Das Bildnis des Dorian Gray.  Oscar Wilde
Kapitel 10. (Luku 10. LUKU X.)
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Als sein Bedienter eintrat, blickte er ihm fest ins Auge und überlegte sich, ob es ihm wohl eingefallen sei, hinter den Schirm zu blicken. Der Mann stand da, ohne sich zu rühren, und wartete auf seine Befehle. Dorian zündete sich eine Zigarette an, schlenderte durchs Zimmer zum Spiegel und blickte hinein. Er konnte Viktors Gesicht völlig deutlich darin sehn. Es war wie eine ruhige Maske der Unterwürfigkeit. Da war nichts zu befürchten, da nicht. Aber er hielt es für das Beste, auf der Hut zu sein.

Kun kamaripalvelija astui sisään, niin Dorian Gray katsoi terävästi häneen ja ihmetteli tokko mies oli aikonut luoda silmäyksen varjostimen taakse. Mutta tämä seisoi aivan välinpitämättömänä ja odotti käskyjä. Dorian sytytti paperossin ja astui peilin eteen ja katsoi siihen. Hän saattoi nähdä siinä Viktorin kasvojen heijastuksen aivan selvästi. Ne ilmaisivat vain levollista alistumista. Niissä ei ollut mitään, jota olisi tarvinnut pelätä. Mutta kuitenkin hän arveli parhaaksi olla varoillansa.

In sehr leisem Ton sagte er ihm, er solle die Wirtschafterin hereinrufen und dann zu dem Rahmenmacher gehn und ihn bitten, er möchte zwei seiner Leute gleich herüberschicken. Ihm schien, daß die Augen des Mannes, als er das Zimmer verließ, nach dem Wandschirm blickten. Oder bildete er sich das nur ein? Nach wenigen Augenblicken kam Frau Leaf in ihrem schwarzen Seidenkleid und mit altmodischen Zwirnhandschuhen an ihren verrunzelten Händen in das Bücherzimmer. Er verlangte den Schlüssel zum Schulzimmer von ihr.

Hyvin hitaalla äänellä hän sanoi haluavansa puhutella taloudenhoitajaa, ja sitten hän käski Viktorin mennä kehystentekijän luo ja pyytää häntä lähettämään hänen luoksensa heti kaksi miestä. Kun Viktor poistui huoneesta, niin Dorian luuli huomaavansa, että tämän silmät vilkkuivat varjostinta kohti. Vai kuvitteliko hän sitä vain mielessänsä?

»Das alte Schulzimmer, Herr Dorian?« rief sie aus. »Aber nein, das ist voller Staub. Ich muß es auskehren und in Ordnung bringen lassen, ehe Sie hinein können. Es ist nicht in dem Zustand, daß Sie es jetzt sehen können, gnädiger Herr, wahrhaftig nicht.«

»Es braucht nicht in Ordnung gebracht zu werden, Frau Leaf, ich brauche nur den Schlüssel.«

Hetken kuluttua mrs. Leaf pyörähti kirjastoon mustassa silkkipuvussansa ja vanhanaikuiset pumpuliset puolivantut ryppyisissä käsissään. Dorian pyysi häneltä kouluhuoneen avainta.

"Vanhan kouluhuoneenko avainta, mr. Dorian?" huudahti taloudenhoitaja. "Sehän on täynnä tomua. Minun täytyy ensin puhdistuttaa sitä ja asettaa se järjestykseen, ennenkuin te sinne menette. Teidän ei sovi sitä nähdä sitä ennen. Ei totta tosiaan."

»Aber gnädiger Herr, Sie werden voller Spinnweben werden, wenn Sie hineingehn, es ist seit beinahe fünf Jahren nicht aufgemacht worden, seit Seine Gnaden gestorben sind.«

"En minä tahdo, että sitä siivotaan, Leaf. Minä halusin vain avainta."

Er zuckte, als sein Großvater erwähnt wurde. Haß stieg in ihm auf, wenn er an ihn dachte. »Das macht nichts,« antwortete er. »Ich will das Zimmer nur sehn, weiter nichts. Geben Sie mir den Schlüssel!«

"No, herra, te tulette aivan hämähäkinverkkoihin jos menette sinne sisään. Eihän sitä ole avattu lähes viiteen vuoteen, ei siitä saakka kuin vanha herra kuoli."

»Hier ist er schon, gnädiger Herr,« sagte die alte Dame die mit zitterig unsichern Händen in ihrem Schlüsselbund gesucht hatte. »Hier ist der Schlüssel, er wird im Augenblick los sein. Aber Sie wollen sich doch nicht da droben aufhalten, gnädiger Herr? Sie haben's hier so behaglich.«

»Nein, nein,« rief er ungeduldig. »Danke, Frau Leaf. Ich brauche weiter nichts.«

Hän säikähti kuullessaan mainittavan äidinisäänsä, hänellä oli vain kiusallisia muistoja hänestä. "Ei sillä väliä", hän vastasi. "Minä tahdon vain nähdä huoneita — siinä kaikki. Antakaa minulle avain."

"Tässä on avain, herra", sanoi vanha nainen etsien vapisevin käsin avainta avainkimpustansa. "Tässä on avain. Minä irroitan sen heti paikalla kimpusta. Mutta ettehän aio ruveta asumaan tuolla ylhäällä, herra, kun teillä on niin mukava täällä?"

Sie verweilte noch einige Augenblicke und wollte über irgendeine Angelegenheit der Haushaltung ins Schwatzen kommen. Er seufzte und sagte, sie solle alles machen, wie sie's fürs Beste hielte. Mit strahlendem Lächeln ging sie hinaus.

"En, en", huudahti Dorian kärsimättömästi. "Kiitos, Leaf. Ei ole muuta tarvis."

Hän viipyi vielä hetken aikaa ja jutteli talousasioistaan. Dorian huokasi ja pyysi että hän itse järjestäisi asiat parhaan ymmärryksensä mukaan. Hän poistui huoneesta hymyillen.

Als die Tür geschlossen war, steckte Dorian den Schlüssel in die Tasche und sah sich im Zimmer um. Sein Auge fiel auf eine große Decke aus purpurnem Atlas, die schwer mit Gold gestickt war. Es war ein prachtvolles Stück venezianischer Arbeit vom Ende des siebzehnten Jahrhunderts, das sein Großvater in einem Kloster in der Nähe Bolognas gefunden hatte. Ja, die konnte er brauchen, um das Schrecknis damit zu verhüllen. Sie hatte vielleicht oft als Bahrtuch gedient. Jetzt sollte sie etwas bedecken, das eine Fäulnis eigener Art an sich hatte, eine schlimmere noch als die Fäulnis des Todes – etwas, das Ungeheuerliches gebären sollte und doch nie sterben würde. Was der Wurm für den Leichnam ist, das sollten seine Sünden dem gemalten Bildnis auf der Leinwand werden. Sie würden seine Schönheit Stück für Stück zerstören und seine Anmut zerfressen. Sie würden es besudeln und es so schänden. Und doch würde es weiter leben. Er würde immer lebendig sein.

Kun ovi sulkeutui, niin Dorian pisti avaimen taskuunsa ja katsoi ympärilleen huoneessa. Hänen silmiinsä osui suuri, punainen, kullallakirjaeltu silkkipeite, komeaa venetsialaista tekoa seitsemänneltätoista vuosisadalta, jonka hänen äitinsä oli löytänyt eräästä luostarista Bolognassa. Niin, se oli sopiva peite tuon hirveän kuvan ympärille. Sitä oli ehkä usein käytetty kuolleen verhona. Nyt sen tuli salata jotakin, joka myös oli tuomittu katoamaan, hirveämpään kadotukseen, kuin mitä itse kuolema oli — jotakin, joka kauhua kylväisi, eikä kuitenkaan koskaan kuolisi. Samoinkuin madot kalvavat ruumista, samoin hänen syntinsä turmelisivat maalatun kuvan. Ne tuhoaisivat sen kauneuden ja pilaisivat sen sulouden. Ne tahraisivat ja häpäisisivät sen. Ja sittenkin se eläisi yhä edelleen. Se pysyisi aina elossa.

Ihn schauderte, und einen Moment tat es ihm leid, daß er Basil nicht den wahren Grund gesagt hatte, warum er das Bild verstecken wollte. Basil hätte ihm geholfen, Lord Henrys Einfluß und den noch giftigeren Einflüssen, die aus seiner eigenen Natur kamen, zu widerstehn. Die Liebe, die Basil zu ihm hegte – denn es war wirkliche Liebe – hatte nichts zu tun mit der bloßen physischen Bewunderung der Schönheit, die aus den Sinnen entspringt und die stirbt, wenn die Sinne erschlaffen. Es war eine Liebe, wie Michelangelo sie gekannt hatte und Montaigne und Winckelmann und der große Shakespeare. Ja, Basil hätte ihn retten können. Aber es war jetzt zu spät. Die Vergangenheit konnte immer zunichte gemacht werden. Reue, Leugnen oder Vergessen konnten das bewerkstelligen. Aber die Zukunft war unabwendbar. Es gab Leidenschaften in ihm, die ihren furchtbaren Weg aus ihm heraus finden würden, Träume, die den Schatten des Bösen, das in ihnen war, zur Wirklichkeit machen würden.

Hän värisi ja hetken aikaa hän katui, ettei hän ollut kertonut Basilille todellista syytä siihen, miksi hän tahtoi pitää kuvaa piilossa. Basil olisi auttanut häntä vastustamaan lordi Henryn vaikutusta, sekä hänen oman luonteensa viettelevää voimaa. Basilin rakkaus häneen — sillä se oli todellakin rakkautta — oli jalo ja suuri. Se ei ollut vain tuollaista fysillistä kauneuden ihailua, jonka aistit synnyttävät, ja joka kuolee kun aistit väsähtävät. Se oli samanlaista rakkautta kuin Michel Angelo oli tuntenut, ja Montaigne, Winckelmann ja itse Shakespeare. Niin, Basil olisi voinut pelastaa hänet. Mutta nyt se oli myöhäistä. Entisyyttä saattoi aina tuhota. Katumus, kieltäytyminen ja unohdus saivat sen aikaan. Mutta tulevaisuutta ei voinut välttää. Hänessä oli intohimoja, jotka pyrkisivät hurjina riehumaan, unelmia, jotka tekisivät todellisiksi oman pahuutensa varjot.

Er nahm die große Decke aus Purpur und Gold, die auf dem Sofa lag, und ging mit ihr hinter den Schirm. War das Gesicht auf der Leinwand schnöder, als es vorher war? Ihm schien, daß es sich nicht verändert habe; und doch war sein Widerwille dagegen stärker geworden. Goldenes Haar, blaue Augen und rosige Lippen – das war alles da. Nur der Ausdruck hatte sich verändert. Der war grauenhaft in seiner Grausamkeit. Im Vergleich zu dem Tadel und Vorwurf, den er in ihm erblickte, wie oberflächlich waren da Basils Vorhaltungen wegen Sibyl Vane gewesen! Wie oberflächlich und wie unbedeutend! Seine eigene Seele sah aus der Leinwand auf ihn und rief ihn vors Gericht. Ein qualvoller Ausdruck legte sich auf sein Gesicht, und er warf das üppige Bahrtuch über das Bild. Während er damit beschäftigt war, klopfte es an die Tür. Er kam hinter dem Schirm vor, als der Diener eintrat.

Hän otti sohvalta suuren punakultaisen peitteen ja meni varjostimen taakse. Olivatko kuvan kasvot muuttuneet vieläkin julmemmiksi? Ne näyttivät samanlaisilta kuin ennenkin; mutta sittenkin hänen inhonsa sitä kohtaan oli lisääntynyt. Kultaiset kutrit, siniset silmät ja ruusunpunaiset huulet kaikki ne olivat siinä. Ilme yksin oli toinen. Se oli hirvittävä julmuudessansa. Verrattuna siihen syytökseen ja moitteesen, joka tässä häntä kohtasi, olivat Basilin nuhteet Sibyl Vanen tähden kovin heikkoja! — heikkoja ja tyhjänpäiväisiä! Hänen oma sielunsa silmäsi häneen tuosta taulusta ja vaati häntä tilinteolle. Tuskan ilme nousi hänen kasvoihinsa ja hän heitti korean peitteen kuvan yli. Samassa kuului kolkutus ovelta. Hän astui varjostimen takaa samassa kuin palvelija tuli sisään.

"Miehet ovat täällä, monsieur."

»Die Männer sind da, Monsieur.«

Er hatte das Gefühl, er müsse den Mann jetzt los werden. Er durfte nicht wissen, wohin das Bild käme. Er hatte etwas Schlaues an sich und hatte nachdenkliche, verräterische Augen. Er setzte sich an den Schreibtisch und warf ein paar Zeilen an Lord Henry aufs Papier, worin er bat, ihm etwas zu lesen zu schicken, und ihn erinnerte, daß sie sich um viertel neun heute abend treffen wollten.

Dorian huomasi, että hänen täytyi saada palvelija pois tieltä. Hän ei saisi tietää minne kuva joutuisi. Hänessä oli jotain salakavalaa, ja hänen silmissään oli vaaniva, epäluotettava katse. Dorian kävi istumaan pöydän ääreen ja kirjoitti pari sanaa lordi Henrylle pyytäen häneltä jotakin kirjaa lainaksi ja muistuttaen hänelle, että heidän oli määrä tavata toisensa illalla neljännestä yli kahdeksan.

»Warten Sie auf Antwort,« sagte er, indem er ihm den Brief gab, »und lassen Sie die Männer herein.«

"Odota vastausta", hän sanoi, ojentaen kirjelipun Viktorille, "ja pyydä miehet tänne sisään".

Nach zwei oder drei Minuten klopfte es wieder, und Herr Hubbard in Person, der berühmte Rahmenmacher aus South Audley Street, trat mit einem etwas struppig aussehenden Gesellen ein. Herr Hubbard war ein blühender, rotbärtiger kleiner Mann, dessen Bewunderung für die Kunst durch den eingewurzelten Geldmangel der meisten Künstler, die mit ihm zu tun hatten, gemildert wurde. In der Regel verließ er nie seine Werkstatt: er wartete, bis die Leute zu ihm kamen. Aber zugunsten Grays machte er immer eine Ausnahme. Es war an Dorian etwas, was jeden entzückte. Es war ein Genuß, ihn nur zu sehn.

Parin, kolmen minuutin jälkeen kuului jälleen kolkutusta ja mr. Hubbard itse, taitava kehystentekijä South Audley Streetin varrelta astui sisään yhdessä nuoren, jykevän apulaisensa kanssa. Mr. Hubbard oli hyvinvoipa, punapartainen, lyhyenläntä mies, jonka taiteen ihailu oli suuresti vähentynyt sen vuoksi, että ne taiteilijat, joiden kanssa hän oli tekemisissä, melkein aina kärsivät rahanpuutetta. Tavallisesti hän ei koskaan lähtenyt puodistansa. Hän odotti, että ihmiset tulisivat hänen luoksensa. Mutta Dorian Grayn suhteen hän teki aina poikkeuksen. Dorianissa oli jotain, joka lumosi kaikkia ihmisiä. Oli nautinto vain nähdäkkin häntä.

»Womit kann ich Ihnen dienen, Herr Gray?« fragte er und rieb seine fetten, sommersprossigen Hände. »Ich dachte, ich wollte mir die Ehre geben, persönlich herüberzukommen. Auf einer Versteigerung erwischt. Altflorentiner Arbeit. Stammt, glaube ich, aus Fonthill. Wundervoll für eine religiöse Sache geeignet, Herr Gray.«

"Millä voin teitä palvella, mr. Gray?" hän sanoi hieroen lihavia, pisamaisia käsiään. "Arvelin parhaaksi tulla omassa personassani. Olen vastikään saanut hyvin kauniit kehykset, herra. Löysin ne huutokaupasta. Vanhaa firenzeläistä tekoa. Lienevät kotoisin Fonthillistä. Sopivat mainiosti johonkin uskonnolliseen aiheesen, mr. Gray."

»Ich bedaure, daß Sie sich selbst die Mühe gemacht haben, Herr Hubbard. Ich werde natürlich gelegentlich vorsprechen und den Rahmen ansehn – obwohl ich zur Zeit an religiöser Kunst nicht viel Interesse nehme –, aber heute möchte ich nur ein Bild ins Dachgeschoß bringen lassen. Es ist recht schwer, darum kam ich auf den Gedanken, Sie zu bitten, mir ein paar Arbeiter zu leihen.«

»Nicht die geringste Mühe, Herr Gray. Freut mich, Ihnen dienen zu können. Wo ist das Kunstwerk, Herr Gray?«

"Olen pahoillani, että vaivauduitte itse, mr. Hubbard. Minä pistäydyn jonkun kerran katsomaan tuota kehystä — vaikka minulta ei nykyään liikene suuria uskonnollisiin aiheihin — mutta tänään haluaisin vain saada erään taulun kannetuksi yläkertaan. Se on aika raskas ja sen tähden aioin pyytää teiltä pari miestä apuun."

»Hier,« erwiderte Dorian und schob den Schirm zurück. »Können Sie es mit der Decke und allem hinaufbringen, so wie es ist? Ich möchte nicht, daß es die Treppen hinauf zerkratzt wird.«

"Ei se mitään, mr. Gray. Olen mielissäni, jos voin olla teille avuksi.
Mikä taulu se on, herra?"

"Tämä näin", vastasi Dorian työntäen varjostimen syrjään. "Voitteko kantaa sen peitteineen kaikkineen, aivan tällaisena? Pelkään että se muuten vioittuu portaissa."

»Das wird keine Schwierigkeiten machen,« sagte der muntere Rahmenmacher und fing mit Hilfe seines Gesellen an, das Bild aus den langen Messingketten, an denen es aufgehängt war, loszumachen. »Und nun, wo soll's hinkommen, Herr Gray?«

"Se käy mainiosti, herra", sanoi nerokas kehystentekijä ja alkoi apulaisensa avulla irroittaa kuvaa pitkästä messinkiketjusta, jonka varassa se riippui. "Minne me saamme sen kantaa, mr. Gray?"

»Ich werde Ihnen den Weg zeigen, Herr Hubbard, wenn Sie so freundlich sein wollen, mir nachzugehn. Oder vielleicht ist es besser, wenn Sie vorausgehn. Ich fürchte, es wird ganz unterm Dach sein. Wir wollen die Vordertreppe hinaufgehn, weil sie breiter ist.«

"Minä näytän teille tietä, mr. Hubbard, jos tahdotte astua jäljessä. Tai ehkä teidän on parempi mennä ensin. Paha kyllä, se on kannettava aivan ylös. Mennään pääportaita myöten, ne ovat leveämmät."

Er hielt die Tür für sie offen, und sie gingen mit dem Bild in den Vorraum und fingen an, hinaufzusteigen. Die reichen Zieraten des Rahmens hatten das Gemälde überaus umfangreich gemacht, und hie und da, trotz der unterwürfigen Proteste Herrn Hubbards, der die lebhafte Abneigung des echten Handwerkers gegen jede nützliche Arbeit eines feinen Herrn hatte, legte Dorian mit Hand an, um ihnen zu helfen.

Hän avasi heille oven ja he astuivat eteiseen ja alkoivat nousta. Taiteellisesti muovaeltu kehys teki kuvan hyvin suureksi ja silloin-tällöin Dorian yritti auttaa mukana, huolimatta mr. Hubbardin innokkaista vastustamisista, joka tunsi aitoliikemiehen vastenmielisyyttä joka kerta, kun hän näki herrasmiehen tekevän jotakin hyödyllistä.

»Eine ordentliche Last, Herr Gray,« schnaufte der kleine Mann, als sie den obersten Treppenabsatz erreicht hatten. Und er wischte sich die glänzende Stirn.

"Aika kuorma, herra", puhkui pieni mies päästessään ylimmälle asteelle.
Ja hän pyyhki kiiltävää otsaansa.

»Es wird wohl ziemlich schwer sein,« murmelte Dorian, während er die Tür zu dem Zimmer aufschloß, das ihm das seltsame Geheimnis seines Lebens aufbewahren und seine Seele vor den Augen der Menschen verbergen sollte.

"Minä pelkään, että se oli liian raskas", mutisi Dorian avatessaan oven siihen huoneesen, jonka tuli säilyttää hänen elämänsä salaisuutta ja kätkeä hänen sielunsa ihmisten silmiltä.

Er hatte den Raum seit mehr als vier Jahren nicht betreten – in der Tat nicht, seit er ihn zuerst in seiner Kindheit als Spielzimmer und dann, als er etwas älter geworden war, als Schulzimmer benutzt hatte. Es war ein großes, schönes Zimmer, das der letzte Lord Kelso ausdrücklich zur Benutzung für den kleinen Enkel, den er wegen seiner außerordentlichen Ähnlichkeit mit seiner Mutter und auch aus andern Gründen immer gehaßt und möglichst in Entfernung gehalten, hatte bauen lassen. Das Zimmer schien Dorian wenig verändert. Da war der mächtige italienische cassone mit seinen phantastisch bemalten Füllungen und den matt und schmutzig gewordenen vergoldeten Ornamenten, in dem er sich so oft als Knabe versteckt hatte. Da war der Bücherschrank aus Satinholz mit seinen Schulbüchern voller Eselsohren. An der Wand hing noch derselbe zerfetzte flämische Wandteppich, auf dem fast verblichen ein König und eine Königin in einem Garten Schach spielten, während Falkeniere im Zug vorbeiritten und Vögel, denen die Kappe über den Augen saß, in den eisenbehandschuhten Händen trugen. Wie gut er sich an alles erinnerte! Jeder Augenblick seiner vereinsamten Kinderzeit kam ihm zurück, als er um sich sah. Er gedachte der unbefleckten Reinheit seines Knabenlebens, und es schien ihm entsetzlich, daß hier das verhängnisvolle Bildnis verborgen werden sollte. Wie wenig hatte er in jenen Tagen, die dahin waren, von alledem geahnt, was auf ihn warten sollte!

Hän ei ollut käynyt tässä huoneessa neljään vuoteen — ei todellakaan siitä saakka, kun hän ensin lapsena oli käyttänyt sitä leikkikamarinaan ja sitten hiukan vanhempana lukuhuoneenaan. Se oli suuri, kaunis huone, jonka viimeinen lordi Kelso oli varta vasten rakennuttanut pienelle tyttärensä pojalle, jota hän aina oli vihannut ja tahtonut pitää loitolla sen vuoksi että hän muistutti niin elävästi äitiänsä, sekä myös muistakin syistä. Dorianista tuntui ikäänkuin tuo huone ei olisi laisinkaan muuttunut. Siinä oli suuri italialainen arkku, jonka pinta-alat olivat täynnä ihmeellisiä kuvia ja kullattuja leikkauksia, ja johon hän usein lapsena oli piiloutunut. Tuossa atlaspuinen kirjahylly ja hänen koulukirjansa, jotka olivat täynnä koirankorvia. Seinällä sen takana riippui sama rikkinäinen flandrilainen gobeliini, jossa hallistunut kuningas ja kuningatar pelaavat shakkia puutarhassa ja heidän ohitsensa ratsastaa joukko haukkamiehiä, joiden rautahansikkaisilla käsillä istuu tupsupäisiä lintuja. Miten hyvin hän muisti tuon kaiken! Jokainen hetki hänen yksinäisestä lapsuudestansa palasi hänen mieleensä, kun hän katseli ympärilleen. Hän muisteli poikavuosiensa tahratonta puhtautta, ja hänestä tuntui hirveältä, että tuo onneton kuva piilotettaisiin juuri tänne. Kuinka vähän hän noina menneinä aikoina oli aavistanut, mitä hän elämässä vielä saisi kokea!

Aber es gab im ganzen Hause keinen andern Ort, der vor Späheraugen so sicher war. Er hatte den Schlüssel, und niemand sonst konnte hineinkommen. Hinter seinem purpurnen Bahrtuch konnte das Gesicht, das auf die Leinwand gemalt war, bestialisch, aufgedunsen und lasterhaft werden. Was tat es? Niemand konnte es sehn. Er selber wollte es nicht sehn. Warum sollte er die häßliche Verderbnis seiner Seele verfolgen? Er behielt seine Jugend – das war genug. Und überdies, konnte nicht schließlich sein Wesen geläutert werden? Es war kein Grund, warum die Zukunft so schändlich werden sollte. Die Liebe konnte kommen und ihn rein machen und ihn vor den Sünden beschirmen, die sich im Geist und im Fleisch schon zu regen schienen – vor den seltsamen, unbekannten Sünden, deren Geheimnis ihnen eben den Reiz und die Verführung gaben. Vielleicht verschwand eines Tages der grausame Ausdruck von den sensitiven Scharlachlippen, und dann konnte er der Welt das Meisterwerk Basil Hallwards zeigen.

Mutta talossa ei ollut toista niin varmaa paikkaa, joka voisi kätkeä sen väijyviltä katseilta. Hänen tallessaan oli avain, eikä kukaan muu voinut päästä sinne. Punaisen peitteen alla kuvan kasvot muuttuisivat eläimellisiksi, ne liukenisivat ja tahrautuisivat. Mitä se tekisi? Ei kukaan saisi sitä nähdä. Ei hän itsekään sitä näkisi. Miksikä hän seuraisi sielunsa hirveää häviötä? Hän itse pysyisi nuorena — ja siinä kyllin. Ja sitäpaitsi, eikö hänen luonteensa voisi hienontua? Ei ollut mitään syytä uskoa, että tulevaisuus tulisi olemaan häpeällinen. Ehkäpä joku suuri rakkaus valtaisi hänen elämänsä, puhdistaisi hänet ja varjelisi häntä niiltä synneiltä, jotka jo näyttivät liikkuvan hänen ruumiissaan ja sielussaan — nuo kummalliset, hämärät synnit, jotka olivat niin kiihoittavia ja suloisia juuri salaperäisyytensä vuoksi. Ehkäpä kerran tuo julma piirre häviäisi punaisen, tuntehikkaan suun ympäriltä, ja hän saattaisi näyttää maailmalle Basilin mestariteosta.

Nein; das war unmöglich. Stunde um Stunde und Woche um Woche sollte das Antlitz auf der Leinwand älter werden. Es konnte der Häßlichkeit der Sünde entrinnen, aber die Häßlichkeit des Alters wartete darauf. Die Wangen werden hohl oder schlaff werden. Gelbe Krähenfüße werden sich um die glanzlosen Augen sammeln und sie gräßlich machen. Das Haar wird seinen Glanz verlieren, der Mund wird klaffen oder einsinken, wird dumm oder gemein aussehn, wie alter Leute Mund aussieht. Der Hals wird faltig sein, die Hand kalt und voll blauer Adern, der Rücken gekrümmt, alles, wie es bei seinem Großvater war, der in seiner Knabenzeit so hart gegen ihn gewesen war. Das Bild mußte verborgen werden, es war nichts da gegen zu machen.

Ei; se oli mahdotonta. Tunti tunnilta, viikko viikolta kuva vanhenisi. Se voisi välttää synnin hirmuisuutta, mutta iän kauheudet jäisivät sille sittenkin. Posket kuihtuisivat ja laihtuisivat. Keltaiset rypyt uurtuisivat himmeitten silmien ympärille ja tekisivät ne muodottomiksi. Hiusten kiilto katoaisi, suu suurenisi tai vajoaisi sisään ja tulisi naurettavaksi ja karkeaksi, niinkuin vanhojen miesten suut ainakin. Kaula painuisi rypyille, kädet muuttuisivat kylmiksi ja täyteen sinisiä suonia ja vartalo koukistuisi aivan kuin äidinisänkin, joka oli kohdellut häntä niin kovasti lapsuuden aikana. Taulu oli piiloitettava. Sitä ei voinut auttaa.

»Bitte, Herr Hubbard, bringen Sie es herein,« sagte er müde und wandte sich nach den Leuten. »Es tut mir leid, daß ich Sie so lange aufhielt. Ich dachte über etwas nach.«

"Tuokaa se sisään, Mr. Hubbard, tehkää hyvin", sanoi Dorian väsyneesti kääntyen taakseen. "Olen pahoillani, että annoin teidän odottaa niin kauan. Ajatukseni olivat muualla."

»Immer angenehm, sich ausruhen zu können, Herr Gray,« antwortete der Rahmenmacher, der noch immer tief Atem holte. »Wo sollen wir es anbringen?«

"Hyvä on hiukan levähtääkkin, mr. Gray", vastasi kehystentekijä yhä läähättäen. "Minnekä saamme sen asettaa, herra?"

»Oh, irgendwo. Hierher: da wird es gut stehn. Ich will es nicht aufgehängt haben. Lehnen Sie es nur gegen die Wand! Danke!«

"Oi, minne hyvänsä. Tänne, tässä sillä on hyvä paikka. En huoli ripustaa sitä seinälle. Asettakaa se vain seinää vasten. Kiitos."

»Darf man das Kunstwerk ansehn, Herr Gray?«

"Ettekö sallisi minun katsella taideteosta, herra?"

Dorian erschrak. »Es hat kein Interesse für Sie, Herr Hubbard,« sagte er und behielt den Mann im Auge. Er war imstande, sich auf ihn zu stürzen und ihn zu Boden zu werfen, wenn er es wagte, den schimmernden Vorhang zu heben, der das Geheimnis seines Lebens bedeckte. »Ich will Sie nicht länger bemühen. Vielen Dank für Ihre Freundlichkeit, daß Sie herübergekommen sind.«

Dorian sätkähti. "Ei se huvittaisi teitä, mr. Hubbard", hän sanoi, katsoen terävästi mieheen. Hän olisi ollut valmis hyökkäämään miehen kimppuun ja heittämään hänet kumoon, jos hän uskaltaisi kohottaa komeata peitettä, jonka alla hänen elämänsä salaisuus piili. "En tahdo viivyttää teitä sen enempää. Olen teille hyvin kiitollinen, kun vaivauduitte tänne".

»Nicht im geringsten, Herr Gray, nicht im geringsten. Stets zu allen Diensten für Sie bereit.« Und Herr Hubbard stampfte die Treppe hinunter, gefolgt von seinem Gesellen, der sich noch einmal nach Dorian umsah. Ein Ausdruck scheuer Bewunderung lag auf seinem gewöhnlichen, unschönen Gesicht. Er hatte nie einen Menschen gesehn, der so wunderschön war.

"Ei kannata, ei kannata, mr. Gray. Olen valmis aina palvelemaan teitä, herra." Ja mr. Hubbard astui alas portaita apulaisensa kanssa, joka vilkaisi taaksensa Dorianiin arka, ihmettelevä ilme karkeissa, rumissa kasvoissaan. Niin kaunista miestä ei hän ennen ollut nähnyt.

Als der Schall ihrer Fußtritte verhallt war, verschloß Dorian die Tür und steckte den Schlüssel in die Tasche. Er fühlte sich gerettet. Niemand sollte je das Grauenhafte erblicken, kein Auge als seines sollte je seine Schande sehen.

Kun heidän askeltensa ääni oli vaiennut, niin Dorian lukitsi oven ja pisti avaimen taskuunsa. Nyt hän oli turvattu. Ei kukaan saisi katsella tuota julmaa kuvaa. Ei kukaan vieras silmä saisi nähdä hänen häpeäänsä.

Als er in das Bücherzimmer trat, bemerkte er, daß es eben fünf Uhr vorbei und der Tee bereits gebracht worden war. Auf einem Tischchen von dunklem, wohlriechendem Holz, das reich mit Perlmutter ausgelegt war – die Frau seines Vormunds hatte es ihm geschenkt, die es sich zum Beruf gemacht hatte, leidend zu sein, und den vorigen Winter in Kairo verbracht hatte –, lag ein Briefchen von Lord Henry und daneben ein Buch mit gelbem, etwas eingerissenem Umschlag und ziemlich verschmutzten Kanten. Ein Exemplar der dritten Ausgabe der St. James Gazette war auf das Teebrett gelegt worden. Es war klar, Viktor war zurückgekehrt. Ob er wohl die Männer im Vestibül getroffen hatte, als sie im Begriff waren, das Haus zu verlassen, und ob er aus ihnen herausgeholt hatte, was sie gemacht hatten? Er würde sicher das Bild vermissen, hatte es ohne Zweifel bereits vermißt, während er den Teetisch zurechtgemacht hatte. Der Schirm war noch nicht wieder an seine Stelle gesetzt worden, und der leere Platz an der Wand war auffallend. Vielleicht ertappte er ihn eines Nachts, wie er sich hinaufschlich und den Versuch machte, die Tür aufzusprengen. Es war furchtbar, einen Spion bei sich im Hause zu haben. Er hatte von reichen Leuten gehört, an denen ihr ganzes Leben lang von einem Bedienten Erpressung verübt wurde, der einen Brief gelesen oder ein Gespräch mit angehört oder eine Karte mit einer Adresse aufgelesen oder unter einem Kissen eine verwelkte Blume oder ein kleines Stückchen zerdrückter Spitze gefunden hatte.

Tullessaan kirjastoon hän huomasi, että kello oli jo viisi ja että tee oli tuotu sisään. Pienellä, hyvänhajuisesta puusta tehdyllä, helmiäiskoristeisella pöydällä, jonka hän oli saanut lahjaksi holhoojansa vaimolta, lady Radleyltä — hän oli kaunis nainen, joka luuli aina olevansa sairas, ja sen vuoksi oli viettänyt koko talven Kairossa —, oli kirje lordi Henryltä ja sen vieressä keltasiteinen kirja, jonka kannet olivat hiukan kuluneet ja kulmat tahrautuneet. Numero St. James's Gazettea, oli teetarjottimella.

Viktor oli siis palannut takaisin. Dorian ihmetteli, tokkopa hän oli kohdannut miehet eteisessä, kun nämät olivat poismenossa, ja saanut heiltä kuulla missä toimessa he olivat olleet. Hän varmaan huomaisi, että kuva ei ollut enää paikoillansa — ehkäpä hän oli sen jo huomannut tuodessaan teekojeet sisään. Varjostin oli unohtunut paikoilleen panematta ja seinällä ammotti tyhjä sija. Ehkäpä hän jonakin iltana huomaisi Viktorin hiipivän ylös portaita ja koettavan murtautua huoneesen. Hirveätä jos omassa talossa olisi vakoilija. Hän oli kuullut kerrottavan rikkaista miehistä, joilta joku palvelija koko elämän ajan oli kiristänyt rahoja sen vuoksi, että hän oli lukenut jonkun kirjeen tai kuullut jonkun keskustelun tai löytänyt jonkun kortille kirjoitetun osoitteen tai kuihtuneen kukan tyynyn alta tai rypistetyn pitsipalasen.

Er seufzte; dann goß er sich den Tee ein und öffnete Lord Henrys Briefchen. Es enthielt nur die paar Worte: beifolgend erhalte er das Abendblatt und ein Buch, das ihn vielleicht interessiere, und er erwartete ihn um viertel neun im Klub. Er öffnete langsam die St. James und überflog sie. Ein roter Bleistiftstrich auf der fünften Seite fiel ihm auf. Der Strich wies auf die folgende Notiz hin:

Hän huokasi ja kaadettuaan hiukan teetä kuppiin hän avasi lordi Henryn kirjeen. Tämä ilmoitti vain lähettävänsä hänelle iltalehden ja kirjan, joka ehkä huvittaisi häntä, ja lupasi olla klubissa neljännestä yli kahdeksan. Dorian avasi välinpitämättömästi St. James's Gazetten ja silmäili sitä. Hänen silmänsä osuivat punaiseen merkkiin viidennellä sivulla. Hänen huomionsa kääntyi seuraavaan ilmoitukseen:

»Leichenschau an einer Schauspielerin. – Eine gerichtliche Untersuchung wurde heute morgen in der Bell Tavern, Hoxton Road, von Herrn Dauby, dem Bezirksleichenbeschauer, über den Leichnam Sibyl Vanes, einer jungen Schauspielerin, die seit kurzem am Royal Theater in Holborn engagiert war, abgehalten. Der Spruch lautete auf Tod durch Unglücksfall. Viel Teilnahme fand die Mutter der Verblichenen, die während ihrer Aussage und der des Dr. Birrell, der die Obduktion der Toten vorgenommen hatte, ihrem Schmerz ergreifenden Ausdruck gab.«

"Erään näyttelijättären ruumiintarkastus. — Tänä aamuna toimitettiin Bell Tavernissa, Hoxton roadin varrella piirituomari mr. Danbyn toimesta Sibyl Vanen ruumiintarkastus, joka oli näyttelijättärenä Royal teatterissa, Holbornissa. Kuolintodistus mainitsee kuoleman syyksi tapaturman. Suurta sääliä herätti vainajan äiti, joka oli aivan suunniltansa sekä oman että tohtori Birrellin todistuksen aikana, joka jälkimäinen oli suorittanut ruumiintarkastuksen."

Er runzelte die Stirn, zerriß das Blatt und stand auf, um die Papierstücke wegzuwerfen. Wie häßlich das alles war! Und wie furchtbar wirklich die Häßlichkeit alles machte. Er war etwas ärgerlich über Lord Henry, daß er ihm den Bericht geschickt hatte. Und ohne Frage war es dumm von ihm, daß er ihn rot angestrichen hatte. Viktor hätte ihn lesen können. Der Mann konnte mehr als genug Englisch dazu.

Dorian rypisti otsaansa ja repäisten lehden kahtia hän astui huoneen poikki ja heitti pois paperipalat. Kuinka ruma tuo juttu oli! Kuinka hirveä itse todellisuus! Hän oli hiukan pahoillaan lordi Henrylle sen johdosta että tämä oli lähettänyt hänelle tuon ilmoituksen. Ja miten tyhmää merkitä se punaisella viivalla. Olisihan Viktor voinut lukea sen. Siksi paljon englannin kieltä hän jo osasi.

Vielleicht hatte er ihn gelesen und angefangen, etwas zu vermuten. Aber doch, was lag denn daran? Was hatte Dorian Gray mit Sibyl Vanes Tod zu tun? Es war nichts zu befürchten. Dorian Gray hatte sie nicht getötet.

Ehkäpä hän oli lukenutkin sen ja oli jo ruvennut epäilemäänkin. Vaikka mitäpä se merkitsisi? Mitä Sibyl Vanen kuolema liikutti Dorian Graytä? Ei ollut vähintäkään syytä pelätä. Dorian Gray ei ollut tappanut häntä.

Sein Blick fiel auf das gelbe Buch, das Lord Henry ihm geschickt hatte. Er war neugierig darauf. Er ging zu dem perlfarbenen achteckigen Tischchen, das ihm immer wie die Arbeit seltsamer ägyptischer Bienen vorgekommen war, die ihre Waben aus Silber bauen könnten, nahm das Buch, warf sich in einen Lehnstuhl und fing an zu lesen. Nach ein paar Minuten ließ es ihn nicht mehr los. Es war das seltsamste Buch, das er je gelesen hatte. Es schien ihm, in köstlichem Gewande und unter sanfter Flötenmusik zögen in stummem Zuge die Sünden der Welt an ihm vorbei. Dinge, von denen er unklar geträumt hatte, wurden ihm eins nach dem andern enthüllt.

Hänen silmänsä osuivat keltaiseen kirjaan, jonka lordi Henry oli lähettänyt. Mikähän se oli, hän tuumi itseksensä. Hän astui pienen helmenvärisen, kahdeksankulmaisen pöydän luo, joka hänen mielestänsä oli kuin ihmeellisten egyptiläisten mehiläisten hopeatyötä, ja ottaen kirjan käteensä, hän heittäytyi nojatuoliin ja alkoi selailla sen lehtiä. Hetken kuluttua hän syventyi siihen kokonaan. Se oli ihmeellisin kirja, mitä hän eläissään oli lukenut. Hänestä tuntui kuin kaikki maailman synnit olisivat kulkeneet mykässä saatossa hänen ohitsensa ihmeellisiin pukuihin puettuina, huilujen vienojen sävelten soidessa. Ja monet hämärät unelmat muuttuivat äkkiä todellisiksi ja eläviksi.

Es war ein Roman ohne eigentliche Handlung, der sich nur um einen einzigen Charakter drehte. Es war in der Tat lediglich eine psychologische Studie von einem jungen Pariser, der sein Leben damit verbrachte, den Versuch zu machen, im neunzehnten Jahrhundert all die Leidenschaften und Denkungsarten zu verwirklichen, die jedwedem früheren Jahrhundert außer seinem eigenen angehört hatten, und in sich selbst die mannigfachen seelischen Zustände, durch die der Weltengeist je irgend hindurchgegangen war, gewissermaßen zu summieren, indem er jene Entsagungen, die die Menschen töricht Tugend genannt haben, um ihrer bloßen Künstlichkeit willen nicht mehr und nicht weniger liebte als die Auflehnungen der Natur, die weise Menschen immer noch Sünde nennen. Der Stil, in dem das Buch geschrieben war, war der seltsame preziöse Stil, der zugleich lebendig und dunkel ist, voller Argot und Archaismen, technischer Ausdrücke und ausgesuchter Paraphrasen, wie er die Arbeiten einiger sehr feiner Künstler aus der französischen Symbolistenschule charakterisiert. Es waren Metaphern darin, die so abenteuerlich gestaltet, aber auch so wunderbar fein in den Farbentönen waren wie Orchideen. Das Leben der Sinne war mit der Terminologie der mystischen Philosophie geschildert. Man wußte manchmal kaum, ob man die vergeistigten Ekstasen eines mittelalterlichen Heiligen oder die krankhaften Bekenntnisse eines modernen Sünders las. Es war ein Buch voller Gift. Der schwere Duft des Weihrauchs schien auf den Seiten wie festzusitzen und das Hirn zu verwirren. Der bloße Rhythmus der Sätze, die ausgesuchte Eintönigkeit ihrer Musik, so sehr sie auch voll schwieriger Refrains und künstlich wiederholter Taktfolgen waren, erzeugte in dem Geist des Jünglings, als er von Kapitel zu Kapitel flog, eine Art Fiebertraum, in dem er nicht merkte, daß der Tag zur Neige ging und Schatten hereinkrochen.

Se oli romaani ilman minkäänlaista varsinaista toimintaa, kuvaus yhdestä ainoasta luonteesta, psykologinen tutkimus nuoresta parisilaisesta miehestä, joka yhdeksännellätoista vuosisadalla yritti toteuttaa kaikkia menneitten vuosisatojen intohimoja ja ajatustapoja, itseensä koota kaikki erilaiset maailmanhengen tunnevivahdukset, samalla kertaa rakastaen teennäisyytensä vuoksi niitä kieltäymyksiä, joita ihmiset tyhmästi nimittävät hyveiksi, sekä niitä luonnollisia, kapinoitsevia purkauksia, joita viisaat ihmiset yhä vieläkin sanovat synniksi. Kirjan tyyli oli omituisen säkenöivä, samalla kertaa vilkas ja hämärä, täynnä jargonia ja vanhentuneita puheenparsia, teknillisiä sanoja ja kaunopuheisia kuvauksia, jotka ovat luontaisia ranskalaisen, symbolisen koulun hienoimmille taiteilijoille. Vertauskuvat olivat kuin jättiläis-orkidejoja, väriltään yhtä herkullisia kuin nekin. Himojen elämä oli kuvattu salaperäisen filosofian käsitteillä. Ajoittain saattoi tuskin käsittää lukiko keskiaikaisen pyhimyksen yliaistillisia purkauksia vai uudenaikaisen synnintekijän sairaalloisia tunnustuksia. Se oli myrkyllinen kirja. Raskas suitsutuksen tuoksu tuntui nousevan sen lehdiltä ja hämmentävän aivoja. Vain lauseitten rytmi, niiden hieno, yksitoikkoinen musiikki, jossa monimutkaiset loppusäkeet ja taiteelliset virtaukset uudistuivat, herättivät nuorukaisessa hänen siirtyessään luvusta lukuun, haaveentapaisen mielentilan, sairaalloisen horroksen, jotta hän ei huomannut, että ilta alkoi jo hämärtää ja varjot hiipiä sisään.

Wolkenlos, von einem einzigen Stern durchstochen, glimmte ein kupfern grüner Himmel durch die Scheiben. Er las bei seinem blassen Licht weiter, bis er nicht mehr sehen konnte. Dann, nachdem sein Diener ihn mehrmals erinnert hatte, wie spät es sei, stand er auf, ging in das anstoßende Zimmer, legte das Buch auf das Florentiner Tischchen, das immer neben seinem Bett stand, und fing an, sich umzuziehn.

Pilvettömänä, vain yksinäisen tähden valaisemana vaskenvihreä taivas loisti ikkunasta sisään. Hän luki edelleen kalpeassa valossa, kunnes hän ei nähnyt enää mitään. Vasta sitten kun kamaripalvelija oli käynyt useamman kerran huomauttamassa hänelle, että oli jo myöhäistä, hän nousi ja astui viereiseen huoneesen, ja laskettuaan kirjan pienelle firenzeläiselle pöydälle vuoteensa viereen, hän alkoi pukeutua päivällisiä varten.

Es war fast neun Uhr, als er im Klub ankam, wo er Lord Henry mit sehr verdrossenem Gesicht allein im Nebenzimmer sitzen fand.

Kello oli jo melkein yhdeksän, kun hän saapui klubiin, jossa lordi Henry istui yksin seurusteluhuoneessa ja näytti hyvin harmistuneelta.

»Es tut mir so leid, Harry,« rief er, »aber es ist in Wahrheit ganz deine eigene Schuld. Das Buch, das du mir geschickt hast, hat mich so bezaubert, daß ich tatsächlich nicht wußte, wie spät es ist.«

"Olen kovin pahoillani, Harry", huudahti Dorian, "mutta syy on kokonaan sinun. Tuo kirja, jonka sinä lähetit minulle kiehtoi minun mieleni siihen määrin, että unohdin kokonaan ajan kulun."

»Ja, ich dachte mir, daß es dir gefällt,« erwiderte Lord Henry und erhob sich.

"Niin, arvasinhan sen, että sinä pitäisit siitä", vastasi lordi Henry nousten ylös tuoliltaan.

»Ich sagte nicht, daß es mir gefällt, Harry. Ich sagte, es bezauberte mich. Das ist ein großer Unterschied.«

"En minä sanonut pitäväni siitä, Harry. Minä sanoin että se kiehtoi minun mieleni. Siinä, on suuri eroitus."

»Ah, das hast du herausgefunden?« sagte Lord Henry. Und sie gingen zusammen ins Speisezimmer.

"Ah, oletko sinä huomannut sen?" mutisi lordi Henry. Ja he menivät yhdessä ruokasaliin.