El Retrato de Dorian Gray.  Oscar Wilde
Capítulo 1. (Luku 1. LUKU I.)
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

El intenso perfume de las rosas embalsamaba el estudio y, cuando la ligera brisa agitaba los árboles del jardín, entraba, por la puerta abierta, un intenso olor a lilas o el aroma más delicado de las flores rosadas de los espinos.

Atelieri oli täynnä ruusujen tuoksua, ja kun keveä kesätuuli suhahti puutarhan puissa, niin tunkeutui huumaava sireenien haju tai punakukkaisen orjantappuran vieno tuoksu avonaisen oven kautta sisään huoneesen.

Lord Henry Wotton, que había consumido ya, según su costumbre, innumerables cigarrillos, vislumbraba, desde el extremo del sofá donde estaba tumbado -tapizado al estilo de las alfombras persas- , el resplandor de las floraciones de un codeso, de dulzura y color de miel, cuyas ramas estremecidas apenas parecían capaces de soportar el peso de una belleza tan deslumbrante como la suya; y, de cuando en cuando, las sombras fantásticas de pájaros en vuelo se deslizaban sobre las largas cortinas de seda india colgadas delante de las inmensas ventanas, produciendo algo así como un efecto japonés, lo que le hacía pensar en los pintores de Tokyo, de rostros tan pálidos como el jade, que, por medio de un arte necesariamente inmóvil, tratan de transmitir la sensación de velocidad y de movimiento. El zumbido obstinado de las abejas, abriéndose camino entre el alto césped sin segar, o dando vueltas con monótona insistencia en torno a los polvorientos cuernos dorados de las desordenadas madreselvas, parecían hacer más opresiva la quietud, mientras los ruidos confusos de Londres eran como las notas graves de un órgano lejano.

Persialaisen sohvansa nurkkauksesta, missä tapansa oli loikoilla ja poltella paperossi toisensa jälkeen, lordi Henry Wotton saattoi vilahdukselta nähdä hunajalta tuoksuvan ja hunajanvärisen kultavihmapensaan, jonka taipuvat oksat vaivoin jaksoivat kantaa kullanhohteista taakkaansa. Sillointällöin lentävien lintujen aaveentapaiset varjot kuvastuivat leveitten ikkunoiden silkkiuutimille, loihtien hetkeksi esiin japanilaisen sävyn, ja johtaen hänen ajatuksensa noihin Tokion kalpeakasvoisiin taiteilijoihin, jotka liikkumattoman taiteen välityksellä koettavat saada esille liikkeen ja elon vaikutuksen. Mehiläiset, piileskellessään pitkässä, niittämättömässä heinässä tai kierrellessään keltaisten, pölyisten kuusamakukkien ympärillä, tekivät yksitoikkoisella surinallaan hiljaisuuden vieläkin painostavammaksi. Ja hillitty humina Lontoosta kuului ikäänkuin kaukaisten urkujen alimmalta säveleltä.

Keskellä huonetta staflialla oli muotokuva, joka esitti tavattoman kaunista nuorta miestä koko koossa, ja kuvan edessä, jonkun matkaa siitä, istui taiteilija itse, Basil Hallward, jonka äkillinen katoaminen muutamia vuosia sitten herätti yleistä hämmästystä ja antoi aihetta ihmeellisiin arveluihin.

En el centro de la pieza, sobre un caballete recto, descansaba el retrato de cuerpo entero de un joven de extraordinaria belleza; y, delante, a cierta distancia, estaba sentado el artista en persona, el Basil Hallward cuya repentina desaparición, hace algunos años, tanto conmoviera a la sociedad y diera origen a tan extrañas suposiciones.

Kun taiteilija katseli tuota miellyttävää ja komeaa kuvaa, jota hänen taiteensa niin nerokkaasti kuvasi, niin tyytyväinen hymyily valaisi hetkeksi hänen kasvojansa. Mutta äkkiä hän hypähti ylös ja suljettuaan silmänsä painoi sormensa silmäluomiaan vasten, ikäänkuin yrittäen pidättää ihmeellistä unta, josta hän pelkäsi voivansa herätä.

Al contemplar la figura apuesta y elegante que con tanta habilidad había reflejado gracias a su arte, una sonrisa de satisfacción, que quizá hubiera podido prolongarse, iluminó su rostro. Pero el artista se incorporó bruscamente y, cerrando los ojos, se cubrió los párpados con los dedos, como si tratara de aprisionar en su cerebro algún extraño sueño del que temiese despertar.

"Tuo on sinun paras teoksesi, Basil, parasta mitä koskaan olet maalannut", sanoi lordi Henry vitkalleen. "Sinun pitää lähettää se Grosvenor-näyttelyyn ensi vuonna. Akademian näyttely on liian suuri ja kehno. Joka kerta siellä käydessäni on siellä ollut niin paljon ihmisiä, etten ole voinut nähdä kuvia, ja se oli inhottavaa, tai niin paljon kuvia, etten ole voinut nähdä ihmisiä, mikä on vieläkin pahempi. Grosvenor on todellakin ainoa sopiva paikka."

-Es tu mejor obra, Basil -dijo lord Henry con entonación lánguida-, lo mejor que has hecho. No dejes de mandarla el año que viene a la galería Grosvenor. La Academia es demasiado grande y demasiado vulgar. Cada vez que voy allí, o hay tanta gente que no puedo ver los cuadros, lo que es horrible, o hay tantos cuadros que no puedo ver a la gente, lo que todavía es peor. La galería Grosvenor es el sitio indicado.

"En luullakseni pane sitä yhtään näytteille", hän vastasi, ja heitti päätään taaksepäin omituisella tavalla, jolle jo Oxfordissa hänen ystävänsä olivat nauraneet. "Ei, en minä huoli panna sitä näytteille."

-No creo que lo mande a ningún sitio -respondió el artista, echando la cabeza hacia atrás de la curiosa manera que siempre hacía reír a sus amigos de Oxford-. No; no mandaré el retrato a ningún sitio.

Lord Henry alzó las cejas y lo miró con asombro a través de las delgadas volutas de humo que, al salir de su cigarrillo con mezcla de opio, se retorcían adoptando extrañas formas.

Lordi Henry kohotti kulmakarvojaan ja katsoi häneen ihmeissään hienojen, sinertävien savurenkaiden läpi, jotka kohosivat kummallisissa kiemuroissa hänen väkevästä opiumipaperossistaan. "Etkö panisi sitä laisinkaan näytteille? Mutta, rakas ystävä, minkä vuoksi? Onko sinulla minkäänlaista syytä siihen? Olettepa te maalarit ihmeellisiä otuksia! Te teette vaikka mitä saavuttaaksenne mainetta, ja niin pian kuin olette sen saavuttanut, niin te näytätte haluavan heittää sen luotanne. Siinä te teette hyvin tyhmästi. Sillä jos kohta on paha jos meistä puhutaan, niin vielä paljoa pahempi, jollei kukaan meistä puhu. Tällainen muotokuva kohottaisi sinut Englannissa yläpuolelle kaikkia muita nuoria miehiä ja saattaisi vanhat kadehtimaan sinua, jos vanhoilla ihmisillä yleensä voi olla minkäänlaisia tunteita."

-¿No lo vas a enviar a ningún sitio? ¿Por qué, mi querido amigo? ¿Qué razón podrías aducir? ¿Por qué sois unas gentes tan raras los pintores? Hacéis cualquier cosa para ganaros una reputación, pero, tan pronto como la tenéis, se diría que os sobra. Es una tontería, porque en el mundo sólo hay algo peor que ser la persona de la que se habla y es ser alguien de quien no se habla. Un retrato como ése te colocaría muy por encima de todos los pintores ingleses jóvenes y despertaría los celos de los viejos, si es que los viejos son aún susceptibles de emociones.

"Minä tiedän että naurat minulle", vastasi toinen, "mutta en todellakaan voi asettaa sitä näytteille. Olen pannut tuohon tauluun liiaksi omaa itseäni."

Lordi Henry ojentautui pitkäkseen sohvalle ja nauroi.

"Niin, tiesinhän että nauraisit; mutta se on sittenkin aivan totta."

-Sé que te vas a reír de mí -replicó Hallward-, pero no me es posible exponer ese retrato. He puesto en él demasiado de mí mismo.

Lord Henry, estirándose sobre el sofá, dejó escapar una carcajada.

-Sí, Harry, sabía que te ibas a reír, pero, de todos modos, no es más que la verdad.

-¡Demasiado de ti mismo! A fe mía, Basil, no sabía que fueras tan vanidoso; no advierto la menor semejanza entre ti, con tus facciones bien marcadas y un poco duras y tu pelo negro como el carbón, y ese joven adonis, que parece estar hecho de marfil y pétalos de rosa. Vamos, mi querido Basil, ese muchacho es un narciso, y tú..., bueno, tienes, por supuesto, un aire intelectual y todo eso. Pero la belleza, la belleza auténtica, termina donde empieza el aire intelectual. El intelecto es, por sí mismo, un modo de exageración, y destruye la armonía de cualquier rostro. En el momento en que alguien se sienta a pensar, todo él se convierte en nariz o en frente o en algo espantoso. Repara en quienes triunfan en cualquier profesión docta. Son absolutamente imposibles. Con la excepción, por supuesto, de la Iglesia.

"Liiaksi omaa itseäsi! Totta tosiaan, Basil, en tiennyt että olisit niin turhamainen. Sitä paitsi en ymmärrä mitä yhtäläisyyttä voisi olla sinun karkeapiirteisten kasvojesi ja pikimustan tukkasi ja tuon nuoren Adoniksen välillä, joka näyttää ikäänkuin norsunluusta ja ruusunlehdistä tehdyltä. Ei, rakas Basil, tuo tuossa on Narcissus ja sinä — no niin, sinun kasvoissasi tietysti on nerokas ilme ja niin poispäin. Mutta kauneus, todellinen kauneus — se loppuu siinä, missä nerokas ilme alkaa. Nerokkaisuus on itsessään jonkunlaista liioittelua ja se rikkoo aina sopusoinnun kasvoissa. Heti kun ihminen rupeaa ajattelemaan, ovat hänen kasvonsa yksinomaan nenää, tai yksinomaan otsaa tai jotain muuta hirveää. Tarkastappa vain miehiä, jotka jollakin oppialalla ovat saavuttaneet menestystä. Kuinka kerrassaan hirvittäviä he ovat. Kirkon miehet tietysti ovat poikkeuksia. Sillä kirkon piirissä ei ajatella. Kahdeksankymmenvuotias piispa toistaa sanasta sanaan samaa, kuin mitä hänelle kahdeksantoista vanhana opetettiin, ja luonnollisena seurauksena on se, että hän säilyttää miellyttävän ulkomuotonsa. Sinun salaperäinen ystäväsi, jonka nimeä et ole koskaan minulle maininnut, mutta jonka muotokuva on minut suorastaan lumonnut, ei koskaan ajattele. Minä olen siitä aivan varma. Hän on aivoton, kaunis olento, jonka pitäisi aina talvisin olla täällä meidän katseltavanamme, jolloin meillä ei ole kukkasia, ja aina kesäisin, jotta meillä olisi jotain, jolla nerokkuuttamme jäähdyttäisimme. Älä huoli imarrella itseäsi, Basil. Et ole laisinkaan hänen näköisensä."

Pero sucede que en la Iglesia no se piensa. Un obispo sigue diciendo a los ochenta años lo que a los dieciocho le contaron que tenía que decir, y la consecuencia lógica es que siempre tiene un aspecto delicioso. Tu misterioso joven amigo, cuyo nombre nunca me has revelado, pero cuyo retrato me fascina de verdad, nunca piensa. Estoy completamente seguro de ello. Es una hermosa criatura, descerebrada, que debería estar siempre aquí en invierno, cuando no tenemos flores que mirar, y también en verano, cuando buscamos algo que nos enfríe la inteligencia. No te hagas ilusiones, Basil: no eres en absoluto como él.

-No me entiendes, Harry -respondió el artista-. No soy como él, por supuesto. Lo sé perfectamente. De hecho, lamentaría parecerme a él. ¿Te encoges de hombros? Te digo la verdad. Hay un destino adverso ligado a la superioridad corporal o intelectual, el destino adverso que persigue por toda la historia los pasos vacilantes de los reyes. Es mucho mejor no ser diferente de la mayoría. Los feos y los estúpidos son quienes mejor lo pasan en el mundo. Se pueden sentar a sus anchas y ver la función con la boca abierta. Aunque no sepan nada de triunfar, se ahorran al menos los desengaños de la derrota. Viven como todos deberíamos vivir, tranquilos, despreocupados, impasibles. Ni provocan la ruina de otros, ni la reciben de manos ajenas. Tu situación social y tu riqueza, Harry; mi cerebro, el que sea; mi arte, cualquiera que sea su valor; la apostura de Dorian Gray: todos vamos a sufrir por lo que los dioses nos han dado, y a sufrir terriblemente.

"Sinä et ymmärrä minua, Harry", vastasi taiteilija. "Tietystikään en ole hänen näköisensä. Tiedän sen vallan hyvin. Olisipa se surkeata jos olisin hänen näköisensä. Sinä kohautat olkapäitäsi? Minä puhun täyttä totta. Kaikkia ruumiillisia ja henkisiä etuja vainoo kova kohtalo, sellainen kova onni, joka kautta historian näyttää seuraavan kuninkaiden hapuilevia askelia. Ei ole hyvä erota liiaksi muista ihmisistä. Rumilla ja typerillä on paras olo tässä maailmassa. He voivat istua rauhassa ja katsella maailman menoa. Jos voitto onkin heille vierasta, niin säästyypä heiltä myös masennuksen tuska. He elävät niinkuin kaikkien tulisi elää, häiritsemättömässä rauhassa, väliäpitämättöminä ja huolettomina. He eivät tuota turmiota muille, eivätkä itse turmellu. Sinä, Harry, saat kärsiä rikkautesi ja asemasi vuoksi, minä kykyni ja taiteeni vuoksi — minkä arvoisia ne sitte lienevätkin — Dorian Gray kauneutensa vuoksi — kaikki me saamme kärsiä siitä, minkä jumalat meille ovat antaneet, hirveästi kärsiä."

"Dorian Gray? Sekö on hänen nimensä?" kysyi lordi Henry, astuen atelierin poikki Basil Hallwardia kohti.

"Se on hänen nimensä. Minun tarkoitukseni ei ollut ilmaista sitä sinulle."

"Mutta minkä vuoksi?"

-¿Dorian Gray? ¿Es así como se llama? -preguntó lord Henry, atravesando el estudio en dirección a Basil Hallward.

-Sí; así es como se llama. No tenía intención de decírtelo.

-Pero, ¿por qué no?

"Ah, en minä voi sitä selittää. Kun olen oikein kiintynyt johonkin ihmiseen, niin en koskaan mainitse hänen nimeänsä kellekään. Siten ikäänkuin luovuttaisin osan hänestä muille. Minä olen oppinut rakastamaan salaperäisyyttä. Sen kautta vain minun luullakseni nykyaikainen elämä voi tuntua meistä mystilliseltä ja ihmeelliseltä. Jokapäiväisinkin asia voi olla hurmaava, jos sitä vain pitää salassa. Kun minä lähden kaupungista, niin en koskaan kerro kellekään, minne menen. Jos sanoisin, niin koko huvini katoaisi. Se on ehkä paha tapa, mutta sen johdosta elämä tulee koko joukon huvittavammaksi. Sinun mielestäsi varmaan minä olen kovin hupsu?"

-No te lo puedo explicar. Cuando alguien me gusta muchísimo nunca le digo su nombre a nadie. Es como entregar una parte de esa persona. Con el tiempo he llegado a amar el secreto. Parece ser lo único capaz de hacer misteriosa o maravillosa la vida moderna. Basta esconder la cosa más corriente para hacerla deliciosa. Cuando ahora me marcho de Londres, nunca le digo a mi gente adónde voy. Si lo hiciera, dejaría de resultarme placentero. Es una costumbre tonta, lo reconozco, pero por alguna razón parece dotar de romanticismo a la vida. Imagino que te resulto terriblemente ridículo, ¿no es cierto?

-En absoluto -respondió lord Henry-; nada de eso, mi querido Basil. Pareces olvidar que estoy casado, y el único encanto del matrimonio es que exige de ambas partes practicar asiduamente el engaño. Nunca sé dónde está mi esposa, y mi esposa nunca sabe lo que yo hago. Cuando coincidimos, cosa que sucede a veces, porque salimos juntos a cenar o vamos a casa del Duque, nos contamos con tremenda seriedad las historias más absurdas sobre nuestras respectivas actividades. Mi mujer lo hace muy bien; mucho mejor que yo, de hecho. Nunca se equivoca en cuestión de fechas y yo lo hago siempre. Pero cuando me descubre, no se enfada. A veces me gustaría que lo hiciera, pero se limita a reírse de mí.

"Et ensinkään", vastasi lordi Henry, "et ensinkään, rakas Basil. Sinä näyt unohtavan että minä olen naimisissa, ja avioliiton suurin viehätys on siinä, että kummankin on pakko teeskennellä. Minä en koskaan tiedä, missä minun vaimoni on, eikä minun vaimoni tiedä, mitä minä teen. Kun me tapaamme toisemme — joskus sattumalta me kohtaamme toisemme, syödessämme yhdessä ulkona päivällistä tai mennessämme herttuan luo — niin me kerromme toisillemme aivan vakavasti mitä mahdottomimpia juttuja. Minun vaimoni on siinä suhteessa hyvin kekseliäs — paljoa taitavampi tosiaankin kuin minä. Hän ei koskaan erehdy päivistä, mikä minulle aina tapahtuu. Mutta kun hän huomaa minun erehtyneen, niin hän ei koskaan nosta siitä melua. Joskus minä toivoisin hänen sitä tekevän; mutta hän vain nauraa minulle."

"Minua inhottaa se tapa, millä sinä puhut avioliitostasi, Harry", sanoi Basil Hallward, astuen puutarhaan johtavaa ovea kohti. "Minä luulen että sinä olet oikein hyvä aviomies, mutta että sinä häpeät omia hyveitäsi. Sinä olet merkillinen ihminen. Sinä et koskaan sano mitään siveellistä, etkä tee koskaan mitään väärää. Sinun kyynillisyytesi on vain teeskenneltyä."

-No me gusta nada cómo hablas de tu vida de casado, Harry -dijo Basil Hallward, dirigiéndose hacia la puerta que llevaba al jardín-. Creo que eres en realidad un marido excelente, pero que te avergüenzas de tus virtudes. Eres una persona extraordinaria. Nunca das lecciones de moralidad y nunca haces nada malo. Tu cinismo no es más que afectación.

-La naturalidad también es afectación, y la más irritante que conozco -exclamó lord Henry, echándose a reír.

"Luonnollisuuskin on teeskentelyä, ja ikävintä laadultaan mitä minä tiedän", huudahti lordi Henry nauraen; ja molemmat nuoret miehet menivät yhdessä puutarhaan, ja kävivät istumaan pitkälle bambusohvalle, joka oli korkean laakeripuun varjossa. Auringonsäteet hyväilivät kiiltäviä lehviä. Ruohikossa valkoiset tuhatkaunot värähtelivät.

Los dos jóvenes salieron juntos al jardín, acomodándose en un amplio banco de bambú colocado a la sombra de un laurel. La luz del sol resbalaba sobre las hojas enceradas. Sobre la hierba temblaban margaritas blancas.

Hetken kuluttua lordi Henry veti kellonsa esille.

"Luulenpa, että minun on pakko lähteä, Basil", hän mutisi, "mutta ennenkuin lähden, tahtoisin mielelläni saada vastauksen siihen kysymykseen, jonka vastikään sinulle tein."

Después de un silencio, lord Henry sacó su reloj de bolsillo.

"Mihinkä kysymykseen?" sanoi maalari, silmät maahan luotuina.

"Sen sinä tiedät varsin hyvin."

-Mucho me temo que he de marcharme, Basil -murmuró-, pero antes de irme, insisto en que me respondas a la pregunta que te he hecho hace un rato.

"En minä tiedä, Henry."

"No, sanon sen sitten sinulle. Minä tahdon tietää, miksi et tahdo panna
Dorian Grayn muotokuvaa näytteille. Minä tahdon tietää oikean syyn."

-¿Cuál era? -dijo el pintor, sin levantar los ojos del suelo.

"Minä jo sanoin sinulle oikean syyn."

-Lo sabes perfectamente. -No lo sé, Harry.

-Bueno, pues te lo diré. Quiero que me expliques por qué no vas a exponer el retrato de Dorian Gray.

"Et, sinä et sanonut. Sinä sanoit vain että siinä oli liiaksi omaa itseäsi. No, tuo on lapsekasta."

Quiero la verdadera razón.

-Te la he dado.

"Harry", sanoi Basil Hallward katsoen häntä suoraan silmiin, "kaikki muotokuvat, joissa on tunnetta, kuvaavat maalaria eikä mallia. Malli on vain vaikutin, sattuma. Taiteilija ei kuvaa mallia, vaan pikemmin kiinnittää oman itsensä kankaalle. Syy, miksi en tahdo asettaa tätä kuvaa näytteille on se, että pelkään ilmaisseeni siinä oman sieluni salaisuuden."

-No, no lo has hecho. Me has dicho que hay demasiado de ti en ese retrato. Y eso es una chiquillada. - Harry-dijo Basil Hallward, mirándolo directamente a los ojos-, todo retrato que se pinta de corazón es un retrato del artista, no de la persona que posa. El modelo no es más que un accidente, la ocasión. No es a él a quien revela el pintor; es más bien el pintor quien, sobre el lienzo coloreado, se revela. La razón de que no exponga el cuadro es que tengo miedo de haber mostrado el secreto de mi alma.

Lordi Henry nauroi. "Ja mikä se on?" hän kysyi.

"Minä kerron sinulle", sanoi Hallward; mutta hänen kasvonsa ilmaisivat äkillistä hämmennystä.

"Minä olen sulana korvana, Basil", jatkoi hänen toverinsa vilkaisten häneen.

Lord Henry rió.

- Y, ¿cuál es ...? -preguntó.

"Ah, ei siitä ole paljon sanottavaa, Harry", vastasi maalari. "Ja minäpä pelkään ettet sinä sitä ymmärrä. Ehkäpä et edes sitä uskokkaan."

-Te lo voy a decir -respondió Hallward; pero lo que apareció en su rostro fue una expresión de perplejidad. -Soy todo oídos, Basil -insistió su acompañante, mirándolo de reojo.

-En realidad es muy poco lo que hay que contar, Harry -respondió el pintor-, y mucho me temo que apenas lo entenderías. Quizá tampoco te lo creas.

Lordi Henry hymyili ja kumartuen alas hän taittoi vaaleanpunaisen tuhatkaunon ja tarkasteli sitä. "Minä luulen aivan varmaan sitä ymmärtäväni", hän vastasi katsellen tarkasti kukan kultaisia emälehtiä, "ja mitä uskomiseen tulee, niin voin uskoa mitä hyvänsä, jos se on vain hiukankin uskottavaa."

Lord Henry sonrió y, agachándose, arrancó de entre el césped una margarita de pétalos rosados y se puso a examinarla.

-Estoy seguro de que lo entenderé -replicó, contemplando fijamente el pequeño disco dorado con plumas blancas-; y en cuanto a creer cosas, me puedo creer cualquiera con tal de que sea totalmente increíble.

Tuuli karisteli muutamia kukkasia puista, ja sireenien raskaat tertut keinuivat hiljalleen helteisessä ilmassa. Heinäsirkka siritteli muuriaidan kyljessä ja kevyt sudenkorento lehahti ohitse kuin sininen nauha harsomaisten siipiensä varassa. Lordi Henry oli kuulevinaan Basil Hallwardin sydämen sykkivän ja odotti ihmeissään, mitä hän saisi kuulla.

El aire arrancó algunas flores de los árboles, y las pesadas floraciones de lilas, con sus pléyades de estrellas, se balancearon lánguidamente. Un saltamontes empezó a cantar junto a la valla, y una libélula, larga y delgada como un hilo azul, pasó flotando sobre sus alas de gasa marrón. Lord Henry tuvo la impresión de oír los latidos del corazón de Basil Hallward, y se preguntó qué iba a suceder.

-Es una historia muy sencilla -dijo el pintor después de algún tiempo-. Hace dos meses asistí a una de esas fiestas de lady Brandon a las que va tanta gente. Ya sabes que nosotros, los pobres artistas, tenemos que aparecer en sociedad de cuando en cuando para recordar al público que no somos salvajes. Vestidos de etiqueta y con corbata blanca, como una vez me dijiste, cualquiera, hasta un corredor de Bolsa, puede ganarse reputación de civilizado. Bien; cuando llevaba unos diez minutos en el salón, charlando con imponentes viudas demasiado enjoyadas y tediosos académicos, noté de pronto que alguien me miraba.

Al darme la vuelta vi a Dorian Gray por vez primera. Cuando nuestros ojos se encontraron, me noté palidecer. Una extraña sensación de terror se apoderó de mí. Supe que tenía delante a alguien con una personalidad tan fascinante que, si yo se lo permitía, iba a absorber toda mi existencia, el alma entera, incluso mi arte. Yo no deseaba ninguna influencia exterior en mi vida. Tú sabes perfectamente lo independiente que soy por naturaleza. Siempre he hecho lo que he querido; al menos, hasta que conocí a Dorian Gray. Luego..., aunque no sé cómo explicártelo. Algo parecía decirme que me encontraba al borde de una crisis terrible. Tenía la extraña sensación de que el Destino me reservaba exquisitas alegrías y terribles sufrimientos. Me asusté y me di la vuelta para abandonar el salón. No fue la conciencia lo que me impulsó a hacerlo: más bien algo parecido a la cobardía. No me atribuyo ningún mérito por haber tratado de escapar.

"Juttu on aivan yksinkertaisesti tällainen", sanoi maalari hetken kuluttua. "Kaksi kuukautta sitten vietin iltaa lady Brandonin luona. Tiedäthän että meidän taiteilija parkojen täytyy näyttäytyä seuroissa aika-ajoin, jotta ihmiset eivät luulisi meitä villeiksi. Frakissa ja valkoisessa kaulahuivissa, niinkuin vastikään sanoit minulle, voi jokainen, vieläpä pankkihuijarikin, saavuttaa sivistyneen maineen. No niin, oltuani siellä kymmenen minuuttia, ja keskusteltuani prameilevien leskien ja ikävien akademikkojen kanssa, minä äkkiä tunsin jonkun katselevan minua. Minä käännyin puoleksi taakseni ja näin ensi kertaa Dorian Grayn. Kun meidän katseemme osuivat toisiinsa, niin minä tunsin kalpenevani. Kummallinen pelon tunne valtasi minut. Minä tiesin seisovani vastatusten henkilön kanssa, jonka personallisuus oli niin tenhoava, että jos antautuisin sen valtaan, niin se kokonaan hävittäisi minun olentoni, koko sieluni, koko taiteeni. En minä halunnut että mikään ulkonainen voima vaikuttaisi minun elämääni. Tiedäthän itse, Harry, kuinka itsenäinen minä olen luonteeltani. Olen aina ollut oma mestarini; olin se ainakin ollut siihen asti, kunnes tapasin Dorian Grayn. Sitten — mutta en tiedä miten sitä sinulle selittäisin. Olin tuntevinani että elämässäni oli tapahtumaisillaan hirvittävä käännekohta. Minulla oli himmeä aavistus siitä, että kohtalo oli varannut minulle tavattomia iloja mutta myös tavattomia suruja. Minä jouduin tuskan valtaan ja aioin lähteä pois huoneesta. Omatunto ei minua siihen vaatinut, vaan pikemmin jonkunmoinen pelkuruus. En tahdo kieltää, että koetin päästä pakoon."

"Omatunto ja pelkurimaisuus on oikeastaan aivan samaa, Basil. Omatunto on vain toiminimi. Siinä kaikki."

"Sitä minä en usko, Harry, enkä usko sinunkaan sitä uskovan. Vaan olkoot minun vaikuttimeni mitkä hyvänsä — ehkäpä se oli ylpeyttä, sillä minä olin ennen hyvin ylpeä — joka tapauksessa minä pyrin ovea kohti. Siellä minä tietysti törmäsin vasten lady Brandonia. 'Ette suinkaan aio livahtaa pois näin varhain, mr. Hallward?' huudahti hän. Tunnethan sinä hänen kimakan äänensä?"

-Conciencia y cobardía son en realidad lo mismo, Basil. La conciencia es la marca registrada de la empresa. Eso es todo.

"Kyllä; hän on riikinkukon kaltainen kaikessa muussa paitsi kauneudessa", sanoi lordi Henry repien tuhatkaunon palasiksi pitkillä hermostuneilla sormillaan.

-No lo creo, Harry, y me parece que tampoco lo crees tú. Fuera cual fuese mi motivo, y quizá se tratara orgullo, porque he sido siempre muy orgulloso, conseguí llegar a duras penas hasta la puerta. Pero allí, por supuesto, me tropecé con lady Brandon. «¿No irá usted a marcharse tan pronto, señor Hallward?», me gritó. ¿Recuerdas la voz tan peculiarmente estridente que tiene?

-Sí; es un pavo real en todo menos en la belleza -dijo lord Henry, deshaciendo la margarita con sus largos dedos nerviosos.

-No me pude librar de ella. Me presentó a altezas reales, a militares y aristócratas, y a señoras mayores con gigantescas diademas y narices de loro. Habló de mí como de su amigo más querido. Sólo había estado una vez con ella, pero se le metió en la cabeza convertirme en la celebridad de la velada. Creo que por entonces algún cuadro mío tuvo un gran éxito o al menos se habló de él en los periódicos sensacionalistas, que son el criterio de la inmoralidad del siglo XIX. De repente, me encontré cara a cara con el joven cuya personalidad me había afectado de manera tan extraña. Estábamos muy cerca, casi nos tocábamos. Nuestras miradas se cruzaron de nuevo. Fue una imprudencia por mi parte, pero pedí a lady Brandon que nos presentara. Quizá no fuese imprudencia, sino algo sencillamente inevitable. Nos hubiésemos hablado sin necesidad de presentación. Estoy seguro de ello. Dorian me lo confirmó después.

"Minä en päässyt hänestä eroon. Hän esitti minut ruhtinaille ja kunnianarvoisille herroille, joiden rintoja kunniamerkit ja tähdet koristivat. Ja hän saattoi minut vanhanpuolisten naisten luo, joilla oli koukkuiset kotkannenät ja hiuksissa jättiläiskoristeita. Hän puhui minusta kuin parhaasta ystävästään. Olin tavannut hänet vain kerran ennen, mutta hän oli saanut päähänsä tehdä minusta illan sankarin. Luullakseni jokin minun tauluistani oli niihin aikoihin herättänyt suurta huomiota, ainakin oli sitä jauhettu sanomalehdissä, ja sehän on kuolemattomuuden todistus yhdeksännellätoista vuosisadalla. Äkkiä seisoin vastatusten tuon nuoren miehen kanssa, jonka olento oli saattanut minut niin omituisen kuohun valtaan. Me seisoimme aivan lähetysten, melkein kiinni toisissamme. Meidän katseemme osuivat jälleen toisiinsa. Minä olin ajattelematon pyytäessäni lady Brandonia esittämään itseni hänelle. Ehkäpä se ei sittenkään ollut vain ajattelemattomuutta. Sitä oli vain mahdoton välttää. Me olisimme puhutelleet toisiamme esittelyttäkin. Olen siitä aivan varma. Dorian sanoi sen minulle jäljestäpäin. Hänkin tunsi, että kohtalo oli vienyt meidät yhteen."

También él sintió que estábamos destinados a conocernos.

-Y, ¿cómo describió lady Brandon a ese joven maravilloso? -preguntó su amigo-. Sé que le gusta dar un rápido resumen de todos sus invitados. Recuerdo que me llevó a conocer a un anciano caballero de rostro colorado, cubierto con todas las condecoraciones imaginables, y me confió al oído, en un trágico susurro que debieron oír perfectamente todos los presentes, los detalles más asombrosos. Sencillamente huí. Prefiero desenmascarar a las personas yo mismo. Pero lady Brandon trata a sus invitados exactamente como un subastador trata a sus mercancías. O los explica completamente del revés, o cuenta todo excepto lo que uno quiere saber.

"Ja miten lady Brandon esitti tätä ihmeellistä nuorta miestä?" kysyi hänen toverinsa. "Minä tiedän että hänellä on tapana muutamin sanoin kuvata kaikkia vieraitaan. Muistan, kuinka hän kerran saattoi minut erään vanhan, hirveän, punakan herran luo, jonka rinta oli kokonaan kunniamerkkien ja nauhojen peitossa, ja kuinka hän juhlallisen intomielisesti kuiskasi minun korvaani mitä ihmeellisimpiä juttuja niin kovalla äänellä että kaikki huoneessa ne varmaan kuulivat. Minä suorastaan läksin pakoon. Tahdon itse ottaa selkoa ihmisistä. Mutta lady Brandon kohtelee vieraitaan aivan samalla tavalla kuin huutokauppias tavaroitaan. Hän joko kehuu heitä tolkuttomasti tai kertoo heistä kaikkea muuta kuin mitä haluaisi heistä tietää."

"Lady Brandon parka! Sinä arvostelet häntä kovin ankarasti, Harry!" sanoi Hallward välinpitämättömästi.

"Rakas ystävä, hän koetti perustaa salongin, mutta siitä syntyikin vain ravintola. Mitenkä minä voisin ihailla häntä? Mutta kerroppa mitä hän sanoi mr. Dorian Graystä?"

-¡Pobre lady Brandon! ¡Eres muy duro con ella, Harry! -dijo Hallward lánguidamente.

-Mi querido amigo, esa buena señora trataba de fundar un salón, pero sólo ha conseguido abrir un restaurante. ¿Cómo quieres que la admire? Pero, dime, ¿qué te contó del señor Dorian Gray?

"Ah, jotakin sentapaista kuin 'erinomainen poika — hänen äiti parkansa ja minä olimme aivan eroamattomia. Kerrassaan unohtanut, mikä toimi hänellä on — pelkäänpä — ettei hänellä olekkaan mitään tointa — ah, tosiaankin, hän soittaa pianoa — vai viuluako, rakas mr. Gray?' Meidän täytyi kummankin nauraa ja meistä tuli heti ystävät."

-Algo así como «muchacho encantador, su pobre madre y yo absolutamente inseparables. He olvidado por completo a qué se dedica, me temo que..., no hace nada... Sí, sí, toca el piano, ¿o es el violín, mi querido señor Gray?» Ninguno de los dos pudimos evitar la risa, y nos hicimos amigos al instante.

"Naurulla ei aloiteta huonosti ystävyyttä ja parhaiten sen sillä lopettaa", sanoi nuori lordi taittaen uuden tuhatkaunon.

Hallward pudisti päätään. "Sinä et ymmärrä mitä ystävyys on, Harry", mutisi hän — "etkä myöskään vihamielisyyttä. Sinä pidät kaikista ihmisistä; se on, sinä et välitä kestään."

-La risa no es un mal principio para una amistad y, desde luego, es la mejor manera de terminarla -dijo el joven lord, arrancando otra margarita.

Hallward negó con la cabeza.

-No entiendes lo que es la amistad, Harry -murmuró-; ni tampoco la enemistad, si vamos a eso. Te gusta todo el mundo; es decir, todo el mundo te deja indiferente.

-¡Qué horriblemente injusto eres conmigo! -exclamó lord Henry, echándose el sombrero hacia atrás para mirar a las nubecillas que, como madejas enmarañadas de brillante seda blanca, vagaban por la oquedad turquesa del cielo veraniego-. Sí; horriblemente injusto. Ya lo creo que distingo entre la gente.

"Sinä arvostelet minua hyvin väärin!" huudahti lordi Henry, työntäen hatun niskaan ja katsellen pilviä, jotka kulkivat ikäänkuin sotkeentuneet valkoiset silkkivyyhdet kirkkaansinisellä taivaalla. "Niin tosiaankin, hyvin väärin. Minä teen suuren eron ihmisten välillä. Minä valitsen ystäväni heidän kauniin ulkomuotonsa, tuttavani heidän hyvien luonteenominaisuuksiensa ja viholliseni heidän terävän järkensä vuoksi. Ihminen ei voi kyllin suurella huolella valita vihollisiansa. Minun vihollisistani ei ole ainoakaan narri. He ovat kaikki lahjakkaita henkilöitä ja sen vuoksi he kaikki panevat minuun arvoa. Onko tuo hyvin itserakasta? Luullakseni se on hiukan itserakasta."

Elijo a mis amigos por su apostura, a mis conocidos por su buena reputación y a mis enemigos por su inteligencia. No es posible excederse en el cuidado al elegir a los enemigos. No tengo ni uno solo que sea estúpido. Todos son personas de cierta talla intelectual y, en consecuencia, me aprecian. ¿Te parece demasiada vanidad por mi parte? Creo que lo es.

"Onpa minunkin mielestäni, Harry. Mutta sinun luokittelusi mukaan minä olisin vain sinun tuttavasi."

"Rakas, vanha Basil, sinä olet paljoa enemmän kuin tuttava minulle."

"Ja paljoa vähemmän kuin ystävä. Jonkunmoinen veli, luullakseni?"

"Ah, veljet! En minä veljistä välitä. Minun vanhempi veljeni ei tahdo kuolla, ja minun nuoremmat veljeni eivät näytä koskaan muuta tekevän."

-Coincido en eso contigo. Pero según tus categorías yo no debo de ser más que un conocido.

"Harry!" huudahti Hallward rypistäen kulmakarvojaan.

-Mi querido Basil: eres mucho más que un conocido. -Y mucho menos que un amigo. Algo así como un hermano, ¿no es cierto?

-¡Ah, los hermanos! No me gustan los hermanos. Mi hermano mayor no se muere, y los menores nunca hacen otra cosa.

-¡Harry! -exclamó Hallward, frunciendo el ceño.

-No hablo del todo en serio. Pero me es imposible no detestar a mi familia. Imagino que se debe a que nadie soporta a las personas que tienen sus mismos defectos. Entiendo perfectamente la indignación de la democracia inglesa ante lo que llama los vicios de las clases altas. Las masas consideran que embriaguez, estupidez e inmoralidad deben ser exclusivo patrimonio suyo, y cuando alguno de nosotros se pone en ridículo nos ven como cazadores furtivos en sus tierras. Cuando el pobre Southwark tuvo que presentarse en el Tribunal de Divorcios, la indignación de las masas fue realmente magnífica. Y, sin embargo, no creo que el diez por ciento del proletariado viva correctamente.

"Rakas ystävä, en minä puhunut aivan tosissani. Mutta minä en voi sille mitään, että inhoan sukulaisiani. Luullakseni syy on siinä, ettei kukaan meistä voi kärsiä muissa samoja vikoja kuin itsellään on. Minä käsitän erittäin hyvin että Englannin kansanvaltaiset vihaavat yläluokkien paheita. Kansan suuri joukko tietää, että juoppous, tylsämielisyys ja siveettömyys ovat heidän erikoisominaisuuksiansa ja että jos joku meistä tekeytyy narriksi, hän siten tunkeutuu heidän alallensa. Kun Southwark raukka joutui avioerotuomioistuimen eteen, niin heidän paheksumisensa oli kerrassaan suurenmoinen. Ja kuitenkaan en minä usko, että edes kymmenen prosenttia alaluokasta elää moitteettomasti."

"En hyväksy ainoatakaan sanaa mitä sanot, Harry, ja sitä paitsi tiedän aivan varmaan ettet tarkoita myöskään mitä sanot."

-No estoy de acuerdo con una sola palabra de lo que has dicho y, lo que es más, estoy seguro de que a ti te sucede lo mismo.

Lord Henry se acarició la afilada barba castaña y se golpeó la punta de una bota de charol con el bastón de caoba.

-¡Qué inglés eres, Basil! Es la segunda vez que haces hoy esa observación. Si se presenta una idea a un inglés auténtico (lo que siempre es una imprudencia), nunca se le ocurre ni por lo más remoto pararse a pensar si la idea es verdadera o falsa. Lo único que considera importante es si el interesado cree lo que dice. Ahora bien, el valor de una idea no tiene nada que ver con la sinceridad de la persona que la expone. En realidad, es probable que cuanto más insincera sea la persona, más puramente intelectual sea la idea, ya que en ese caso no estará coloreada ni por sus necesidades, ni por sus deseos, ni por sus prejuicios. No pretendo, sin embargo, discutir contigo ni de política, ni de sociología, ni de metafísica.

Lordi Henry siveli ruskeaa suippopartaansa ja hakkasi veistellyllä ebenholtsikepillään kiiltonahkakenkänsä kärkeä. "Kuinka aito englantilainen sinä olet, Basil! Jo toistamiseen sinä teet tuon huomion. Jos joku esittää jonkun aatteen jollekin aito englantilaiselle — se on aina hyvin ajattelematonta — niin hänen mieleensä ei koskaan juolahdakkaan punnita, onko tuo aate oikea vai väärä. Ei mikään muu ole hänestä tärkeää kuin se, uskooko hän siihen itse. Olkoon menneeksi, mutta aatteen arvo ei riipu vähintäkään sen ihmisen rehellisyydestä, joka sen lausuu ilmi. Onpa luultavampaakin että mitä vähemmän rehellinen ihminen on, sitä henkisempi on itse aate, sillä silloin siinä ei ole hänen omien tarpeittensa, halujensa ja ennakkoluulojensa väritystä. Mutta minä en halua väitellä sinun kanssasi valtiollisista, yhteiskunnallisista enkä metafyysillisistä asioista. Ihmiset ovat minulle mieluisammat kuin periaatteet ja periaatteettomat ihmiset paremmat kuin mikään muu maailmassa. Kerro minulle enemmän mr. Dorian Graystä. Kuinka usein sinä tapaat häntä?"

"Joka päivä. En olisi onnellinen, jollen näkisi häntä joka päivä. Hän on kerrassaan välttämätön minulle."

Las personas me gustan más que los principios, y las personas sin principios me gustan más que nada en el mundo. Cuéntame más cosas acerca de Dorian Gray. ¿Lo ves con frecuencia?

"Kuinka merkillistä! Minä luulin ettet koskaan välittäisi mistään muusta kuin taiteesta."

-Todos los días. No sería feliz si no lo viera todos los días. Me es absolutamente necesario.

-¡Extraordinario! Creía que sólo te interesaba el arte. -Dorian es todo mi arte -dijo el pintor gravemente-. A veces pienso, Harry, que la historia del mundo sólo ha conocido dos eras importantes. La primera es la que ve la aparición de una nueva técnica artística. La segunda, la que asiste a la aparición de una nueva personalidad, también para el arte. Lo que fue la invención de la pintura al óleo para los venecianos, o el rostro de Antinoo para los últimos escultores griegos, lo será algún día para mí el rostro de Dorian Gray. No es sólo que lo utilice como modelo para pintar, para dibujar, para hacer apuntes. He hecho todo eso, por supuesto. Pero para mí es mucho más que un modelo o un tema. No te voy a decir que esté insatisfecho con lo que he conseguido, ni que su belleza sea tal que el arte no pueda expresarla.

No hay nada que el arte no pueda expresar, y sé que lo que he hecho desde que conocí a Dorian Gray es bueno, es lo mejor que he hecho nunca. Pero, de alguna manera curiosa (no sé si me entenderás), su personalidad me ha sugerido una manera completamente nueva, un nuevo estilo. Veo las cosas de manera distinta, las pienso de forma diferente. Ahora soy capaz de recrear la vida de una manera que antes desconocía. «Un sueño de belleza en días de meditación». ¿Quién ha dicho eso? No me acuerdo; pero eso ha sido para mí Dorian Gray. La simple presencia de ese muchacho, porque me parece poco más que un adolescente, aunque pasa de los veinte, su simple presencia... ¡Ah! Me pregunto si puedes darte cuenta de lo que significa. De manera inconsciente define para mí los trazos de una nueva escuela, una escuela que tiene toda la pasión del espíritu romántico y toda la perfección de lo griego. La armonía del alma y del cuerpo, ¡qué maravilla! En nuestra locura hemos separado las dos cosas, y hemos inventado un realismo que es vulgar, y un idealismo hueco. ¡Harry! ¡Si supieras lo que Dorian es para mí!

"Hän on nykyään koko minun taiteeni", sanoi maalari vakavasti. "Minusta tuntuu joskus, kuin maailman historiassa olisi vain kaksi tärkeätä ajankohtaa. Ensimäinen kun taiteessa keksitään uusi ilmaisukeino, toinen kun taiteelle ilmestyy uusi personallisuus. Mitä öljymaalauksen keksintö merkitsi venetsialaisille ja Antinous-pää vanhoille kreikkalaisille, sitä Dorian Grayn kasvot kerran tulevat olemaan minulle. Minä en vain maalaa ja piirusta ja tee luonnoksia hänen mukaansa — tietysti olen kaikkea sitäkin tehnyt — vaan hän on minulle vielä paljoa muutakin kuin vain malli. En tahdo väittää, etten olisi tyytyväinen niihin kuviin, joita hänestä olen tehnyt, tai että hänen kauneutensa laatu olisi sellainen, ettei taide kykenisi sitä kuvaamaan. Ei ole olemassa mitään, mitä taide ei voisi kuvata, ja minä tiedän että se työ, jota olen tehnyt tutustuttuani Dorian Grayhin, on hyvää työtä, parasta mitä koskaan olen tehnyt. Mutta jollakin kummallisella tavalla — ihmettelen, tokko sinä voit ymmärtää minua — hänen personallisuutensa on vaikuttanut aivan uuden tekotavan minun taiteeseni, aivan uuden tyylin. Minä näen nyt kaikki toisin, minä käsitän kaikki toisin. Minä voin nyt nauttia elämästä tavalla, jota ennen en ymmärtänyt. 'Kauneuden unelma aatteiden maailmassa' — kuka sen on sanonut? En muista; mutta sitä Dorian Gray on nyt minulle. Vain tuon pojan läsnäolo — sillä minun mielestäni hän on vain poika, joskin hän on jo kolmannellakymmenellä — vain hänen läsnäolonsa — ah! voitkohan sinä ymmärtää, mitä se minulle merkitsee? Tietämättään hän selvittää minulle uuden koulun suunnan, koulun, jossa yhtä aikaa vallitsee romantillisen intohimon ja antiikin täydellisyyden henki. Sielun ja ruumiin sopusointu — mikä suuruus siinä! Me lyhytnäköisyydessämme olemme eroittaneet nuo kaksi ja keksineet realismin, joka on törkeä, ja idealismin, joka on tyhjä. Harry! jospa tietäisit, mitä Dorian Gray minulle merkitsee! Muistathan tuota minun maisemaani, josta Agnew tarjosi minulle niin suunnattoman hinnan, mutta jota en sittenkään tahtonut myödä? Se on minun parhaita taulujani. Ja minkä vuoksi? Siksi, että minun maalatessani Dorian Gray istui vieressäni. Salaperäinen voima virtasi hänestä minuun, ja ensi kertaa eläissäni näin minä tuossa yksinkertaisessa metsämaisemassa sen ihmeen, jota aina olin etsinyt ja aina kaivannut."

¿Recuerdas aquel paisaje mío, por el que Agnew me ofreció tanto dinero, pero del que no quise desprenderme? Es una de las mejores cosas que he hecho nunca. Y, ¿por qué? Porque mientras lo pintaba Dorian Gray estaba a mi lado. Me transmitía alguna influencia sutil y por primera vez en mi vida vi en un simple bosque la maravilla que siempre había buscado y que siempre se me había escapado.

"Basil, se on ihmeellistä! Minun täytyy saada nähdä Dorian Gray."

-¡Eso que cuentas es extraordinario! He de ver a Dorian Gray.

Hallward se levantó del asiento y empezó a pasear por el jardín. Al cabo de unos momentos regresó.

Hallward nousi ylös paikaltaan ja astui edestakaisin puutarhassa. Hetken kuluttua hän palasi takaisin. "Harry", hän sanoi, "Dorian Gray ei ole minulle muuta kuin taiteellinen aihe. Sinä et ehkä näe hänessä mitään. Minä näen hänessä kaikki. Hän ei ole koskaan enemmän läsnä minun työssäni, kuin silloin kun ei mitään kuvaa hänestä ole siinä. Niinkuin jo sanoin hänen vaikutuksestansa olen saanut uuden tyylin. Minä tunnen hänen vaikutuksensa varsinkin muutamissa kaarevissa viivoissa ja erityisissä hienoissa ja suloisissa väreissä. Siinä kaikki."

-Harry -dijo-, Dorian Gray no es para mí más que un motivo artístico. Quizá tú no veas nada en él. Yo lo veo todo. Nunca está más presente en mi trabajo que cuando no aparece en lo que pinto. Es la sugerencia, como he dicho, de una nueva manera. Lo encuentro en las curvas de ciertas líneas, en el encanto y sutileza de ciertos colores. Eso es todo.

"Miksi et siis aseta hänen kuvaansa näytteille?" kysyi lordi Henry.

-Entonces, ¿por qué te niegas a exponer su retrato? -preguntó lord Henry.

"Sentähden, että tahtomattani olen pannut siihen tuota taiteellista ihanteellisuutta, josta tietysti en koskaan ole huolinut hänelle puhua. Hän ei tiedä siitä mitään. Eikä hän saa koskaan siitä tietääkkään mitään. Mutta ihmiset voisivat arvata sen; ja minä en tahdo paljastaa sieluani heidän yksinkertaisille, uteliaille silmillensä. He eivät saa tarkastaa minun sydäntäni suurennuslasilla. Tuossa on liiaksi minua itseäni, Harry — liiaksi itseäni!"

-Porque, sin pretenderlo, he puesto en ese cuadro la expresión de mi extraña idolatría de artista, de la que, por supuesto, nunca he querido hablar con él. Nada sabe. No lo sabrá nunca. Pero quizá el mundo lo adivine; y no quiero desnudar mi alma ante su mirada entrometida y superficial. Nunca pondré mi corazón bajo su microscopio. Hay demasiado de mí mismo en ese cuadro, Harry, ¡demasiado de mí mismo!

"Runoilijat eivät ole yhtä arkoja kuin sinä. He tietävät miten tarpeellista on päästää intohimoja julkisuuteen. Meidän aikanamme murtunut sydän saavuttaa monta painosta".

-Los poetas no son tan escrupulosos como tú. Saben lo útil que es la pasión cuando piensan en publicar. En nuestros días un corazón roto da para muchas ediciones.

"Sen vuoksi minä vihaankin niitä", huudahti Hallward. "Taiteilijan tulisi luoda kauniita teoksia panematta niihin hituistakaan omaa elämäänsä. Me elämme aikakaudessa, jossa ihmiset kohtelevat taidetta, ikäänkuin se olisi aiottu jonkunmoiseksi elämäkerraksi. Me olemme kadottaneet abstraktisen kauneuden aistin. Kerran minä tahdon näyttää maailmalle, mitä se on; ja siitä syystä ei maailma koskaan saa nähdä Dorian Grayn muotokuvaa".

-Los detesto por eso -exclamó Hallward-. Un artista debe crear cosas hermosas, pero sin poner en ellas nada de su propia existencia. Vivimos en una época en la que se trata el arte como si fuese una forma de autobiografía. Hemos perdido el sentido abstracto de la belleza. Algún día mostraré al mundo lo que es eso; y ésa es la razón de que el mundo no deba ver nunca mi retrato de Dorian Gray.

"Minä luulen että erehdyt, Basil, mutta en huoli kiistellä kanssasi.
Ainoastaan se, joka henkisesti on mennyt hukkaan, alituisesti väittelee.
Sanoppa minulle, pitääkö Dorian Gray paljon sinusta?"

-Creo que estás equivocado, pero no voy a discutir contigo. Sólo discuten los que están perdidos intelectualmente. Dime, Dorian Gray te tiene mucho afecto?

El pintor reflexionó durante unos instantes.

-Me tiene afecto -respondió, después de una pausa-; sé que me tiene afecto. Es cierto, por otra parte, que lo halago terriblemente. Hallo un extraño placer en decirle cosas de las que sé que después voy a arrepentirme. Por regla general es encantador conmigo, y nos sentamos en el estudio y hablamos de mil cosas. De cuando en cuando, sin embargo, es terriblemente desconsiderado, y parece disfrutar haciéndome sufrir. Entonces siento que he entregado toda mi alma a alguien que la trata como si fuera una flor que se pone en el ojal, una condecoración que deleita su vanidad, un adorno para un día de verano.

Maalari tuumi hetken aikaa. "Hän pitää minusta", hän vastasi sitten; "minä tiedän että hän on kiintynyt minuun. Tietysti minä imartelen häntä suuresti. Minä tunnen erityistä huvia, kun sanon hänelle sellaista, jota tiedän jälkeenpäin katuvani. Tavallisesti hän on hyvin ystävällinen minulle, ja me istumme atelierissä ja juttelemme, me juttelemme tuhansista asioista. Kuitenkin silloin-tällöin hän on hirveän ajattelematon ja näyttää olevan hyvillänsä kun hän voi kiusata minua. Sillä minä tunnen, Harry, että olen antanut koko sieluni ihmiselle, joka kohtelee sitä kuin napinläpeä varten aiottua kukkaa, kuin kunniamerkkiä, jonka tarkoituksena on tyydyttää hänen turhamaisuuttaan, kuin koristusta, joka kestää vain yhden ainoan kesäisen päivän."

-En verano los días suelen ser largos, Basil -murmuró lord Henry-. Quizá te canses tú antes que él. Es triste pensarlo, pero sin duda el genio dura más que la belleza. Eso explica que nos esforcemos tanto por cultivarnos. En la lucha feroz por la existencia queremos tener algo que dure, y nos llenamos la cabeza de basura y de datos, con la tonta esperanza de conservar nuestro puesto. La persona que lo sabe todo: ése es el ideal moderno. Y la mente de esa persona que todo lo sabe es una cosa terrible, un almacén de baratillo, todo monstruos y polvo, y siempre con precios por encima de su valor verdadero. Creo que tú te cansarás primero, de todos modos. Algún día mirarás a tu amigo, y te parecerá que está un poco desdibujado, o no te gustará la tonalidad de su tez, o cualquier otra cosa. Se lo reprocharás con amargura, y pensarás, muy seriamente, que se ha portado mal contigo. La siguiente vez que te visite, te mostrarás perfectamente frío e indiferente. Será una pena, porque te cambiará. Lo que me has contado es una historia de amor, habría que llamarla historia de amor estético, y lo peor de toda historia de amor es que después tino se siente muy poco romántico.

"Kesäpäivät, Basil, ovat pitkiä", mutisi lordi Henry. "Ehkäpä sinä väsyt pikemmin kuin hän. Se on surullinen kokemus, mutta varmaa on että nero on pitkäikäisempi kuin kauneus. Se selvittää sen tosiasian, että me kaikki kiusaamme itseämme liikasivistyksellä. Kovassa olemassa-olon taistelussa me tarvitsemme jotakin kestävää, ja siksi me täytämme aivomme turhilla asioilla ja tapahtumilla turhaan toivoen voivamme pitää paikkamme. Perusteellisesti sivistynyt mies — kas siinä uuden ajan ihanne. Ja perusteellisesti sivistyneen miehen sielu on hirveä. Se on kuin markkinapuoti täynnä huonoa ja ala-arvoista tavaraa. Mutta luulenpa sittenkin että sinä väsyt ensin. Jonakuna päivänä sinä katselet ystävääsi, huomaatkin ettet voi häntä piirustaa, hänen värinsä ei miellytä sinua, tai jotakin muuta sen kaltaista. Sinä moitit häntä ja arvelet että hän on käyttäytynyt pahasti sinua kohtaan. Seuraavalla kerralla hänen tullessaan sinun luoksesi, sinä olet aivan kylmä ja väliäpitämätön. Se on hyvin surullista, sillä sen kautta sinä muutut. Sinun kertomuksesi on aivan kuin romaani, taiteen romaani, siksi sitä voisi sanoa. Mutta pahin seuraus kaikista romaaneista on se, että ne tekevät ihmiset niin epäromantisiksi."

"Harry, älä puhu tuolla tavalla. Niin kauan kuin elän, olen Dorian Grayn personallisuuden vaikutuksen alainen. Sinä et voi tuntea minun tunteillani. Sinä olet liian vaihtelevainen."

-Harry, no hables así. Mientras viva, la personalidad de Dorian Gray me dominará. No puedes sentir lo que yo siento. Tú cambias con demasiada frecuencia.

-¡Ah, mi querido Basil, precisamente por eso soy capaz de sentirlo! Los que son fieles sólo conocen el lado trivial del amor: es el infiel quien sabe de sus tragedias.

Lord Henry frotó una cerilla sobre un delicado estuche de plata y empezó a fumar un cigarrillo con un aire tan pagado de sí mismo y tan satisfecho como si hubiera resumido el mundo en una frase.

Los gorriones alborotaban entre las hojas lacadas de la enredadera y las sombras azules de las nubes se perseguían sobre el césped como golondrinas. ¡Qué agradable era estar en el jardín! ¡Y cuán deliciosas las emociones de otras personas! Mucho más que sus ideas, en opinión de lord Henry. Nuestra alma y las pasiones de nuestros amigos: ésas son las cosas fascinantes de la vida. Le divirtió recordar en silencio el tedioso almuerzo que se había perdido al quedarse tanto tiempo con Basil Hallward. Si hubiera ido a casa de su tía, se habría encontrado sin duda con lord Goodboy, y sólo habrían hablado de alimentar a los pobres y de la necesidad de construir alojamientos modelo. Todos los comensales habrían destacado la importancia de las virtudes que su situación en la vida les dispensaba de ejercitar. Los ricos hablarían del valor del ahorro, y los ociosos se extenderían elocuentemente sobre la dignidad del trabajo. ¡Era delicioso haber escapado a todo aquello! Mientras pensaba en su tía, algo pareció sorprenderlo.

"Oi, rakas Basil, juuri sen vuoksi voinkin tuntea. Uskolliset sielut tuntevat vain rakkauden jokapäiväisen puolen. Mutta uskottomat tuntevat sen murhenäytelmät." Ja lordi Henry sytytti tulitikun siron hopearasian kyljestä ja alkoi polttaa paperossia itsetietoisen ja tyytyväisen näköisenä, kuin hän olisi keskittänyt koko maailman tuohon lauseesensa. Muratin kiiltävän vihreitten lehvien peitosta kuului kuhertavien varpusten viserrystä ja sinisten pilvien varjot kulkivat kuin joutsenet ruohikon yli. Miten suloista oli olla puutarhassa! Ja miten huvittava muitten ihmisten tunnemaailma! — paljoa hauskempi kuin heidän ajatuksensa, siltä hänestä ainakin tuntui. Oma sielunelämä, sekä ystävien intohimot — kas niissä elämän suurin viehätys. Hän ajatteli itsekseen salaisesti myhäillen sitä ikävää aamiaista, joka häneltä oli mennyt hukkaan, sen vuoksi että oli jäänyt niin pitkäksi aikaa Basil Hallwardin luo. Jos hän olisi mennyt tätinsä luo, niin hän olisi varmaan tavannut siellä lordi Goodbodyn, ja keskustelu olisi yksinomaan kosketellut köyhien ruokkimista sekä malliasuinrakennusten välttämättömyyttä. Kaikki olisivat saarnanneet niiden hyveiden tärkeydestä, joita heillä omassa elämässään ei ollut tarvetta harjoittaa. Rikkaat olisivat puhuneet säästäväisyyden hyödystä ja tyhjäntoimittajat selittäneet kaunopuheisesti työn suurta arvoa. Kuinka suloista päästä tuota kaikkea pakoon! Muistellessaan tätiä eräs ajatus näytti juolahtavan hänen mieleensä. Hän kääntyi Hallwardin puoleen ja sanoi: "Rakas ystävä, nyt minä muistan jotain."

Volviéndose hacia Hallward, dijo: -Acabo de acordarme.

"Mitä sitten, Harry?"

"Missä olen kuullut Dorian Grayn nimen."

-¿Acordarte de qué, Harry?

-De dónde he oído el nombre de Dorian Gray.

"Missä sitten?" kysyi Hallward rypistäen hiukan kulmakarvojaan.

-¿Dónde? -preguntó Hallward, frunciendo levemente el ceño.

-No es necesario que te enfades. Fue en casa de mi tía, lady Agatha. Me dijo que había descubierto a un joven maravilloso que iba a ayudarla en el East End y que se llamaba Dorian Gray. Tengo que confesar que nunca me contó que fuese bien parecido. Las mujeres no aprecian la belleza; al menos, las mujeres honestas. Me dijo que era muy serio y con muy buena disposición. Al instante me imaginé una criatura con gafas y de pelo lacio, horriblemente cubierto de pecas y con enormes pies planos. Ojalá hubiera sabido que se trataba de tu amigo.

"Älä näytä niin äkäiseltä, Basil. Se oli tätini, lady Agathan luona. Hän kertoi keksineensä ihmeellisen nuoren miehen, joka oli luvannut olla hänen apunansa East Endissä, ja että hänen nimensä oli Dorian Gray. Mutta minun täytyy lisätä, ettei hän koskaan puhunut hänen kauneudestansa. Naiset eivät pane mitään arvoa kauneuteen, ei ainakaan hyvät naiset. Hän kertoi että hän oli hyvin vakava ja hyväluontoinen. Minä näin hänet heti edessäni silmälasit nenällä, ohuttukkaisena, kasvot täynnä pisamoita ja tallustellen suurin jaloin. Olisin toivonut tietäneeni että hän oli sinun ystäväsi."

"Olen hyvin mielissäni ettet sitä tiennyt, Harry."

-Me alegro mucho de que no fuese así, Harry.

"Minkä tähden?"

-¿Por qué?

"Minä en halua että sinä tutustut häneen."

-No quiero que lo conozcas.

-¿No quieres que lo conozca?

"Sinä et halua että minä tutustuisin häneen?"

-No.

"En."

-El señor Dorian Gray está en el estudio -anunció el mayordomo, entrando en el jardín.

"Mr. Dorian Gray on atelierissä", ilmoitti palvelija, joka samassa tuli puutarhaan.

-Ahora tienes que presentármelo -exclamó lord Henry, riendo.

"Sinun on nyt pakko esittää minut hänelle", sanoi lordi Henry nauraen.

El pintor se volvió hacia su criado, a quien la luz del sol obligaba a parpadear.

-Dígale al señor Gray que espere, Parker. Me reuniré con él dentro de un momento.

Maalari kääntyi palvelijan puoleen, joka seisoi aurinkoa vasten sirittäen silmiään. "Pyydä että mr. Gray odottaa, Parker. Minä tulen aivan heti". Palvelija kumarsi ja poistui tietä pitkin.

El mayordomo hizo una inclinación y se retiró.

Hallward se volvió después hacia lord Henry.

-Dorian Gray es mi amigo más querido -dijo-. Es una persona sencilla y bondadosa. Tu tía estaba en lo cierto al describirlo. No lo eches a perder. No trates de influir en él. Tu influencia sería mala. El mundo es muy grande y encierra mucha gente maravillosa. No me arrebates la única persona que da a mi arte todo el encanto que posee: mi vida de artista depende de él. Tenlo en cuenta, Harry, confío en ti -hablaba muy despacio, y las palabras parecían salirle de la boca casi contra su voluntad.

Sitten hän silmäsi lordi Henryä. "Dorian Gray on minun rakkain ystäväni", hän sanoi. "Hän on luonteeltaan yksinkertainen ja herttainen. Sinun tätisi arvosteli häntä aivan oikein. Älä pilaa häntä. Älä koeta vaikuttaa häneen. Sinun vaikutuksesi ei olisi hyvä. Maailma on avara ja siinä on monta ihmeellistä olentoa. Älä riistä minulta sitä ainoata henkilöä, joka antaa minun taiteelleni sen viehätyksen, joka sillä on. Minun elämäni taiteilijana riippuu hänestä. Muista, Harry, että luotan sinuun." Hän puhui hyvin hitaasti ja sanat tuntuivat puhkeavan esiin hänen tahtomattansa.

-¡Qué tonterías dices! -respondió lord Henry, con una sonrisa.

Luego, tomando a Hallward del brazo, casi lo condujo hacia la casa.

"Mitä hassutuksia sinä loruat!" sanoi lordi Henry hymyillen, ja tarttuen
Hallwardia käsikynkästä kiinni hän melkein talutti hänet sisään.