Le Portrait de Dorian Gray.  Oscar Wilde
Chapitre 7. (Luku 7. LUKU VII)
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Par hasard, il se trouva que la salle, ce soir-là, était pleine de monde, et le gras manager juif, qui les reçut à la porte du théâtre rayonnait d’une oreille à l’autre d’un onctueux et tremblotant sourire. Il les escorta jusqu’à leur loge avec une sorte d’humilité pompeuse, en agitant ses grasses mains chargées de bijoux et parlant de sa voix la plus aiguë.

Dorian Gray se sentit pour lui une aversion plus prononcée que jamais ; il ve-nait voir Miranda, pensait-il, et il rencontrait Caliban...

Il paraissait, d’un autre côté, plaire à lord Henry ; ce dernier même se décida à lui témoigner sa sympathie d’une façon formelle en lui serrant la main et l’affirmant qu’il était heureux d’avoir rencontré un homme qui avait découvert un réel talent et faisait banqueroute pour un poète.

Hallward s’amusa à observer les personnes du parterre... La chaleur était suf-focante et le lustre énorme avait l’air, tout flambant, d’un monstrueux dahlia aux pétales de feu jaune. Les jeunes gens des galeries avaient retiré leurs jaquettes et leurs gilets et se penchaient sur les balustrades. Ils échangeaient des paroles d’un bout à l’autre du théâtre et partageaient des oranges avec des filles habillées de couleurs voyantes, assises à côté d’eux. Quelques femmes riaient au parterre. Leurs voix étaient horriblement perçantes et discordantes. Un bruit de bouchons sautant arrivait du bar.

Miten lie ollutkaan tänä iltana, teatteri oli täpösen täynnä, ja lihava juutalainen johtaja oli heitä ovella vastassa, kiiltävä, väräjävä hymyily huulilla, joka veti hänen suunsa aina korviin saakka. Hän saattoi heidät aitioon jonkunmoisella korskealla nöyryydellä, liikutteli lihavia, hohtokivillä koristettuja sormiaan ja puhui kimakalla äänellä. Dorian Gray inhosi häntä nyt enemmän kuin koskaan ennen. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi tullut katselemaan Mirandaa ja nähnytkin Calibanin. Lordi Henryä hän sitä vastoin melkein miellytti. Ainakin hän sitä vakuutti ja pudisti hänen kättänsä. Ja samalla hän sanoi olevansa ylpeä tavatessaan miehen, joka oli keksinyt todellisen neron ja kärsinyt vararikon runoilijan vuoksi. Hallward katseli huviksensa takapermannolla istuvia ihmisiä. Kuumuus oli hirveän tukahduttava ja jättiläiskruunu loisti kuin suuri kultalehtinen georgini. Nuoret miehet gallerialla olivat riisuneet yltään takit ja liivit ja ripustaneet ne laidan yli. He puhuivat toisilleen teatterin poikki ja söivät appelsiineja prameapukuisten tyttöjen kanssa, jotka istuivat heidän rinnallaan. Muutamat naiset takapermannolla naureskelivat. Heidän äänensä olivat kimakat ja epäsointuiset. Korkkien paukkumista kuului ravintolan puolelta.

"Onpa tämäkin paikka, josta jumalattarensa voi löytää!" sanoi lordi
Henry.

– Quel endroit pour y rencontrer sa divinité, dit lord Henry.

– Oui, répondit Dorian Gray. C’est ici que je la rencontrai, et elle est divine au-delà de tout ce qu’on peut concevoir. Vous oublierez toute chose quand elle jouera. On ne fait plus attention à cette populace rude et commune, aux figures grossières et aux gestes brutaux dès qu’elle entre en scène ; ces gens demeurent silencieux et la regardent ; ils pleurent, et rient comme elle le veut ; elle joue sur eux comme sur un violon ; elle les spiritualise, en quelque sorte, et l’on sent qu’ils ont la même chair et le même sang que soi-même.

"Niin!" vastasi Dorian Gray. "Täältä minä hänet löysin, ja hän on jumalallisin kaikista elävistä olennoista. Kun hän näyttelee, niin unohtaa koko maailman. Nämä kurjat, raa'at ihmiset, joilla on karheat kasvot ja epähieno käytös, muuttuvat kerrassaan, kun hän astuu näyttämölle. He istuvat hiljaa ja katselevat häntä. He itkevät ja nauravat hänen käskystänsä. Hän saa heidät yhtä herkiksi kuin viulun. Hän hypnotiseraa heitä, ja silloin tuntee selvästi, että he ovat samaa lihaa ja verta kuin mekin."

"Samaa lihaa ja verta kuin mekin! Ah, toivottavasti ei!" huudahti lordi
Henry, joka tarkasteli galleriayleisöä kiikarillansa.

– La même chair et le même sang que soi-même ! Oh ! je ne crois pas, s’exclama lord Henry qui passait en revue les spectateurs de la galerie avec sa lor-gnette.

– Ne faites pas attention à lui, Dorian, dit le peintre. Je sais, moi, ce que vous voulez dire et je crois en cette jeune fille. Quiconque vous aimez doit le mériter et la personne qui a produit sur vous l’effet que vous nous avez décrit doit être noble et intelligente. Spiritualiser ses contemporains, c’est quelque chose d’appréciable... Si cette jeune fille peut donner une âme à ceux qui jusqu’alors ont vécu sans en avoir une, si elle peut révéler le sens de la Beauté aux gens dont les vies furent sordides et laides, si elle peut les dépouiller de leur égoïsme, leur prêter des larmes de tristesse qui ne sont pas leurs, elle est digne de toute votre admiration, digne de l’adoration du monde. Ce mariage est normal ; je ne le pensai pas d’abord, mais maintenant je l’admets. Les dieux ont fait Sibyl Vane pour vous ; sans elle vous auriez été incomplet.

"Älä välitä hänestä, Dorian", sanoi maalari. "Minä ymmärrän, mitä sinä tarkoitat, ja minä uskon tuohon tyttöön. Jokaisen, jota sinä rakastat, täytyy olla ihmeellisen, ja jokainen tyttö, joka voi vaikuttaa toisiin sillä tavalla kuin sinä kuvailet, on varmaan hieno ja jalo. Hallita omia aikalaisiaan — sitä kannattaa tehdä. Jos tuo tyttö voi antaa sielun noille ihmisille, jotka ovat eläneet ilman sitä, jos hän voi herättää kauneudentunteen ihmisissä, joiden elämä on ollut likainen ja ruma, jos hän voi karkoittaa heidän itsekkäisyytensä ja opettaa heitä itkemään toisten surujen tähden, niin hän täydellisesti ansaitsee sinun ihailuasi, ansaitsee koko maailman ihailun. Minä hyväksyn täydellisesti sinun naimisesi. Ensin en ollut sitä mieltä, mutta nyt myönnän sinun olevan oikeassa. Jumalat ovat luoneet Sibyl Vanen sinua varten. Ilman häntä et olisi ollut täydellinen."

– Merci, Basil, répondit Dorian Gray en lui pressant la main. Je savais que vous me comprendriez. Harry est tellement cynique qu’il me terrifie parfois... Ah ! voici l’orchestre ; il est épouvantable, mais ça ne dure que cinq minutes. Alors le ri-deau se lèvera et vous verrez la jeune fille à laquelle je vais donner ma vie, à laquelle j’ai donné tout ce qu’il y a de bon en moi...

"Kiitos, Basil", vastasi Dorian Gray pusertaen hänen kättään. "Minä tiesin, että sinä ymmärtäisit minua. Harry on niin kyynillinen, hän peloittaa minua. Mutta nyt soitto alkaa. Se on aivan hirveää, mutta sitä ei kestä enempää kuin viisi minuuttia. Sitten esirippu nousee, ja te saatte nähdä tytön, jolle minä olen valmis uhraamaan koko elämäni, jolle olen antanut kaiken sen mikä minussa on hyvää."

Un quart d’heure après, parmi une tempête extraordinaire d’applaudissements, Sibyl Vane s’avança sur la scène... Certes, elle était adorable à voir, une des plus ado-rables créatures même, pensait lord Henry, qu’il eut jamais vues. Il y avait quelque chose d’animal dans sa grâce farouche et ses yeux frémissants. Un sourire abattu, comme l’ombre d’une rose dans un miroir d’argent, vint à ses lèvres en regardant la foule enthousiaste emplissant le théâtre. Elle recula de quelques pas, et ses lèvres semblèrent trembler.

Basil Hallward se dressa et commença à l’applaudir. Sans mouvement, comme dans un rêve, Dorian Gray la regardait ; Lord Henry la lorgnant à l’aide de sa jumelle murmurait : « Charmante ! Charmante ! »

Neljännestuntia myöhemmin myrskyisten suosionosoitusten kajahtaessa Sibyl Vane astui näyttämölle. Niin, hän oli todellakin ihastuttava — suloisin olento, arveli lordi Henry, mitä hän koskaan ennen oli nähnyt. Hänen arat liikkeensä ja hämmästyneet silmänsä muistuttivat metsähirveä. Hieno puna, ikäänkuin ruusun varjo hopeakuvastimen pinnalla, kohosi hänen poskilleen kun hän katseli täyttä, ihastunutta katsomoa. Hän astui pari askelta taakse, ja hänen huulensa näyttivät vavahtavan. Basil Hallward kohosi pystyyn ja alkoi taputtaa käsiään. Liikkumatta, ikäänkuin unessa, istui Dorian Gray katsellen häntä. Lordi Henry tähysteli kiikarillaan ja mutisi: "Ihastuttava! Ihastuttava!"

La scène représentait la salle du palais de Capulet, et Roméo, dans ses habits de pèlerin, entrait avec Mercutio et ses autres amis. L’orchestre attaqua quelques mesures de musique, et la danse commença...

Au milieu de la foule des figurants gauches aux costumes râpés, Sibyl Vane se mouvait comme un être d’essence supérieure. Son corps s’inclinait, pendant qu’elle dansait, comme dans l’eau s’incline un roseau. Les courbes de sa poitrine semblaient les courbes d’un blanc lys. Ses mains étaient faites d’un pur ivoire.

Näyttämö esitti pylvähikköä Capuletin talossa, ja Romeo oli astunut pyhiinvaeltajan puvussaan näyttämölle yhdessä Mercution ja toisten ystäviensä kanssa. Orkesteri soitti niin hyvin kuin se taisi muutamia tahteja ja tanssi alkoi. Keskellä kömpelöjen, huonosti puettujen näyttelijöiden joukkoa liikkui Sibyl Vane ikäänkuin ilmestys ihanammasta maailmasta. Hänen vartalonsa huojui tanssissa kuin kukka veden pinnalla. Hänen kaulansa oli kaareva kuin valkoisen liljan varsi. Hänen kätensä näyttivät olevan veistetyt viileästä norsunluusta.

Cependant, elle était curieusement insouciante ; elle ne montrait aucun signe de joie quand ses yeux se posaient sur Roméo. Le peu de mots qu’elle avait à dire :

Mutta hän tuntui ihmeen väliäpitämättömältä. Hän ei osoittanut vähintäkään iloa luodessaan silmänsä Romeoon. Nuo muutamat sanat, jotka hänellä oli sanottavana:

Good pilgrim, you de wrong your hand too much
Which mannerly dévotion shows in this;
For saints have bands that pilgrims’ hands de touch
And palm to palm is holy palmers’ kiss... *

Kätenne täten liiaks syytä saa, se hartahan vaan täytti toiminnon; saa pyhän kättä hurskas koskettaa, ja kädenanto hurskaan muisku on —

*Bon pèlerin, vous êtes trop sévère pour votre main – Qui n’a fait preuve en ceci que d’une respectueuse dévotion ; – Les saintes mêmes ont des mains que peuvent toucher les mains des pèlerins – Et cette étreinte est un pieu baiser...

sekä seuraavan lyhyen puhelun hän lausui lävitsensä teeskennellyllä tavalla. Ääni oli ihana, mutta sen sävy oli aivan väärä. Sen värityskin oli väärä. Se hävitti kokonaan kaiken elon runosta. Se teki intohimon epätodelliseksi.

et le bref dialogue qui suit, furent dits d’une manière plutôt artificielle... Sa voix était exquise, mais au point de vue de l’intonation, c’était absolument faux. La couleur n’y était pas. Toute la vie du vers était enlevée ; on n’y sentait pas la réalité de la pas-sion.

Dorian Gray kalpeni tarkatessaan häntä. Hän oli aivan ymmällä ja tuskissansa. Ei kumpainenkaan hänen ystävistänsä uskaltanut sanoa hänelle sanaakaan. Tyttö oli heidän mielestään kerrassaan mahdoton. He olivat hirveästi pettyneet.

Dorian pâlit en l’observant, étonné, anxieux... Aucun de ses amis n’osait lui parler ; elle leur semblait sans aucun talent ; ils étaient tout à fait désappointés.

Mutta he tiesivät, että jokaisen Julian tulikoetus oli toisen näytöksen balkongikohtauksessa. He odottivat sitä. Jos hän siinäkin pettäisi, niin hänestä ei ollut mihinkään.

Ils savaient que la scène du balcon du second acte était l’épreuve décisive des actrices abordant le rôle de Juliette ; ils l’attendaient tous deux ; si elle y échouait, elle n’était bonne à rien.

Hän näytti ihastuttavalta astuessaan kuutamoon. Sitä ei voinut kieltää. Mutta hänen teeskennelty näyttelemisensä oli sietämätöntä ja yltyi vain mitä pitemmälle hän pääsi. Hänen liikkeensä olivat järjettömän luonnottomia. Hän liioitteli kaikkea mitä hänen tuli sanoa. Tuon ihanan kohdan —

Elle fut vraiment charmante quand elle surgit dans le clair de lune ; c’était vrai ; mais l’hésitation de son jeu était insupportable et il devenait de plus en plus mauvais à mesure qu’elle avançait dans son rôle. Ses gestes étaient absurdement artificiels. Elle emphatisait au-delà des limites permises ce qu’elle avait à dire. Le beau passage :

    Yön huntu, näet, on kasvoillani; muuten
    häpeän puna punais poskeni,
    kun puheeni sa tämänöiset kuulit —

hän lausui koulutytön kiusallisella täsmällisyydellä, jota joku toisluokkainen kaunoluvun opettaja on opettanut lausumaan. Kun hän nojautui balkongin yli ja tuli tähän ihanaan kohtaan —

Thou knowest tho mask of night is on my face,
Else would a maiden blush bepaint my cheek
For’ that which thou hast heard me speak to-night...*

*Tu sais que le masque de la nuit est sur mon visage, – Sans cela tu verrais une virginale rougeur colorer ma joue – Quand je songe aux paroles que tu m’as entendu dire cette nuit...

Iloni vaikk' olet, tänöisestä en liitost' iloitse. Se liian nopsaa, kiireist', äkkinäist' on; se liiaks salaman on kaltaista, mi taukoo, ennenkuin saat sanotuksi: nyt salamoipi! Armas, hyvää yötä! Taas yhtyissämme, lemmen itu tämä on kaunis kukka, kesän kypsyttämä —

fut déclamé avec la pitoyable précision d’une écolière instruite dans la récita-tion par un professeur de deuxième ordre. Quand elle s’inclina sur le balcon et qu’elle eut à dire les admirables vers :

niin hän lausui sanat, ikäänkuin niillä ei olisi ollut mitään merkitystä hänelle. Se ei ollut hermostumista, sillä hän oli aivan tyyni. Se oli vain huonoa taidetta. Täydellinen fiasko.

Although I joy in thee,
I have no joy of this contract to-night:
It is too rash, too unadvised, too sudden;
Too like the lightning, which doth cease to be
Eve one can say: « It lightens! Sweet, good-night!
This bud of love by summer’s ripening breath
May prove a beauteous flower when nest we meet...*

Kappale ei voinut ylläpitää edes takapermannon ja gallerian sivistymättömän yleisön innostusta. He tulivat levottomiksi ja alkoivat puhua ääneen ja viheltää. Juutalainen, joka seisoi etuparven perällä polki jalkaansa ja kiroili vihoissaan. Ainoa levollinen henkilö oli tyttö itse.

*Quoique tu fasse ma joie, – Je ne puis goûter cette nuit toutes les joies de notre rapprochement : – Il est trop brusque, trop imprévu, trop soudain, – Trop semblable à l’éclair qui a cessé d’être – Avant qu’on ait pu dire : « Il brille ! Doux ami, bonne nuit ! – Ce bouton d’amour, mûri par l’haleine de l’été – Pourra devenir une belle fleur, à notre prochaine entrevue...

Toisen näytöksen jälkeen alkoivat myrskyiset vihellykset, ja lordi Henry nousi tuoliltaan ja pani päällystakin päälleen. "Tyttö on ihmeen kaunis, Dorian", hän sanoi, "mutta hän ei osaa näytellä. Lähdetään pois."

"Minä tahdon nähdä näytelmän loppuun asti", sanoi nuorukainen kovalla, katkeralla äänellä. "Olen kovin pahoillani, että teiltä minun tähteni on mennyt kokonainen ilta hukkaan. Teidän täytyy suoda se minulle anteeksi."

Elle les dit comme s’ils ne comportaient pour elle aucune espèce de significa-tion ; ce n’était pas nervosité, bien au contraire ; elle paraissait absolument cons-ciente de ce qu’elle faisait. C’était simplement du mauvais art ; l’échec était parfait.

"Rakas Dorian, minun luullakseni miss Vane on huononvointinen", keskeytti Hallward puhetta. "Me tulemme uudestaan toisen kerran."

Même les auditeurs vulgaires et dépourvus de toute éducation, du parterre et des galeries, perdaient tout intérêt à la pièce. Ils commencèrent à s’agiter, à parler haut, à siffler... Le manager israélite, debout au fond du parterre, frappait du pied et jurait de rage. L’on eût dit que la seule personne calme était la jeune fille.

"Minä toivoisin, että hän olisi huononvointinen", vastasi Dorian. "Mutta minusta tuntui, että hän aivan yksinkertaisesti vain on tunteeton ja kylmä. Hän on kokonaan muuttunut. Eilen illalla hän oli suuri taiteilija. Tänään hän on tuskin tavallinen, keskinkertainen näyttelijä."

"Älä puhu noin ihmisestä, jota sinä rakastat, Dorian. Rakkaus on ihmeellisempi kuin taide."

Un tonnerre de sifflets suivit la chute du rideau... Lord Henry se leva et mit son pardessus...

– Elle est très belle, Dorian, dit-il, mais elle ne sait pas jouer. Allons-nous-en...

– Je veux voir entièrement la pièce, répondit le jeune homme d’une voix rau-que et amère. Je suis désespéré de vous avoir fait perdre votre soirée, Harry. Je vous fais mes excuses à tous deux.

– Mon cher Dorian, miss Vane devait être indisposée. Nous viendrons la voir quelque autre soir.

– Je désire qu’elle l’ait été, continua-t-il ; mais elle me semble, à moi, insensi-ble et froide. Elle est entièrement changée. Hier, ce fut une grande artiste ; ce soir, c’est une actrice médiocre et commune.

– Ne parlez pas ainsi de ce que vous aimez, Dorian. L’amour est une plus mer-veilleuse chose que l’art.

"Ne ovat kumpikin vain eri matkimismuotoja", huomautti lordi Henry. "Mutta lähdetään nyt pois. Dorian, älä sinäkään jää tänne. Huono näytteleminen ei vaikuta hyvää ihmisen moraaliin. Sitä paitsi en luule, että vaadit vaimoasi näyttelemään. Mitäpä sillä siis väliä, vaikka hän näytteleekin Juliaa kuin puunukke? Hän on hyvin suloinen, ja jos hän tuntee elämää yhtä vähän kuin näyttelemistaidetta, niin hän on sinulle ihastuttava kokemus. On olemassa vain kaksi lajia ihmisiä, jotka todellakin ovat ihastuttavia — ne, jotka tietävät aivan kaikki, ja ne, jotka eivät tiedä kerrassaan mitään. Hyvä Jumala, rakas ystävä, älä näytä noin traagilliselta! Nuorena pysymisen salaisuus on siinä, ettei koskaan antaudu sellaisten liikutusten valtaan, jotka ovat meille sopimattomia. Tule klubiin Basilin ja minun kanssani. Me poltamme tupakkaa ja juomme Sibyl Vanen kauneuden maljan. Hän on kaunis. Mitä muuta sinä haluat?"

– Ce sont tous deux de simples formes d’imitation, remarqua lord Henry... Mais allons-nous-en !... Dorian, vous ne pouvez rester ici davantage. Ce n’est pas bon pour l’esprit de voir jouer mal. D’ailleurs, je suppose que vous ne désirez point que votre femme joue ; par conséquent, qu’est-ce que cela peut vous faire qu’elle joue Juliette comme une poupée de bois... Elle est vraiment adorable, et si elle connaît aussi peu la vie que... l’art, elle fera le sujet d’une expérience délicieuse. Il n’y a que deux sortes de gens vraiment intéressants : ceux qui savent absolument tout et ceux qui ne savent absolument rien... Par le ciel ! mon cher ami, n’ayez pas l’air si tragi-que ! Le secret de rester jeune est de ne jamais avoir une émotion malséante. Venez au club avec Basil et moi, nous fumerons des cigarettes en buvant à la beauté de Sibyl Vane ; elle est certainement belle : que désirez-vous de plus ?

– Allez-vous-en, Harry ! cria l’enfant. J’ai besoin d’être seul. Basil, vous aussi, allez-vous-en ! Ah ! ne voyez-vous que mon cœur éclate !

"Mene pois, Harry", huudahti nuorukainen. "Minä tahdon olla yksin. Basil, sinunkin täytyy lähteä. Oi! ettekö näe, että sydämeni on pakahtua?" Kuumat kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Hänen huulensa vapisivat ja hyökäten aition perälle hän nojautui seinää vasten peittäen kasvonsa käsiinsä.

"Lähdetään pois, Basil", sanoi lordi Henry tavattoman hellä sävy äänessään; ja molemmat nuoret miehet läksivät yhdessä pois.

Vähän myöhemmin ramppitulet sytytettiin, esirippu nousi ja kolmas näytös alkoi. Dorian Gray palasi paikoilleen. Hän näytti kalpealta, kopealta ja välinpitämättömältä. Näytelmä kului vitkalleen eteenpäin ja tuntui loppumattomalta. Puolet yleisöä läksi ulos kopistaen raskaissa jalkineissaan ja ääneensä naureskellen. Se oli täydellinen fiasko. Viimeinen näytös näyteltiin melkein tyhjille penkeille. Esiripun laskeutuessa kuului tirskunaa ja rähinää.

Des larmes brûlantes lui emplirent les yeux ; ses lèvres tremblèrent et se préci-pitant au fond de la loge, il s’appuya contre la cloison et cacha sa face dans ses mains...

– Allons-nous-en, Basil, dit lord Henry d’une voix étrangement tendre.

Et les deux jeunes gens sortirent ensemble.

Niinpian kuin näytäntö oli lopussa kiiruhti Dorian Gray kulissien taakse näyttelijöiden lämpiöön. Tyttö seisoi siellä yksin riemuisa ilme kasvoissaan. Hänen silmissään paloi ihmeellinen tuli. Hänen ympärillään loisti sädekehä. Hänen puoleksi avonaiset huulensa hymyilivät omalle salaisuudelleen.

Quelques instants plus tard, la rampe s’illumina, et le rideau se leva sur le troi-sième acte. Dorian Gray reprit son siège ; il était pâle, mais dédaigneux et indifférent. L’action se traînait, interminable. La moitié de l’auditoire était sortie, en faisant un bruit grossier de lourds souliers, et en riant. Le fiasco était complet. Le dernier acte fut joué devant les banquettes. Le rideau s’abaissa sur des murmures ou des grogne-ments.

Kun Dorian astui sisään, niin tyttö katsahti häneen ja ääretön onni kuvastui hänen kasvoihinsa.

"Kuinka huonosti minä näyttelin tänään, Dorian!" hän huudahti.

"Hirvittävästi!" hän vastasi katsoen hämmästyksissään tyttöön — "hirvittävästi! Se oli julmaa. Oletko sairas? Sinulla ei ole aavistustakaan siitä millaista se oli. Et tiedä kuinka julmasti minä kärsin."

Aussitôt que ce fut fini, Dorian Gray se précipita par les coulisses vers le foyer... Il y trouva la jeune fille seule ; un regard de triomphe éclairait sa face. Dans ses yeux brillait une flamme exquise ; une sorte de rayonnement semblait l’entourer. Ses lè-vres demi ouvertes souriaient à quelque mystérieux secret connu d’elle seule.

Tyttö hymyili. "Dorian", hän vastasi lausuen vitkalleen hänen nimensä sointuvalla äänellään, ikäänkuin se olisi ollut hunajatakin makeampaa hänen punoittaville huulilleen — "Dorian, sinun olisi pitänyt ymmärtää. Mutta ymmärräthän sinä sen ainakin nyt?"

"Mitä minun tulisi ymmärtää?" kysyi hän äkeissään.

Quand il entra, elle le regarda, et sembla soudainement possédée d’une joie in-finie.

– Ai-je assez mal joué, ce soir, Dorian ? cria-t-elle.

"Minkä vuoksi tänään niin huonosti näyttelin. Minkä vuoksi tästä lähin aina tulen huonosti näyttelemään. Miksi en enää koskaan voi hyvin näytellä."

– Horriblement ! répondit-il, la considérant avec stupéfaction... Horriblement ! Ce fut affreux ! Vous étiez malade, n’est-ce pas ? Vous ne vous doutez point de ce que cela fut !... Vous n’avez pas idée de ce que j’ai souffert !

Dorian kohautti olkapäitään. "Sinä olet sairas. Sinun ei pitäisi sairaana näytellä. Sinä teet itsesi naurettavaksi. Sinä tuskastutit minun ystäviäni. Ja sinä tuskastutit minua."

La jeune fille sourit...

Tyttö ei näyttänyt kuuntelevan häntä. Ilo oli kokonaan muuttanut hänet.
Hän oli onnen hurmauksen vallassa.

– Dorian, répondit-elle, appuyant sur son prénom d’une voix traînante et mu-sicale, comme s’il eût été plus doux que miel aux rouges pétales de sa bouche, Dorian, vous auriez dû comprendre, mais vous comprenez maintenant, n’est-ce pas ?

– Comprendre quoi ? demanda-t-il, rageur...

– Pourquoi je fus si mauvaise ce soir ! Pourquoi je serai toujours mauvaise !... Pourquoi je ne jouerai plus jamais bien !...

Il leva les épaules.

– Vous êtes malade, je crois ; quand vous êtes malade, vous ne pouvez jouer : vous paraissez absolument ridicule. Vous nous avez navrés, mes amis et moi.

Elle ne semblait plus l’écouter ; transfigurée de joie, elle paraissait en proie à une extase de bonheur !...

– Dorian ! Dorian, s’écria-t-elle, avant de vous connaître, je croyais que la seule réalité de la vie était le théâtre : c’était seulement pour le théâtre que je vivais ; je pensais que tout cela était vrai ; j’étais une nuit Rosalinde, et l’autre, Portia : la joie de Béatrice était ma joie, et les tristesses de Cordelia furent miennes !... Je croyais en tout !... Les gens grossiers qui jouaient avec moi me semblaient pareils à des dieux ! J’errais parmi les décors comme dans un monde à moi : je ne connaissais que des ombres, et je les croyais réelles ! Vous vîntes, ô mon bel amour ! et vous délivrâtes mon âme emprisonnée... Vous m’avez appris ce qu’était réellement la réalité ! Ce soir, pour la première fois de ma vie, je perçus le vide, la honte, la vilenie de ce que j’avais joué jusqu’alors. Ce soir, pour la première fois, j’eus la conscience que Roméo était hideux, et vieux, et grimé, que faux était le clair de lune du verger, que les décors étaient odieux, que les mots que je devais dire étaient menteurs, qu’ils n’étaient pas mes mots, que ce n’était pas ce que je devais dire !... Vous m’avez élevée dans quelque chose de plus haut, dans quelque chose dont tout l’art n’est qu’une réflexion. Vous m’avez fait comprendre ce qu’était véritablement l’amour ! Mon amour ! Mon amour ! Prince Charmant ! Prince de ma vie ! Je suis écœurée des ombres ! Vous m’êtes plus que tout ce que l’art pourra jamais être ! Que puis-je avoir de commun avec les fantoches d’un drame ? Quand j’arrivai ce soir, je ne pus comprendre com-ment cela m’avait quittée. Je pensais que j’allais être merveilleuse et je m’aperçus que je ne pouvais rien faire. Soudain, la lumière se fit en moi, et la connaissance m’en fut exquise... Je les entendis siffler, et je me mis à sourire... Pourraient-ils comprendre un amour tel que le nôtre ? Emmène-moi, Dorian, emmène-moi, quelque part où nous puissions être seuls. Je hais la scène ! Je puis mimer une passion que je ne res-sens pas, mais je ne puis mimer ce quelque chose qui me brûle comme le feu ! Oh ! Dorian ! Dorian, tu comprends maintenant ce que cela signifie. Même si je parvenais à le faire, ce serait une profanation, car pour moi, désormais, jouer, c’est d’être amou-reuse ! Voilà ce que tu m’as faite !...

"Dorian, Dorian", hän huudahti, "ennenkuin tunsin sinut, näytteleminen oli minun todellista elämääni. Vain teatterissa minä elin. Minä luulin sitä todellisuudeksi. Yhtenä iltana olin Rosalinda, toisena Portia. Beatricen ilo oli minun iloani ja Cordelian suru minun suruani. Minä uskoin kaikkeen. Nuo kehnot ihmiset, joiden kanssa näyttelin, olivat minusta jumalallisia. Maalatut näyttämöt olivat minun maailmani. En tuntenut muuta kuin varjoja, ja minä luulin niitä todellisiksi. Sitten sinä tulit minun kaunis armaani! — ja sinä vapautit minun sieluni vankeudesta. Sinä opetit minulle, mitä todellinen todellisuus on. Tänä iltana, ensi kertaa eläissäni, oivalsin miten onttoa, petollista ja kehnoa se komeus oli, jossa minä olin näytellyt. Tänä iltana ensi kertaa minä huomasin, miten hirveä, vanha ja maalattu Romeo oli, että kuutamo puutarhassa oli väärää, että näyttämöllepano oli kehnoa ja että sanat, joita minun tuli lausua, olivat epätodellisia, eivät olleetkaan minun sanojani, eivät olleet sitä, mitä minä halusin sanoa. Sinä olit antanut minulle jotakin korkeampaa, jotakin jota taide vain kuvastaa. Sinä olit saattanut minua ymmärtämään mitä rakkaus todellakin on. Armaani! Armaani! Satuprinssini! Elämänruhtinaani! Minä olen kyllästynyt varjoihin. Sinä olet minulle paljoa enemmän kuin kaikki taide. Mitä minua näyttämönuket liikuttavat? Kun tulin tänne tänään, niin en käsittänyt, että kaikki oli muuttunut. Luulin voivani näytellä aivan erinomaisesti, mutta huomasinkin etten voinutkaan. Äkkiä minulle kaikki selvisi. Ja tuo tieto oli ihana. Minä kuulin heidän vihellyksensä ja minä vain hymyilin. Mitäpä he saattoivat tietää sellaisesta rakkaudesta kuin meidän? Vie minut pois täältä, Dorian — ota minut mukanasi jonnekin, jossa voimme olla aivan yksin. Minä vihaan näyttämöä. Minä voin näytellä intohimoa, jota en tunne, mutta sitä, mikä polttaa minua kuin tuli, en kykene näyttelemään. Oi, Dorian, Dorian, ymmärräthän sinä nyt mitä minä tarkoitin? Vaikka voisinkin, niin olisi se häväistystä jos näyttelisin kun itse olen rakastunut. Sinä olet sen opettanut minulle."

Dorian heittäytyi sohvalle ja käänsi pois kasvonsa. "Sinä olet tappanut minun rakkauteni", hän mutisi.

Tyttö katsoi ihmeissään häneen ja naurahti. Dorian ei vastannut mitään. Tyttö tuli hänen luoksensa ja siveli hennoilla sormillaan hänen hiuksiaan. Hän polvistui hänen eteensä ja painoi hänen kätensä huuliaan vastaan. Dorian veti ne pois ja väristys kulki hänen ruumiinsa läpi.

Il tomba sur le sofa et détourna la tête.

– Vous avez tué mon amour ! murmura-t-il.

Elle le regarda avec admiration et se mit à rire...

Il ne dit rien. Elle vint près de lui et de ses petits doigts lui caressa les cheveux. Elle s’agenouilla, lui baisant les mains... Il les retira, pris d’un frémissement. Il se dressa soudain et marcha vers la porte.

Sitten hän hyökkäsi pystyyn ja astui ovelle. "Niin", huudahti hän, "sinä olet tappanut minun rakkauteni. Ennen sinä kiihoitit minun mielikuvitustani. Nyt et edes herätä uteliaisuuttani. Sinä et vaikuta minuun vähimmälläkään tavalla. Minä rakastin sinua siksi, että olit ihmeellinen, siksi että olit nerokas, siksi että sinä toteutit suurten runoilijoiden unelmia ja annoit eloa ja väriä taiteen varjoille. Sinä olet nyt heittänyt kaikki pois. Sinä olet pintapuolinen ja tyhmä. Hyvä Jumala! Kuinka hullu minä olin rakastaessani sinua! Kuinka hullu minä olen ollut? Sinä et merkitse enää mitään minulle. En tahdo enää koskaan nähdä sinua. En tahdo enää mainita sinun nimeäsi. Et aavista mitä olet ollut minulle. Mitä olet ollut… Oi, en jaksa sitä ajatellakkaan! Jospa en koskaan olisi sinua nähnytkään! Sinä olet turmellut minun elämäni runoelman. Miten vähän sinä ymmärrät rakkautta, jos luulet sen kuolettavan taiteesi! Ilman taidettasi et ole mitään. Minä olisin tehnyt sinut suureksi, kuuluisaksi ja loistavaksi. Maailma olisi jumaloinut sinua ja sinä olisit kantanut minun nimeäni. Mitä sinä nyt olet? Kolmannen luokan näyttelijätär, jolla on kauniit kasvot."

– Oui, clama-t-il, vous avez tué mon amour ! Vous avez dérouté mon esprit ! Maintenant vous ne pouvez même exciter ma curiosité ! Vous n’avez plus aucun effet sur moi ! Je vous aimais parce que vous étiez admirable, parce que vous étiez intelli-gente et géniale, parce que vous réalisiez les rêves des grands poètes et que vous don-niez une forme, un corps, aux ombres de l’Art ! Vous avez jeté tout cela ! vous êtes stupide et bornée !... Mon Dieu ! Combien je fus fou de vous aimer ! Quel insensé je fus !... Vous ne m’êtes plus rien ! Je ne veux plus vous voir ! Je ne veux plus penser à vous ! Je ne veux plus me rappeler votre nom ! Vous ne pouvez vous douter ce que vous étiez pour moi, autrefois... Autrefois !... Ah ! je ne veux plus penser à cela ! Je désirerais ne vous avoir jamais vue... Vous avez brisé le roman de ma vie ! Comme vous connaissez peu l’amour, pour penser qu’il eût pu gâter votre art !... Vous n’êtes rien sans votre art... Je vous aurais faite splendide, fameuse, magnifique ! le monde vous aurait admirée et vous eussiez porté mon nom !... Qu’êtes-vous maintenant ?... Une jolie actrice de troisième ordre !

Tyttö kalpeni ja alkoi vavista. Hän väänsi käsiään ja ääni tuntui takertuvan kiinni kurkkuun.

"Sinä et ole tosissasi, Dorian?" hän mutisi. "Sinä vain näyttelet."

"Vai näyttelen! Sen minä jätän sinulle. Sinä teet sitä niin mainiosti", hän vastasi katkerasti.

Tyttö kohosi polviltaan ja tuskallinen ilme kasvoissaan hän astui Dorian luo. Hän tarttui häntä käsivarteen kiinni ja katsoi häntä silmiin. Dorian työnsi hänet luotaan. "Älä kajoo minuun!" hän huudahti.

La jeune fille pâlissait et tremblait. Elle joignit les mains, et d’une voix qui s’arrêta dans la gorge :

– Vous n’êtes pas sérieux, Dorian, murmura-t-elle ; vous jouez !...

– Je joue !... C’est bon pour vous, cela ; vous y réussissez si bien, répondit-il amèrement.

Elle se releva, et une expression pitoyable de douleur sur la figure, elle traversa le foyer et vint vers lui. Elle mit la main sur son bras et le regarda dans les yeux. Il l’éloigna...

– Ne me touchez pas, cria-t-il.

Elle poussa un gémissement triste, et s’écroulant à ses pieds, elle resta sans mouvement, comme une fleur piétinée.

Hiljainen valitus pääsi tytön huulilta, ja hän heittäytyi nuorukaisen jalkoihin ja makasi siinä kuin poljettu kukka. "Dorian, Dorian, älä hylkää minua!" hän kuiskasi. "Olen niin pahoillani, etten näytellyt hyvin. Minä ajattelin sinua koko ajan. Mutta minä tahdon koettaa — todellakin, minä tahdon koettaa. Minun rakkauteni sinuun, se valtasi minut niin äkkiä. Luulenpa etten koskaan olisi tuntenut sitä, jollet sinä olisi suudellut minua — jollemme olisi suudelleet toisiamme. Suutele minua, armaani. Älä jätä minua. Minun veljeni … ei, ei siitä ole väliä. Hän ei sitä tarkoittanut. Hän laski vain leikkiä. Mutta sinä, oi, etkö voi tätä iltaa antaa minulle anteeksi? Minä tahdon tehdä kovasti työtä, ja koettaa hyvittää kaikki. Älä ole minulle julma, sen vuoksi että rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Tämän ainoan kerranhan olen pahoittanut mieltäsi. Mutta sinä olet oikeassa, Dorian. Minun olisi pitänyt olla enemmän taiteilija. Minä olin järjetön; mutta en voinut sitä auttaa. Oi, älä hylkää minua, älä hylkää minua."

– Dorian, Dorian, ne m’abandonnez pas, souffla-t-elle. Je suis désolée d’avoir si mal joué ; je pensais à vous tout le temps ; mais j’essaierai... oui, j’essaierai... Cela me vint si vite, cet amour pour vous... Je pense que je l’eusse toujours ignoré si vous ne m’aviez pas embrassé... Si nous ne nous étions pas embrassés... Embrasse-moi encore, mon amour... Ne t’en va pas ! Je ne pourrais le supporter ! Oh ! ne t’en va pas !... Mon frère... Non, ça ne fait rien ! Il ne voulait pas dire cela... il plaisantait !... Mais vous, pouvez-vous m’oublier à cause de ce soir ? Je veux tant travailler et es-sayer de faire des progrès. Ne me sois pas cruel parce que je t’aime mieux que tout au monde ! Après tout, c’est la seule fois que je t’ai déplu... Tu as raison. Dorian... J’aurais dû me montrer mieux qu’une artiste... C’était fou de ma part... et cependant, je n’ai pu faire autrement... Oh ! ne me quitte pas ! ne m’abandonne pas !...

Kouristuksen tapainen nyyhkytys värisytti häntä. Hän käpertyi kokoon lattialla kuin haavoitettu eläin, ja Dorian Gray loi häneen kauniit silmänsä samalla kuin syvä halveksumisen ilme värähteli hänen hienopiirteisillä huulillansa. Sen ihmisen tunteenpurkaukset, jota me emme enää rakasta, tekevät meihin aina naurettavan vaikutuksen. Sibyl Vane tuntui hänestä hirveän melodraamalliselta. Hänen kyyneleensä ja nyyhkytyksensä ikävystyttivät häntä.

Une rafale de sanglots passionnés la courba... Elle s’écrasa sur le plancher comme une chose blessée. Dorian Gray la regardait à terre, ses lèvres fines retrous-sées en un suprême dédain. Il y a toujours quelque chose de ridicule dans les émo-tions des personnes que l’on a cessé d’aimer ; Sibyl Vane lui semblait absurdement mélodramatique. Ses larmes et ses sanglots l’ennuyaient...

"Minä menen", sanoi Dorian vihdoin tyynellä, selvällä äänellä. "En tahdo olla sinulle epäystävällinen, mutta minun on mahdoton sinua enää nähdä. Olet pahoittanut mieltäni."

Tyttö itki hiljaa eikä vastannut mitään, mutta hän ryömi Doriania lähemmäksi. Hänen pienet kätensä ojentautuivat vaistomaisesti ja näyttivät tavoittelevan häntä. Dorian kääntyi ympäri ja läksi pois huoneesta. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän ei ollut enää teatterissa.

– Je m’en vais, dit-il, d’une calme voix claire. Je ne veux pas être cruel davan-tage, mais je ne puis vous revoir. Vous m’avez dépouillé de toutes mes illusions...

Elle pleurait silencieusement, et ne fit point de réponse ; rampante, elle se rap-procha ; ses petites mains se tendirent comme celles d’un aveugle et semblèrent le chercher... Il tourna sur ses talons et quitta le foyer. Quelques instants après, il était dehors...

Dorian tuskin tiesi minne hän meni. Hän muisti vaeltaneensa himmeästi valaistujen katujen läpi, kulkeneensa kurjien, pimeitten porttien ja synkkien talojen ohi. Kovaääniset naiset olivat raa'asti nauraen huutaneet hänen jälkeensä. Juopot olivat horjuvin askelin kulkeneet hänen ohitsensa itsekseen puhellen kuin muodottomat apinat. Hän oli nähnyt kurjia lapsia kyhnöttävän talojen kynnyksillä ja kuullut huutoa ja kirouksia pimeiltä pihamailta.

Où il alla ?... il ne s’en souvint. Il se rappela vaguement avoir vagabondé par des rues mal éclairées, passé sous des voûtes sombres et devant des maisons aux façades hostiles... Des femmes, avec des voix enrouées et des rires éraillés l’avaient appelé. Il avait rencontré de chancelants ivrognes jurant, se grommelant à eux-mêmes des choses comme des singes monstrueux. Des enfants grotesques se pres-saient devant des seuils ; des cris, des jurons, partaient des cours obscures.

À l’aube, il se trouva devant Covent Garden... Les ténèbres se dissipaient, et co-loré de feux affaiblis, le ciel prit des teintes perlées... De lourdes charrettes remplies de lys vacillants roulèrent doucement sur les pavés des rues désertes... L’air était plein du parfum des fleurs, et leur beauté sembla apporter un réconfort à sa peine. Il entra dans un marché et observa les hommes déchargeant les voitures... Un charre-tier en blouse blanche lui offrit des cerises ; il le remercia, s’étonnant qu’il ne voulût accepter aucun argent, et les mangea distraitement. Elles avaient été cueillies dans la nuit ; et la fraîcheur de la lune les avaient pénétrées. Une bande de garçons portant des corbeilles de tulipes rayées, de jaunes et rouges roses, défila devant lui, à travers les monceaux de légumes d’un vert de jade. Sous le portique aux piliers grisâtres, musait une troupe de filles têtes nues attendant la fin des enchères... D’autres, s’ébattaient aux alentours des portes sans cesse ouvertes des bars de la Piazza. Les énormes chevaux de camions glissaient ou frappaient du pied sur les pavés raboteux, faisant sonner leurs cloches et leurs harnais... Quelques conducteurs gisaient endor-mis sur des piles de sacs. Des pigeons, aux cous irisés, aux pattes rosés, voltigeaient, picorant des graines...

Aamun sarastaessa hän huomasi olevansa aivan lähellä Covent Gardenia. Pimeys hälveni ja vienon valon punaamana taivas kaareutui ikäänkuin ihanaksi helmeksi. Suuret vankkurit täynnä nuokkuvia liljoja vierivät vitkalleen pitkin sileää, tyhjää katua. Ilma oli täynnä kukkien väkevää tuoksua, ja niiden kauneus näytti lievittävän hänen tuskaansa. Hän seurasi kuormaa torille saakka ja katseli, miten miehet purkivat vaunulastiaan. Valkeapukuinen ajaja tarjosi hänelle muutamia kirsikoita. Hän kiitti häntä, ja ihmetteli miksikähän mies kieltäytyi ottamasta vastaan maksua, ja alkoi ääneti syödä niitä. Ne olivat sydänyön aikana poimitut ja kuun viileys oli tunkeutunut niihin. Pitkä jono poikia, jotka kantoivat suurissa koreissa monivärisiä tulpaaneja ja keltaisia ja punaisia ruusuja, kulki hänen ohitsensa tunkeutuen suurten vihanneskasojen välitse. Katoksen alla, jota harmaat, auringonpaahtamat pilarit kannattivat, odotti joukko likaisia, avopäisiä tyttöjä huutokaupan loppumista. Toiset tunkeilivat torilla olevien kahvilojen edustalla. Raskaat vankkurihevoset luisuivat ja polkivat liukkailla katukivillä, ravistellen kulkusiaan ja valjaitaan. Jotkut ajajat olivat heittäytyneet makaamaan säkkiläjälle. Kirjavakaulaiset ja punajalkaiset kyyhkyset hyppelivät edes-takaisin noukkien siemeniä.

Hetken kuluttua Dorian Gray huusi ajuria ja ajoi kotiin. Jonkun aikaa hän seisoskeli rappusilla katsellen ympärilleen ja tarkastellen hiljaista toria, sen kiiltäviä, suljettuja ikkunoita ja kirjavia uutimia. Taivas oli nyt opaalinvärinen, ja talojen katot kimaltelivat hopeanhohteisina sitä kohti. Eräästä savupiipusta vastapäätä kohosi hieno savukiehkura. Se kierteli kuin sinipunertava nauha helmiäisvärisessä ilmassa.

Au bout de quelques instants, il héla un hansom et se fit conduire chez lui... Un moment, il s’attarda sur le seuil, regardant devant lui le square silencieux, les fenêtres fermées, les persiennes claires... Le ciel s’opalisait maintenant, et les toits des mai-sons luisaient comme de l’argent... D’une cheminée en face, un fin filet de fumée s’élevait ; il ondula, comme un ruban violet à travers l’atmosphère couleur de nacre...

Dans la grosse lanterne dorée vénitienne, dépouille de quelque gondole dogale, qui pendait au plafond du grand hall d’entrée aux panneaux de chêne, trois jets vacil-lants de lumière brillaient encore ; ils semblaient de minces pétales de flamme, bleus et blancs. Il les éteignit, et après avoir jeté son chapeau et son manteau sur une table, traversant la bibliothèque, il poussa la porte de sa chambre à coucher, une grande pièce octogone située au rez-de-chaussée que, dans son goût naissant de luxe, il avait fait décorer et garnir de curieuses tapisseries Renaissance qu’il avait découvertes dans une mansarde délabrée de Selby Royal où elles s’étaient conservées.

Suuressa kullatussa venetsialaisessa lyhdyssä, joka aikoinaan oli ryöstetty jonkun doogin gondolista ja nyt riippui suuren, tammella laudoitetun etehisen katossa, paloi yhä kolme lekuttelevaa kynttilän liekkiä, ikäänkuin ohuita, sinertäviä, tulenreunustamia terälehtiä. Hän sammutti ne ja heitettyään päällystakkinsa ja hattunsa pöydälle, hän kulki kirjaston kautta alakerroksessa olevaan makuuhuoneesensa, suureen kahdeksankulmaiseen huoneesen, jonka hän hiljattain, seuraten vastaherännyttä ylellisyyshaluansa, oli sisustuttanut uudestaan renessansitapeteilla, mitkä hän oli löytänyt asumattomasta ullakkokamarista Selby Royalista. Kun hän käänsi oven kahvaa, niin hänen silmänsä osuivat muotokuvaan, jonka Basil Hallward oli maalannut hänestä. Hän kavahti hämmästyneenä askeleen taakse. Sitten hän meni omaan huoneesensa hiukan hämmentyneen näköisenä. Epäröiden hän otti kukan takkinsa napinlävestä. Sitten hän palasi takaisin kirjastoon, astui kuvan eteen ja tarkasteli sitä. Himmeässä, heikossa valossa, joka virtasi sisään kellertävien silkkiuutimien läpi, kasvot näyttivät hiukan muuttuneilta. Ilme oli toinen kuin ennen. Olisi voinut väittää, että suun ympärillä karehteli nyt julmuuteen vivahtava piirre. Se oli hyvin merkillistä.

Comme il tournait la poignée de la porte, ses yeux tombèrent sur son portrait peint par Basil Hallward ; il tressaillit d’étonnement !... Il entra dans sa chambre, vaguement surpris... Après avoir défait le premier bouton de sa redingote, il parut hésiter ; finalement il revint sur ses pas, s’arrêta devant le portrait et l’examina... Dans le peu de lumière traversant les rideaux de soie crème, la face lui parut un peu changée... L’expression semblait différente. On eût dit qu’il y avait comme une touche de cruauté dans la bouche... C’était vraiment étrange !...

Hän kääntyi poispäin, astui ikkunan ääreen ja veti ylös uutimet. Kirkas aamuvalo virtasi huoneesen ja karkoitti oudot varjot pimeihin sokkeloihin, jonne ne jäivät väräjämään. Mutta vieras ilme, jonka hän oli huomannut muotokuvan kasvoissa, näytti yhä siinä pysyvän, ja muuttuvan entistään selvemmäksi. Kimaltelevassa, voimakkaassa auringonvalossa esiintyivät julmuutta ilmaisevat piirteet suun ympärillä niin selvinä, ikäänkuin hän olisi katsahtanut peiliin suoritettuaan jonkun ilkityön.

Il se tourna, et, marchant vers la fenêtre, tira les rideaux... Une brillante clarté emplit la chambre et balaya les ombres fantastiques des coins obscurs où elles flot-taient. L’étrange expression qu’il avait surprise dans la face y demeurait, plus percep-tible encore... La palpitante lumière montrait des lignes de cruauté autour de la bou-che comme si lui-même, après avoir fait quelque horrible chose, les surprenait sur sa face dans un miroir.

Häntä värisytti, ja otettuaan pöydältä soikean peilin, jonka kehyksessä norsunluiset kupidot kisailivat — sekin yksi lordi Henryn monista lahjoista — hän loi silmänsä nopeasti sen kiiltävää syvyyttä kohti. Sellaista piirrettä ei ollut hänen punaisten huuliensa ympärillä. Mitä tuo saattoi merkitä?

Il recula, et prenant sur la table une glace ovale entourée de petits amours d’ivoire, un des nombreux présents de lord Henry, se hâta de se regarder dans ses profondeurs polies... Nulle ligne comme celle-là ne tourmentait l’écarlate de ses lè-vres... Qu’est-ce que cela voulait dire ?

Hän hieroi silmiään, astui aivan kuvan eteen ja tarkasteli sitä uudelleen. Katsellessaan itse maalausta hän ei voinut huomata minkäänlaista muutosta, mutta sittenkin ilme oli muuttunut, siitä ei ollut epäilystäkään. Se ei ollut turhaa mielikuvitusta, vaan julmaa todellisuutta.

Il frotta ses yeux, s’approcha plus encore du tableau et l’examina de nouveau... Personne n’y avait touché, certes, et cependant, il était hors de doute que quelque chose y avait été changé... Il ne rêvait pas ! La chose était horriblement apparente...

Il se jeta dans un fauteuil et rappela ses esprits... Soudainement, lui revint ce qu’il avait dit dans l’atelier de Basil le jour même où le portrait avait été terminé. Oui, il s’en souvenait parfaitement. Il avait énoncé le désir fou de rester jeune alors que vieillirait ce tableau... Ah ! si sa beauté pouvait ne pas se ternir et qu’il fut donné à ce portrait peint sur cette toile de porter le poids de ses passions, de ses péchés !... Cette peinture ne pouvait-elle donc être marquée des lignes de souffrance et de doute, alors que lui-même garderait l’épanouissement délicat et la joliesse de son adolescence !

Hän heittäytyi tuoliin ja rupesi ajattelemaan. Äkkiä hänen mieleensä muistui mitä hän oli sanonut Basil Hallwardin atelierissa samana päivänä, jolloin kuva oli valmistunut. Niin, hän muisti sen täsmällensä. Hän oli lausunut sen järjettömän toiveen, että hän itse saisi pysyä nuorena, mutta että kuva vanhenisi, että hänen oma kauneutensa ei kuihtuisi, vaan että maalattu kuva kantaisi hänen intohimojensa ja syntiensä taakkaa, että maalattuun kuvaan suru ja ajatukset uurtaisivat vakonsa, mutta että hän itse saisi säilyttää vasta heränneen nuoruutensa ensi kukoistuksen ja sulouden. Oliko hänen toivonsa toteutunut? Sehän olisi ollut mahdotonta. Yksin sellainen ajatuskin oli mahdoton. Ja kuitenkin, tuossahan oli kuva hänen edessänsä, ja sen suun ympärillä karehteli julma piirre.

Son vœu, pardieu ! ne pouvait être exaucé ! De telles choses sont impossibles ! C’était même monstrueux de les évoquer... Et, cependant, le portrait était devant lui portant à la bouche une moue de cruauté !

Cruauté ! Avait-il été cruel ? C’était la faute de cette enfant, non la sienne... Il l’avait rêvée une grande artiste, lui avait donné son amour parce qu’il l’avait crue géniale... Elle l’avait désappointé. Elle s’était montrée quelconque, indigne... Tout de même, un sentiment de regret infini l’envahit, en la revoyant dans son esprit, prostrée à ses pieds, sanglotant comme un petit enfant !... Il se rappela avec quelle insensibili-té il l’avait regardée alors... Pourquoi avait-il été fait ainsi ? Pourquoi une pareille âme lui avait-elle été donnée ? Mais n’avait-il pas souffert aussi ? Pendant les trois heures qu’avait duré la pièce, il avait vécu des siècles de douleur, des éternités sur des éterni-tés de torture !... Sa vie valait bien la sienne... S’il l’avait blessée, n’avait-elle pas, de son côté, enlaidi son existence ?... D’ailleurs, les femmes sont mieux organisées que les hommes pour supporter les chagrins... Elles vivent d’émotions ; elles ne pensent qu’à cela... Quand elles prennent des amants, c’est simplement pour avoir quelqu’un à qui elles puissent faire des scènes. Lord Henry le lui avait dit et lord Henry connais-sait les femmes. Pourquoi s’inquiéterait-il de Sibyl Vane ? Elle ne lui était rien.

Julma! Oliko hän ollut julma? Syy oli tytön, eikä hänen. Hän oli uneksinut, että tytöstä tulisi taiteilija, oli rakastunut häneen sen vuoksi, että hän oli luullut häntä suureksi. Sitten tyttö oli pahoittanut hänen mieltänsä. Hän oli ollut pintapuolinen ja kelvoton. Mutta sittenkin hänet valtasi katumuksen tunne, kun hän muisti miten tyttö oli maannut maassa hänen jalkojensa juuressa ja nyyhkyttänyt kuin pieni lapsi. Hän muisti miten kylmästi hän oli katsellut häntä. Miksi hän oli tuollainen? Miksi hänen sielunsa oli luotu senkaltaiseksi? Mutta olihan hänkin kärsinyt. Niinä kolmena hirveänä tuntina näytännön kestäessä hän oli kokenut koko vuosisadan tuskat ja kärsimykset. Olihan hänen oma elämänsä samanarvoinen kuin tytönkin. Tyttö oli turmellut häneltä illan, jos kohta hän oli loukannutkin tyttöä koko elämän ajaksi. Mutta naiset jaksavat kantaa surua paremmin kuin miehet. He elävät tunteillansa. He ajattelevat vain tunteitansa. Kun he ottavat rakastajan itsellensä, niin he tekevät sen vain siksi, että heillä olisi joku, jonka kanssa he voisivat saada aikaan kohtauksia. Lordi Henry oli sanonut sen hänelle ja lordi Henry tunsi naiset. Miksi hän antaisi Sibyl Vanen häiritä rauhaansa? Eihän hän merkinnyt hänelle enää mitään.

Mutta kuva? Millä hän sen seikan selittäisi? Siinä piili hänen elämänsä salaisuus ja se antoi ilmi hänen elämäntarinansa. Se oli opettanut häntä rakastamaan omaa kauneuttansa. Opettaisikohan se häntä inhoamaan omaa sieluaan? Voisikohan hän koskaan enää katsella sitä?

Mais le portrait ?... Que dire de cela ? Il possédait le secret de sa vie, en révélait l’histoire ; il lui avait appris à aimer sa propre beauté. Lui apprendrait-il à haïr son âme ?... Devait-il le regarder encore ?

Non ! c’était purement une illusion de ses sens troublés ; l’horrible nuit qu’il venait de passer avait suscité des fantômes !... Tout d’un coup, cette même tache écarlate qui rend les hommes déments s’était étendue dans son esprit... Le portrait n’avait pas changé. C’était folie d’y songer...

Ei, se oli vain harhanäky, jonka hänen kiihoittuneet aistinsa olivat nostattaneet. Vasta kulunut hirveä yö oli manannut aaveita esille. Hänen aivoihinsa oli äkkiä satanut tuota tulipunaista vihmaa, joka tekee ihmisen hulluksi. Kuva ei ollut muuttunut. Hullua oli ajatellakaan mitään sellaista.

Cependant, il le regardait avec sa belle figure ravagée, son cruel sourire... Sa brillante chevelure rayonnait dans le soleil du matin. Ses yeux d’azur rencontrèrent les siens. Un sentiment d’infinie pitié, non pour lui-même, mais pour son image peinte, le saisit. Elle était déjà changée, et elle s’altérerait encore. L’or se ternirait... Les rouges et blanches roses de son teint se flétriraient. Pour chaque péché qu’il commettrait, une tache s’ajouterait aux autres taches, recouvrant peu à peu sa beau-té... Mais il ne pécherait pas !...

Le portrait, changé ou non, lui serait le visible emblème de sa conscience. Il ré-sisterait aux tentations. Il ne verrait jamais plus lord Henry, il n’écouterait plus, de toute façon, les subtiles théories empoisonnées qui avaient, pour la première fois, dans le jardin de Basil, insufflé en lui la passion d’impossibles choses.

Il retournerait à Sibyl Vane, lui présenterait ses repentirs, l’épouserait, essaie-rait de l’aimer encore. Oui, c’était son devoir. Elle avait souffert plus que lui. Pauvre enfant ! Il avait été égoïste et cruel envers elle. Elle reprendrait sur lui la fascination de jadis ; ils seraient heureux ensemble. La vie, à côté d’elle, serait belle et pure.

Sittenkin se tarkasteli häntä kauniilla, vääristyneillä piirteillään ja julmalla hymyilyllään. Vaalea tukka loisti aamuauringon valossa. Siniset silmät kohdistuivat häneen. Ja hänen mielensä valtasi syvä säälin tunne, ei hänen itsensä, mutta oman maalatun muotokuvansa tähden. Se oli jo muuttunut, ja se muuttuisi yhä enemmän. Sen kulta kuihtuisi harmaaksi. Sen punaiset ja valkeat ruusut lakastuisivat. Jokainen synti, johon hän tekisi itsensä syypääksi, tahrasi ja turmelisi sen kauneutta. Mutta hän ei vajoaisikaan syntiin. Tuo kuva, muuttuneena tai muuttumattomana, olisi hänen omantuntonsa näkyvänä vertauskuvana. Hän vastustaisi viettelystä. Hän ei etsisi enää lordi Henryn seuraa — ei ainakaan kuuntelisi hänen myrkyllisiä teoriojaan, jotka Basil Hallwardin puutarhassa ensi kertaa olivat saattaneet hänet himoitsemaan mahdottomuuksia. Hän palaisi takaisin Sibyl Vanen luo, hyvittäisi kaikki, naisi hänet ja koettaisi rakastaa häntä jälleen. Niin, se oli hänen velvollisuutensa. Sibyl oli varmaan kärsinyt paljon enemmän kuin hän. Lapsi rukka! Hän oli ollut itsekäs ja kohdellut häntä julmasti. Lumous, joka hänet Sibylin läsnäollessa oli vallannut, palaisi varmaan takaisin. He eläisivät onnellisina yhdessä, hänen elämänsä hänen rinnallaan pysyisi kauniina ja puhtaana.

Il se leva du fauteuil, tira un haut et large paravent devant le portrait, frisson-nant encore pendant qu’il le regardait... « Quelle horreur ! » pensait-il, en allant ou-vrir la porte-fenêtre... Quand il fut sur le gazon, il poussa un profond soupir. L’air frais du matin parut dissiper toutes ses noires pensées, il songeait seulement à Sibyl. Un écho affaibli de son amour lui revint. Il répéta son nom, et le répéta encore. Les oiseaux qui chantaient dans le jardin plein de rosée, semblaient parler d’elle aux fleurs...

Dorian nousi ylös ja asetti varjostimen kuvan eteen; häntä värisytti katsoessaan siihen. "Kuinka hirveää!" hän mutisi itseksensä, ja meni lasioven luo avataksensa sen. Kun hän astui ruohokentälle, niin hän veti syvältä henkeään. Raitis aamuilma näytti karkoittavan kaikki synkät ajatukset. Hän ajatteli vain Sibylia. Rakkaus heräsi hänessä jälleen heikkona kajahduksena. Hän toisti hänen nimeänsä yhä uudestaan ja uudestaan. Linnut, jotka visersivät kasteen kostuttamassa puutarhassa, näyttivät kertovan hänestä kukkasille.