittävä tausta, josta pojan kuva kohosi vieläkin täydellisempänä kuin mitä se todellisuudessa oli. Kaikissa harvinaisissa olosuhteista oli jotakin traagillista. Maailman täytyi kärsiä synnytystuskia, jotta pieninkin kukka voisi puhjeta… Miten ihastuttava Dorian olikaan ollut edellisenä päivänä päivällisillä, kun hän istui klubissa häntä vastapäätä silmissä hämmästynyt kiilto, suu hiukan auki pelonsekaisen ilon vallassa ja heräävä ihmetyksen ilme kasvoilla, joiden lämpöistä väriä vahakynttilöiden punertava valo lisäsi. Puhuminen hänen kanssaan oli kuin soittamista mainiolla viululla. Joka ainoa jousen kosketus ja väräys sai hänetkin väräjämään… Mikä tavaton nautinto tuossa tunteessa, kun saattoi vaikuttaa toiseen ihmiseen. Ei mikään muu tunne ollut sen kaltaista. Mikä ääretön ilo siinä, kun sai siirtää oman sielunsa ihanaan kuoreen ja antaa sen viivähtää siellä jonkun aikaa; kun sai kuulla oman henkisen katsantokantansa kaikuvan nuoruuden ja intohimon sävelissä ja vuodattaa toiseen oman luonnonlaatunsa ikäänkuin se olisi salaperäistä nestettä tai harvinaista tuoksua. Se oli ehkä suurinta iloa, mitä saattoi tuntea meidän ahtaana ja alhaisena aikanamme, jonka huvit olivat niin aistillisen ruumiillisia ja tarkoitukseltaan halpoja… Hän oli tyypiltäänkin merkillinen, tuo poika, jonka hän aivan sattumalta oli tavannut Basilin atelierissä, tai ainakin hän voisi siksi tulla. Hänessä oli suloutta ja nuorukaisen puhtautta, sekä sellaista kauneutta, jota näemme vanhojen kreikkalaisten marmorikuvissa. Hän kelpaisi sekä titaniksi että narriksi. Kuinka sääli, että tuollaisen kauneuden oli määrä kuihtua… Entä Basil! Miten huvittava hän oli psykologiselta kannalta katsoen! Uusi taidesuunta, uusi tapa nähdä elämää, jonka toinen oli vain läsnäolonsa kautta, aivan tietämättään herättänyt hänessä; synkän metsän hiljainen henki, joka näkymättömänä kulkee aavojen kenttien yli, oli äkkiä näyttäytynyt hänelle dryadin kaltaisena, pelottomana, sen vuoksi että hänen omassa sielussaan, joka tuota henkeä etsi, oli herännyt ihmeellinen näkemys, jolle yksinään ihmeelliset asiat näyttäytyvät; itse muodot ja rajaviivat ikäänkuin hienonivat, ja saavuttivat jonkunmoisen symbolisen arvon, ikäänkuin ne itse olisivat jonkun muun ja täydellisemmän kauneuden kuvastusta, jonka varjoon ne loivat todellisuutta. Miten ihmeellistä se olikaan! Jotakin samankaltaista juolahti hänen mieleensä historiasta. Eikö Plato, tuo ajatusten taiteilija, ollut kaikkein ensiksi sitä selvittänyt? Eikö Buonarotti ollut veistänyt sitä sonettisikermän kirjavaan marmoriin? Mutta meidän aikakaudellemme se oli vierasta… Niin, hän tahtoi koettaa olla Dorian Graylle sitä mitä tämä itsetiedottomasti oli taiteilijalle, joka oli luonut tuon ihmeellisen muotokuvan. Hän koettaisi hallita häntä, — sitä hän tosiaankin oli jo puolittain tehnytkin. Hän tahtoi voittaa tuon merkillisen sielun omakseen.

De repente, lord Henry se detuvo y contempló las casas que lo rodeaban. Se dio cuenta de que había dejado atrás la de su tía y, sonriendo, volvió sobre sus pasos. Cuando entró en el vestíbulo, un tanto sombrío, el mayordomo le hizo saber que los comensales ya se habían sentado a la mesa. Entregó el sombrero y el bastón a uno de los lacayos y pasó al comedor.

Tuossa rakkauden ja kuoleman lapsessa oli tosiaankin jotakin tenhoavaa.

Hän pysähtyi äkkiä ja silmäsi ylös taloihin. Hän huomasi sivuttaneensa tätinsä oven ja hymyillen itsekseen hän kääntyi takaisin. Kun hän astui hiukan hämärään eteiseen, niin palvelija sanoi aamullisen olevan jo alulla. Hän antoi hattunsa ja keppinsä hänelle ja meni ruokasaliin.

-Tarde como de costumbre -exclamó su tía, reprendiéndolo con un movimiento de cabeza.

"Myöhään niinkuin ainakin, Harry", huudahti hänen tätinsä pudistaen päätänsä.

Lord Henry inventó una excusa banal y, después de acomodarse en el sitio vacío al lado de lady Agatha, miró a su alrededor para ver a los invitados. Dorian Gray le hizo una tímida inclinación de cabeza desde el extremo de la mesa, apareciendo en sus mejillas un rubor de satisfacción. Frente a él tenía a la duquesa de Harley, una dama con un carácter y un valor admirables, muy querida por todos los que la conocían, y con las amplias proporciones arquitectónicas a las que los historiadores contemporáneos, cuando no se trata de duquesas, dan el nombre de corpulencia. A su derecha estaba sentado sir Thomas Burdon, miembro radical del Parlamento, que seguía a su líder en la vida pública y a los mejores cocineros en la privada, cenando con los conservadores y pensando con los liberales, según una regla tan prudente como bien conocida. El asiento a la izquierda de la duquesa estaba ocupado por el señor Erskine de Treadley, anciano caballero de considerable encanto y cultura, que había caído sin embargo en la mala costumbre de guardar silencio, puesto que, como explicó en una ocasión a lady Agatha, todo lo que tenía que decir lo había dicho antes de cumplir los treinta. A la izquierda de lord Henry se sentaba la señora Vandeleur, una de las amigas más antiguas de su tía, santa entre las mujeres, pero tan terriblemente poco atractiva que hacía pensar en un himnario mal encuadernado.

Afortunadamente para él, la señora Vandeleur tenía a su otro lado a lord Faudel -una mediocridad muy inteligente, de más de cuarenta años y calva tan rotunda como una declaración ministerial en la Cámara de los Comunes-, con quien conversaba de esa manera tan intensamente seria que es el único error imperdonable, como él mismo había señalado en una ocasión, en el que caen todas las personas realmente buenas y del que ninguna de ellas escapa por completo.

Hän sanoi jotakin puolustukseksensa ja istuttuaan tyhjälle sijalle tädin viereen, hän katsoi ympärilleen nähdäkseen keitä oli läsnä. Dorian nyökkäsi hänelle arasti päätään pöydän päästä, samalla kuin ilonpuna kohosi hänen poskilleen. Vastapäätä häntä istui Harleyn herttuatar, erittäin hyväluontoinen ja lempeä nainen, jota kaikki rakastivat. Hän oli niin muodottoman suuri ruumiltaan, että kaikki hänen aikuisensa historiankirjoittajat olisivat sanoneet sitä lihavuudeksi kaikissa muissa naisissa, jotka eivät olleet herttuattaria. Hänen vieressään oikealla puolella, istui sir Thomas Burdon, radikaali parlamentin jäsen, joka julkisessa elämässä seurasi puolueen johtajaa, mutta yksityiselämässään parasta kokkia, toteuttaen sen viisaan ja tunnetun säännön, että tulee syödä päivällistä vanhoillisten ja ajatella vapaamielisten kanssa. Herttuattaren vasemmalla puolella istui mr. Erskine of Treadley, vanha, miellyttävä ja hyvin sivistynyt herra, joka oli piintynyt siihen pahaan tapaan, että hän aina oli vaiti, sen vuoksi, niinkuin hän kerran oli selittänyt lady Agathalle, että hän oli jo sanonut kaikki sanottavansa ennenkuin hän oli täyttänyt kolmeakymmentäkään vuotta. Hänen naapurinaan oli mrs. Vandeleur, lady Agathan vanha ystävä, täysi pyhimys naisten parissa, mutta kovin huolimaton puvussansa, aivan kuin huonosti sidottu rukouskirja. Onneksi oli mrs. Vandeleurin toisella puolella lordi Faudel, hyvin nerokas, keski-ikäinen ja keskinkertainen kyky, yhtä kalju kuin ministerin puhe alahuoneessa, ja hänen kanssaan mrs. Vandeleur puheli innokkaalla ja vakavalla tavalla. Mutta tuo tapa oli lordi Henryn mielestä anteeksi antamaton erehdys, johon kaikki hyvät ihmiset tekivät itsensä syypääksi, ja josta he eivät koskaan voineet päästä.

-Estamos hablando del pobre Dartmoor, lord Henry -exclamó la duquesa, haciéndole, desde el otro lado de la mesa, un gesto amistoso con la cabeza-. ¿Cree usted que se casará realmente con esa joven tan fascinante?

"Me keskustelemme Dartmoor raukasta, lordi Henry", sanoi herttuatar ja nyökkäsi hänelle ystävällisesti päätään pöydän yli. "Luuletteko, että hän todellakin nai tuon nuoren, ihastuttavan tytön?"

"Minä luulen, että tyttö on päättänyt kosia häntä, herttuatar."

-Creo que la joven está decidida a pedir su mano, duquesa.

"Kuinka julmaa!" huudahti lady Agatha. "Se olisi todellakin estettävä."

-¡Qué espanto! -exclamó lady Agatha-. Alguien debería tomar cartas en el asunto.

"Olen kuullut luotettavalta taholta, että hänen isänsä tekee kauppaa amerikkalaisilla rihkamatavaroilla", sanoi sir Thomas Burdon ylimielisesti.

-Me han informado, de muy buena tinta, que su padre tiene un almacén de áridos -dijo sir Thomas Burdon con aire desdeñoso.

"Minun setäni luuli että hän harjoitti sikakauppaa, sir Thomas."

-Mi tío ha sugerido y a que se trata de chacinería, sir Thomas.

"Rihkamatavaraa! Mikä on amerikkalaista rihkamatavaraa?" kysyi herttuatar, kohottaen ylös suuret kätensä ja pannen erityistä painoa sanoihinsa.

-¡Áridos! ¿Qué mercancías son ésas? -preguntó la duquesa, alzando sus grandes manos en gesto de asombro y acentuando mucho el verbo.

"Amerikkalaisia romaaneja", vastasi lordi Henry ottaen eteensä peltopyytä.

-Novelas americanas -respondió lord Henry, mientras se servía una codorniz.

La duquesa pareció desconcertada.

Herttuatar joutui hämilleen.

"Älkää välittäkö hänestä, rakas ystävä", kuiskasi lady Agatha. "Hän ei koskaan puhu täyttä totta."

-No le haga caso, querida -susurró lady Agatha-. Mi sobrino nunca habla en serio.

-Cuando se descubrió América... -intervino el miembro radical de la Cámara de los Comunes, procediendo a enumerar algunos datos aburridísimos. Como todas las personas que tratan de agotar un tema, logró agotar a sus oyentes. La duquesa suspiró e hizo uso de su posición privilegiada para interrumpir.

"Kun Amerikka löydettiin", sanoi radikaali herra ja alkoi kertoa ikävää juttua. Samoinkuin kaikki, jotka koettavat perinpohjaisesti selvittää aihettansa, hän ikävystytti kuulijoitansa. Herttuatar huokasi ja käytti hyväkseen keskeyttämisoikeuttansa, "Jumala suokoon, ettei sitä koskaan olisi löydetty!" huudahti hän. "Tosiaankin, meidän nuorilla tytöillämme ei ole nykyään minkäänlaisia toiveita. Se on hyvin väärin."

-¡Ojalá nunca la hubieran descubierto! -exclamó-. A decir verdad, nuestras jóvenes no tienen ahora la menor oportunidad. Es una gran injusticia.

"Ehkäpä Amerikkaa ei olekkaan löydetty", sanoi mr. Erskine. "Minä tahtoisin sanoa, että se on vain paljastettu."

-Quizá, después de todo, América nunca haya sido descubierta -dijo el señor Erskine-; yo diría más bien que fue meramente detectada.

-Sí, sí, pero yo he visto especímenes de sus habitantes -respondió vagamente la duquesa-. He de confesar que la mayoría de las mujeres son extraordinariamente bonitas. Y además visten bien. Compran toda la ropa en París. Me gustaría poder permitírmelo.

"Mutta minä olen nähnyt näytteitä alkuasukkaista", vastasi herttuatar epävarmalla äänellä. "Minun täytyy tunnustaa, että suurin osa heistä on varsin kauniita. Ja he käyvät myös hyvin puettuina. He tilaavat kaikki pukunsa Parisista. Minäkin soisin, että minulla olisi varaa tehdä samoin."

"Sanotaan, että kun hyvät amerikkalaiset kuolevat, niin he joutuvat Parisiin", naureskeli Sir Thomas, jolla oli koko varasto kuluneita sukkeluuksia.

-Dicen que cuando mueren, los americanos buenos van a París -rió entre dientes sir Thomas, que tenía un gran armario de frases ingeniosas ya desechadas.

"Todella! Ja minne joutuvat pahat amerikkalaiset kuoltuansa?" kysyi herttuatar.

-¿De verdad? Y, ¿adónde van los malos? -quiso saber la duquesa.

"He matkustavat Amerikkaan", mutisi lordi Henry.

-Van a los Estados Unidos -murmuró lord Henry.

Sir Thomas frunció el ceño.

-Me temo que su sobrino tiene prejuicios contra ese gran país -le dijo a lady Agatha-. He viajado por todo el territorio, en coches suministrados por los directores, que son, en esas cuestiones, extraordinariamente hospitalarios. Le aseguro que es muy instructivo visitarlos Estados Unidos.

Sir Thomas rypisti kulmiaan. "Minäpä luulen, että teidän veljenne pojalla on ennakkoluuloja tuota suurta maata kohtaan", hän sanoi lady Agathalle. "Minä olen matkustanut siellä ristin ja rastin, vieläpä tirehtöörien omissa yksityisvaunuissa, sillä tirehtöörit tuollaisissa tapauksissa ovat tavattoman kohteliaita. Minä vakuutan teille, että matkustaminen siellä on hyvin sivistävää."

-¿De verdad tenemos que ver Chicago para estar bien educados? -preguntó el señor Erskine quejumbrosamente-. No me siento capaz de emprender ese viaje.

"Mutta pitääkö meidän nähdä Chicago ollaksemme sivistyneitä?" kysyi mr. Erskine valittavalla äänellä. "Ei minulla ole enää halua sellaiseen matkaan."

Sir Thomas agitó la mano.

-El señor Erskine de Treadley tiene el mundo en las estanterías de su biblioteca. A nosotros, los hombres prácticos, nos gusta ver las cosas, no leer su descripción. Los americanos son un pueblo muy interesante. Y totalmente razonable. Creo que es la característica que los distingue. Sí, señor Erskine, un pueblo totalmente razonable. Le aseguro que los americanos no se andan por las ramas.

Sir Thomas liikutti kättään. "Mr. Erskine of Treadley haluaa pitää maailman kirjahyllyllään. Me käytännön miehet tahdomme mieluummin itse nähdä kuin lukea kirjoja. Amerikkalaiset ovat hyvin hauskoja ihmisiä. He ovat niin tavattoman järkeviä. Minun luullakseni se on heidän luonteenomaisin piirteensä. Niin, mr. Erskine, tavattoman järkevää väkeä. Minä vakuutan teille, etteivät amerikkalaiset ole lainkaan turhanpäiväisiä."

-¡Terrible! -exclamó lord Henry-. No me gusta la fuerza bruta, pero la razón bruta es totalmente insoportable. No está bien utilizarla. Es como golpear por debajo del intelecto.

"Kuinka hirveää!" huudahti lordi Henry. "Minä voin sietää raakaa voimaa, mutta raaka järki on kerrassaan sietämätöntä. Se on alhaista. Se on paljoa alempana ymmärrystä."

-No le entiendo -dijo sir Thomas, enrojeciendo considerablemente.

"Minä en käsitä teitä oikein", sanoi sir Thomas punastuen.

-Yo sí, lord Henry -murmuró el señor Erskine con una sonrisa.

"Minä kyllä ymmärrän, lordi Henry", mutisi mr. Erskine hymyillen.

-Las paradojas están muy bien a su manera... -intervino el baronet.

"Paradoksit ovat tavallaan kyllä hyviä…" toisti parooni.

-¿Era eso una paradoja? -preguntó el señor Erskine-. No me lo ha parecido. Quizá lo fuera. Bien, el camino de las paradojas es el camino de la verdad. Para poner a prueba la realidad, hemos de verla en la cuerda floja. Cuando las verdades se hacen acróbatas podemos juzgarlas.

"Oliko se paradoksi?" kysyi mr. Erskine. "En minä sitä luule. Ehkäpä kyllä. No niin, paradoksit johtavat totuuteen. Voidaksemme tutkia todellisuutta täytyy meidän antaa sen tanssia nuoralla. Kun totuudet muuttuvat konstintekijöiksi, niin me voimme arvostella niitä."

-¡Dios del cielo! -dijo lady Agatha-, ¡cómo discuten ustedes los hombres! Estoy segura de que nunca sabré de qué están hablando. Por cierto, Harry, estoy muy enfadada contigo. ¿Por qué tratas de convencer a nuestro Dorian Gray, una persona tan encantadora, para que renuncie al East End? Te aseguro que sería inapreciable. A nuestros habituales les hubiera encantado oírle tocar.

"Hyvä Jumala!" sanoi lady Agatha, "kylläpä te miehet osaatte todistaa! Minä en koskaan voi päästä teidän puheistanne selville. Kuules, Harry, sinuun minä olen aivan suuttunut. Miksikä sinä olet kehoittanut meidän rakasta mr. Dorian Graytämme luopumaan köyhistämme? Minä vakuutan, että hän olisi oikea aarre meille. Me pitäisimme niin paljon hänen soitostansa."

-Quiero que toque para mí -exclamó lord Henry sonriendo. Cuando miró hacia el extremo de la mesa captó como respuesta un brillo en la mirada de Dorian.

"Minä tahdon, että hän soittaa minulle", sanoi lordi Henry nauraen ja katsoi pöydän alapäähän, josta häntä kohtasi kirkas katse.

"Mutta nuo ihmisraukat Whitechapelissa ovat niin onnettomia", jatkoi lady Agatha.

-Pero en Whitechapel la gente es muy desgraciada -protestó lady Agatha.

-Soy capaz de simpatizar con cualquier cosa menos con el sufrimiento -dijo lord Henry, encogiéndose de hombros-. Hasta eso no llego. Es demasiado feo, demasiado horrible, demasiado angustioso. Hay algo terriblemente morboso en la simpatía de nuestra época por el dolor. Debemos interesarnos por los colores, por la belleza, por la alegría de vivir. Cuanto menos se hable de las miserias de la vida, tanto mejor.

"Minä tunnen myötätuntoisuutta kaikkea muuta paitsi kärsimystä kohtaan", sanoi lordi Henry pudistaen olkapäitään. "Se ei herätä minun myötätuntoani. Se on liian rumaa; liian hirveää ja liian surkeata. Tuo nykyajan myötätuntoisuus kärsiviä kohtaan on suorastaan sairaalloista. Paljoa parempi, jos ihmisten myötätuntoisuus kohdistuisi kauneuteen, väreihin ja elämän iloihin. Mitä vähemmän elämän varjopuolista puhutaan, sitä parempi."

-De todos modos, el East End es un problema muy importante -señaló sir Thomas, con un grave movimiento de cabeza.

"Mutta täytyyhän myöntää, että East Endin köyhälistön tila on hyvin tärkeä kysymys", huomautti sir Thomas vakavasti päätään pudistaen.

-Muy cierto -respondió el joven lord-. Es el problema de la esclavitud, y tratamos de resolverlo divirtiendo a los esclavos.

"Aivan niin", vastasi nuori lordi. "Se on orjakysymys, ja me koetamme ratkaista sen hankkimalla orjille huvitusta."

El político le miró con mucho interés.

Politikoitsija katsoi häneen ankarasti. "Mitä muutoksia te sitten ehdottaisitte?" hän kysyi.

-¿Qué cambio propone usted, en ese caso? -preguntó. Lord Henry se echó a reír.

-No deseo cambiar nada en Inglaterra, a excepción del clima -respondió-. Me basta y me sobra con la contemplación filosófica. Pero como el siglo XIX se ha arruinado por un excesivo gasto de simpatía, sugiero que se acuda a la ciencia para solucionarlo. La ventaja de las emociones es que nos llevan por el mal camino, y la ventaja de la ciencia es que excluye la emoción.

Lordi Henry naurahti. "Minä en tahdo muuttaa mitään Englannissa paitsi ilmaa", hän vastasi. "Minä tyydyn kerrassaan filosofisiin huomioihin. Mutta koska yhdeksästoista vuosisata on tehnyt vararikon kuluttamalla liiaksi myötätuntoisuutta, niin ehdotan, että kääntyisimme tieteen puoleen päästäksemme entiseen tasapainoomme. Tunteista on se etu, että ne johtavat meitä harhaan, ja tieteestä se, että se on tunteeton."

-Pero tenemos gravísimas responsabilidades -aventuró tímidamente la señora Uandeleur.

"Mutta meidän edesvastuumme on hyvin raskas", sanoi mrs. Vandeleur arasti.

"Äärettömän raskas", toisti lady Agatha.

-Sumamente graves -se hizo eco lady Agatha.

Lord Henry miró con detenimiento al señor Erskine.

-La humanidad se toma demasiado en serio. Es el pecado original del mundo. Si los cavernícolas hubieran sabido reír, la historia habría sido distinta.

Lordi Henry katsoi mr. Erskineen. "Ihmiskunta katsoo kaikkea liian vakavalta kannalta. Siinä on maailman ensimäinen synti. Jos luolaihminen olisi tuntenut naurua, niin historia varmaan olisi muuttunut aivan toiseksi."

-No sabe cuánto me consuela oírle -gorjeó la duquesa-. Siempre me siento muy culpable cuando vengo a ver a su querida tía, porque no me intereso en absoluto por el East End. En el futuro podré mirarla a la cara sin sonrojarme.

"Sepä vasta oli lohduttavaa", liverteli herttuatar. "Joka kerta kun käyn teidän tätiänne tervehtimässä, tunnen minä omantunnon vaivoja, sillä minä en ole yhtään huvitettu East Endin asukkaista. Tästä lähin minä voin punastumatta katsoa häntä silmiin."

-Sonrojarse es muy favorecedor, duquesa -señaló lord Henry.

"Punastuminen kaunistaa suuresti, herttuatar", huomautti lordi Henry.

-Sólo cuando se es joven -respondió ella-. Cuando una anciana como yo se sonroja, es muy mala señal.

¡Ah, me gustaría que me dijera usted cómo volver a ser joven! Lord Henry meditó unos instantes.

"Vain nuoria ihmisiä", vastasi herttuatar. "Kun minun ikäiseni vanha nainen punastuu, niin on se paha merkki. Oi! lordi Henry, jospa voisitte sanoa minulle, miten voi tulla uudestaan nuoreksi."

-¿Recuerda usted algún gran error que cometiera en sus primeros tiempos, duquesa? -preguntó mirándola desde el otro lado de la mesa.

-Muchos, por desgracia -exclamó ella.

Lordi Henry mietti hetken aikaa. "Voitteko palauttaa mieleenne jotakin suurta erehdystä, johon nuoruudessa olette tehnyt itsenne syypääksi, herttuatar?" hän kysyi, luoden pöydän yli katseensa häneen.

-Pues vuelva a cometerlos -dijo él con gravedad-. Para recuperar la juventud, basta con repetir las mismas locuras.

"Pelkäänpä useitakin", hän vastasi.

-¡Deliciosa teoría! -exclamó ella-. He de ponerla en práctica.

"Tehkää ne sitten uudestaan", lordi Henry sanoi vakavasti. "Voi saada nuoruutensa takaisin uudistamalla vain kaikki entiset hulluutensa."

-¡Una teoría peligrosa! -dijo sir Thomas, la boca tensa. Lady Agatha movió desaprobadoramente la cabeza, pero la idea le pareció de todos modos divertida. El señor Erskine escuchaba.

"Ihana periaate!" huudahti herttuatar. "Minäpä koetan toteuttaa sen käytännössä."

"Vaarallinen periaate!" kuului ääni sir Thomasin huulilta. Lady Agatha pudisti päätään, mutta oli samalla varsin huvitettu. Mr. Erskine kuunteli.

-Sí -continuó el joven lord-; se trata de uno de los grandes secretos de la vida. En la actualidad la mayoría de la gente muere de una indigestión de sentido común y descubre cuando ya es demasiado tarde que lo único que nunca lamentamos son nuestros errores.

Se oyeron risas en torno a la mesa.

"Niin", jatkoi lordi Henry, "se on elämän suurimpia salaisuuksia. Nykyään useimmat ihmiset kuolevat jonkunmoisen kiduttavan terveen järjen seurauksista ja huomaavat liian myöhään, että ihminen katuu kaikkea muuta maailmassa paitsi omia erehdyksiään."

Lord Henry jugó con la idea, animándose cada vez más; la lanzó al aire y la transformó; la dejó escapar y volvió a capturarla; la adornó con todos los fuegos de la fantasía y le dio alas con la paradoja.

Nauru kajahti ympäri pöytää.

El elogio de la locura, mientras lord Henry proseguía, se elevó hasta las alturas de la filosofía, y la filosofía misma se hizo joven y, contagiada por la música desenfrenada del placer, vestida, cabría imaginar, con su túnica manchada de vino y una guirnalda de hiedra, danzó como una bacante sobre las colinas de la vida y se burló del plácido Sileno por su sobriedad. Los hechos huyeron ante ella como asustados animalitos del bosque. Sus pies alabastrinos pisaron el enorme lagar donde sienta sus reales el sabio Omar, hasta que el zumo rosado de la vid se elevó en torno a sus extremidades desnudas en oleadas de burbujas moradas, o se deslizó en espuma por las negras paredes inclinadas de la cuba. Fue una extraordinaria improvisación. Lord Henry sentía fijos en él los ojos de Dorian Gray, y saber que había entre quienes lo escuchaban alguien a quien deseaba fascinar parecía dar mayor agudeza a su ingenio y prestar colores más vivos a su imaginación. Se mostró brillante, fantástico, irresponsable. Encantó a sus oyentes haciendo que se olvidaran de sí mismos, y que siguieran, riendo, la melodía de su caramillo.

Lordi Henry alkoi vallattomasti leikitellä tuolla ajatuksella. Hän heitteli sitä ilmassa ja käänteli sitä. Hän päästi sen käsistään ja tarttui siihen jälleen kiinni, väritti sitä mielikuvituksellaan ja antoi sille paradoksin siivet. Hänen puhuessaan mielettömyyden ylistys kohosi filosofiaksi, ja filosofia itse nuoreni, jäi kuuntelemaan nautinnon hurjaa musiikkia ja pukeutui viinintahraamaan pukuun ja murattiköynnöksiin. Se tanssi kuin bakhantitar yli elämän kukkuloiden ja pilkkasi hidasta Silenusta hänen järkevyydestänsä. Todellisuus pakeni sen tieltä kuin pelästynyt metsän eläin. Sen valkeat jalat tallasivat jättiläispuserrinta, jonka ääressä viisas Omar istuu, kunnes kuohuva rypäleneste kohosi purppuranpunaisena vaahtona hänen paljasten jäsentensä ympärillä tai vuoti punaisena kuohuna pitkin astian mustia, niljakkaisia, kosteita kylkiä. Se oli ihmeellinen sepitelmä. Hän tunsi että Dorian Grayn silmät olivat kiintyneet häneen, ja se tieto, että hänen kuulijoidensa joukossa oli yksi, jota hän halusi tenhota, teroitti hänen sukkeluuttansa ja väritti hänen mielikuvitustansa. Hän oli loistava, tenhova, vastustamaton. Hän sai kuulijat unohtamaan itsensä ja he seurasivat hymyillen hänen pillinsä ääntä. Dorian Gray ei voinut irroittaa katsettaan hänestä, vaan istui kuin lumouksen vallassa hymyhuulin ja silmät ihmetyksestä synkkinä.

Dorian Gray nunca apartó de él los ojos, y permaneció inmóvil como si estuviera encantado, sucediéndose las sonrisas sobre sus labios, mientras el asombro, en el fondo de sus ojos, adoptaba una pensativa gravedad.

Finalmente, cubierta con la librea de la época, la realidad entró en la estancia en forma de lacayo para decir que a la duquesa la esperaba su coche. La noble señora se retorció las manos con fingida desesperación.

-¡Qué fastidio! -exclamó-. He de marcharme. Tengo que recoger a mi marido en el club para llevarlo a Willis's Rooms, donde debe presidir no sé qué absurda reunión. Si llego tarde se enfurecerá sin duda, y no puedo exponerme a una escena con este sombrero. Es demasiado frágil. Una palabra dura acabaría con él. No, he de irme, mi querida Agatha. Hasta la vista, lord Henry, es usted absolutamente delicioso y terriblemente desmoralizador. Desde luego, no sabría qué decir sobre sus ideas. Tiene que venir a cenar con nosotros una de estas noches. ¿El martes? ¿Está usted libre el martes?

Äkkiä todellisuus astui koreaan puetun palvelijan haamussa huoneesen, ja tämä ilmoitti herttuattarelle, että hänen vaununsa odottivat ulkona. Herttuatar väänsi käsiään naurettavan epätoivoisena. "Miten ikävää!" huudahti hän. "Minun täytyy mennä hakemaan miestäni klubista ja lähteä hänen kanssansa johonkin mielettömään kokoukseen, jossa hänen tulee johtaa puhetta. Jos minä viivyn, niin hän suuttuu, enkä minä siedä kohtauksia kun minulla on tämä päähine päässä. Se on siihen aivan liian hento. Kova sana voisi pilata sen. Minun täytyy lähteä, rakas Agatha. Hyvästi, lordi Henry, te olette ihastuttava ja hirveän epäsiveellinen. En todellakaan tiedä mitä sanoisin teidän mielipiteistänne. Teidän pitää tulla meille päivällisille jonakuna iltana. Esimerkiksi tiistaina. Oletteko vapaa tiistaina?"

"Teidän tähtenne minä syrjäyttäisin kaikki muut kutsut, herttuatar", sanoi lordi Henry kumartaen.

-Por usted, duquesa, ¿de quién no prescindiría yo? -respondió lord Henry, con una inclinación de cabeza. -¡Ah! ¡Muy amable y muy cruel por su parte! -exclamó la duquesa-; pero no se olvide de venir -y abandonó la habitación seguida por lady Agatha y las otras damas. Cuando lord Henry se hubo sentado de nuevo, el señor Erskine, dando la vuelta a la mesa, y colocándose a su lado, le puso una mano en el brazo.

"Se on hyvin kaunista, mutta myös hyvin väärin", sanoi hän. "Muistakaa siis tulla", ja hän lehahti pois huoneesta lady Agathan sekä toisten naisten seuratessa häntä.

Kun lordi Henry oli istunut jälleen paikalleen, niin mr. Erskine kiersi pöydän ympäri ja istuutuen hänen viereensä laski kätensä hänen käsivarrelleen.

"Te puhutte kuin kirjasta", hän sanoi, "miksi te ette kirjoita kirjoja?"

-Usted habla mucho de libros -dijo-; ¿por qué no escribe uno?

-Me gusta demasiado leerlos para molestarme en escribirlos, señor Erskine. Desde luego, me gustaría escribir una novela, una novela que fuese tan encantadora y tan irreal como una alfombra persa. Pero en Inglaterra no hay público más que para periódicos, libros de texto y enciclopedias. No hay en todo el mundo personas con menos sentido de la belleza literaria que los ingleses.

"Minä luen liian suurella halulla kirjoja, jotta viitsisin niitä kirjoittaa, mr. Erskine. Tahtoisin kerran kirjoittaa romaanin, romaanin, joka olisi yhtä kaunis kuin persialainen matto, mutta myös yhtä väärennetty. Mutta Englannissa ei ole muuta kirjallista yleisöä, kuin se, joka lukee sanomalehtiä, rukouskirjoja ja tietosanakirjoja. Kaikista maailman kansoista englantilaiset vähimmin käsittävät kirjallisuuden kauneutta."

-Me temo que tiene usted razón -respondió el señor Erskine-. Yo mismo tuve ambiciones literarias, pero las abandoné hace mucho. Y ahora, mi joven y querido amigo, si me permite que le dé ese nombre, ¿le puedo preguntar si mantiene usted todo lo que nos ha dicho durante el almuerzo?

"Pelkään teidän olevan oikeassa", vastasi mr. Erskine. "Minullakin oli ennen kirjallista kunnianhimoa, mutta luovuin siitä aikoja sitten. Ja nyt, rakas nuori ystäväni, jos sallitte että nimitän teitä siksi, tahtoisin kysyä teiltä, tokko te todellakin tarkoititte kaikkea sitä mitä te äsken sanoitte meille?"

"Minä en muista enää mitä minä sanoin", naureskeli lordi Henry. "Oliko se kovin pahaa?"

-He olvidado por completo lo que he dicho -sonrió lord Henry-. ¿Tan inmoral era?

-Sumamente inmoral. De hecho le considero extraordinariamente peligroso, y si algo le sucede a nuestra buena duquesa le tendremos por responsable directo. Pero me gustaría hablar con usted sobre la vida. La generación de la que formo parte es francamente aburrida. Algún día, cuando se canse de Londres, venga a Treadley, expóngame su filosofía del placer mientras degustamos un excelente borgoña que tengo la fortuna de poseer.

"Hyvin pahaa tosiaankin. Minun täytyy tunnustaa, että te olette hyvin vaarallinen, ja jos jotakin sattuisi tapahtumaan meidän rakkaalle herttuattarellemme, niin teillä on siitä suurin edesvastaus. Mutta minä tahtoisin puhua teidän kanssanne elämästä. Se sukupolvi, johon minä synnyin, oli ikävä. Jonkun kerran kun olette väsynyt Lontoosen, tulkaa Treadleyhin ja selittäkää minulle nautinnon filosofiaanne burgundiviinin ääressä, jota minulla on onni omistaa."

-Me encantará. Una visita a Treadley será un gran privilegio. Cuenta con un perfecto anfitrión y una biblioteca igualmente perfecta.

"Suurimmalla mielihyvällä. Kutsu Treadleyhin on suuri kunnia. Siellä on täydellinen isäntä ja täydellinen kirjasto."

-Su presencia le añadirá un nuevo encanto -respondió el anciano caballero, con una cortés inclinación-.

"Te sen vasta täydentäisitte", vastasi vanha herra kohteliaasti kumartaen. "Ja nyt minun täytyy sanoa jäähyväiset rakkaalle tädillenne. Minun on mentävä Athenaeumiin. Tähän aikaan me siellä nukumme."

Y ahora tengo que despedirme de su excelente tía. Me esperan en el Atheneum. Es la hora en que dormimos allí.

"Kaikkiko, mr. Erskine?"

-¿Todos, señor Erskine?

-Cuarenta, en cuarenta sillones. Hacemos prácticas para una Academia Inglesa de las Letras.

Lord Henry rió, poniéndose en pie.

"Kaikki neljäkymmentä neljässäkymmenessä nojatuolissa. Me harjoittelemme tulevaa englantilaista kirjallisuusakatemiaa varten."

Lordi Henry nousi ylös nauraen. "Minä lähden Hyde Parkiin", hän sanoi.

-Me voy al parque -exclamó.

Al atravesar la puerta, Dorian Gray le tocó en el brazo.

Astuessaan ulos ovesta Dorian Gray kosketti häntä käsivarteen. "Saanko minä seurata teitä", hän mutisi.

-Permítame ir con usted -murmuró.

-Creía que le había prometido a Basil Hallward que iría usted a verlo -respondió lord Henry.

"Minä luulin, että olitte luvannut mennä Basil Hallwardin luo", vastasi lordi Henry.

-Prefiero ir con usted; sí, siento que debo ir con usted. Permítamelo. Y prometa hablarme todo el tiempo. Nadie lo hace tan bien.

"Minä tulen mielemmin teidän kanssanne; niin, minun täytyy saada olla teidän kanssanne. Sallikaa minun tulla. Ja lupaattehan puhua minulle koko ajan? Ei kukaan osaa puhua sillä tavalla kuin te."

-¡Ah! Ya he hablado más que suficiente por hoy -dijo lord Henry, sonriendo-. Todo lo que quiero ahora es mirar la vida. Puede usted venir y mirarla conmigo, si lo tiene a bien.

"Ah, tänään minä olen kylliksi puhunut", sanoi lordi Henry hymyillen. "Nyt minä tahdon vain katsella elämää. Tehkää minulle seuraa, jos haluatte."