Le Portrait de Dorian Gray.  Oscar Wilde
Chapitre 1. (Luku 1. LUKU I.)
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

L’atelier était plein de l’odeur puissante des roses, et quand une légère brise d’été souffla parmi les arbres du jardin, il vint par la porte ouverte, la senteur lourde des lilas et le parfum plus subtil des églantiers.

Atelieri oli täynnä ruusujen tuoksua, ja kun keveä kesätuuli suhahti puutarhan puissa, niin tunkeutui huumaava sireenien haju tai punakukkaisen orjantappuran vieno tuoksu avonaisen oven kautta sisään huoneesen.

D’un coin du divan fait de sacs persans sur lequel il était étendu, fumant, selon sa coutume, d’innombrables cigarettes, lord Henry Wotton pouvait tout juste apercevoir le rayonne-ment des douces fleurs couleur de miel d’un aubour dont les tremblantes branches semblaient à peine pouvoir supporter le poids d’une aussi flamboyante splendeur ; et de temps à autre, les ombres fantastiques des oiseaux fuyants passaient sur les longs rideaux de tussor tendus devant la large fenêtre, produi-sant une sorte d’effet japonais momentané, le faisant penser à ces peintres de Tokyo à la figure de jade pallide, qui, par le moyen d’un art nécessairement immobile, tentent d’exprimer le sens de la vitesse et du mouvement. Le murmure monotone des abeilles cherchant leur chemin dans les longues herbes non fau-chées ou voltigeant autour des poudreuses baies dorées d’un chèvrefeuille isolé, faisait plus oppressant encore ce grand calme. Le sourd grondement de Londres semblait comme la note bourdonnante d’un orgue éloigné.

Persialaisen sohvansa nurkkauksesta, missä tapansa oli loikoilla ja poltella paperossi toisensa jälkeen, lordi Henry Wotton saattoi vilahdukselta nähdä hunajalta tuoksuvan ja hunajanvärisen kultavihmapensaan, jonka taipuvat oksat vaivoin jaksoivat kantaa kullanhohteista taakkaansa. Sillointällöin lentävien lintujen aaveentapaiset varjot kuvastuivat leveitten ikkunoiden silkkiuutimille, loihtien hetkeksi esiin japanilaisen sävyn, ja johtaen hänen ajatuksensa noihin Tokion kalpeakasvoisiin taiteilijoihin, jotka liikkumattoman taiteen välityksellä koettavat saada esille liikkeen ja elon vaikutuksen. Mehiläiset, piileskellessään pitkässä, niittämättömässä heinässä tai kierrellessään keltaisten, pölyisten kuusamakukkien ympärillä, tekivät yksitoikkoisella surinallaan hiljaisuuden vieläkin painostavammaksi. Ja hillitty humina Lontoosta kuului ikäänkuin kaukaisten urkujen alimmalta säveleltä.

Au milieu de la chambre sur un chevalet droit, s’érigeait le portrait grandeur naturelle d’un jeune homme d’une extraordi-naire beauté, et en face, était assis, un peu plus loin, le peintre lui-même, Basil Hallward, dont la disparition soudaine quel-ques années auparavant, avait causé un grand émoi public et donné naissance à tant de conjectures.

Keskellä huonetta staflialla oli muotokuva, joka esitti tavattoman kaunista nuorta miestä koko koossa, ja kuvan edessä, jonkun matkaa siitä, istui taiteilija itse, Basil Hallward, jonka äkillinen katoaminen muutamia vuosia sitten herätti yleistä hämmästystä ja antoi aihetta ihmeellisiin arveluihin.

Comme le peintre regardait la gracieuse et charmante fi-gure que son art avait si subtilement reproduite, un sourire de plaisir passa sur sa face et parut s’y attarder. Mais il tressaillit soudain, et fermant les yeux, mit les doigts sur ses paupières comme s’il eût voulu emprisonner dans son cerveau quelque étrange rêve dont il eût craint de se réveiller.

Kun taiteilija katseli tuota miellyttävää ja komeaa kuvaa, jota hänen taiteensa niin nerokkaasti kuvasi, niin tyytyväinen hymyily valaisi hetkeksi hänen kasvojansa. Mutta äkkiä hän hypähti ylös ja suljettuaan silmänsä painoi sormensa silmäluomiaan vasten, ikäänkuin yrittäen pidättää ihmeellistä unta, josta hän pelkäsi voivansa herätä.

– Ceci est votre meilleure œuvre, Basil, la meilleure chose que vous ayez jamais faite, dit lord Henry languissamment. Il faut l’envoyer l’année prochaine à l’exposition Grosvenor. L’Académie est trop grande et trop vulgaire. Chaque fois que j’y suis allé, il y avait là tant de monde qu’il m’a été impossible de voir les tableaux, ce qui était épouvantable, ou tant de tableaux que je n’ai pu y voir le monde, ce qui était encore plus horrible. Grosvenor est encore le seul endroit convenable...

"Tuo on sinun paras teoksesi, Basil, parasta mitä koskaan olet maalannut", sanoi lordi Henry vitkalleen. "Sinun pitää lähettää se Grosvenor-näyttelyyn ensi vuonna. Akademian näyttely on liian suuri ja kehno. Joka kerta siellä käydessäni on siellä ollut niin paljon ihmisiä, etten ole voinut nähdä kuvia, ja se oli inhottavaa, tai niin paljon kuvia, etten ole voinut nähdä ihmisiä, mikä on vieläkin pahempi. Grosvenor on todellakin ainoa sopiva paikka."

"En luullakseni pane sitä yhtään näytteille", hän vastasi, ja heitti päätään taaksepäin omituisella tavalla, jolle jo Oxfordissa hänen ystävänsä olivat nauraneet. "Ei, en minä huoli panna sitä näytteille."

– Je ne crois pas que j’enverrai ceci quelque part, répondit le peintre en rejetant la tête de cette singulière façon qui faisait se moquer de lui ses amis d’Oxford. Non, je n’enverrai ceci nulle part.

Lord Henry leva les yeux, le regardant avec étonnement à travers les minces spirales de fumée bleue qui s’entrelaçaient fantaisistement au bout de sa cigarette opiacée.

– Vous n’enverrez cela nulle part ? Et pourquoi mon cher ami ? Quelle raison donnez-vous ? Quels singuliers bonshom-mes vous êtes, vous autres peintres ? Vous remuez le monde pour acquérir de la réputation ; aussitôt que vous l’avez, vous semblez vouloir vous en débarrasser. C’est ridicule de votre part, car s’il n’y a qu’une chose au monde pire que la renommée, c’est de n’en pas avoir. Un portrait comme celui-ci vous mettrait au-dessus de tous les jeunes gens de l’Angleterre, et rendrait les vieux jaloux, si les vieux pouvaient encore ressentir quelque émotion.

Lordi Henry kohotti kulmakarvojaan ja katsoi häneen ihmeissään hienojen, sinertävien savurenkaiden läpi, jotka kohosivat kummallisissa kiemuroissa hänen väkevästä opiumipaperossistaan. "Etkö panisi sitä laisinkaan näytteille? Mutta, rakas ystävä, minkä vuoksi? Onko sinulla minkäänlaista syytä siihen? Olettepa te maalarit ihmeellisiä otuksia! Te teette vaikka mitä saavuttaaksenne mainetta, ja niin pian kuin olette sen saavuttanut, niin te näytätte haluavan heittää sen luotanne. Siinä te teette hyvin tyhmästi. Sillä jos kohta on paha jos meistä puhutaan, niin vielä paljoa pahempi, jollei kukaan meistä puhu. Tällainen muotokuva kohottaisi sinut Englannissa yläpuolelle kaikkia muita nuoria miehiä ja saattaisi vanhat kadehtimaan sinua, jos vanhoilla ihmisillä yleensä voi olla minkäänlaisia tunteita."

– Je sais que vous rirez de moi, répliqua-t-il, mais je ne puis réellement l’exposer. J’ai mis trop de moi-même là-dedans.

"Minä tiedän että naurat minulle", vastasi toinen, "mutta en todellakaan voi asettaa sitä näytteille. Olen pannut tuohon tauluun liiaksi omaa itseäni."

Lordi Henry ojentautui pitkäkseen sohvalle ja nauroi.

Lord Henry s’étendit sur le divan en riant...

– Je savais que vous ririez, mais c’est tout à fait la même chose.

"Niin, tiesinhän että nauraisit; mutta se on sittenkin aivan totta."

– Trop de vous-même !... Sur ma parole, Basil, je ne vous savais pas si vain ; je ne vois vraiment pas de ressemblance en-tre vous, avec votre rude et forte figure, votre chevelure noire comme du charbon et ce jeune Adonis qui a l’air fait d’ivoire et de feuilles de roses. Car, mon cher, c’est Narcisse lui-même, tandis que vous !... Il est évident que votre face respire l’intelligence et le reste... Mais la beauté, la réelle beauté finit où commence l’expression intellectuelle. L’intellectualité est en elle-même un mode d’exagération, et détruit l’harmonie de n’importe quelle face. Au moment où l’on s’assoit pour penser, on devient tout nez, ou tout front, ou quelque chose d’horrible. Voyez les hommes ayant réussi dans une profession savante, combien ils sont parfaitement hideux ! Excepté, naturellement, dans l’Église. Mais dans l’Église, ils ne pensent point. Un évêque dit à l’âge de quatre-vingts ans ce qu’on lui apprit à dire à dix-huit et la conséquence naturelle en est qu’il a toujours l’air charmant. Votre mystérieux jeune ami dont vous ne m’avez ja-mais dit le nom, mais dont le portrait me fascine réellement, n’a jamais pensé. Je suis sûr de cela. C’est une admirable créature sans cervelle qui pourrait toujours ici nous remplacer en hiver les fleurs absentes, et nous rafraîchir l’intelligence en été. Ne vous flattez pas, Basil : vous ne lui ressemblez pas le moins du monde.

"Liiaksi omaa itseäsi! Totta tosiaan, Basil, en tiennyt että olisit niin turhamainen. Sitä paitsi en ymmärrä mitä yhtäläisyyttä voisi olla sinun karkeapiirteisten kasvojesi ja pikimustan tukkasi ja tuon nuoren Adoniksen välillä, joka näyttää ikäänkuin norsunluusta ja ruusunlehdistä tehdyltä. Ei, rakas Basil, tuo tuossa on Narcissus ja sinä — no niin, sinun kasvoissasi tietysti on nerokas ilme ja niin poispäin. Mutta kauneus, todellinen kauneus — se loppuu siinä, missä nerokas ilme alkaa. Nerokkaisuus on itsessään jonkunlaista liioittelua ja se rikkoo aina sopusoinnun kasvoissa. Heti kun ihminen rupeaa ajattelemaan, ovat hänen kasvonsa yksinomaan nenää, tai yksinomaan otsaa tai jotain muuta hirveää. Tarkastappa vain miehiä, jotka jollakin oppialalla ovat saavuttaneet menestystä. Kuinka kerrassaan hirvittäviä he ovat. Kirkon miehet tietysti ovat poikkeuksia. Sillä kirkon piirissä ei ajatella. Kahdeksankymmenvuotias piispa toistaa sanasta sanaan samaa, kuin mitä hänelle kahdeksantoista vanhana opetettiin, ja luonnollisena seurauksena on se, että hän säilyttää miellyttävän ulkomuotonsa. Sinun salaperäinen ystäväsi, jonka nimeä et ole koskaan minulle maininnut, mutta jonka muotokuva on minut suorastaan lumonnut, ei koskaan ajattele. Minä olen siitä aivan varma. Hän on aivoton, kaunis olento, jonka pitäisi aina talvisin olla täällä meidän katseltavanamme, jolloin meillä ei ole kukkasia, ja aina kesäisin, jotta meillä olisi jotain, jolla nerokkuuttamme jäähdyttäisimme. Älä huoli imarrella itseäsi, Basil. Et ole laisinkaan hänen näköisensä."

– Vous ne me comprenez point, Harry, répondit l’artiste. Je sais bien que je ne lui ressemble pas ; je le sais parfaitement bien. Je serais même fâché de lui ressembler. Vous levez les épaules ?... Je vous dis la vérité. Une fatalité pèse sur les distinc-tions physiques et intellectuelles, cette sorte de fatalité qui suit à la piste à travers l’histoire les faux pas des rois. Il vaut mieux ne pas être différent de ses contemporains. Les laids et les sots sont les mieux partagés sous ce rapport dans ce monde. Ils peuvent s’asseoir à leur aise et bâiller au spectacle. S’ils ne savent rien de la victoire, la connaissance de la défaite leur est épargnée. Ils vivent comme nous voudrions vivre, sans être troublés, indiffé-rents et tranquilles. Ils n’importunent personne, ni ne sont im-portunés. Mais vous, avec votre rang et votre fortune, Harry, moi, avec mon cerveau tel qu’il est, mon art aussi imparfait qu’il puisse être, Dorian Gray avec sa beauté, nous souffrirons tous pour ce que les dieux nous ont donné, nous souffrirons terri-blement...

– Dorian Gray ? Est-ce son nom, demanda lord Henry, en allant vers Basil Hallward.

– Oui, c’est son nom. Je n’avais pas l’intention de vous le dire.

"Sinä et ymmärrä minua, Harry", vastasi taiteilija. "Tietystikään en ole hänen näköisensä. Tiedän sen vallan hyvin. Olisipa se surkeata jos olisin hänen näköisensä. Sinä kohautat olkapäitäsi? Minä puhun täyttä totta. Kaikkia ruumiillisia ja henkisiä etuja vainoo kova kohtalo, sellainen kova onni, joka kautta historian näyttää seuraavan kuninkaiden hapuilevia askelia. Ei ole hyvä erota liiaksi muista ihmisistä. Rumilla ja typerillä on paras olo tässä maailmassa. He voivat istua rauhassa ja katsella maailman menoa. Jos voitto onkin heille vierasta, niin säästyypä heiltä myös masennuksen tuska. He elävät niinkuin kaikkien tulisi elää, häiritsemättömässä rauhassa, väliäpitämättöminä ja huolettomina. He eivät tuota turmiota muille, eivätkä itse turmellu. Sinä, Harry, saat kärsiä rikkautesi ja asemasi vuoksi, minä kykyni ja taiteeni vuoksi — minkä arvoisia ne sitte lienevätkin — Dorian Gray kauneutensa vuoksi — kaikki me saamme kärsiä siitä, minkä jumalat meille ovat antaneet, hirveästi kärsiä."

– Et pourquoi ?

"Dorian Gray? Sekö on hänen nimensä?" kysyi lordi Henry, astuen atelierin poikki Basil Hallwardia kohti.

– Oh ! je ne puis vous l’expliquer. Quand j’aime quelqu’un intensément, je ne dis son nom à personne. C’est presque une trahison. J’ai appris à aimer le secret. Il me semble que c’est la seule chose qui puisse nous faire la vie moderne mystérieuse ou merveilleuse. La plus commune des choses nous paraît exquise si quelqu’un nous la cache. Quand je quitte cette ville, je ne dis à personne où je vais : en le faisant, je perdrais tout mon plaisir. C’est une mauvaise habitude, je l’avoue, mais en quelque sorte, elle apporte dans la vie une part de romanesque... Je suis sûr que vous devez me croire fou à m’entendre parler ainsi ?...

"Se on hänen nimensä. Minun tarkoitukseni ei ollut ilmaista sitä sinulle."

"Mutta minkä vuoksi?"

"Ah, en minä voi sitä selittää. Kun olen oikein kiintynyt johonkin ihmiseen, niin en koskaan mainitse hänen nimeänsä kellekään. Siten ikäänkuin luovuttaisin osan hänestä muille. Minä olen oppinut rakastamaan salaperäisyyttä. Sen kautta vain minun luullakseni nykyaikainen elämä voi tuntua meistä mystilliseltä ja ihmeelliseltä. Jokapäiväisinkin asia voi olla hurmaava, jos sitä vain pitää salassa. Kun minä lähden kaupungista, niin en koskaan kerro kellekään, minne menen. Jos sanoisin, niin koko huvini katoaisi. Se on ehkä paha tapa, mutta sen johdosta elämä tulee koko joukon huvittavammaksi. Sinun mielestäsi varmaan minä olen kovin hupsu?"

– Pas du tout, répondit lord Henry, pas du tout, mon cher Basil. Vous semblez oublier que je suis marié et que le seul charme du mariage est qu’il fait une vie de déception absolu-ment nécessaire aux deux parties. Je ne sais jamais où est ma femme, et ma femme ne sait jamais ce que je fais. Quand nous nous rencontrons – et nous nous rencontrons, de temps à autre, quand nous dînons ensemble dehors, ou que nous allons chez le duc – nous nous contons les plus absurdes histoires de l’air le plus sérieux du monde. Dans cet ordre d’idées, ma femme m’est supérieure. Elle n’est jamais embarrassée pour les dates, et je le suis toujours ; quand elle s’en rend compte, elle ne me fait point de scène ; parfois je désirerais qu’elle m’en fît ; mais elle se contente de me rire au nez.

– Je n’aime pas cette façon de parler de votre vie conjugale, Harry, dit Basil Hallward en allant vers la porte conduisant au jardin. Je vous crois un très bon mari honteux de ses propres vertus. Vous êtes un être vraiment extraordinaire. Vous ne dites jamais une chose morale, et jamais vous ne faites une chose mauvaise. Votre cynisme est simplement une pose.

"Et ensinkään", vastasi lordi Henry, "et ensinkään, rakas Basil. Sinä näyt unohtavan että minä olen naimisissa, ja avioliiton suurin viehätys on siinä, että kummankin on pakko teeskennellä. Minä en koskaan tiedä, missä minun vaimoni on, eikä minun vaimoni tiedä, mitä minä teen. Kun me tapaamme toisemme — joskus sattumalta me kohtaamme toisemme, syödessämme yhdessä ulkona päivällistä tai mennessämme herttuan luo — niin me kerromme toisillemme aivan vakavasti mitä mahdottomimpia juttuja. Minun vaimoni on siinä suhteessa hyvin kekseliäs — paljoa taitavampi tosiaankin kuin minä. Hän ei koskaan erehdy päivistä, mikä minulle aina tapahtuu. Mutta kun hän huomaa minun erehtyneen, niin hän ei koskaan nosta siitä melua. Joskus minä toivoisin hänen sitä tekevän; mutta hän vain nauraa minulle."

– Être naturel est aussi une pose, et la plus irritante que je connaisse, s’exclama en riant lord Henry.

Les deux jeunes gens s’en allèrent ensemble dans le jardin et s’assirent sur un long siège de bambou posé à l’ombre d’un buisson de lauriers. Le soleil glissait sur les feuilles polies ; de blanches marguerites tremblaient sur le gazon.

"Minua inhottaa se tapa, millä sinä puhut avioliitostasi, Harry", sanoi Basil Hallward, astuen puutarhaan johtavaa ovea kohti. "Minä luulen että sinä olet oikein hyvä aviomies, mutta että sinä häpeät omia hyveitäsi. Sinä olet merkillinen ihminen. Sinä et koskaan sano mitään siveellistä, etkä tee koskaan mitään väärää. Sinun kyynillisyytesi on vain teeskenneltyä."

Après un silence, lord Henry tira sa montre.

– Je dois m’en aller, Basil, murmura-t-il, mais avant de partir, j’aimerais avoir une réponse à la question que je vous ai posée tout à l’heure.

– Quelle question ? dit le peintre, restant les yeux fixés à terre.

– Vous la savez...

– Mais non, Harry.

"Luonnollisuuskin on teeskentelyä, ja ikävintä laadultaan mitä minä tiedän", huudahti lordi Henry nauraen; ja molemmat nuoret miehet menivät yhdessä puutarhaan, ja kävivät istumaan pitkälle bambusohvalle, joka oli korkean laakeripuun varjossa. Auringonsäteet hyväilivät kiiltäviä lehviä. Ruohikossa valkoiset tuhatkaunot värähtelivät.

– Bien, je vais vous la redire. J’ai besoin que vous m’expliquiez pourquoi vous ne voulez pas exposer le portrait de Dorian Gray. Je désire en connaître la vraie raison.

– Je vous l’ai dite.

Hetken kuluttua lordi Henry veti kellonsa esille.

"Luulenpa, että minun on pakko lähteä, Basil", hän mutisi, "mutta ennenkuin lähden, tahtoisin mielelläni saada vastauksen siihen kysymykseen, jonka vastikään sinulle tein."

– Non pas. Vous m’avez dit que c’était parce qu’il y avait beaucoup trop de vous-même dans ce portrait. Cela est enfan-tin...

"Mihinkä kysymykseen?" sanoi maalari, silmät maahan luotuina.

"Sen sinä tiedät varsin hyvin."

– Harry, dit Basil Hallward, le regardant droit dans les yeux, tout portrait peint compréhensivement est un portrait de l’artiste, non du modèle. Le modèle est purement l’accident, l’occasion. Ce n’est pas lui qui est révélé par le peintre ; c’est plutôt le peintre qui, sur la toile colorée, se révèle lui-même. La raison pour laquelle je n’exhiberai pas ce portrait consiste dans la terreur que j’ai de montrer par lui le secret de mon âme !

"En minä tiedä, Henry."

"No, sanon sen sitten sinulle. Minä tahdon tietää, miksi et tahdo panna
Dorian Grayn muotokuvaa näytteille. Minä tahdon tietää oikean syyn."

"Minä jo sanoin sinulle oikean syyn."

"Et, sinä et sanonut. Sinä sanoit vain että siinä oli liiaksi omaa itseäsi. No, tuo on lapsekasta."

Lord Henry se mit à rire...

– Et quel est-il ?

– Je vous le dirai, répondit Hallward, la figure assombrie.

– Je suis tout oreilles, Basil, continua son compagnon.

– Oh ! c’est vraiment peu de chose, Harry, repartit le pein-tre et je crois bien que vous ne le comprendrez point. Peut-être à peine le croirez-vous...

"Harry", sanoi Basil Hallward katsoen häntä suoraan silmiin, "kaikki muotokuvat, joissa on tunnetta, kuvaavat maalaria eikä mallia. Malli on vain vaikutin, sattuma. Taiteilija ei kuvaa mallia, vaan pikemmin kiinnittää oman itsensä kankaalle. Syy, miksi en tahdo asettaa tätä kuvaa näytteille on se, että pelkään ilmaisseeni siinä oman sieluni salaisuuden."

Lordi Henry nauroi. "Ja mikä se on?" hän kysyi.

Lord Henry sourit ; se baissant, il cueillit dans le gazon une marguerite aux pétales rosés et l’examinant :

"Minä kerron sinulle", sanoi Hallward; mutta hänen kasvonsa ilmaisivat äkillistä hämmennystä.

– Je suis tout à fait sûr que je comprendrai cela, dit-il, en regardant attentivement le petit disque doré, aux pétales blancs, et quant à croire aux choses, je les crois toutes, pourvu qu’elles soient incroyables.

"Minä olen sulana korvana, Basil", jatkoi hänen toverinsa vilkaisten häneen.

"Ah, ei siitä ole paljon sanottavaa, Harry", vastasi maalari. "Ja minäpä pelkään ettet sinä sitä ymmärrä. Ehkäpä et edes sitä uskokkaan."

Le vent détacha quelques fleurs des arbustes et les lourdes grappes de lilas se balancèrent dans l’air languide. Une cigale stridula près du mur, et, comme un fil bleu, passa une longue et mince libellule dont on entendit frémir les brunes ailes de gaze. Lord Henry restait silencieux comme s’il avait voulu percevoir les battements du cœur de Basil Hallward, se demandant ce qui allait se passer.

Lordi Henry hymyili ja kumartuen alas hän taittoi vaaleanpunaisen tuhatkaunon ja tarkasteli sitä. "Minä luulen aivan varmaan sitä ymmärtäväni", hän vastasi katsellen tarkasti kukan kultaisia emälehtiä, "ja mitä uskomiseen tulee, niin voin uskoa mitä hyvänsä, jos se on vain hiukankin uskottavaa."

– Voici l’histoire, dit le peintre après un temps. Il y a deux mois, j’allais en soirée chez Lady Brandon. Vous savez que nous autres, pauvres artistes, nous avons à nous montrer dans le monde de temps à autre, juste assez pour prouver que nous ne sommes pas des sauvages. Avec un habit et une cravate blanche, tout le monde, même un agent de change, peut en arriver à avoir la réputation d’un être civilisé. J’étais donc dans le salon depuis une dizaine de minutes, causant avec des douairières lourdement parées ou de fastidieux académiciens, quand sou-dain je perçus obscurément que quelqu’un m’observait. Je me tournai à demi et pour la première loi, je vis Dorian Gray. Nos yeux se rencontrèrent et je me sentis pâlir. Une singulière ter-reur me poignit... Je compris que j’étais en face de quelqu’un dont la simple personnalité était si fascinante que, si je me lais-sais faire, elle m’absorberait en entier, moi, ma nature, mon âme et mon talent même. Je ne veux aucune ingérence exté-rieure dans mon existence. Vous savez, Harry, combien ma vie est indépendante. J’ai toujours été mon maître, je l’avais, tout au moins toujours été, jusqu’au jour de ma rencontre avec Do-rian Gray. Alors... mais je ne sais comment vous expliquer ceci... Quelque chose semblait me dire que ma vie allait traverser une crise terrible. J’eus l’étrange sensation que le destin me réser-vait d’exquises joies et des chagrins exquis. Je m’effrayai et me disposai à quitter le salon. Ce n’est pas ma conscience qui me faisait agir ainsi, il y avait une sorte de lâcheté dans mon action. Je ne vis point d’autre issue pour m’échapper.

– La conscience et la lâcheté sont réellement les mêmes choses, Basil. La conscience est le surnom de la fermeté. C’est tout.

Tuuli karisteli muutamia kukkasia puista, ja sireenien raskaat tertut keinuivat hiljalleen helteisessä ilmassa. Heinäsirkka siritteli muuriaidan kyljessä ja kevyt sudenkorento lehahti ohitse kuin sininen nauha harsomaisten siipiensä varassa. Lordi Henry oli kuulevinaan Basil Hallwardin sydämen sykkivän ja odotti ihmeissään, mitä hän saisi kuulla.

"Juttu on aivan yksinkertaisesti tällainen", sanoi maalari hetken kuluttua. "Kaksi kuukautta sitten vietin iltaa lady Brandonin luona. Tiedäthän että meidän taiteilija parkojen täytyy näyttäytyä seuroissa aika-ajoin, jotta ihmiset eivät luulisi meitä villeiksi. Frakissa ja valkoisessa kaulahuivissa, niinkuin vastikään sanoit minulle, voi jokainen, vieläpä pankkihuijarikin, saavuttaa sivistyneen maineen. No niin, oltuani siellä kymmenen minuuttia, ja keskusteltuani prameilevien leskien ja ikävien akademikkojen kanssa, minä äkkiä tunsin jonkun katselevan minua. Minä käännyin puoleksi taakseni ja näin ensi kertaa Dorian Grayn. Kun meidän katseemme osuivat toisiinsa, niin minä tunsin kalpenevani. Kummallinen pelon tunne valtasi minut. Minä tiesin seisovani vastatusten henkilön kanssa, jonka personallisuus oli niin tenhoava, että jos antautuisin sen valtaan, niin se kokonaan hävittäisi minun olentoni, koko sieluni, koko taiteeni. En minä halunnut että mikään ulkonainen voima vaikuttaisi minun elämääni. Tiedäthän itse, Harry, kuinka itsenäinen minä olen luonteeltani. Olen aina ollut oma mestarini; olin se ainakin ollut siihen asti, kunnes tapasin Dorian Grayn. Sitten — mutta en tiedä miten sitä sinulle selittäisin. Olin tuntevinani että elämässäni oli tapahtumaisillaan hirvittävä käännekohta. Minulla oli himmeä aavistus siitä, että kohtalo oli varannut minulle tavattomia iloja mutta myös tavattomia suruja. Minä jouduin tuskan valtaan ja aioin lähteä pois huoneesta. Omatunto ei minua siihen vaatinut, vaan pikemmin jonkunmoinen pelkuruus. En tahdo kieltää, että koetin päästä pakoon."

– Je ne crois pas cela, Harry, et je pense que vous ne le croyez pas non plus. Cependant, quel qu’en fut alors le motif – c’était peut-être l’orgueil, car je suis très orgueilleux – je me précipitai vers la porte. Là, naturellement, je me heurtai contre lady Brandon. « Vous n’avez pas l’intention de partir si vite, Mr Hallward » s’écria-t-elle... Vous connaissez le timbre aigu de sa voix ?...

"Omatunto ja pelkurimaisuus on oikeastaan aivan samaa, Basil. Omatunto on vain toiminimi. Siinä kaikki."

– Oui, elle me fait l’effet d’être un paon en toutes choses, excepté en beauté, dit lord Henry, effeuillant la marguerite de ses longs doigts nerveux...

"Sitä minä en usko, Harry, enkä usko sinunkaan sitä uskovan. Vaan olkoot minun vaikuttimeni mitkä hyvänsä — ehkäpä se oli ylpeyttä, sillä minä olin ennen hyvin ylpeä — joka tapauksessa minä pyrin ovea kohti. Siellä minä tietysti törmäsin vasten lady Brandonia. 'Ette suinkaan aio livahtaa pois näin varhain, mr. Hallward?' huudahti hän. Tunnethan sinä hänen kimakan äänensä?"

– Je ne pus me débarrasser d’elle. Elle me présenta à des Altesses, et à des personnes portant Étoiles et Jarretières, à des dames mûres, affublées de tiares gigantesques et de nez de per-roquets... Elle parla de moi comme de son meilleur ami. Je l’avais seulement rencontrée une fois auparavant, mais elle s’était mise en tête de me lancer. Je crois que l’un de mes ta-bleaux avait alors un grand succès et qu’on en parlait dans les journaux de deux sous qui sont, comme vous le savez, les éten-dards d’immortalité du dix-neuvième siècle. Soudain, je me trouvai face à face avec le jeune homme dont la personnalité m’avait si singulièrement intrigué ; nous nous touchions pres-que ; de nouveau nos regards se rencontrèrent. Ce fut indépen-dant de ma volonté, mais je demandai à Lady Brandon de nous présenter l’un à l’autre. Peut-être après tout, n’était-ce pas si téméraire, mais simplement inévitable. Il est certain que nous nous serions parlé sans présentation préalable ; j’en suis sûr pour ma part, et Dorian plus tard me dit la même chose ; il avait senti, lui aussi, que nous étions destinés à nous connaître.

"Kyllä; hän on riikinkukon kaltainen kaikessa muussa paitsi kauneudessa", sanoi lordi Henry repien tuhatkaunon palasiksi pitkillä hermostuneilla sormillaan.

"Minä en päässyt hänestä eroon. Hän esitti minut ruhtinaille ja kunnianarvoisille herroille, joiden rintoja kunniamerkit ja tähdet koristivat. Ja hän saattoi minut vanhanpuolisten naisten luo, joilla oli koukkuiset kotkannenät ja hiuksissa jättiläiskoristeita. Hän puhui minusta kuin parhaasta ystävästään. Olin tavannut hänet vain kerran ennen, mutta hän oli saanut päähänsä tehdä minusta illan sankarin. Luullakseni jokin minun tauluistani oli niihin aikoihin herättänyt suurta huomiota, ainakin oli sitä jauhettu sanomalehdissä, ja sehän on kuolemattomuuden todistus yhdeksännellätoista vuosisadalla. Äkkiä seisoin vastatusten tuon nuoren miehen kanssa, jonka olento oli saattanut minut niin omituisen kuohun valtaan. Me seisoimme aivan lähetysten, melkein kiinni toisissamme. Meidän katseemme osuivat jälleen toisiinsa. Minä olin ajattelematon pyytäessäni lady Brandonia esittämään itseni hänelle. Ehkäpä se ei sittenkään ollut vain ajattelemattomuutta. Sitä oli vain mahdoton välttää. Me olisimme puhutelleet toisiamme esittelyttäkin. Olen siitä aivan varma. Dorian sanoi sen minulle jäljestäpäin. Hänkin tunsi, että kohtalo oli vienyt meidät yhteen."

– Et comment lady Brandon vous parla-t-elle de ce mer-veilleux jeune homme, demanda l’ami. Je sais qu’elle a la ma-rotte de donner un précis rapide de chacun de ses invités. Je me souviens qu’elle me présenta une fois à un apoplectique et tru-culent gentleman, couvert d’ordres et de rubans et sur lui, me souffla à l’oreille, sur un mode tragique, les plus abasourdis-sants détails, qui durent être perçus de chaque personne alors dans le salon. Cela me mit en fuite ; j’aime connaître les gens par moi-même... Lady Brandon traite exactement ses invités comme un commissaire-priseur ses marchandises. Elle explique les manies et coutumes de chacun, mais oublie naturellement tout ce qui pourrait vous intéresser au personnage.

– Pauvre lady Brandon ! Vous êtes dur pour elle, observa nonchalamment Hallward.

– Mon cher ami, elle essaya de fonder un salon et elle ne réussit qu’à ouvrir un restaurant. Comment pourrais-je l’admirer ?... Mais, dites-moi, que vous confia-t-elle sur Mr Do-rian Gray ?

"Ja miten lady Brandon esitti tätä ihmeellistä nuorta miestä?" kysyi hänen toverinsa. "Minä tiedän että hänellä on tapana muutamin sanoin kuvata kaikkia vieraitaan. Muistan, kuinka hän kerran saattoi minut erään vanhan, hirveän, punakan herran luo, jonka rinta oli kokonaan kunniamerkkien ja nauhojen peitossa, ja kuinka hän juhlallisen intomielisesti kuiskasi minun korvaani mitä ihmeellisimpiä juttuja niin kovalla äänellä että kaikki huoneessa ne varmaan kuulivat. Minä suorastaan läksin pakoon. Tahdon itse ottaa selkoa ihmisistä. Mutta lady Brandon kohtelee vieraitaan aivan samalla tavalla kuin huutokauppias tavaroitaan. Hän joko kehuu heitä tolkuttomasti tai kertoo heistä kaikkea muuta kuin mitä haluaisi heistä tietää."

– Oh ! quelque chose de très vague dans ce genre : « Char-mant garçon ! Sa pauvre chère mère et moi, étions inséparables. Tout à fait oublié ce qu’il fait, ou plutôt, je crains... qu’il ne fasse rien ! Ah ! si, il joue du piano... Ne serait-ce pas plutôt du vio-lon, mon cher Mr Gray ? »

Nous ne pûmes tous deux nous empêcher de rire et du coup nous devînmes amis.

"Lady Brandon parka! Sinä arvostelet häntä kovin ankarasti, Harry!" sanoi Hallward välinpitämättömästi.

"Rakas ystävä, hän koetti perustaa salongin, mutta siitä syntyikin vain ravintola. Mitenkä minä voisin ihailla häntä? Mutta kerroppa mitä hän sanoi mr. Dorian Graystä?"

– L’hilarité n’est pas du tout un mauvais commencement d’amitié, et c’est loin d’en être une mauvaise fin, dit le jeune lord en cueillant une autre marguerite.

Hallward secoua la tête...

– Vous ne pouvez comprendre, Harry, murmura-t-il, quelle sorte d’amitié ou quelle sorte de haine cela peut devenir, dans ce cas particulier. Vous n’aimez personne, ou, si vous le préférez, personne ne vous intéresse.

"Ah, jotakin sentapaista kuin 'erinomainen poika — hänen äiti parkansa ja minä olimme aivan eroamattomia. Kerrassaan unohtanut, mikä toimi hänellä on — pelkäänpä — ettei hänellä olekkaan mitään tointa — ah, tosiaankin, hän soittaa pianoa — vai viuluako, rakas mr. Gray?' Meidän täytyi kummankin nauraa ja meistä tuli heti ystävät."

"Naurulla ei aloiteta huonosti ystävyyttä ja parhaiten sen sillä lopettaa", sanoi nuori lordi taittaen uuden tuhatkaunon.

– Comme vous êtes injuste ! s’écria lord Henry, mettant en arrière son chapeau et regardant au ciel les petits nuages, qui, comme les floches d’écheveau d’une blanche soie luisante, fuyaient dans le bleu profond de turquoise de ce ciel d’été.

Hallward pudisti päätään. "Sinä et ymmärrä mitä ystävyys on, Harry", mutisi hän — "etkä myöskään vihamielisyyttä. Sinä pidät kaikista ihmisistä; se on, sinä et välitä kestään."

« Oui, horriblement injuste !... J’établis une grande diffé-rence entre les gens. Je choisis mes amis pour leur bonne mine, mes simples camarades pour leur caractère, et mes ennemis pour leur intelligence ; un homme ne saurait trop attacher d’importance au choix de ses ennemis ; je n’en ai point un seul qui soit un sot ; ce sont tous hommes d’une certaine puissance intellectuelle et, par conséquent, ils m’apprécient. Est-ce très vain de ma part d’agir ainsi ! Je crois que c’est plutôt... vain.

– Je pense que ça l’est aussi Harry. Mais m’en référant à votre manière de sélection, je dois être pour vous un simple ca-marade.

– Mon bon et cher Basil, vous m’êtes mieux qu’un cama-rade...

"Sinä arvostelet minua hyvin väärin!" huudahti lordi Henry, työntäen hatun niskaan ja katsellen pilviä, jotka kulkivat ikäänkuin sotkeentuneet valkoiset silkkivyyhdet kirkkaansinisellä taivaalla. "Niin tosiaankin, hyvin väärin. Minä teen suuren eron ihmisten välillä. Minä valitsen ystäväni heidän kauniin ulkomuotonsa, tuttavani heidän hyvien luonteenominaisuuksiensa ja viholliseni heidän terävän järkensä vuoksi. Ihminen ei voi kyllin suurella huolella valita vihollisiansa. Minun vihollisistani ei ole ainoakaan narri. He ovat kaikki lahjakkaita henkilöitä ja sen vuoksi he kaikki panevat minuun arvoa. Onko tuo hyvin itserakasta? Luullakseni se on hiukan itserakasta."

– Et moins qu’un ami : Une sorte de... frère, je suppose !

"Onpa minunkin mielestäni, Harry. Mutta sinun luokittelusi mukaan minä olisin vain sinun tuttavasi."

– Un frère !... Je me moque pas mal des frères !... Mon frère aîné ne veut pas mourir, et mes plus jeunes semblent vou-loir l’imiter.

"Rakas, vanha Basil, sinä olet paljoa enemmän kuin tuttava minulle."

"Ja paljoa vähemmän kuin ystävä. Jonkunmoinen veli, luullakseni?"

– Harry ! protesta Hallward sur un ton chagrin.

"Ah, veljet! En minä veljistä välitä. Minun vanhempi veljeni ei tahdo kuolla, ja minun nuoremmat veljeni eivät näytä koskaan muuta tekevän."

– Mon bon, je ne suis pas tout à fait sérieux. Mais je ne puis m’empêcher de détester mes parents ; je suppose que cela vient de ce que chacun de nous ne peut supporter de voir d’autres personnes ayant les mêmes défauts que soi-même. Je sympathise tout à fait avec la démocratie anglaise dans sa rage contre ce qu’elle appelle les vices du grand monde. La masse sent que l’ivrognerie, la stupidité et l’immoralité sont sa pro-priété, et si quelqu’un d’entre nous assume l’un de ces défauts, il paraît braconner sur ses chasses... Quand ce pauvre Southwark vint devant la « Cour du Divorce » l’indignation de cette même masse fut absolument magnifique, et je suis parfaitement convaincu que le dixième du peuple ne vit pas comme il conviendrait.

– Je n’approuve pas une seule des paroles que vous venez de prononcer, et, je sens, Harry, que vous ne les approuvez pas plus que moi.

"Harry!" huudahti Hallward rypistäen kulmakarvojaan.

"Rakas ystävä, en minä puhunut aivan tosissani. Mutta minä en voi sille mitään, että inhoan sukulaisiani. Luullakseni syy on siinä, ettei kukaan meistä voi kärsiä muissa samoja vikoja kuin itsellään on. Minä käsitän erittäin hyvin että Englannin kansanvaltaiset vihaavat yläluokkien paheita. Kansan suuri joukko tietää, että juoppous, tylsämielisyys ja siveettömyys ovat heidän erikoisominaisuuksiansa ja että jos joku meistä tekeytyy narriksi, hän siten tunkeutuu heidän alallensa. Kun Southwark raukka joutui avioerotuomioistuimen eteen, niin heidän paheksumisensa oli kerrassaan suurenmoinen. Ja kuitenkaan en minä usko, että edes kymmenen prosenttia alaluokasta elää moitteettomasti."

Lord Henry caressa sa longue barbe brune taillée en pointe, et tapotant avec sa canne d’ébène ornée de glands sa bottine de cuir fin :

"En hyväksy ainoatakaan sanaa mitä sanot, Harry, ja sitä paitsi tiedän aivan varmaan ettet tarkoita myöskään mitä sanot."

– Comme vous êtes bien anglais Basil ! Voici la seconde fois que vous me faites cette observation. Si l’on fait part d’une idée à un véritable Anglais – ce qui est toujours une chose témé-raire – il ne cherche jamais à savoir si l’idée est bonne ou mau-vaise ; la seule chose à laquelle il attache quelque importance est de découvrir ce que l’on en pense soi-même. D’ailleurs la valeur d’une idée n’a rien à voir avec la sincérité de l’homme qui l’exprime. À la vérité, il y a de fortes chances pour que l’idée soit intéressante en proportion directe du caractère insincère du personnage, car, dans ce cas elle ne sera colorée par aucun des besoins, des désirs ou des préjugés de ce dernier. Cependant, je ne me propose pas d’aborder les questions politiques, sociologi-ques ou métaphysiques avec vous. J’aime mieux les personnes que leurs principes, et j’aime encore mieux les personnes sans principes que n’importe quoi au monde. Parlons encore de Mr Dorian Gray. L’avez-vous vu souvent ?

– Tous les jours. Je ne saurais être heureux si je ne le voyais chaque jour. Il m’est absolument nécessaire.

Lordi Henry siveli ruskeaa suippopartaansa ja hakkasi veistellyllä ebenholtsikepillään kiiltonahkakenkänsä kärkeä. "Kuinka aito englantilainen sinä olet, Basil! Jo toistamiseen sinä teet tuon huomion. Jos joku esittää jonkun aatteen jollekin aito englantilaiselle — se on aina hyvin ajattelematonta — niin hänen mieleensä ei koskaan juolahdakkaan punnita, onko tuo aate oikea vai väärä. Ei mikään muu ole hänestä tärkeää kuin se, uskooko hän siihen itse. Olkoon menneeksi, mutta aatteen arvo ei riipu vähintäkään sen ihmisen rehellisyydestä, joka sen lausuu ilmi. Onpa luultavampaakin että mitä vähemmän rehellinen ihminen on, sitä henkisempi on itse aate, sillä silloin siinä ei ole hänen omien tarpeittensa, halujensa ja ennakkoluulojensa väritystä. Mutta minä en halua väitellä sinun kanssasi valtiollisista, yhteiskunnallisista enkä metafyysillisistä asioista. Ihmiset ovat minulle mieluisammat kuin periaatteet ja periaatteettomat ihmiset paremmat kuin mikään muu maailmassa. Kerro minulle enemmän mr. Dorian Graystä. Kuinka usein sinä tapaat häntä?"

– Vraiment curieux ! Je pensais que vous ne vous souciez d’autre chose que de votre art...

"Joka päivä. En olisi onnellinen, jollen näkisi häntä joka päivä. Hän on kerrassaan välttämätön minulle."

– Il est tout mon art, maintenant, répliqua le peintre, gra-vement ; je pense quelquefois, Harry, qu’il n’y a que deux ères de quelque importance dans l’histoire du monde. La première est l’apparition d’un nouveau moyen d’art, et la seconde l’avènement d’une nouvelle personnalité artistique. Ce que la découverte de la peinture fut pour les Vénitiens, la face d’Antinoüs pour l’art grec antique, Dorian Gray me le sera quel-que jour. Ce n’est pas simplement parce que je le peins, que je le dessine ou que j’en prends des esquisses ; j’ai fait tout cela d’abord. Il m’est beaucoup plus qu’un modèle. Cela ne veut point dire que je sois peu satisfait de ce que j’ai fait d’après lui ou que sa beauté soit telle que l’Art ne la puisse rendre. Il n’est rien que l’Art ne puisse rendre, et je sais fort bien que l’œuvre que j’ai faite depuis ma rencontre avec Dorian Gray est une belle œuvre, la meilleure de ma vie. Mais, d’une manière indécise et curieuse – je m’étonnerais que vous puissiez me comprendre – sa personne m’a suggéré une manière d’art entièrement nou-velle, un mode d’expression entièrement nouveau. Je vois les choses différemment ; je les pense différemment. Je puis main-tenant vivre une existence qui m’était cachée auparavant. « Une forme rêvée en des jours de pensée » qui a dit cela ? Je ne m’en souviens plus ; mais c’est exactement ce que Dorian Gray m’a été. La simple présence visible de cet adolescent – car il ne me semble guère qu’un adolescent, bien qu’il ait plus de vingt ans – la simple présence visible de cet adolescent !... Ah ! je m’étonnerais que vous puissiez vous rendre compte de ce que cela signifie ! Inconsciemment, il définit pour moi les lignes d’une école nouvelle, d’une école qui unirait la passion de l’esprit romantique à la perfection de l’esprit grec. L’harmonie du corps et de l’âme, quel rêve !... Nous, dans notre aveugle-ment, nous avons séparé ces deux choses et avons inventé un réalisme qui est vulgaire, une idéalité qui est vide ! Harry ! Ah ! si vous pouviez savoir ce que m’est Dorian Gray !... Vous vous souvenez de ce paysage, pour lequel Agnew m’offrit une somme si considérable, mais dont je ne voulus me séparer. C’est une des meilleures choses que j’aie jamais faites. Et savez-vous pourquoi ? Parce que, tandis que je le peignais, Dorian Gray était assis à côté de moi. Quelque subtile influence passa de lui en moi-même, et pour la première fois de ma vie, je surpris dans le paysage ce je ne sais quoi que j’avais toujours cherché... et toujours manqué.

"Kuinka merkillistä! Minä luulin ettet koskaan välittäisi mistään muusta kuin taiteesta."

"Hän on nykyään koko minun taiteeni", sanoi maalari vakavasti. "Minusta tuntuu joskus, kuin maailman historiassa olisi vain kaksi tärkeätä ajankohtaa. Ensimäinen kun taiteessa keksitään uusi ilmaisukeino, toinen kun taiteelle ilmestyy uusi personallisuus. Mitä öljymaalauksen keksintö merkitsi venetsialaisille ja Antinous-pää vanhoille kreikkalaisille, sitä Dorian Grayn kasvot kerran tulevat olemaan minulle. Minä en vain maalaa ja piirusta ja tee luonnoksia hänen mukaansa — tietysti olen kaikkea sitäkin tehnyt — vaan hän on minulle vielä paljoa muutakin kuin vain malli. En tahdo väittää, etten olisi tyytyväinen niihin kuviin, joita hänestä olen tehnyt, tai että hänen kauneutensa laatu olisi sellainen, ettei taide kykenisi sitä kuvaamaan. Ei ole olemassa mitään, mitä taide ei voisi kuvata, ja minä tiedän että se työ, jota olen tehnyt tutustuttuani Dorian Grayhin, on hyvää työtä, parasta mitä koskaan olen tehnyt. Mutta jollakin kummallisella tavalla — ihmettelen, tokko sinä voit ymmärtää minua — hänen personallisuutensa on vaikuttanut aivan uuden tekotavan minun taiteeseni, aivan uuden tyylin. Minä näen nyt kaikki toisin, minä käsitän kaikki toisin. Minä voin nyt nauttia elämästä tavalla, jota ennen en ymmärtänyt. 'Kauneuden unelma aatteiden maailmassa' — kuka sen on sanonut? En muista; mutta sitä Dorian Gray on nyt minulle. Vain tuon pojan läsnäolo — sillä minun mielestäni hän on vain poika, joskin hän on jo kolmannellakymmenellä — vain hänen läsnäolonsa — ah! voitkohan sinä ymmärtää, mitä se minulle merkitsee? Tietämättään hän selvittää minulle uuden koulun suunnan, koulun, jossa yhtä aikaa vallitsee romantillisen intohimon ja antiikin täydellisyyden henki. Sielun ja ruumiin sopusointu — mikä suuruus siinä! Me lyhytnäköisyydessämme olemme eroittaneet nuo kaksi ja keksineet realismin, joka on törkeä, ja idealismin, joka on tyhjä. Harry! jospa tietäisit, mitä Dorian Gray minulle merkitsee! Muistathan tuota minun maisemaani, josta Agnew tarjosi minulle niin suunnattoman hinnan, mutta jota en sittenkään tahtonut myödä? Se on minun parhaita taulujani. Ja minkä vuoksi? Siksi, että minun maalatessani Dorian Gray istui vieressäni. Salaperäinen voima virtasi hänestä minuun, ja ensi kertaa eläissäni näin minä tuossa yksinkertaisessa metsämaisemassa sen ihmeen, jota aina olin etsinyt ja aina kaivannut."

"Basil, se on ihmeellistä! Minun täytyy saada nähdä Dorian Gray."

– Basil, cela est stupéfiant ! Il faut que je voie ce Dorian Gray !...

Hallward se leva de son siège et marcha de long en large dans le jardin... Il revint un instant après...

– Harry, dit-il, Dorian Gray m’est simplement un motif d’art ; vous, vous ne verriez rien en lui ; moi, j’y vois tout. Il n’est jamais plus présent dans ma pensée que quand je ne vois rien de lui me le rappelant. Il est une suggestion comme je vous l’ai dit, d’une nouvelle manière. Je le trouve dans les courbes de certaines lignes, dans l’adorable et le subtil de certaines nuan-ces. C’est tout.

Hallward nousi ylös paikaltaan ja astui edestakaisin puutarhassa. Hetken kuluttua hän palasi takaisin. "Harry", hän sanoi, "Dorian Gray ei ole minulle muuta kuin taiteellinen aihe. Sinä et ehkä näe hänessä mitään. Minä näen hänessä kaikki. Hän ei ole koskaan enemmän läsnä minun työssäni, kuin silloin kun ei mitään kuvaa hänestä ole siinä. Niinkuin jo sanoin hänen vaikutuksestansa olen saanut uuden tyylin. Minä tunnen hänen vaikutuksensa varsinkin muutamissa kaarevissa viivoissa ja erityisissä hienoissa ja suloisissa väreissä. Siinä kaikki."

– Alors, pourquoi ne voulez-vous point exposer son por-trait, demanda de nouveau lord Henry.

"Miksi et siis aseta hänen kuvaansa näytteille?" kysyi lordi Henry.

– Parce que, sans le vouloir, j’ai mis dans cela quelque ex-pression de toute cette étrange idolâtrie artistique dont je ne lui ai jamais parlé. Il n’en sait rien ; il l’ignorera toujours. Mais le monde peut la deviner, et je ne veux découvrir mon âme aux bas regards quêteurs ; mon cœur ne sera jamais mis sous un mi-croscope... Il y a trop de moi-même dans cette chose, Harry, trop de moi-même !...

"Sentähden, että tahtomattani olen pannut siihen tuota taiteellista ihanteellisuutta, josta tietysti en koskaan ole huolinut hänelle puhua. Hän ei tiedä siitä mitään. Eikä hän saa koskaan siitä tietääkkään mitään. Mutta ihmiset voisivat arvata sen; ja minä en tahdo paljastaa sieluani heidän yksinkertaisille, uteliaille silmillensä. He eivät saa tarkastaa minun sydäntäni suurennuslasilla. Tuossa on liiaksi minua itseäni, Harry — liiaksi itseäni!"

– Les poètes ne sont pas aussi scrupuleux que vous l’êtes ; Ils savent combien la passion utilement divulguée aide à la vente. Aujourd’hui un cœur brisé se tire à plusieurs éditions.

"Runoilijat eivät ole yhtä arkoja kuin sinä. He tietävät miten tarpeellista on päästää intohimoja julkisuuteen. Meidän aikanamme murtunut sydän saavuttaa monta painosta".

– Je les hais pour cela, clama Hallward... Un artiste doit créer de belles choses, mais ne doit rien mettre de lui-même en elles. Nous vivons dans un âge où les hommes ne voient l’art que sous un aspect autobiographique. Nous avons perdu le sens abstrait de la beauté. Quelque jour je montrerai au monde ce que c’est et pour cette raison le monde ne verra jamais mon por-trait de Dorian Gray.

– Je pense que vous avez tort, Basil, mais je ne veux pas discuter avec vous. Je ne m’occupe que de la perte intellec-tuelle... Dites-moi, Dorian Gray vous aime-t-il ?...

"Sen vuoksi minä vihaankin niitä", huudahti Hallward. "Taiteilijan tulisi luoda kauniita teoksia panematta niihin hituistakaan omaa elämäänsä. Me elämme aikakaudessa, jossa ihmiset kohtelevat taidetta, ikäänkuin se olisi aiottu jonkunmoiseksi elämäkerraksi. Me olemme kadottaneet abstraktisen kauneuden aistin. Kerran minä tahdon näyttää maailmalle, mitä se on; ja siitä syystä ei maailma koskaan saa nähdä Dorian Grayn muotokuvaa".

Le peintre sembla réfléchir quelques instants.

"Minä luulen että erehdyt, Basil, mutta en huoli kiistellä kanssasi.
Ainoastaan se, joka henkisesti on mennyt hukkaan, alituisesti väittelee.
Sanoppa minulle, pitääkö Dorian Gray paljon sinusta?"

– Il m’aime, répondit-il après une pause, je sais qu’il m’aime... Je le flatte beaucoup, cela se comprend. Je trouve un étrange plaisir à lui dire des choses que certes je serais désolé d’avoir dites. D’ordinaire, il est tout à fait charmant avec moi, et nous passons des journées dans l’atelier à parler de mille cho-ses. De temps à autre, il est horriblement étourdi et semble trouver un réel plaisir à me faire de la peine. Je sens, Harry, que j’ai donné mon âme entière à un être qui la traite comme une fleur à mettre à son habit, comme un bout de ruban pour sa va-nité, comme la parure d’un jour d’été...

Maalari tuumi hetken aikaa. "Hän pitää minusta", hän vastasi sitten; "minä tiedän että hän on kiintynyt minuun. Tietysti minä imartelen häntä suuresti. Minä tunnen erityistä huvia, kun sanon hänelle sellaista, jota tiedän jälkeenpäin katuvani. Tavallisesti hän on hyvin ystävällinen minulle, ja me istumme atelierissä ja juttelemme, me juttelemme tuhansista asioista. Kuitenkin silloin-tällöin hän on hirveän ajattelematon ja näyttää olevan hyvillänsä kun hän voi kiusata minua. Sillä minä tunnen, Harry, että olen antanut koko sieluni ihmiselle, joka kohtelee sitä kuin napinläpeä varten aiottua kukkaa, kuin kunniamerkkiä, jonka tarkoituksena on tyydyttää hänen turhamaisuuttaan, kuin koristusta, joka kestää vain yhden ainoan kesäisen päivän."

– Les jours d’été sont bien longs, souffla lord Henry... Peut-être vous fatiguerez-vous de lui plutôt qu’il ne le voudra. C’est une triste chose à penser, mais on ne saurait douter que l’esprit dure plus longtemps que la beauté. Cela explique pourquoi nous prenons tant de peine à nous instruire. Nous avons besoin, pour la lutte effrayante de la vie, de quelque chose qui demeure, et nous nous emplissons l’esprit de ruines et de faits, dans l’espérance niaise de garder notre place. L’homme bien infor-mé : voilà le moderne idéal... Le cerveau de cet homme bien in-formé est une chose étonnante. C’est comme la boutique d’un bric-à-brac, où l’on trouverait des monstres et... de la poussière, et toute chose cotée au-dessus de sa réelle valeur.

« Je pense que vous vous fatiguerez le premier, tout de même... Quelque jour, vous regarderez votre ami et il vous sem-blera que « ça n’est plus ça » ; vous n’aimerez plus son teint, ou toute autre chose... Vous le lui reprocherez au fond de vous-même et finirez par penser qu’il s’est mal conduit envers vous. Le jour suivant, vous serez parfaitement calme et indifférent. C’est regrettable, car cela vous changera... Ce que vous m’avez dit est tout à fait un roman, un roman d’art, l’appellerai-je, et le désolant de cette manière de roman est qu’il vous laisse un sou-venir peu romanesque...

– Harry, ne parlez pas comme cela. Aussi longtemps que Dorian Gray existera, je serai dominé par sa personnalité. Vous ne pouvez sentir de la même façon que moi. Vous changez trop souvent.

"Kesäpäivät, Basil, ovat pitkiä", mutisi lordi Henry. "Ehkäpä sinä väsyt pikemmin kuin hän. Se on surullinen kokemus, mutta varmaa on että nero on pitkäikäisempi kuin kauneus. Se selvittää sen tosiasian, että me kaikki kiusaamme itseämme liikasivistyksellä. Kovassa olemassa-olon taistelussa me tarvitsemme jotakin kestävää, ja siksi me täytämme aivomme turhilla asioilla ja tapahtumilla turhaan toivoen voivamme pitää paikkamme. Perusteellisesti sivistynyt mies — kas siinä uuden ajan ihanne. Ja perusteellisesti sivistyneen miehen sielu on hirveä. Se on kuin markkinapuoti täynnä huonoa ja ala-arvoista tavaraa. Mutta luulenpa sittenkin että sinä väsyt ensin. Jonakuna päivänä sinä katselet ystävääsi, huomaatkin ettet voi häntä piirustaa, hänen värinsä ei miellytä sinua, tai jotakin muuta sen kaltaista. Sinä moitit häntä ja arvelet että hän on käyttäytynyt pahasti sinua kohtaan. Seuraavalla kerralla hänen tullessaan sinun luoksesi, sinä olet aivan kylmä ja väliäpitämätön. Se on hyvin surullista, sillä sen kautta sinä muutut. Sinun kertomuksesi on aivan kuin romaani, taiteen romaani, siksi sitä voisi sanoa. Mutta pahin seuraus kaikista romaaneista on se, että ne tekevät ihmiset niin epäromantisiksi."

– Eh mon cher Basil, c’est justement à cause de cela que je sens. Ceux qui sont fidèles connaissent seulement le côté trivial de l’amour ; c’est la trahison qui en connaît les tragédies.

"Harry, älä puhu tuolla tavalla. Niin kauan kuin elän, olen Dorian Grayn personallisuuden vaikutuksen alainen. Sinä et voi tuntea minun tunteillani. Sinä olet liian vaihtelevainen."

Et lord Henry frottant une allumette sur une jolie boîte d’argent, commença à fumer avec la placidité d’une conscience tranquille et un air satisfait, comme s’il avait défini le monde en une phrase.

Un vol piaillant de passereaux s’abattit dans le vert profond des lierres... Comme une troupe d’hirondelles, l’ombre bleue des nuages passa sur le gazon... Quel charme s’émanait de ce jar-din ! Combien, pensait lord Henry, étaient délicieuses les émo-tions des autres ! beaucoup plus délicieuses que leurs idées, lui semblait-il. Le soin de sa propre âme et les passions de ses amis, telles lui paraissaient être les choses notables de la vie. Il se re-présentait, en s’amusant à cette pensée, le lunch assommant que lui avait évité sa visite chez Hallward ; s’il était allé chez sa tante, il eût été sûr d’y rencontrer lord Goodbody, et la conver-sation entière aurait roulé sur l’entretien des pauvres, et la né-cessité d’établir des maisons de secours modèles. Il aurait en-tendu chaque classe prêcher l’importance des différentes vertus, dont, bien entendu, l’exercice ne s’imposait point à elles-mêmes. Le riche aurait parlé sur la nécessité de l’épargne, et le fainéant éloquemment vaticiné sur la dignité du travail... Quel inappréciable bonheur d’avoir échappé à tout cela ! Soudain, comme il pensait à sa tante, une idée lui vint. Il se tourna vers Hallward...

– Mon cher ami, je me souviens.

– Vous vous souvenez de quoi, Harry ?

– Où j’entendis le nom de Dorian Gray.

– Où était-ce ? demanda Hallward, avec un léger fronce-ment de sourcils...

"Oi, rakas Basil, juuri sen vuoksi voinkin tuntea. Uskolliset sielut tuntevat vain rakkauden jokapäiväisen puolen. Mutta uskottomat tuntevat sen murhenäytelmät." Ja lordi Henry sytytti tulitikun siron hopearasian kyljestä ja alkoi polttaa paperossia itsetietoisen ja tyytyväisen näköisenä, kuin hän olisi keskittänyt koko maailman tuohon lauseesensa. Muratin kiiltävän vihreitten lehvien peitosta kuului kuhertavien varpusten viserrystä ja sinisten pilvien varjot kulkivat kuin joutsenet ruohikon yli. Miten suloista oli olla puutarhassa! Ja miten huvittava muitten ihmisten tunnemaailma! — paljoa hauskempi kuin heidän ajatuksensa, siltä hänestä ainakin tuntui. Oma sielunelämä, sekä ystävien intohimot — kas niissä elämän suurin viehätys. Hän ajatteli itsekseen salaisesti myhäillen sitä ikävää aamiaista, joka häneltä oli mennyt hukkaan, sen vuoksi että oli jäänyt niin pitkäksi aikaa Basil Hallwardin luo. Jos hän olisi mennyt tätinsä luo, niin hän olisi varmaan tavannut siellä lordi Goodbodyn, ja keskustelu olisi yksinomaan kosketellut köyhien ruokkimista sekä malliasuinrakennusten välttämättömyyttä. Kaikki olisivat saarnanneet niiden hyveiden tärkeydestä, joita heillä omassa elämässään ei ollut tarvetta harjoittaa. Rikkaat olisivat puhuneet säästäväisyyden hyödystä ja tyhjäntoimittajat selittäneet kaunopuheisesti työn suurta arvoa. Kuinka suloista päästä tuota kaikkea pakoon! Muistellessaan tätiä eräs ajatus näytti juolahtavan hänen mieleensä. Hän kääntyi Hallwardin puoleen ja sanoi: "Rakas ystävä, nyt minä muistan jotain."

– Ne me regardez pas d’un air si furieux, Basil... C’était chez ma tante, Lady Agathe. Elle me dit qu’elle avait fait la connaissance d’un « merveilleux jeune homme qui voulait bien l’accompagner dans le East End et qu’il s’appelait Dorian Gray ». Je puis assurer qu’elle ne me parla jamais de lui comme d’un beau jeune homme. Les femmes ne se rendent pas un compte exact de ce que peut être un beau jeune homme ; les braves femmes tout au moins... Elle me dit qu’il était très sé-rieux et qu’il avait un bon caractère. Je m’étais du coup repré-senté un individu avec des lunettes et des cheveux plats, des taches de rousseur, se dandinant sur d’énormes pieds... J’aurais aimé savoir que c’était votre ami.

"Mitä sitten, Harry?"

"Missä olen kuullut Dorian Grayn nimen."

"Missä sitten?" kysyi Hallward rypistäen hiukan kulmakarvojaan.

"Älä näytä niin äkäiseltä, Basil. Se oli tätini, lady Agathan luona. Hän kertoi keksineensä ihmeellisen nuoren miehen, joka oli luvannut olla hänen apunansa East Endissä, ja että hänen nimensä oli Dorian Gray. Mutta minun täytyy lisätä, ettei hän koskaan puhunut hänen kauneudestansa. Naiset eivät pane mitään arvoa kauneuteen, ei ainakaan hyvät naiset. Hän kertoi että hän oli hyvin vakava ja hyväluontoinen. Minä näin hänet heti edessäni silmälasit nenällä, ohuttukkaisena, kasvot täynnä pisamoita ja tallustellen suurin jaloin. Olisin toivonut tietäneeni että hän oli sinun ystäväsi."

– Je suis heureux que vous ne l’ayez point su.

"Olen hyvin mielissäni ettet sitä tiennyt, Harry."

– Et pourquoi ?

"Minkä tähden?"

– Je ne désire pas que vous le connaissiez.

"Minä en halua että sinä tutustut häneen."

– Vous ne désirez pas que je le connaisse ?...

"Sinä et halua että minä tutustuisin häneen?"

– Non...

"En."

– Mr Dorian Gray est dans l’atelier, monsieur, dit le major-dome en entrant dans le jardin.

"Mr. Dorian Gray on atelierissä", ilmoitti palvelija, joka samassa tuli puutarhaan.

– Vous allez bien être forcé de me le présenter, maintenant, s’écria en riant lord Henry.

"Sinun on nyt pakko esittää minut hänelle", sanoi lordi Henry nauraen.

Le peintre se tourna vers le serviteur qui restait au soleil, les yeux clignotants :

– Dites à Mr Gray d’attendre, Parker ; je suis à lui dans un moment.

L’homme s’inclina et retourna sur ses pas.

Maalari kääntyi palvelijan puoleen, joka seisoi aurinkoa vasten sirittäen silmiään. "Pyydä että mr. Gray odottaa, Parker. Minä tulen aivan heti". Palvelija kumarsi ja poistui tietä pitkin.

Hallward regarda lord Henry...

– Dorian Gray est mon plus cher ami, dit-il. C’est une sim-ple et belle nature. Votre tante a eu parfaitement raison de dire de lui ce que vous m’avez rapporté... Ne me le gâtez pas ; n’essayez point de l’influencer ; votre influence lui serait perni-cieuse. Le monde est grand et ne manque pas de gens intéres-sants. Ne m’enlevez pas la seule personne qui donne à mon art le charme qu’il peut posséder ; ma vie d’artiste dépend de lui. Faites attention, Harry, je vous en conjure...

Il parlait à voix basse et les mots semblaient jaillir de ses lèvres malgré sa volonté...

Sitten hän silmäsi lordi Henryä. "Dorian Gray on minun rakkain ystäväni", hän sanoi. "Hän on luonteeltaan yksinkertainen ja herttainen. Sinun tätisi arvosteli häntä aivan oikein. Älä pilaa häntä. Älä koeta vaikuttaa häneen. Sinun vaikutuksesi ei olisi hyvä. Maailma on avara ja siinä on monta ihmeellistä olentoa. Älä riistä minulta sitä ainoata henkilöä, joka antaa minun taiteelleni sen viehätyksen, joka sillä on. Minun elämäni taiteilijana riippuu hänestä. Muista, Harry, että luotan sinuun." Hän puhui hyvin hitaasti ja sanat tuntuivat puhkeavan esiin hänen tahtomattansa.

– Quelle bêtise me dites-vous, dit lord Henry souriant, et prenant Hallward par le bras, il le conduisit presque malgré lui dans la maison.

"Mitä hassutuksia sinä loruat!" sanoi lordi Henry hymyillen, ja tarttuen
Hallwardia käsikynkästä kiinni hän melkein talutti hänet sisään.