Le Portrait de Dorian Gray.  Oscar Wilde
Chapitre 3. (Luku 3. LUKU III.)
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Le lendemain, à midi et demi, lord Henry Wotton se dirigeait de Curzon Street vers Albany pour aller voir son oncle, lord Fermor, un vieux garçon bon vivant, quoi-que de rudes manières, qualifié d’égoïste par les étrangers qui n’en pouvaient rien tirer, mais considéré comme généreux par la Société, car il nourrissait ceux qui sa-vaient l’amuser. Son père avait été notre ambassadeur à Madrid, au temps où la reine Isabelle était jeune et Prim inconnu. Mais il avait quitté la diplomatie par un caprice, dans un moment de contrariété venu de ce qu’on ne lui offrit point l’ambassade de Paris, poste pour lequel il se considérait comme particulièrement désigné en raison de sa naissance, de son indolence, du bon anglais de ses dépêches et de sa passion peu ordinaire pour le plaisir. Le fils, qui avait été le secrétaire de son père, avait dé-missionné en même temps que celui-ci, un peu légèrement avait-on pensé alors, et quelques mois après être devenu chef de sa maison il se mettait sérieusement à l’étude de l’art très aristocratique de ne faire absolument rien. Il possédait deux gran-des maisons en ville, mais préférait vivre à l’hôtel pour avoir moins d’embarras, et prenait la plupart de ses repas au club. Il s’occupait de l’exploitation de ses mines de charbon des comtés du centre, mais il s’excusait de cette teinte d’industrialisme en disant que le fait de posséder du charbon avait pour avantage de permettre à un gen-tleman de brûler décemment du bois dans sa propre cheminée. En politique, il était Tory, excepté lorsque les Tories étaient au pouvoir ; à ces moments-là, il ne manquait jamais de les accuser d’être un « tas de radicaux ». Il était un héros pour son domes-tique qui le tyrannisait, et la terreur de ses amis qu’il tyrannisait à son tour. L’Angleterre seule avait pu produire un tel homme, et il disait toujours que le pays « allait aux chiens ». Ses principes étaient démodés, mais il y avait beaucoup à dire en faveur de ses préjugés.

Seuraavana päivänä kello puoli yksi lordi Henry Wotton kulki Curzon streetiltä Albanylle tervehtimään setäänsä lordi Fermoria, joka oli sukkelasuinen, joskin hiukan karheatapainen vanha poika. Suuri yleisö arveli häntä itsekkääksi, koskei sillä ollut mitään varsinaista hyötyä hänestä, mutta oman seurapiirinsä mielestä hän oli hyvinkin aulis, sillä hän oli vieraanvarainen kaikille niille, jotka häntä huvittivat. Hänen isänsä oli ollut Englannin lähettiläänä Madridissa Isabellan nuoruuden aikana, jolloin ei kukaan vielä uneksinutkaan Primistä, mutta hän oli vetäytynyt pois diplomaatiselta uralta sen vuoksi, ettei häntä kutsuttu lähettilääksi Parisiin. Omasta mielestään hän olisi kuitenkin ollut täysin pätevä tuohon paikkaan syntynsä, kylmäverisyytensä, virheettömien englanninkielisten sähkösanomiensa ja kiihkeän nautintohalunsa vuoksi. Poika, joka oli ollut isänsä sihteeri, oli seurannut päällikkönsä esimerkkiä, jota siihen aikaan pidettiin tyhmyytenä. Ja kun hän muutamia kuukausia myöhemmin peri isänsä arvonimen, niin hän antautui innokkaasti tutkimaan ylimyssäädyn suurta työttömyyden taitoa. Hän omisti kaksi suurta kaupungintaloa, mutta asui sittenkin mielemmin vuokrahuoneissa, sillä niistä oli vähemmän vaivaa, ja aterioitsi klubissaan. Hän seurasi jonkunmoisella innolla hiilikaivostensa hoitoa Midlandissa ja puolusti tätä teollisuussivuharrastustaan sillä väitteellä, että se herrasmies, jolla oli onni omistaa hiilikaivoksia, saattoi lämmittää omaa liettään puilla. Valtiollisesti hän kuului torypuolueesen, paitsi silloin kuin puolue oli hallituksessa, sillä silloin hän sätti sen jäseniä radikaaliseksi roskajoukoksi. Hän oli sankari kamaripalvelijallensa, joka aina sätti häntä, mutta sitä vastoin hän oli kauhistus sukulaisillensa, joita hän taas vuorossaan sätti. Hänen kaltaisensa henkilö ei olisi voinut syntyä missään muualla kuin Englannissa, ja hän väitti aina että kaikki siellä kävi aivan nurin kurin. Hänen periaatteensa olivat vanhanaikuisia, mutta ei ollut paljon sanottavaa hänen ennakkoluulojansa vastaan.

Quand lord Henry entra dans la chambre, il trouva son oncle, assis, habillé d’un épais veston de chasse, fumant un cigare et grommelant sur un numéro du Ti-mes.

Kun lordi Henry astui huoneesen, niin hän näki setänsä karhea metsästysfakki yllään polttavan sikaria ja muristen lukevan Timesiä.

– Eh bien ! Harry, dit le vieux gentleman, qui vous amène de si bonne heure ? Je croyais que vous autres dandies n’étiez jamais levés avant deux heures, et visibles avant cinq.

"No, Harry", sanoi vanha herra, "mikä saattaa sinut näin varhain liikkeelle? Minä luulin, että te keikailijat ette nousisi koskaan ennen kahta, ettekä näyttäytyisi muille ennen viittä."

– Pure affection familiale, je vous assure, oncle Georges, j’ai besoin de vous demander quelque chose.

"Vain sukurakkautta, voin vakuuttaa, setä George. Minä haluaisin jotakin."

– De l’argent, je suppose, dit lord Fermor en faisant la grimace. Enfin, asseyez-vous et dites-moi de quoi il s’agit. Les jeunes gens, aujourd’hui, s’imaginent que l’argent est tout.

"Tietysti rahaa", sanoi lordi Fermor irvistellen. "No niin, käy istumaan ja tee minulle asiasta selkoa. Nuoret luulevat nykyään että raha on pääasia maailmassa."

– Oui, murmura lord Henry, en boutonnant son pardessus ; et quand ils de-viennent vieux ils le savent, mais je n’ai pas besoin d’argent. Il n’y a que ceux qui paient leurs dettes qui en ont besoin, oncle Georges, et je ne paie jamais les miennes. Le crédit est le capital d’un jeune homme et on en vit d’une façon charmante. De plus, j’ai toujours affaire aux fournisseurs de Dartmoor et ils ne m’inquiètent jamais. J’ai besoin d’un renseignement, non pas d’un renseignement utile bien sûr, mais d’un renseignement inutile.

"Aivan niin", mutisi lordi Henry, näpistellen takkinsa napinläpeä, "ja kun he tulevat vanhoiksi, niin he sen tietävät. Mutta minä en tarvitse rahaa. Vaan ne, jotka maksavat laskunsa, tarvitsevat rahaa, setä George, enkä minä koskaan maksa niitä. Luotto on nuoremman pojan pääoma, ja sillä on hyvä elää. Sitä paitsi minä teen aina kauppaa Dartmoorin kauppiaiden luona, eivätkä ne koskaan kiusaa minua laskuilla. Minä tarvitsen vain tietoja: en hyödyllisiä tietoja tietenkään, vaan aivan turhanpäiväisiä."

– Bien ! je puis vous dire tout ce que contient un Livre-Bleu anglais, Harry, quoique aujourd’hui tous ces gens-là n’écrivent que des bêtises. Quand j’étais diplo-mate, les choses allaient bien mieux. Mais j’ai entendu dire qu’on les choisissait au-jourd’hui après des examens. Que voulez-vous ? Les examens, monsieur, sont une pure fumisterie d’un bout à l’autre. Si un homme est un gentleman, il en sait bien assez, et s’il n’est pas un gentleman, tout ce qu’il apprendra sera mauvais pour lui !

"No niin, minä voin antaa sinulle tietoja kaikesta siitä mitä englantilaisessa aateliskalenterissa seisoo, vaikka nykyään siinä on paljon hullutusta. Kun minä olin diplomaattiuralla, niin silloin kaikki oli paljoa paremmalla kannalla. Mutta minulle on kerrottu, että nykyään ihmiset voivat päästä aateliskalenteriin tutkinnonkin nojalla. Mitäpä siis voisit siitä odottaa? Tutkinnot ovat humbugia alusta loppuun. Jos mies on gentleman, niin hänellä on aivan kylliksi tietoja, ja jos hän ei ole gentleman, niin kaikki tieto on hänelle turmioksi."

"Onko mr. Dorian Grayn nimi aateliskalenterissa, setä George", sanoi lordi Henry hitaasti.

– Mr Dorian Gray n’appartient pas au Livre-Bleu, oncle Georges, dit lord Hen-ry, languide.

"Mr. Dorian Gray? Kuka hän on?" kysyi lordi Fermor rypistäen tuuheita valkoisia kulmakarvojaan.

– Mr Dorian Gray ? Qui est-ce ? demanda lord Fermor en fronçant ses sourcils blancs et broussailleux.

– Voilà ce que je viens apprendre, oncle Georges. Ou plutôt, je sais qui il est. C’est le dernier petit-fils de lord Kelso. Sa mère était une Devereux, Lady Margaret Devereux ; je voudrais que vous me parliez de sa mère. Comment était elle ? à qui fut-elle mariée ? Vous avez connu presque tout le monde dans votre temps, aussi pour-riez-vous l’avoir connue. Je m’intéresse beaucoup à Mr Gray en ce moment. Je viens seulement de faire sa connaissance.

"Sitä minä juuri tahtoisin tietää, setä George. Tai oikeastaan, minä tiedän kuka hän on. Hän on viimeisen lordi Kelson tyttären poika. Hänen äitinsä nimi oli Devereux — lady Margaret Devereux. Minä tahtoisin kuulla hänen äidistänsä. Minkälainen hän oli? Kenen kanssa hän oli naimisissa? Sinähän tunsit melkein kaikki aikalaisesi, varmaan sinä tunsit hänetkin. Minä olen nykyään hyvin huvitettu mr. Graystä. Olen vastikään tutustunut häneen."

– Le petit-fils de Kelso ! répéta le vieux gentleman. Le petit-fils de Kelso... bien sûr... j’ai connu intimement sa mère. Je crois bien que j’étais à son baptême. C’était une extraordinairement belle fille, cette Margaret Devereux. Elle affola tous les hommes en se sauvant avec un jeune garçon sans le sou, un rien du tout, monsieur, subalterne dans un régiment d’infanterie ou quelque chose de semblable. Certaine-ment, je me rappelle la chose comme si elle était arrivée hier. Le pauvre diable fut tué en duel à Spa quelques mois après leur mariage. Il y eut une vilaine histoire là-dessus. On dit que Kelso soudoya un bas aventurier, quelque brute belge, pour insulter son beau-fils en public, il le paya, monsieur, oui il le paya pour faire cela et le misérable embrocha son homme comme un simple pigeon. L’affaire fut étouffée, mais, ma foi, Kelso mangeait sa côtelette tout seul au club quelque temps après. Il reprit sa fille avec lui, m’a-t-on dit, elle ne lui adressa jamais la parole. Oh oui ! ce fut une vilaine affaire. La fille mourut dans l’espace d’une année. Ainsi donc, elle a laissé un fils ? J’avais oublié cela. Quelle espèce de garçon est-ce ? S’il ressemble à sa mère ce doit être un bien beau gars.

"Kelson tyttärenpoika!" toisti vanha herra — "Kelson tyttärenpoika!… Tietysti… Minä tunsin hyvin hänen äitinsä. Luullakseni olin läsnä hänen ristiäisissänsä. Hän oli tavattoman kaunis tyttö, tuo Margaret Devereux, ja hän suututti kaikki nuoret miehet karkaamalla erään nuoren köyhän miehen kanssa, joka ei ollut kerrassaan mikään, vain alaupseeri jossakin jalkaväenrykmentissä, tai jotain muuta sen tapaista. Tietysti. Minä muistan koko tuon tapauksen, ikäänkuin se olisi eilen sattunut. Poika parka sai surmansa kaksintaistelussa Spa'ssa pari kuukautta häittensä jälkeen. Se oli hyvin ruma juttu. Kerrottiin että Kelso oli lahjonut erään belgialainen lurjuksen, jotta tämä solvaisisi hänen vävypoikaansa julkisesti — lahjonut hänet, kuuletkos, lahjonut hänet — ja että tuo mies pisti hänet kuoliaaksi aivan kuin kyyhkysen. Juttu saatiin vaikenemaan, mutta saipa myös Kelso hyvän aikaa sen jälkeen yksinään aterioida klubissansa. Hän kuului ottaneen tyttärensä jälleen kotiin, mutta tämä ei puhunut koskaan sanaakaan isälle. Niin, olipa se surullinen juttu. Vuoden kuluttua tytärkin kuoli. Häneltä jäi siis poika? Sen olin kokonaan unohtanut. Millainen poika hän on? Jos hän on äitiinsä, niin hän on varmaan kaunis."

"Hän on hyvin kaunis", vakuutti lordi Henry.

– Il est très beau, affirma lord Henry.

– J’espère qu’il tombera dans de bonnes mains, continua le vieux gentleman. Il doit avoir une jolie somme qui l’attend, si Kelso a bien fait les choses à son égard. Sa mère avait aussi de la fortune. Toutes les propriétés de Selby lui sont revenues, par son grand-père. Celui-ci haïssait Kelso, le jugeant un horrible Harpagon. Et il l’était bien ! Il vint une fois à Madrid lorsque j’y étais... Ma foi ! j’en fus honteux. La reine me demandait quel était ce gentilhomme Anglais qui se querellait sans cesse avec les cochers pour les payer. Ce fut toute une histoire. Un mois durant je n’osais me mon-trer à la Cour. J’espère qu’il a mieux traité son petit-fils que ces drôles.

"Toivottavasti hän joutuu hyviin käsiin", jatkoi vanhus. "Hänen pitäisi saada koko joukon rahaa, jos Kelso on noudattanut oikeutta. Hänen äidilläänkin oli omaisuutta, sillä äiti peri koko Selbyn tilan äitinsä isän jälkeen. Hänen äitinsä isä vihasi Kelsoa ja sanoi että hän oli halveksittava ihminen. Ja se hän olikin. Hän tuli Madridiin kerran kun minä olin siellä. Totisesti, minä häpesin hänen puolestansa. Kuningatarkin tiedusti minulta sitä englantilaista aatelismiestä, joka aina kiisteli ajurien kanssa maksusta. He keksivät siitä kokonaisen jutun. Minä sen johdosta en uskaltanut näyttää naamaanikaan hovissa kokonaiseen kuukauteen. Toivottavasti hän kohteli tyttärensä poikaa paremmin kuin ajureita."

– Je ne sais, répondit lord Henry. Je suppose que le jeune homme sera très bien. Il n’est pas majeur. Je sais qu’il possède Selby. Il me l’a dit. Et... sa mère était vraiment belle !

"En tiedä", vastasi lordi Henry. "Minun luullakseni poika on hyvissä varoissa. Hän ei ole vielä täysi-ikäinen. Hän omistaa Selbyn, sen tiedän. Sen hän on kertonut minulle. Ja … hänen äitinsä, oliko hän hyvin kaunis?"

– Margaret Devereux était une des plus adorables créatures que j’aie vues, Harry. Je n’ai jamais compris comment elle a pu agir comme elle l’a fait. Elle aurait pu épouser n’importe qui, Carlington en était fou : elle était romanesque, sans doute. Toutes les femmes de cette famille le furent. Les hommes étaient bien peu de chose, mais les femmes, merveilleuses !

– Carlington se traînait à ses genoux ; il me l’a dit lui-même. Elle lui rit au nez, et cependant, pas une fille de Londres qui ne courût après lui. Et à propos, Harry, pendant que nous causons de mariages ridicules, quelle est donc cette farce que m’a contée votre père au sujet de Dartmoor qui veut épouser une Américaine. Il n’y a donc plus de jeunes Anglaises assez bonnes pour lui ?

"Margaret Devereux oli suloisimpia olentoja mitä koskaan olen nähnyt. Mikä ihme sai hänet tuohon tekoon, sitä en koskaan ole voinut ymmärtää. Olisihan hän voinut mennä naimisiin kenen kanssa hyvänsä. Carlington oli aivan hulluna hänen tähtensä. Ja hän oli myös luonteeltaan romantinen, niinkuin kaikki sen perheen naiset. Miehet olivat kehnoja, mutta naiset kerrassaan ihmeellisiä. Carlington mateli polvillaan hänen edessänsä. Sen hän itse sanoi minulle. Mutta hän teki vain pilkkaa Carlingtonista. Ja siihen aikaan ei Lontoossa ollut ainoatakaan tyttöä, joka ei olisi hänen jäljessään juossut. Mutta naimakaupoista puhuessa, Harry, mitä päättömyyksiä sinun isäsi kertoi minulle Dartmoorista, että hän muka aikoo naida jonkun amerikkalaisen? Eivätkö englantilaiset tytöt hänelle kelpaa?"

– C’est assez élégant en ce moment d’épouser des Américaines, oncle Georges.

"Nykyään avioliitot amerikkalaisten kanssa ovat hyvin muodissa, setä
George."

– Je soutiendrai les Anglaises contre le monde entier ! Harry, fit lord Fermor en frappant du point sur la table.

– Les paris sont pour les Américaines.

"Mutta minä asetan englantilaiset naiset koko maailman naisten edelle,
Harry", sanoi lordi Fermor, iskien nyrkillä pöytään.

– Elles n’ont point de résistance m’a-t-on dit, grommela l’oncle.

"Amerikkalaiset ovat parhaassa kurssissa."

"Mutta ne eivät ole kestäviä, olen kuullut sanottavan", mutisi hänen setänsä.

– Une longue course les épuise, mais elles sont supérieures au steeple-chase. Elles prennent les choses au vol ; je crois que Dartmoor n’a guère de chances.

"Pitkä juoksu uuvuttaa heidät, mutta estejuoksussa he ovat kerrassaan mainioita. Kaikki käy heiltä lennossa. En usko että Dartmoorilla on hyvää onnea."

– Quel est son monde ? répartit le vieux gentleman, a-t-elle beaucoup d’argent !

Lord Henry secoua la tête.

"Minkälainen on tytön perhe?" mutisi vanha herra. "Onko hänellä minkäänlaista perhettä?"

– Les Américaines sont aussi habiles à cacher leurs parents que les Anglais à dissimuler leur passé, dit-il en se levant pour partir.

– Ce sont des marchands de cochons, je suppose ?

Lordi Henry pudisti päätään. "Amerikkalaiset tytöt salaavat yhtä taitavasti vanhempansa kun englantilaiset entisyytensä", sanoi hän nousten mennäkseen.

"He ovat kai sikakauppiaita?"

– Je l’espère, oncle Georges, pour le bonheur de Dartmoor. J’ai entendu dire que vendre des cochons était en Amérique, la profession la plus lucrative, après la politique.

"Toivottavasti, setä George, Dartmoorin tähden. Olen kuullut sanottavan että sikakauppa politiikan jälkeen on kaikkein tuottavin liike."

"Onko hän kaunis?"

– Est-elle jolie ?

– Elle se conduit comme si elle l’était. Beaucoup d’Américaines agissent de la sorte. C’est le secret de leurs charmes.

"Hän käyttäytyy ikäänkuin hän olisi kaunis. Sen tekevät useimmat amerikkalaiset. Siinä on heidän viehätyksensä salaisuus."

– Pourquoi ces Américaines ne restent-elles pas dans leurs pays. Elles nous chantent sans cesse que c’est un paradis pour les femmes.

"Miksi nuo amerikkalaiset naiset eivät voi pysyä omassa maassaan? He vakuuttavat aina että Amerikka on naisten paradiisi."

– Et c’est vrai, mais c’est la raison pour laquelle, comme Ève, elles sont si em-pressées d’en sortir, dit lord Henry. Au revoir, oncle Georges, je serais en retard pour déjeuner si je tardais plus longtemps ; merci pour vos bons renseignements. J’aime toujours à connaître tout ce qui concerne mes nouveaux amis, mais je ne demande rien sur les anciens.

"Niin se onkin. Sen vuoksi he niin halukkaasti pyrkivätkin sieltä pois, aivan kuin Eevakin", sanoi lordi Henry. "Hyvästi, setä George. Minä tulen myöhään aamiaisille, jos vielä viivyn. Kiitos siitä tiedonannosta, jonka olen saanut. Minä haluan aina saada tarkat tiedot uusista ystävistäni, mutta vanhoista en tahdo tietää mitään."

"Missä sinä syöt aamiaista, Harry?"

– Où déjeunez-vous Harry ?

– Chez tante Agathe. Je me suis invité avec Mr Gray, c’est son dernier protégé.

"Täti Agathan luona. Olen tarjoutunut sinne aamiaisille yhdessä mr.
Grayn kanssa. Hän on tädin viimeinen suojatti".

– Bah ! dites donc à votre tante Agathe, Harry, de ne plus m’assommer avec ses œuvres de charité. J’en suis excédé. La bonne femme croit-elle donc que je n’aie rien de mieux à faire que de signer des chèques en faveur de ses vilains drôles.

"Hm! Sano täti Agathalle, Harry, ettei hän vaivaisi minua enää hyväntekeväisyysjutuillaan. Minä olen kyllästynyt niihin. Tuo kelpo nainen luulee, ettei minulla ole muuta tekemistä kuin kirjoittaa shekkejä hänen typeriä tuumiansa varten."

– Très bien, oncle Georges, je le lui dirai, mais cela n’aura aucun effet. Les phi-lanthropes ont perdu toute notion d’humanité. C’est leur caractère distinctif.

"Hyvä, setä George. Kyllä minä sanon, mutta ei siitä ole apua. Hyväntekijät kadottavat kaiken ihmisyystunteen. Se on heidän luonteelleen ominaista."

Vanha herra nyökkäsi myöntävästi päätään ja soitti palvelijaa.

Le vieux gentleman murmura une vague approbation et sonna son domestique. Lord Henry prit par l’arcade basse de Burlington Street et se dirigea dans la direction de Berkeley square.

Lordi Henry kulki Burlington Streetin matalan pylvähikön läpi ja käänsi askeleensa Berkeley squariä kohti.

Telle était en effet, l’histoire des parents de Dorian Gray. Ainsi crûment ra-contée, elle avait tout à fait bouleversé lord Henry comme un étrange quoique mo-derne roman. Une très belle femme risquant tout pour une folle passion. Quelques semaines d’un bonheur solitaire, tout à coup brisé par un crime hideux et perfide. Des mois d’agonie muette, et enfin un enfant né dans les larmes.

La mère enlevée par la mort et l’enfant abandonné tout seul à la tyrannie d’un vieillard sans cœur. Oui, c’était un bien curieux fond de tableau. Il encadrait le jeune homme, le faisant plus intéressant, meilleur qu’il n’était réellement. Derrière tout ce qui est exquis, on trouve ainsi quelque chose de tragique. La terre est en travail pour donner naissance à la plus humble fleur... Comme il avait été charmant au dîner de la veille, lorsqu’avec ses beaux yeux et ses lèvres frémissantes de plaisir et de crainte, il s’était assis en face de lui au club, les bougies pourprées mettant une roseur sur son beau visage ravi. Lui parler était comme si l’on eût joué sur un violon exquis. Il ré-pondait à tout, vibrait à chaque trait... Il y avait quelque chose de terriblement séduc-teur dans l’action de cette influence ; aucun exercice qui y fut comparable. Projeter son âme dans une forme gracieuse, l’y laisser un instant reposer et entendre ensuite ses idées répétées comme par un écho, avec en plus toute la musique de la passion et de la jeunesse, transporter son tempérament dans un autre, ainsi qu’un fluide subtil ou un étrange parfum : c’était là, une véritable jouissance, peut être la plus parfaite de nos jouissances dans un temps aussi borné et aussi vulgaire que le nôtre, dans un temps grossièrement charnel en ses plaisirs, commun et bas en ses aspirations... C’est qu’il était un merveilleux échantillon d’humanité, cet adolescent que par un si étrange hasard, il avait rencontré dans l’atelier de Basil ; on en pouvait faire un absolu type de beauté. Il incarnait la grâce, et la blanche pureté de l’adolescence, et toute la splen-deur que nous ont conservée les marbres grecs. Il n’est rien qu’on n’en eût pu tirer. Il eût pu être un Titan aussi bien qu’un joujou. Quel malheur qu’une telle beauté fût destinée à se faner ! Et Basil, comme il était intéressant, au point de vue du psycholo-gue ! Un art nouveau, une façon inédite de regarder l’existence suggérée par la simple présence d’un être inconscient de tout cela ; c’était l’esprit silencieux qui vit au fond des bois et court dans les plaines, se montrant tout à coup, Dryade non apeurée, parce qu’en l’âme qui le recherchait avait été évoquée la merveilleuse vision par laquelle sont seules révélées les choses merveilleuses ; les simples apparences des choses se magnifiant jusqu’au symbole, comme si elles n’étaient que l’ombre d’autres formes plus parfaites qu’elles rendraient palpables et visibles... Comme tout cela était étrange ! Il se rappelait quelque chose d’analogue dans l’histoire. N’était-ce pas Pla-ton, cet artiste en pensées, qui l’avait le premier analysé ? N’était-ce pas Buonarotti qui l’avait ciselé dans le marbre polychrome d’une série de sonnets ? Mais dans notre siècle, cela était extraordinaire... Oui, il essaierait d’être à Dorian Gray, ce que, sans le savoir, l’adolescent était au peintre qui avait tracé son splendide portrait. Il essaierait de le dominer, il l’avait même déjà fait. Il ferait sien cet être merveilleux. Il y avait quelque chose de fascinant dans ce fils de l’Amour et de la Mort.

Sellainen oli siis Dorian Grayn perhetarina. Semmoisenakin kuin hän oli sen kuullut, vailla minkäänlaisia kaunisteluja, se oli liikuttanut häntä, muistuttaen ihmeellistä, melkein uudenaikaista romaania. Kaunis nainen panee alttiksi kaikki hullun intohimon vuoksi. Muutamia hurjan surullisia viikkoja, jotka keskeytyvät äkkiä hirveän, salakavalan rikoksen vuoksi. Kuukausmääriä äänetöntä epätoivoa, sitten lapsi, joka syntyy tuskalla. Kuolema korjaa äidin, poika jää yksin vanhan ja kovan miehen valtaan. Niin; se oli mieltäkiinnittävä tausta, josta pojan kuva kohosi vieläkin täydellisempänä kuin mitä se todellisuudessa oli. Kaikissa harvinaisissa olosuhteista oli jotakin traagillista. Maailman täytyi kärsiä synnytystuskia, jotta pieninkin kukka voisi puhjeta… Miten ihastuttava Dorian olikaan ollut edellisenä päivänä päivällisillä, kun hän istui klubissa häntä vastapäätä silmissä hämmästynyt kiilto, suu hiukan auki pelonsekaisen ilon vallassa ja heräävä ihmetyksen ilme kasvoilla, joiden lämpöistä väriä vahakynttilöiden punertava valo lisäsi. Puhuminen hänen kanssaan oli kuin soittamista mainiolla viululla. Joka ainoa jousen kosketus ja väräys sai hänetkin väräjämään… Mikä tavaton nautinto tuossa tunteessa, kun saattoi vaikuttaa toiseen ihmiseen. Ei mikään muu tunne ollut sen kaltaista. Mikä ääretön ilo siinä, kun sai siirtää oman sielunsa ihanaan kuoreen ja antaa sen viivähtää siellä jonkun aikaa; kun sai kuulla oman henkisen katsantokantansa kaikuvan nuoruuden ja intohimon sävelissä ja vuodattaa toiseen oman luonnonlaatunsa ikäänkuin se olisi salaperäistä nestettä tai harvinaista tuoksua. Se oli ehkä suurinta iloa, mitä saattoi tuntea meidän ahtaana ja alhaisena aikanamme, jonka huvit olivat niin aistillisen ruumiillisia ja tarkoitukseltaan halpoja… Hän oli tyypiltäänkin merkillinen, tuo poika, jonka hän aivan sattumalta oli tavannut Basilin atelierissä, tai ainakin hän voisi siksi tulla. Hänessä oli suloutta ja nuorukaisen puhtautta, sekä sellaista kauneutta, jota näemme vanhojen kreikkalaisten marmorikuvissa. Hän kelpaisi sekä titaniksi että narriksi. Kuinka sääli, että tuollaisen kauneuden oli määrä kuihtua… Entä Basil! Miten huvittava hän oli psykologiselta kannalta katsoen! Uusi taidesuunta, uusi tapa nähdä elämää, jonka toinen oli vain läsnäolonsa kautta, aivan tietämättään herättänyt hänessä; synkän metsän hiljainen henki, joka näkymättömänä kulkee aavojen kenttien yli, oli äkkiä näyttäytynyt hänelle dryadin kaltaisena, pelottomana, sen vuoksi että hänen omassa sielussaan, joka tuota henkeä etsi, oli herännyt ihmeellinen näkemys, jolle yksinään ihmeelliset asiat näyttäytyvät; itse muodot ja rajaviivat ikäänkuin hienonivat, ja saavuttivat jonkunmoisen symbolisen arvon, ikäänkuin ne itse olisivat jonkun muun ja täydellisemmän kauneuden kuvastusta, jonka varjoon ne loivat todellisuutta. Miten ihmeellistä se olikaan! Jotakin samankaltaista juolahti hänen mieleensä historiasta. Eikö Plato, tuo ajatusten taiteilija, ollut kaikkein ensiksi sitä selvittänyt? Eikö Buonarotti ollut veistänyt sitä sonettisikermän kirjavaan marmoriin? Mutta meidän aikakaudellemme se oli vierasta… Niin, hän tahtoi koettaa olla Dorian Graylle sitä mitä tämä itsetiedottomasti oli taiteilijalle, joka oli luonut tuon ihmeellisen muotokuvan. Hän koettaisi hallita häntä, — sitä hän tosiaankin oli jo puolittain tehnytkin. Hän tahtoi voittaa tuon merkillisen sielun omakseen.

Tuossa rakkauden ja kuoleman lapsessa oli tosiaankin jotakin tenhoavaa.

Hän pysähtyi äkkiä ja silmäsi ylös taloihin. Hän huomasi sivuttaneensa tätinsä oven ja hymyillen itsekseen hän kääntyi takaisin. Kun hän astui hiukan hämärään eteiseen, niin palvelija sanoi aamullisen olevan jo alulla. Hän antoi hattunsa ja keppinsä hänelle ja meni ruokasaliin.

Soudain il s’arrêta, et regarda les façades. Il s’aperçut qu’il avait dépassé la maison de sa tante, et souriant en lui-même, il revint sur ses pas. En entrant dans le vestibule assombri, le majordome lui dit qu’on était à table. Il donna son chapeau et sa canne au valet de pied et pénétra dans la salle à manger.

"Myöhään niinkuin ainakin, Harry", huudahti hänen tätinsä pudistaen päätänsä.

– En retard, comme d’habitude, Harry ! lui cria sa tante en secouant la tête.

Il inventa une excuse quelconque, et s’étant assis sur la chaise restée vide au-près d’elle, il regarda les convives. Dorian, au bout de la table, s’inclina vers lui timi-dement, une roseur de plaisir aux joues. En face était la duchesse de Harley, femme d’un naturel admirable et d’un excellent caractère, aimée de tous ceux qui la connais-saient, ayant ces proportions amples et architecturales que nos historiens contempo-rains appellent obésité, lorsqu’il ne s’agit pas d’une duchesse. Elle avait à sa droite, sir Thomas Burdon, membre radical du Parlement, qui cherchait sa voie dans la vie publique, et dans la vie privée s’inquiétait des meilleures cuisines, dînant avec les Tories et opinant avec les Libéraux, selon une règle très sage et très connue. La place de gauche était occupée par Mr Erskine de Treadley, un vieux gentilhomme de beau-coup de charme et très cultivé qui avait pris toutefois une fâcheuse habitude de si-lence, ayant, ainsi qu’il le disait un jour à lady Agathe, dit tout ce qu’il avait à dire avant l’âge de trente ans.

La voisine de lord Henry était Mme Vandeleur, une des vieilles amies de sa tante, une sainte parmi les femmes, mais si terriblement fagotée qu’elle faisait penser à un livre de prières mal relié. Heureusement pour lui elle avait de l’autre côté lord Faudel, médiocrité intelligente et entre deux âges, aussi chauve qu’un exposé ministé-riel à la Chambre les Communes, avec qui elle conversait de cette façon intensément sérieuse qui est, il l’avait souvent remarqué, l’impardonnable erreur où tombent les gens excellents et à laquelle aucun d’eux ne peut échapper.

Hän sanoi jotakin puolustukseksensa ja istuttuaan tyhjälle sijalle tädin viereen, hän katsoi ympärilleen nähdäkseen keitä oli läsnä. Dorian nyökkäsi hänelle arasti päätään pöydän päästä, samalla kuin ilonpuna kohosi hänen poskilleen. Vastapäätä häntä istui Harleyn herttuatar, erittäin hyväluontoinen ja lempeä nainen, jota kaikki rakastivat. Hän oli niin muodottoman suuri ruumiltaan, että kaikki hänen aikuisensa historiankirjoittajat olisivat sanoneet sitä lihavuudeksi kaikissa muissa naisissa, jotka eivät olleet herttuattaria. Hänen vieressään oikealla puolella, istui sir Thomas Burdon, radikaali parlamentin jäsen, joka julkisessa elämässä seurasi puolueen johtajaa, mutta yksityiselämässään parasta kokkia, toteuttaen sen viisaan ja tunnetun säännön, että tulee syödä päivällistä vanhoillisten ja ajatella vapaamielisten kanssa. Herttuattaren vasemmalla puolella istui mr. Erskine of Treadley, vanha, miellyttävä ja hyvin sivistynyt herra, joka oli piintynyt siihen pahaan tapaan, että hän aina oli vaiti, sen vuoksi, niinkuin hän kerran oli selittänyt lady Agathalle, että hän oli jo sanonut kaikki sanottavansa ennenkuin hän oli täyttänyt kolmeakymmentäkään vuotta. Hänen naapurinaan oli mrs. Vandeleur, lady Agathan vanha ystävä, täysi pyhimys naisten parissa, mutta kovin huolimaton puvussansa, aivan kuin huonosti sidottu rukouskirja. Onneksi oli mrs. Vandeleurin toisella puolella lordi Faudel, hyvin nerokas, keski-ikäinen ja keskinkertainen kyky, yhtä kalju kuin ministerin puhe alahuoneessa, ja hänen kanssaan mrs. Vandeleur puheli innokkaalla ja vakavalla tavalla. Mutta tuo tapa oli lordi Henryn mielestä anteeksi antamaton erehdys, johon kaikki hyvät ihmiset tekivät itsensä syypääksi, ja josta he eivät koskaan voineet päästä.

"Me keskustelemme Dartmoor raukasta, lordi Henry", sanoi herttuatar ja nyökkäsi hänelle ystävällisesti päätään pöydän yli. "Luuletteko, että hän todellakin nai tuon nuoren, ihastuttavan tytön?"

– Nous parlions de ce jeune Dartmoor, lord Henry, s’écria la duchesse, lui fai-sant gaiement des signes par-dessus la table. Pensez-vous qu’il épousera réellement cette séduisante jeune personne ?

"Minä luulen, että tyttö on päättänyt kosia häntä, herttuatar."

"Kuinka julmaa!" huudahti lady Agatha. "Se olisi todellakin estettävä."

– Je pense qu’elle a bien l’intention de le lui proposer, Duchesse.

– Quelle horreur ! s’exclama lady Agathe, mais quelqu’un interviendra.

"Olen kuullut luotettavalta taholta, että hänen isänsä tekee kauppaa amerikkalaisilla rihkamatavaroilla", sanoi sir Thomas Burdon ylimielisesti.

– Je sais de bonne source que son père tient un magasin de nouveautés en Amérique, dit sir Thomas Burdon avec dédain.

"Minun setäni luuli että hän harjoitti sikakauppaa, sir Thomas."

– Mon oncle les croyait marchand de cochons, sir Thomas.

"Rihkamatavaraa! Mikä on amerikkalaista rihkamatavaraa?" kysyi herttuatar, kohottaen ylös suuret kätensä ja pannen erityistä painoa sanoihinsa.

– Des nouveautés ! Qu’est-ce que c’est que les nouveautés américaines ? de-manda la duchesse, avec un geste d’étonnement de sa grosse main levée.

"Amerikkalaisia romaaneja", vastasi lordi Henry ottaen eteensä peltopyytä.

Herttuatar joutui hämilleen.

– Des romans américains ! répondit lord Henry en prenant un peu de caille.

La duchesse parut embarrassée.

"Älkää välittäkö hänestä, rakas ystävä", kuiskasi lady Agatha. "Hän ei koskaan puhu täyttä totta."

– Ne faites pas attention à lui, ma chère, murmura lady Agathe, il ne sait ja-mais ce qu’il dit.

– Quand l’Amérique fût découverte..., dit le radical, et il commença une fasti-dieuse dissertation.

Comme tous ceux qui essayent d’épuiser un sujet, il épuisait ses auditeurs. La duchesse soupira et profita de son droit d’interrompre.

"Kun Amerikka löydettiin", sanoi radikaali herra ja alkoi kertoa ikävää juttua. Samoinkuin kaikki, jotka koettavat perinpohjaisesti selvittää aihettansa, hän ikävystytti kuulijoitansa. Herttuatar huokasi ja käytti hyväkseen keskeyttämisoikeuttansa, "Jumala suokoon, ettei sitä koskaan olisi löydetty!" huudahti hän. "Tosiaankin, meidän nuorilla tytöillämme ei ole nykyään minkäänlaisia toiveita. Se on hyvin väärin."

– Plût à Dieu qu’on ne l’eut jamais découverte ! s’exclama-t-elle ; vraiment nos filles n’ont pas de chances aujourd’hui, c’est tout à fait injuste !

"Ehkäpä Amerikkaa ei olekkaan löydetty", sanoi mr. Erskine. "Minä tahtoisin sanoa, että se on vain paljastettu."

– Peut-être après tout, l’Amérique n’a-t-elle jamais été découverte, dit Mr Ers-kine. Pour ma part, je dirai volontiers qu’elle est à peine connue.

– Oh ! nous avons cependant, vu des spécimens de ses habitantes, répondit la duchesse d’un ton vague. Je dois confesser que la plupart sont très jolies. Et leurs toilettes aussi. Elles s’habillent toutes à Paris. Je voudrais pouvoir en faire autant.

"Mutta minä olen nähnyt näytteitä alkuasukkaista", vastasi herttuatar epävarmalla äänellä. "Minun täytyy tunnustaa, että suurin osa heistä on varsin kauniita. Ja he käyvät myös hyvin puettuina. He tilaavat kaikki pukunsa Parisista. Minäkin soisin, että minulla olisi varaa tehdä samoin."

"Sanotaan, että kun hyvät amerikkalaiset kuolevat, niin he joutuvat Parisiin", naureskeli Sir Thomas, jolla oli koko varasto kuluneita sukkeluuksia.

– On dit que lorsque les bons Américains meurent, ils vont à Paris, chuchota sir Thomas, qui avait une ample réserve de mots hors d’usage.

"Todella! Ja minne joutuvat pahat amerikkalaiset kuoltuansa?" kysyi herttuatar.

– Vraiment ! et où vont les mauvais Américains qui meurent ? demanda la du-chesse.

"He matkustavat Amerikkaan", mutisi lordi Henry.

– Ils vont en Amérique, dit lord Henry.

Sir Thomas se renfrogna.

– J’ai peur que votre neveu ne soit prévenu contre ce grand pays, dit-il à lady Agathe, je l’ai parcouru dans des trains fournis par les gouvernants qui, en pareil cas, sont extrêmement civils, je vous assure que c’est un enseignement que cette visite.

Sir Thomas rypisti kulmiaan. "Minäpä luulen, että teidän veljenne pojalla on ennakkoluuloja tuota suurta maata kohtaan", hän sanoi lady Agathalle. "Minä olen matkustanut siellä ristin ja rastin, vieläpä tirehtöörien omissa yksityisvaunuissa, sillä tirehtöörit tuollaisissa tapauksissa ovat tavattoman kohteliaita. Minä vakuutan teille, että matkustaminen siellä on hyvin sivistävää."

– Mais faut-il donc que nous visitions Chicago pour notre éducation, demanda plaintivement Mr Erskine... J’augure peu du voyage.

Sir Thomas leva les mains.

"Mutta pitääkö meidän nähdä Chicago ollaksemme sivistyneitä?" kysyi mr. Erskine valittavalla äänellä. "Ei minulla ole enää halua sellaiseen matkaan."

– Mr Erskine de Treadley se soucie peu du monde. Nous autres, hommes pra-tiques, nous aimons à voir les choses par nous-mêmes, au lieu de lire ce qu’on en rapporte. Les Américains sont un peuple extrêmement intéressant. Ils sont tout à fait raisonnables. Je crois que c’est la leur caractère distinctif. Oui, Mr Erskine, un peuple absolument raisonnable, je vous assure qu’il n’y a pas de niaiseries chez les Améri-cains.

Sir Thomas liikutti kättään. "Mr. Erskine of Treadley haluaa pitää maailman kirjahyllyllään. Me käytännön miehet tahdomme mieluummin itse nähdä kuin lukea kirjoja. Amerikkalaiset ovat hyvin hauskoja ihmisiä. He ovat niin tavattoman järkeviä. Minun luullakseni se on heidän luonteenomaisin piirteensä. Niin, mr. Erskine, tavattoman järkevää väkeä. Minä vakuutan teille, etteivät amerikkalaiset ole lainkaan turhanpäiväisiä."

– Quelle horreur ! s’écria lord Henry, je peux admettre la force brutale, mais la raison brutale est insupportable. Il y a quelque chose d’injuste dans son empire. Cela confond l’intelligence.

"Kuinka hirveää!" huudahti lordi Henry. "Minä voin sietää raakaa voimaa, mutta raaka järki on kerrassaan sietämätöntä. Se on alhaista. Se on paljoa alempana ymmärrystä."

– Je ne vous comprends pas, dit sir Thomas, le visage empourpré.

"Minä en käsitä teitä oikein", sanoi sir Thomas punastuen.

– Moi, je comprends, murmura Mr Erskine avec un sourire.

"Minä kyllä ymmärrän, lordi Henry", mutisi mr. Erskine hymyillen.

– Les paradoxes vont bien... remarqua le baronet.

"Paradoksit ovat tavallaan kyllä hyviä…" toisti parooni.

– Était-ce un paradoxe, demanda Mr Erskine. Je ne le crois pas. C’est possible, mais le chemin du paradoxe est celui de la vérité. Pour éprouver la réalité il faut la voir sur la corde raide. Quand les vérités deviennent des acrobates nous pouvons les juger.

"Oliko se paradoksi?" kysyi mr. Erskine. "En minä sitä luule. Ehkäpä kyllä. No niin, paradoksit johtavat totuuteen. Voidaksemme tutkia todellisuutta täytyy meidän antaa sen tanssia nuoralla. Kun totuudet muuttuvat konstintekijöiksi, niin me voimme arvostella niitä."

– Mon Dieu ! dit lady Agathe, comme vous parlez, vous autres hommes !... Je suis sûre que je ne pourrai jamais vous comprendre. Oh ! Harry, je suis tout à fait fâchée contre vous. Pourquoi essayez-vous de persuader à notre charmant Mr Dorian Gray d’abandonner l’East End. Je vous assure qu’il y serait apprécié. On aimerait beaucoup son talent.

"Hyvä Jumala!" sanoi lady Agatha, "kylläpä te miehet osaatte todistaa! Minä en koskaan voi päästä teidän puheistanne selville. Kuules, Harry, sinuun minä olen aivan suuttunut. Miksikä sinä olet kehoittanut meidän rakasta mr. Dorian Graytämme luopumaan köyhistämme? Minä vakuutan, että hän olisi oikea aarre meille. Me pitäisimme niin paljon hänen soitostansa."

– Je veux qu’il joue pour moi seul, s’écria lord Henry souriant, et regardant vers le bas de la table il saisit un coup d’œil brillant qui lui répondait.

"Minä tahdon, että hän soittaa minulle", sanoi lordi Henry nauraen ja katsoi pöydän alapäähän, josta häntä kohtasi kirkas katse.

– Mais ils sont si malheureux à Whitechapel, continua Lady Agathe.

"Mutta nuo ihmisraukat Whitechapelissa ovat niin onnettomia", jatkoi lady Agatha.

– Je puis sympathiser avec n’importe quoi, excepté avec la souffrance, dit lord Henry en haussant les épaules. Je ne puis sympathiser avec cela. C’est trop laid, trop horrible, trop affligeant. Il y a quelque chose de terriblement maladif dans la pitié moderne. On peut s’émouvoir des couleurs, de la beauté, de la joie de vivre. Moins on parle des plaies sociales, mieux cela vaut.

"Minä tunnen myötätuntoisuutta kaikkea muuta paitsi kärsimystä kohtaan", sanoi lordi Henry pudistaen olkapäitään. "Se ei herätä minun myötätuntoani. Se on liian rumaa; liian hirveää ja liian surkeata. Tuo nykyajan myötätuntoisuus kärsiviä kohtaan on suorastaan sairaalloista. Paljoa parempi, jos ihmisten myötätuntoisuus kohdistuisi kauneuteen, väreihin ja elämän iloihin. Mitä vähemmän elämän varjopuolista puhutaan, sitä parempi."

– Cependant, l’East End soulève un important problème, dit gravement sir Thomas avec un hochement de tête.

– Tout à fait, répondit le jeune lord. C’est le problème de l’esclavage et nous es-sayons de le résoudre en amusant les esclaves.

"Mutta täytyyhän myöntää, että East Endin köyhälistön tila on hyvin tärkeä kysymys", huomautti sir Thomas vakavasti päätään pudistaen.

Le politicien le regarda avec anxiété.

"Aivan niin", vastasi nuori lordi. "Se on orjakysymys, ja me koetamme ratkaista sen hankkimalla orjille huvitusta."

– Quels changements proposez-vous, alors ? demanda-t-il.

Lord Henry se mit à rire.

Politikoitsija katsoi häneen ankarasti. "Mitä muutoksia te sitten ehdottaisitte?" hän kysyi.

– Je ne désire rien changer en Angleterre excepté la température, répondit-il, je suis parfaitement satisfait de la contemplation philosophique. Mais comme le dix-neuvième siècle va à la banqueroute, avec sa dépense exagérée de sympathie, je pro-poserais d’en appeler à la science pour nous remettre dans le droit chemin. Le mérite des émotions est de nous égarer, et le mérite de la science est de n’être pas émouvant.

Lordi Henry naurahti. "Minä en tahdo muuttaa mitään Englannissa paitsi ilmaa", hän vastasi. "Minä tyydyn kerrassaan filosofisiin huomioihin. Mutta koska yhdeksästoista vuosisata on tehnyt vararikon kuluttamalla liiaksi myötätuntoisuutta, niin ehdotan, että kääntyisimme tieteen puoleen päästäksemme entiseen tasapainoomme. Tunteista on se etu, että ne johtavat meitä harhaan, ja tieteestä se, että se on tunteeton."

–Mais nous avons de telles responsabilités, hasarda timidement Mme Vande-leur.

"Mutta meidän edesvastuumme on hyvin raskas", sanoi mrs. Vandeleur arasti.

– Terriblement graves ! répéta lady Agathe.

"Äärettömän raskas", toisti lady Agatha.

Lord Henry regarda Mr Erskine.

– L’humanité se prend beaucoup trop au sérieux ; c’est le péché originel du monde. Si les hommes des cavernes avaient su rire, l’Histoire serait bien différente.

Lordi Henry katsoi mr. Erskineen. "Ihmiskunta katsoo kaikkea liian vakavalta kannalta. Siinä on maailman ensimäinen synti. Jos luolaihminen olisi tuntenut naurua, niin historia varmaan olisi muuttunut aivan toiseksi."

– Vous êtes vraiment consolant, murmura la duchesse, je me sentais toujours un peu coupable lorsque je venais voir votre chère tante, car je ne trouve aucun inté-rêt dans l’East End. Désormais je serai capable de la regarder en face sans rougir.

"Sepä vasta oli lohduttavaa", liverteli herttuatar. "Joka kerta kun käyn teidän tätiänne tervehtimässä, tunnen minä omantunnon vaivoja, sillä minä en ole yhtään huvitettu East Endin asukkaista. Tästä lähin minä voin punastumatta katsoa häntä silmiin."

– Rougir est très bien porté, duchesse, remarqua lord Henry.

"Punastuminen kaunistaa suuresti, herttuatar", huomautti lordi Henry.

– Seulement lorsqu’on est jeune, répondit-elle, mais quand une vieille lemme comme moi rougit, c’est bien mauvais signe. Ah ! Lord Henry, je voudrais bien que vous m’appreniez à redevenir jeune !

"Vain nuoria ihmisiä", vastasi herttuatar. "Kun minun ikäiseni vanha nainen punastuu, niin on se paha merkki. Oi! lordi Henry, jospa voisitte sanoa minulle, miten voi tulla uudestaan nuoreksi."

Il réfléchit un moment.

– Pouvez-vous vous rappeler un gros péché que vous auriez commis dans vos premières années, demanda-t-il, la regardant par-dessus la table.

– D’un grand nombre, je le crains, s’écria-t-elle.

Lordi Henry mietti hetken aikaa. "Voitteko palauttaa mieleenne jotakin suurta erehdystä, johon nuoruudessa olette tehnyt itsenne syypääksi, herttuatar?" hän kysyi, luoden pöydän yli katseensa häneen.

–Eh bien ! commettez-les encore, dit-il gravement. Pour redevenir jeune on n’a guère qu’à recommencer ses folies.

– C’est une délicieuse théorie. Il faudra que je la mette en pratique.

"Pelkäänpä useitakin", hän vastasi.

"Tehkää ne sitten uudestaan", lordi Henry sanoi vakavasti. "Voi saada nuoruutensa takaisin uudistamalla vain kaikki entiset hulluutensa."

– Une dangereuse théorie prononça sir Thomas, les lèvres pincées.

"Ihana periaate!" huudahti herttuatar. "Minäpä koetan toteuttaa sen käytännössä."

Lady Agathe secoua la tête, mais ne put arriver à paraître amusée. Mr Erskine écoutait.

"Vaarallinen periaate!" kuului ääni sir Thomasin huulilta. Lady Agatha pudisti päätään, mutta oli samalla varsin huvitettu. Mr. Erskine kuunteli.

– Oui ! continua lord Henry, c’est un des grands secrets de la vie. Aujourd’hui beaucoup de gens meurent d’un bon sens terre à terre et s’aperçoivent trop tard que les seules choses qu’ils regrettent sont leurs propres erreurs.

Un rire courut autour de la table...

"Niin", jatkoi lordi Henry, "se on elämän suurimpia salaisuuksia. Nykyään useimmat ihmiset kuolevat jonkunmoisen kiduttavan terveen järjen seurauksista ja huomaavat liian myöhään, että ihminen katuu kaikkea muuta maailmassa paitsi omia erehdyksiään."

Il jouait avec l’idée, la lançait, la transformait, la laissait échapper pour la rat-traper au vol ; il l’irisait de son imagination, l’ailant de paradoxes. L’éloge de la folie s’éleva jusqu’à la philosophie, une philosophie rajeunie, empruntant la folle musique du plaisir, vêtue de fantaisie, la robe tachée de vin et enguirlandée de lierres, dansant comme une bacchante par-dessus les collines de la vie et se moquant du lourd Silène pour sa sobriété. Les faits fuyaient devant elle comme des nymphes effrayées. Ses pieds blancs foulaient l’énorme pressoir où le sage Omar est assis ; un flot pourpre et bouillonnant inondait ses membres nus, se répandant comme une lave écumante sur les flancs noirs de la cuve. Ce fut une improvisation extraordinaire. Il sentit que les regards de Dorian Gray étaient fixés sur lui, et la conscience que parmi son auditoire se trouvait un être qu’il voulait fasciner, semblait aiguiser son esprit et prêter plus de couleurs encore à son imagination. Il fut brillant, fantastique, inspiré. Il ravit ses auditeurs à eux-mêmes ; ils écoutèrent jusqu’au bout ce joyeux air de flûte. Dorian Gray ne l’avait pas quitté des yeux, comme sous le charme, les sourires se succédaient sur ses lèvres et l’étonnement devenait plus grave dans ses yeux sombres.

Nauru kajahti ympäri pöytää.

Lordi Henry alkoi vallattomasti leikitellä tuolla ajatuksella. Hän heitteli sitä ilmassa ja käänteli sitä. Hän päästi sen käsistään ja tarttui siihen jälleen kiinni, väritti sitä mielikuvituksellaan ja antoi sille paradoksin siivet. Hänen puhuessaan mielettömyyden ylistys kohosi filosofiaksi, ja filosofia itse nuoreni, jäi kuuntelemaan nautinnon hurjaa musiikkia ja pukeutui viinintahraamaan pukuun ja murattiköynnöksiin. Se tanssi kuin bakhantitar yli elämän kukkuloiden ja pilkkasi hidasta Silenusta hänen järkevyydestänsä. Todellisuus pakeni sen tieltä kuin pelästynyt metsän eläin. Sen valkeat jalat tallasivat jättiläispuserrinta, jonka ääressä viisas Omar istuu, kunnes kuohuva rypäleneste kohosi purppuranpunaisena vaahtona hänen paljasten jäsentensä ympärillä tai vuoti punaisena kuohuna pitkin astian mustia, niljakkaisia, kosteita kylkiä. Se oli ihmeellinen sepitelmä. Hän tunsi että Dorian Grayn silmät olivat kiintyneet häneen, ja se tieto, että hänen kuulijoidensa joukossa oli yksi, jota hän halusi tenhota, teroitti hänen sukkeluuttansa ja väritti hänen mielikuvitustansa. Hän oli loistava, tenhova, vastustamaton. Hän sai kuulijat unohtamaan itsensä ja he seurasivat hymyillen hänen pillinsä ääntä. Dorian Gray ei voinut irroittaa katsettaan hänestä, vaan istui kuin lumouksen vallassa hymyhuulin ja silmät ihmetyksestä synkkinä.

Enfin, la réalité en livrée moderne fit son entrée dans la salle à manger, sous la forme d’un domestique qui vint annoncer à la duchesse que sa voiture l’attendait. Elle se tordit les bras dans un désespoir comique.

– Que c’est ennuyeux ! s’écria-t-elle. Il faut que je parte ; je dois rejoindre mon mari au club pour aller à un absurde meeting, qu’il doit présider aux Willis’s Rooms. Si je suis en retard il sera sûrement furieux, et je ne puis avoir une scène avec ce cha-peau. Il est beaucoup trop fragile. Le moindre mot le mettrait en pièces. Non, il faut que je parte, chère Agathe. Au revoir, lord Henry, vous êtes tout à fait délicieux et terriblement démoralisant. Je ne sais que dire de vos idées. Il faut que vous veniez dîner chez nous. Mardi par exemple, êtes-vous libre mardi ?

– Pour vous j’abandonnerais tout le monde, duchesse, dit lord Henry avec une révérence.

Äkkiä todellisuus astui koreaan puetun palvelijan haamussa huoneesen, ja tämä ilmoitti herttuattarelle, että hänen vaununsa odottivat ulkona. Herttuatar väänsi käsiään naurettavan epätoivoisena. "Miten ikävää!" huudahti hän. "Minun täytyy mennä hakemaan miestäni klubista ja lähteä hänen kanssansa johonkin mielettömään kokoukseen, jossa hänen tulee johtaa puhetta. Jos minä viivyn, niin hän suuttuu, enkä minä siedä kohtauksia kun minulla on tämä päähine päässä. Se on siihen aivan liian hento. Kova sana voisi pilata sen. Minun täytyy lähteä, rakas Agatha. Hyvästi, lordi Henry, te olette ihastuttava ja hirveän epäsiveellinen. En todellakaan tiedä mitä sanoisin teidän mielipiteistänne. Teidän pitää tulla meille päivällisille jonakuna iltana. Esimerkiksi tiistaina. Oletteko vapaa tiistaina?"

– Ah ! c’est charmant, mais très mal de votre part, donc, pensez à venir ! et elle sortit majestueusement suivie de Lady Agathe et des autres dames.

"Teidän tähtenne minä syrjäyttäisin kaikki muut kutsut, herttuatar", sanoi lordi Henry kumartaen.

Quand lord Henry se fut rassis, Mr Erskine tourna autour de la table et prenant près de lui une chaise, lui mit la main sur le bras.

"Se on hyvin kaunista, mutta myös hyvin väärin", sanoi hän. "Muistakaa siis tulla", ja hän lehahti pois huoneesta lady Agathan sekä toisten naisten seuratessa häntä.

– Vous parlez comme un livre, dit-il, pourquoi n’en écrivez-vous pas ?

Kun lordi Henry oli istunut jälleen paikalleen, niin mr. Erskine kiersi pöydän ympäri ja istuutuen hänen viereensä laski kätensä hänen käsivarrelleen.

– J’aime trop à lire ceux des autres pour songer à en écrire moi-même, mon-sieur Erskine. J’aimerais à écrire un roman, en effet, mais un roman qui serait aussi adorable qu’un tapis de Perse et aussi irréel. Malheureusement, il n’y a pas en Angle-terre de public littéraire excepté pour les journaux, les bibles et les encyclopédies ; moins que tous les peuples du monde, les Anglais ont le sens de la beauté littéraire.

"Te puhutte kuin kirjasta", hän sanoi, "miksi te ette kirjoita kirjoja?"

"Minä luen liian suurella halulla kirjoja, jotta viitsisin niitä kirjoittaa, mr. Erskine. Tahtoisin kerran kirjoittaa romaanin, romaanin, joka olisi yhtä kaunis kuin persialainen matto, mutta myös yhtä väärennetty. Mutta Englannissa ei ole muuta kirjallista yleisöä, kuin se, joka lukee sanomalehtiä, rukouskirjoja ja tietosanakirjoja. Kaikista maailman kansoista englantilaiset vähimmin käsittävät kirjallisuuden kauneutta."

– J’ai peur que vous n’ayez raison, répondit Mr Erskine ; j’ai eu moi-même une ambition littéraire, mais je l’ai abandonnée il y a longtemps. Et maintenant, mon cher et jeune ami, si vous me permettez de vous appeler ainsi, puis-je vous demander si vous pensiez réellement tout ce que vous nous avez dit en déjeunant.

– J’ai complètement oublié ce que j’ai dit, repartit lord Henry en souriant. Était-ce tout à fait mal ?

"Pelkään teidän olevan oikeassa", vastasi mr. Erskine. "Minullakin oli ennen kirjallista kunnianhimoa, mutta luovuin siitä aikoja sitten. Ja nyt, rakas nuori ystäväni, jos sallitte että nimitän teitä siksi, tahtoisin kysyä teiltä, tokko te todellakin tarkoititte kaikkea sitä mitä te äsken sanoitte meille?"

– Très mal, certainement ; je vous considère comme extrêmement dangereux, et si quelque chose arrivait à notre bonne duchesse, nous vous regarderions tous comme primordialement responsable. Oui, j’aimerais à causer de la vie avec vous. La génération à laquelle j’appartiens est ennuyeuse. Quelque jour que vous serez fatigué de la vie de Londres, venez donc à Treadley, vous m’exposerez votre philosophie du plaisir en buvant d’un admirable Bourgogne que j’ai le bonheur de posséder.

"Minä en muista enää mitä minä sanoin", naureskeli lordi Henry. "Oliko se kovin pahaa?"

"Hyvin pahaa tosiaankin. Minun täytyy tunnustaa, että te olette hyvin vaarallinen, ja jos jotakin sattuisi tapahtumaan meidän rakkaalle herttuattarellemme, niin teillä on siitä suurin edesvastaus. Mutta minä tahtoisin puhua teidän kanssanne elämästä. Se sukupolvi, johon minä synnyin, oli ikävä. Jonkun kerran kun olette väsynyt Lontoosen, tulkaa Treadleyhin ja selittäkää minulle nautinnon filosofiaanne burgundiviinin ääressä, jota minulla on onni omistaa."

– J’en serai charmé ; une visite à Treadley est une grande faveur. L’hôte en est parfait et la bibliothèque aussi parfaite.

"Suurimmalla mielihyvällä. Kutsu Treadleyhin on suuri kunnia. Siellä on täydellinen isäntä ja täydellinen kirjasto."

– Vous compléterez l’ensemble, répondit le vieux gentleman avec un salut courtois. Et maintenant il faut que je prenne congé de votre excellente tante. Je suis attendu à l’Athenæum. C’est l’heure où nous y dormons.

"Te sen vasta täydentäisitte", vastasi vanha herra kohteliaasti kumartaen. "Ja nyt minun täytyy sanoa jäähyväiset rakkaalle tädillenne. Minun on mentävä Athenaeumiin. Tähän aikaan me siellä nukumme."

– Vous tous, Mr Erskine ?

"Kaikkiko, mr. Erskine?"

– Quarante d’entre nous dans quarante fauteuils. Nous travaillons à une aca-démie littéraire anglaise.

Lord Henry sourit et se leva.

"Kaikki neljäkymmentä neljässäkymmenessä nojatuolissa. Me harjoittelemme tulevaa englantilaista kirjallisuusakatemiaa varten."

– Je vais au Parc, dit-il.

Comme il sortait, Dorian Gray lui toucha le bras.

Lordi Henry nousi ylös nauraen. "Minä lähden Hyde Parkiin", hän sanoi.

– Laissez-moi aller avec vous, murmura-t-il.

– Mais je pensais que vous aviez promis à Basil Hallward d’aller le voir.

Astuessaan ulos ovesta Dorian Gray kosketti häntä käsivarteen. "Saanko minä seurata teitä", hän mutisi.

– Je voudrais d’abord aller avec vous ; oui, je sens qu’il faut que j’aille avec vous. Voulez-vous ?... Et promettez-moi de me parler tout le temps. Personne ne parle aussi merveilleusement que vous.

"Minä luulin, että olitte luvannut mennä Basil Hallwardin luo", vastasi lordi Henry.

"Minä tulen mielemmin teidän kanssanne; niin, minun täytyy saada olla teidän kanssanne. Sallikaa minun tulla. Ja lupaattehan puhua minulle koko ajan? Ei kukaan osaa puhua sillä tavalla kuin te."

– Ah ! j’ai bien assez parlé aujourd’hui, dit lord Henry en souriant. Tout ce que je désire maintenant, c’est d’observer. Vous pouvez venir avec moi, nous observerons, ensemble, si vous le désirez.

"Ah, tänään minä olen kylliksi puhunut", sanoi lordi Henry hymyillen. "Nyt minä tahdon vain katsella elämää. Tehkää minulle seuraa, jos haluatte."