The Picture of Dorian Gray.  Oscar Wilde
Chapter 7. (Luku 7. LUKU VII)
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

For some reason or other, the house was crowded that night, and the fat Jew manager who met them at the door was beaming from ear to ear with an oily tremulous smile. He escorted them to their box with a sort of pompous humility, waving his fat jewelled hands and talking at the top of his voice. Dorian Gray loathed him more than ever. He felt as if he had come to look for Miranda and had been met by Caliban. Lord Henry, upon the other hand, rather liked him. At least he declared he did, and insisted on shaking him by the hand and assuring him that he was proud to meet a man who had discovered a real genius and gone bankrupt over a poet. Hallward amused himself with watching the faces in the pit. The heat was terribly oppressive, and the huge sunlight flamed like a monstrous dahlia with petals of yellow fire. The youths in the gallery had taken off their coats and waistcoats and hung them over the side. They talked to each other across the theatre and shared their oranges with the tawdry girls who sat beside them. Some women were laughing in the pit. Their voices were horribly shrill and discordant. The sound of the popping of corks came from the bar.

Miten lie ollutkaan tänä iltana, teatteri oli täpösen täynnä, ja lihava juutalainen johtaja oli heitä ovella vastassa, kiiltävä, väräjävä hymyily huulilla, joka veti hänen suunsa aina korviin saakka. Hän saattoi heidät aitioon jonkunmoisella korskealla nöyryydellä, liikutteli lihavia, hohtokivillä koristettuja sormiaan ja puhui kimakalla äänellä. Dorian Gray inhosi häntä nyt enemmän kuin koskaan ennen. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi tullut katselemaan Mirandaa ja nähnytkin Calibanin. Lordi Henryä hän sitä vastoin melkein miellytti. Ainakin hän sitä vakuutti ja pudisti hänen kättänsä. Ja samalla hän sanoi olevansa ylpeä tavatessaan miehen, joka oli keksinyt todellisen neron ja kärsinyt vararikon runoilijan vuoksi. Hallward katseli huviksensa takapermannolla istuvia ihmisiä. Kuumuus oli hirveän tukahduttava ja jättiläiskruunu loisti kuin suuri kultalehtinen georgini. Nuoret miehet gallerialla olivat riisuneet yltään takit ja liivit ja ripustaneet ne laidan yli. He puhuivat toisilleen teatterin poikki ja söivät appelsiineja prameapukuisten tyttöjen kanssa, jotka istuivat heidän rinnallaan. Muutamat naiset takapermannolla naureskelivat. Heidän äänensä olivat kimakat ja epäsointuiset. Korkkien paukkumista kuului ravintolan puolelta.

"What a place to find one's divinity in!" said Lord Henry.

"Onpa tämäkin paikka, josta jumalattarensa voi löytää!" sanoi lordi
Henry.

"Yes!" answered Dorian Gray. "It was here I found her, and she is divine beyond all living things. When she acts, you will forget everything. These common rough people, with their coarse faces and brutal gestures, become quite different when she is on the stage. They sit silently and watch her. They weep and laugh as she wills them to do. She makes them as responsive as a violin. She spiritualizes them, and one feels that they are of the same flesh and blood as one's self."

"Niin!" vastasi Dorian Gray. "Täältä minä hänet löysin, ja hän on jumalallisin kaikista elävistä olennoista. Kun hän näyttelee, niin unohtaa koko maailman. Nämä kurjat, raa'at ihmiset, joilla on karheat kasvot ja epähieno käytös, muuttuvat kerrassaan, kun hän astuu näyttämölle. He istuvat hiljaa ja katselevat häntä. He itkevät ja nauravat hänen käskystänsä. Hän saa heidät yhtä herkiksi kuin viulun. Hän hypnotiseraa heitä, ja silloin tuntee selvästi, että he ovat samaa lihaa ja verta kuin mekin."

"The same flesh and blood as one's self! Oh, I hope not!" exclaimed Lord Henry, who was scanning the occupants of the gallery through his opera-glass.

"Samaa lihaa ja verta kuin mekin! Ah, toivottavasti ei!" huudahti lordi
Henry, joka tarkasteli galleriayleisöä kiikarillansa.

"Don't pay any attention to him, Dorian," said the painter. "I understand what you mean, and I believe in this girl. Any one you love must be marvellous, and any girl who has the effect you describe must be fine and noble. To spiritualize one's age--that is something worth doing. If this girl can give a soul to those who have lived without one, if she can create the sense of beauty in people whose lives have been sordid and ugly, if she can strip them of their selfishness and lend them tears for sorrows that are not their own, she is worthy of all your adoration, worthy of the adoration of the world. This marriage is quite right. I did not think so at first, but I admit it now. The gods made Sibyl Vane for you. Without her you would have been incomplete."

"Älä välitä hänestä, Dorian", sanoi maalari. "Minä ymmärrän, mitä sinä tarkoitat, ja minä uskon tuohon tyttöön. Jokaisen, jota sinä rakastat, täytyy olla ihmeellisen, ja jokainen tyttö, joka voi vaikuttaa toisiin sillä tavalla kuin sinä kuvailet, on varmaan hieno ja jalo. Hallita omia aikalaisiaan — sitä kannattaa tehdä. Jos tuo tyttö voi antaa sielun noille ihmisille, jotka ovat eläneet ilman sitä, jos hän voi herättää kauneudentunteen ihmisissä, joiden elämä on ollut likainen ja ruma, jos hän voi karkoittaa heidän itsekkäisyytensä ja opettaa heitä itkemään toisten surujen tähden, niin hän täydellisesti ansaitsee sinun ihailuasi, ansaitsee koko maailman ihailun. Minä hyväksyn täydellisesti sinun naimisesi. Ensin en ollut sitä mieltä, mutta nyt myönnän sinun olevan oikeassa. Jumalat ovat luoneet Sibyl Vanen sinua varten. Ilman häntä et olisi ollut täydellinen."

"Thanks, Basil," answered Dorian Gray, pressing his hand. "I knew that you would understand me. Harry is so cynical, he terrifies me. But here is the orchestra. It is quite dreadful, but it only lasts for about five minutes. Then the curtain rises, and you will see the girl to whom I am going to give all my life, to whom I have given everything that is good in me."

"Kiitos, Basil", vastasi Dorian Gray pusertaen hänen kättään. "Minä tiesin, että sinä ymmärtäisit minua. Harry on niin kyynillinen, hän peloittaa minua. Mutta nyt soitto alkaa. Se on aivan hirveää, mutta sitä ei kestä enempää kuin viisi minuuttia. Sitten esirippu nousee, ja te saatte nähdä tytön, jolle minä olen valmis uhraamaan koko elämäni, jolle olen antanut kaiken sen mikä minussa on hyvää."

A quarter of an hour afterwards, amidst an extraordinary turmoil of applause, Sibyl Vane stepped on to the stage. Yes, she was certainly lovely to look at--one of the loveliest creatures, Lord Henry thought, that he had ever seen. There was something of the fawn in her shy grace and startled eyes. A faint blush, like the shadow of a rose in a mirror of silver, came to her cheeks as she glanced at the crowded enthusiastic house. She stepped back a few paces and her lips seemed to tremble. Basil Hallward leaped to his feet and began to applaud. Motionless, and as one in a dream, sat Dorian Gray, gazing at her. Lord Henry peered through his glasses, murmuring, "Charming! charming!"

Neljännestuntia myöhemmin myrskyisten suosionosoitusten kajahtaessa Sibyl Vane astui näyttämölle. Niin, hän oli todellakin ihastuttava — suloisin olento, arveli lordi Henry, mitä hän koskaan ennen oli nähnyt. Hänen arat liikkeensä ja hämmästyneet silmänsä muistuttivat metsähirveä. Hieno puna, ikäänkuin ruusun varjo hopeakuvastimen pinnalla, kohosi hänen poskilleen kun hän katseli täyttä, ihastunutta katsomoa. Hän astui pari askelta taakse, ja hänen huulensa näyttivät vavahtavan. Basil Hallward kohosi pystyyn ja alkoi taputtaa käsiään. Liikkumatta, ikäänkuin unessa, istui Dorian Gray katsellen häntä. Lordi Henry tähysteli kiikarillaan ja mutisi: "Ihastuttava! Ihastuttava!"

The scene was the hall of Capulet's house, and Romeo in his pilgrim's dress had entered with Mercutio and his other friends. The band, such as it was, struck up a few bars of music, and the dance began. Through the crowd of ungainly, shabbily dressed actors, Sibyl Vane moved like a creature from a finer world. Her body swayed, while she danced, as a plant sways in the water. The curves of her throat were the curves of a white lily. Her hands seemed to be made of cool ivory.

Näyttämö esitti pylvähikköä Capuletin talossa, ja Romeo oli astunut pyhiinvaeltajan puvussaan näyttämölle yhdessä Mercution ja toisten ystäviensä kanssa. Orkesteri soitti niin hyvin kuin se taisi muutamia tahteja ja tanssi alkoi. Keskellä kömpelöjen, huonosti puettujen näyttelijöiden joukkoa liikkui Sibyl Vane ikäänkuin ilmestys ihanammasta maailmasta. Hänen vartalonsa huojui tanssissa kuin kukka veden pinnalla. Hänen kaulansa oli kaareva kuin valkoisen liljan varsi. Hänen kätensä näyttivät olevan veistetyt viileästä norsunluusta.

Yet she was curiously listless. She showed no sign of joy when her eyes rested on Romeo. The few words she had to speak--

Mutta hän tuntui ihmeen väliäpitämättömältä. Hän ei osoittanut vähintäkään iloa luodessaan silmänsä Romeoon. Nuo muutamat sanat, jotka hänellä oli sanottavana:

Good pilgrim, you do wrong your hand too much,
Which mannerly devotion shows in this;
For saints have hands that pilgrims' hands do touch,
And palm to palm is holy palmers' kiss--

Kätenne täten liiaks syytä saa, se hartahan vaan täytti toiminnon; saa pyhän kättä hurskas koskettaa, ja kädenanto hurskaan muisku on —

with the brief dialogue that follows, were spoken in a thoroughly artificial manner. The voice was exquisite, but from the point of view of tone it was absolutely false. It was wrong in colour. It took away all the life from the verse. It made the passion unreal.

sekä seuraavan lyhyen puhelun hän lausui lävitsensä teeskennellyllä tavalla. Ääni oli ihana, mutta sen sävy oli aivan väärä. Sen värityskin oli väärä. Se hävitti kokonaan kaiken elon runosta. Se teki intohimon epätodelliseksi.

Dorian Gray grew pale as he watched her. He was puzzled and anxious. Neither of his friends dared to say anything to him. She seemed to them to be absolutely incompetent. They were horribly disappointed.

Dorian Gray kalpeni tarkatessaan häntä. Hän oli aivan ymmällä ja tuskissansa. Ei kumpainenkaan hänen ystävistänsä uskaltanut sanoa hänelle sanaakaan. Tyttö oli heidän mielestään kerrassaan mahdoton. He olivat hirveästi pettyneet.

Mutta he tiesivät, että jokaisen Julian tulikoetus oli toisen näytöksen balkongikohtauksessa. He odottivat sitä. Jos hän siinäkin pettäisi, niin hänestä ei ollut mihinkään.

Yet they felt that the true test of any Juliet is the balcony scene of the second act. They waited for that. If she failed there, there was nothing in her.

She looked charming as she came out in the moonlight. That could not be denied. But the staginess of her acting was unbearable, and grew worse as she went on. Her gestures became absurdly artificial. She overemphasized everything that she had to say. The beautiful passage--

Hän näytti ihastuttavalta astuessaan kuutamoon. Sitä ei voinut kieltää. Mutta hänen teeskennelty näyttelemisensä oli sietämätöntä ja yltyi vain mitä pitemmälle hän pääsi. Hänen liikkeensä olivat järjettömän luonnottomia. Hän liioitteli kaikkea mitä hänen tuli sanoa. Tuon ihanan kohdan —

    Yön huntu, näet, on kasvoillani; muuten
    häpeän puna punais poskeni,
    kun puheeni sa tämänöiset kuulit —

Thou knowest the mask of night is on my face,
Else would a maiden blush bepaint my cheek
For that which thou hast heard me speak to-night--

hän lausui koulutytön kiusallisella täsmällisyydellä, jota joku toisluokkainen kaunoluvun opettaja on opettanut lausumaan. Kun hän nojautui balkongin yli ja tuli tähän ihanaan kohtaan —

was declaimed with the painful precision of a schoolgirl who has been taught to recite by some second-rate professor of elocution. When she leaned over the balcony and came to those wonderful lines--

Iloni vaikk' olet, tänöisestä en liitost' iloitse. Se liian nopsaa, kiireist', äkkinäist' on; se liiaks salaman on kaltaista, mi taukoo, ennenkuin saat sanotuksi: nyt salamoipi! Armas, hyvää yötä! Taas yhtyissämme, lemmen itu tämä on kaunis kukka, kesän kypsyttämä —

Although I joy in thee,
I have no joy of this contract to-night:
It is too rash, too unadvised, too sudden;
Too like the lightning, which doth cease to be
Ere one can say, "It lightens." Sweet, good-night!
This bud of love by summer's ripening breath
May prove a beauteous flower when next we meet--

niin hän lausui sanat, ikäänkuin niillä ei olisi ollut mitään merkitystä hänelle. Se ei ollut hermostumista, sillä hän oli aivan tyyni. Se oli vain huonoa taidetta. Täydellinen fiasko.

she spoke the words as though they conveyed no meaning to her. It was not nervousness. Indeed, so far from being nervous, she was absolutely self-contained. It was simply bad art. She was a complete failure.

Kappale ei voinut ylläpitää edes takapermannon ja gallerian sivistymättömän yleisön innostusta. He tulivat levottomiksi ja alkoivat puhua ääneen ja viheltää. Juutalainen, joka seisoi etuparven perällä polki jalkaansa ja kiroili vihoissaan. Ainoa levollinen henkilö oli tyttö itse.

Even the common uneducated audience of the pit and gallery lost their interest in the play. They got restless, and began to talk loudly and to whistle. The Jew manager, who was standing at the back of the dress-circle, stamped and swore with rage. The only person unmoved was the girl herself.

Toisen näytöksen jälkeen alkoivat myrskyiset vihellykset, ja lordi Henry nousi tuoliltaan ja pani päällystakin päälleen. "Tyttö on ihmeen kaunis, Dorian", hän sanoi, "mutta hän ei osaa näytellä. Lähdetään pois."

When the second act was over, there came a storm of hisses, and Lord Henry got up from his chair and put on his coat. "She is quite beautiful, Dorian," he said, "but she can't act. Let us go."

"Minä tahdon nähdä näytelmän loppuun asti", sanoi nuorukainen kovalla, katkeralla äänellä. "Olen kovin pahoillani, että teiltä minun tähteni on mennyt kokonainen ilta hukkaan. Teidän täytyy suoda se minulle anteeksi."

"I am going to see the play through," answered the lad, in a hard bitter voice. "I am awfully sorry that I have made you waste an evening, Harry. I apologize to you both."

"Rakas Dorian, minun luullakseni miss Vane on huononvointinen", keskeytti Hallward puhetta. "Me tulemme uudestaan toisen kerran."

"My dear Dorian, I should think Miss Vane was ill," interrupted Hallward. "We will come some other night."

"Minä toivoisin, että hän olisi huononvointinen", vastasi Dorian. "Mutta minusta tuntui, että hän aivan yksinkertaisesti vain on tunteeton ja kylmä. Hän on kokonaan muuttunut. Eilen illalla hän oli suuri taiteilija. Tänään hän on tuskin tavallinen, keskinkertainen näyttelijä."

"I wish she were ill," he rejoined. "But she seems to me to be simply callous and cold. She has entirely altered. Last night she was a great artist. This evening she is merely a commonplace mediocre actress."

"Älä puhu noin ihmisestä, jota sinä rakastat, Dorian. Rakkaus on ihmeellisempi kuin taide."

"Don't talk like that about any one you love, Dorian. Love is a more wonderful thing than art."

"They are both simply forms of imitation," remarked Lord Henry. "But do let us go. Dorian, you must not stay here any longer. It is not good for one's morals to see bad acting. Besides, I don't suppose you will want your wife to act, so what does it matter if she plays Juliet like a wooden doll? She is very lovely, and if she knows as little about life as she does about acting, she will be a delightful experience. There are only two kinds of people who are really fascinating--people who know absolutely everything, and people who know absolutely nothing. Good heavens, my dear boy, don't look so tragic! The secret of remaining young is never to have an emotion that is unbecoming. Come to the club with Basil and myself. We will smoke cigarettes and drink to the beauty of Sibyl Vane. She is beautiful. What more can you want?"

"Ne ovat kumpikin vain eri matkimismuotoja", huomautti lordi Henry. "Mutta lähdetään nyt pois. Dorian, älä sinäkään jää tänne. Huono näytteleminen ei vaikuta hyvää ihmisen moraaliin. Sitä paitsi en luule, että vaadit vaimoasi näyttelemään. Mitäpä sillä siis väliä, vaikka hän näytteleekin Juliaa kuin puunukke? Hän on hyvin suloinen, ja jos hän tuntee elämää yhtä vähän kuin näyttelemistaidetta, niin hän on sinulle ihastuttava kokemus. On olemassa vain kaksi lajia ihmisiä, jotka todellakin ovat ihastuttavia — ne, jotka tietävät aivan kaikki, ja ne, jotka eivät tiedä kerrassaan mitään. Hyvä Jumala, rakas ystävä, älä näytä noin traagilliselta! Nuorena pysymisen salaisuus on siinä, ettei koskaan antaudu sellaisten liikutusten valtaan, jotka ovat meille sopimattomia. Tule klubiin Basilin ja minun kanssani. Me poltamme tupakkaa ja juomme Sibyl Vanen kauneuden maljan. Hän on kaunis. Mitä muuta sinä haluat?"

"Go away, Harry," cried the lad. "I want to be alone. Basil, you must go. Ah! can't you see that my heart is breaking?" The hot tears came to his eyes. His lips trembled, and rushing to the back of the box, he leaned up against the wall, hiding his face in his hands.

"Mene pois, Harry", huudahti nuorukainen. "Minä tahdon olla yksin. Basil, sinunkin täytyy lähteä. Oi! ettekö näe, että sydämeni on pakahtua?" Kuumat kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Hänen huulensa vapisivat ja hyökäten aition perälle hän nojautui seinää vasten peittäen kasvonsa käsiinsä.

"Lähdetään pois, Basil", sanoi lordi Henry tavattoman hellä sävy äänessään; ja molemmat nuoret miehet läksivät yhdessä pois.

"Let us go, Basil," said Lord Henry with a strange tenderness in his voice, and the two young men passed out together.

A few moments afterwards the footlights flared up and the curtain rose on the third act. Dorian Gray went back to his seat. He looked pale, and proud, and indifferent. The play dragged on, and seemed interminable. Half of the audience went out, tramping in heavy boots and laughing. The whole thing was a fiasco. The last act was played to almost empty benches. The curtain went down on a titter and some groans.

Vähän myöhemmin ramppitulet sytytettiin, esirippu nousi ja kolmas näytös alkoi. Dorian Gray palasi paikoilleen. Hän näytti kalpealta, kopealta ja välinpitämättömältä. Näytelmä kului vitkalleen eteenpäin ja tuntui loppumattomalta. Puolet yleisöä läksi ulos kopistaen raskaissa jalkineissaan ja ääneensä naureskellen. Se oli täydellinen fiasko. Viimeinen näytös näyteltiin melkein tyhjille penkeille. Esiripun laskeutuessa kuului tirskunaa ja rähinää.

As soon as it was over, Dorian Gray rushed behind the scenes into the greenroom. The girl was standing there alone, with a look of triumph on her face. Her eyes were lit with an exquisite fire. There was a radiance about her. Her parted lips were smiling over some secret of their own.

Niinpian kuin näytäntö oli lopussa kiiruhti Dorian Gray kulissien taakse näyttelijöiden lämpiöön. Tyttö seisoi siellä yksin riemuisa ilme kasvoissaan. Hänen silmissään paloi ihmeellinen tuli. Hänen ympärillään loisti sädekehä. Hänen puoleksi avonaiset huulensa hymyilivät omalle salaisuudelleen.

Kun Dorian astui sisään, niin tyttö katsahti häneen ja ääretön onni kuvastui hänen kasvoihinsa.

"Kuinka huonosti minä näyttelin tänään, Dorian!" hän huudahti.

When he entered, she looked at him, and an expression of infinite joy came over her. "How badly I acted to-night, Dorian!" she cried.

"Horribly!" he answered, gazing at her in amazement. "Horribly! It was dreadful. Are you ill? You have no idea what it was. You have no idea what I suffered."

"Hirvittävästi!" hän vastasi katsoen hämmästyksissään tyttöön — "hirvittävästi! Se oli julmaa. Oletko sairas? Sinulla ei ole aavistustakaan siitä millaista se oli. Et tiedä kuinka julmasti minä kärsin."

The girl smiled. "Dorian," she answered, lingering over his name with long-drawn music in her voice, as though it were sweeter than honey to the red petals of her mouth. "Dorian, you should have understood. But you understand now, don't you?"

Tyttö hymyili. "Dorian", hän vastasi lausuen vitkalleen hänen nimensä sointuvalla äänellään, ikäänkuin se olisi ollut hunajatakin makeampaa hänen punoittaville huulilleen — "Dorian, sinun olisi pitänyt ymmärtää. Mutta ymmärräthän sinä sen ainakin nyt?"

"Mitä minun tulisi ymmärtää?" kysyi hän äkeissään.

"Understand what?" he asked, angrily.

"Why I was so bad to-night. Why I shall always be bad. Why I shall never act well again."

"Minkä vuoksi tänään niin huonosti näyttelin. Minkä vuoksi tästä lähin aina tulen huonosti näyttelemään. Miksi en enää koskaan voi hyvin näytellä."

He shrugged his shoulders. "You are ill, I suppose. When you are ill you shouldn't act. You make yourself ridiculous. My friends were bored. I was bored."

Dorian kohautti olkapäitään. "Sinä olet sairas. Sinun ei pitäisi sairaana näytellä. Sinä teet itsesi naurettavaksi. Sinä tuskastutit minun ystäviäni. Ja sinä tuskastutit minua."

She seemed not to listen to him. She was transfigured with joy. An ecstasy of happiness dominated her.

Tyttö ei näyttänyt kuuntelevan häntä. Ilo oli kokonaan muuttanut hänet.
Hän oli onnen hurmauksen vallassa.

"Dorian, Dorian," she cried, "before I knew you, acting was the one reality of my life. It was only in the theatre that I lived. I thought that it was all true. I was Rosalind one night and Portia the other. The joy of Beatrice was my joy, and the sorrows of Cordelia were mine also. I believed in everything. The common people who acted with me seemed to me to be godlike. The painted scenes were my world. I knew nothing but shadows, and I thought them real. You came--oh, my beautiful love!--and you freed my soul from prison. You taught me what reality really is. To-night, for the first time in my life, I saw through the hollowness, the sham, the silliness of the empty pageant in which I had always played. To-night, for the first time, I became conscious that the Romeo was hideous, and old, and painted, that the moonlight in the orchard was false, that the scenery was vulgar, and that the words I had to speak were unreal, were not my words, were not what I wanted to say. You had brought me something higher, something of which all art is but a reflection. You had made me understand what love really is. My love! My love! Prince Charming! Prince of life! I have grown sick of shadows. You are more to me than all art can ever be. What have I to do with the puppets of a play? When I came on to-night, I could not understand how it was that everything had gone from me. I thought that I was going to be wonderful. I found that I could do nothing. Suddenly it dawned on my soul what it all meant. The knowledge was exquisite to me. I heard them hissing, and I smiled. What could they know of love such as ours? Take me away, Dorian--take me away with you, where we can be quite alone. I hate the stage. I might mimic a passion that I do not feel, but I cannot mimic one that burns me like fire. Oh, Dorian, Dorian, you understand now what it signifies? Even if I could do it, it would be profanation for me to play at being in love. You have made me see that."

"Dorian, Dorian", hän huudahti, "ennenkuin tunsin sinut, näytteleminen oli minun todellista elämääni. Vain teatterissa minä elin. Minä luulin sitä todellisuudeksi. Yhtenä iltana olin Rosalinda, toisena Portia. Beatricen ilo oli minun iloani ja Cordelian suru minun suruani. Minä uskoin kaikkeen. Nuo kehnot ihmiset, joiden kanssa näyttelin, olivat minusta jumalallisia. Maalatut näyttämöt olivat minun maailmani. En tuntenut muuta kuin varjoja, ja minä luulin niitä todellisiksi. Sitten sinä tulit minun kaunis armaani! — ja sinä vapautit minun sieluni vankeudesta. Sinä opetit minulle, mitä todellinen todellisuus on. Tänä iltana, ensi kertaa eläissäni, oivalsin miten onttoa, petollista ja kehnoa se komeus oli, jossa minä olin näytellyt. Tänä iltana ensi kertaa minä huomasin, miten hirveä, vanha ja maalattu Romeo oli, että kuutamo puutarhassa oli väärää, että näyttämöllepano oli kehnoa ja että sanat, joita minun tuli lausua, olivat epätodellisia, eivät olleetkaan minun sanojani, eivät olleet sitä, mitä minä halusin sanoa. Sinä olit antanut minulle jotakin korkeampaa, jotakin jota taide vain kuvastaa. Sinä olit saattanut minua ymmärtämään mitä rakkaus todellakin on. Armaani! Armaani! Satuprinssini! Elämänruhtinaani! Minä olen kyllästynyt varjoihin. Sinä olet minulle paljoa enemmän kuin kaikki taide. Mitä minua näyttämönuket liikuttavat? Kun tulin tänne tänään, niin en käsittänyt, että kaikki oli muuttunut. Luulin voivani näytellä aivan erinomaisesti, mutta huomasinkin etten voinutkaan. Äkkiä minulle kaikki selvisi. Ja tuo tieto oli ihana. Minä kuulin heidän vihellyksensä ja minä vain hymyilin. Mitäpä he saattoivat tietää sellaisesta rakkaudesta kuin meidän? Vie minut pois täältä, Dorian — ota minut mukanasi jonnekin, jossa voimme olla aivan yksin. Minä vihaan näyttämöä. Minä voin näytellä intohimoa, jota en tunne, mutta sitä, mikä polttaa minua kuin tuli, en kykene näyttelemään. Oi, Dorian, Dorian, ymmärräthän sinä nyt mitä minä tarkoitin? Vaikka voisinkin, niin olisi se häväistystä jos näyttelisin kun itse olen rakastunut. Sinä olet sen opettanut minulle."

He flung himself down on the sofa and turned away his face. "You have killed my love," he muttered.

Dorian heittäytyi sohvalle ja käänsi pois kasvonsa. "Sinä olet tappanut minun rakkauteni", hän mutisi.

She looked at him in wonder and laughed. He made no answer. She came across to him, and with her little fingers stroked his hair. She knelt down and pressed his hands to her lips. He drew them away, and a shudder ran through him.

Tyttö katsoi ihmeissään häneen ja naurahti. Dorian ei vastannut mitään. Tyttö tuli hänen luoksensa ja siveli hennoilla sormillaan hänen hiuksiaan. Hän polvistui hänen eteensä ja painoi hänen kätensä huuliaan vastaan. Dorian veti ne pois ja väristys kulki hänen ruumiinsa läpi.

Then he leaped up and went to the door. "Yes," he cried, "you have killed my love. You used to stir my imagination. Now you don't even stir my curiosity. You simply produce no effect. I loved you because you were marvellous, because you had genius and intellect, because you realized the dreams of great poets and gave shape and substance to the shadows of art. You have thrown it all away. You are shallow and stupid. My God! how mad I was to love you! What a fool I have been! You are nothing to me now. I will never see you again. I will never think of you. I will never mention your name. You don't know what you were to me, once. Why, once ... Oh, I can't bear to think of it! I wish I had never laid eyes upon you! You have spoiled the romance of my life. How little you can know of love, if you say it mars your art! Without your art, you are nothing. I would have made you famous, splendid, magnificent. The world would have worshipped you, and you would have borne my name. What are you now? A third-rate actress with a pretty face."

Sitten hän hyökkäsi pystyyn ja astui ovelle. "Niin", huudahti hän, "sinä olet tappanut minun rakkauteni. Ennen sinä kiihoitit minun mielikuvitustani. Nyt et edes herätä uteliaisuuttani. Sinä et vaikuta minuun vähimmälläkään tavalla. Minä rakastin sinua siksi, että olit ihmeellinen, siksi että olit nerokas, siksi että sinä toteutit suurten runoilijoiden unelmia ja annoit eloa ja väriä taiteen varjoille. Sinä olet nyt heittänyt kaikki pois. Sinä olet pintapuolinen ja tyhmä. Hyvä Jumala! Kuinka hullu minä olin rakastaessani sinua! Kuinka hullu minä olen ollut? Sinä et merkitse enää mitään minulle. En tahdo enää koskaan nähdä sinua. En tahdo enää mainita sinun nimeäsi. Et aavista mitä olet ollut minulle. Mitä olet ollut… Oi, en jaksa sitä ajatellakkaan! Jospa en koskaan olisi sinua nähnytkään! Sinä olet turmellut minun elämäni runoelman. Miten vähän sinä ymmärrät rakkautta, jos luulet sen kuolettavan taiteesi! Ilman taidettasi et ole mitään. Minä olisin tehnyt sinut suureksi, kuuluisaksi ja loistavaksi. Maailma olisi jumaloinut sinua ja sinä olisit kantanut minun nimeäni. Mitä sinä nyt olet? Kolmannen luokan näyttelijätär, jolla on kauniit kasvot."

The girl grew white, and trembled. She clenched her hands together, and her voice seemed to catch in her throat. "You are not serious, Dorian?" she murmured. "You are acting."

Tyttö kalpeni ja alkoi vavista. Hän väänsi käsiään ja ääni tuntui takertuvan kiinni kurkkuun.

"Sinä et ole tosissasi, Dorian?" hän mutisi. "Sinä vain näyttelet."

"Acting! I leave that to you. You do it so well," he answered bitterly.

"Vai näyttelen! Sen minä jätän sinulle. Sinä teet sitä niin mainiosti", hän vastasi katkerasti.

She rose from her knees and, with a piteous expression of pain in her face, came across the room to him. She put her hand upon his arm and looked into his eyes. He thrust her back. "Don't touch me!" he cried.

Tyttö kohosi polviltaan ja tuskallinen ilme kasvoissaan hän astui Dorian luo. Hän tarttui häntä käsivarteen kiinni ja katsoi häntä silmiin. Dorian työnsi hänet luotaan. "Älä kajoo minuun!" hän huudahti.

A low moan broke from her, and she flung herself at his feet and lay there like a trampled flower. "Dorian, Dorian, don't leave me!" she whispered. "I am so sorry I didn't act well. I was thinking of you all the time. But I will try--indeed, I will try. It came so suddenly across me, my love for you. I think I should never have known it if you had not kissed me--if we had not kissed each other. Kiss me again, my love. Don't go away from me. I couldn't bear it. Oh! don't go away from me. My brother ... No; never mind. He didn't mean it. He was in jest.... But you, oh! can't you forgive me for to-night? I will work so hard and try to improve. Don't be cruel to me, because I love you better than anything in the world. After all, it is only once that I have not pleased you. But you are quite right, Dorian. I should have shown myself more of an artist. It was foolish of me, and yet I couldn't help it. Oh, don't leave me, don't leave me." A fit of passionate sobbing choked her. She crouched on the floor like a wounded thing, and Dorian Gray, with his beautiful eyes, looked down at her, and his chiselled lips curled in exquisite disdain. There is always something ridiculous about the emotions of people whom one has ceased to love. Sibyl Vane seemed to him to be absurdly melodramatic. Her tears and sobs annoyed him.

Hiljainen valitus pääsi tytön huulilta, ja hän heittäytyi nuorukaisen jalkoihin ja makasi siinä kuin poljettu kukka. "Dorian, Dorian, älä hylkää minua!" hän kuiskasi. "Olen niin pahoillani, etten näytellyt hyvin. Minä ajattelin sinua koko ajan. Mutta minä tahdon koettaa — todellakin, minä tahdon koettaa. Minun rakkauteni sinuun, se valtasi minut niin äkkiä. Luulenpa etten koskaan olisi tuntenut sitä, jollet sinä olisi suudellut minua — jollemme olisi suudelleet toisiamme. Suutele minua, armaani. Älä jätä minua. Minun veljeni … ei, ei siitä ole väliä. Hän ei sitä tarkoittanut. Hän laski vain leikkiä. Mutta sinä, oi, etkö voi tätä iltaa antaa minulle anteeksi? Minä tahdon tehdä kovasti työtä, ja koettaa hyvittää kaikki. Älä ole minulle julma, sen vuoksi että rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Tämän ainoan kerranhan olen pahoittanut mieltäsi. Mutta sinä olet oikeassa, Dorian. Minun olisi pitänyt olla enemmän taiteilija. Minä olin järjetön; mutta en voinut sitä auttaa. Oi, älä hylkää minua, älä hylkää minua."

Kouristuksen tapainen nyyhkytys värisytti häntä. Hän käpertyi kokoon lattialla kuin haavoitettu eläin, ja Dorian Gray loi häneen kauniit silmänsä samalla kuin syvä halveksumisen ilme värähteli hänen hienopiirteisillä huulillansa. Sen ihmisen tunteenpurkaukset, jota me emme enää rakasta, tekevät meihin aina naurettavan vaikutuksen. Sibyl Vane tuntui hänestä hirveän melodraamalliselta. Hänen kyyneleensä ja nyyhkytyksensä ikävystyttivät häntä.

"I am going," he said at last in his calm clear voice. "I don't wish to be unkind, but I can't see you again. You have disappointed me."

"Minä menen", sanoi Dorian vihdoin tyynellä, selvällä äänellä. "En tahdo olla sinulle epäystävällinen, mutta minun on mahdoton sinua enää nähdä. Olet pahoittanut mieltäni."

She wept silently, and made no answer, but crept nearer. Her little hands stretched blindly out, and appeared to be seeking for him. He turned on his heel and left the room. In a few moments he was out of the theatre.

Tyttö itki hiljaa eikä vastannut mitään, mutta hän ryömi Doriania lähemmäksi. Hänen pienet kätensä ojentautuivat vaistomaisesti ja näyttivät tavoittelevan häntä. Dorian kääntyi ympäri ja läksi pois huoneesta. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän ei ollut enää teatterissa.

Where he went to he hardly knew. He remembered wandering through dimly lit streets, past gaunt, black-shadowed archways and evil-looking houses. Women with hoarse voices and harsh laughter had called after him. Drunkards had reeled by, cursing and chattering to themselves like monstrous apes. He had seen grotesque children huddled upon door-steps, and heard shrieks and oaths from gloomy courts.

Dorian tuskin tiesi minne hän meni. Hän muisti vaeltaneensa himmeästi valaistujen katujen läpi, kulkeneensa kurjien, pimeitten porttien ja synkkien talojen ohi. Kovaääniset naiset olivat raa'asti nauraen huutaneet hänen jälkeensä. Juopot olivat horjuvin askelin kulkeneet hänen ohitsensa itsekseen puhellen kuin muodottomat apinat. Hän oli nähnyt kurjia lapsia kyhnöttävän talojen kynnyksillä ja kuullut huutoa ja kirouksia pimeiltä pihamailta.

As the dawn was just breaking, he found himself close to Covent Garden. The darkness lifted, and, flushed with faint fires, the sky hollowed itself into a perfect pearl. Huge carts filled with nodding lilies rumbled slowly down the polished empty street. The air was heavy with the perfume of the flowers, and their beauty seemed to bring him an anodyne for his pain. He followed into the market and watched the men unloading their waggons. A white-smocked carter offered him some cherries. He thanked him, wondered why he refused to accept any money for them, and began to eat them listlessly. They had been plucked at midnight, and the coldness of the moon had entered into them. A long line of boys carrying crates of striped tulips, and of yellow and red roses, defiled in front of him, threading their way through the huge, jade-green piles of vegetables. Under the portico, with its grey, sun-bleached pillars, loitered a troop of draggled bareheaded girls, waiting for the auction to be over. Others crowded round the swinging doors of the coffee-house in the piazza. The heavy cart-horses slipped and stamped upon the rough stones, shaking their bells and trappings. Some of the drivers were lying asleep on a pile of sacks. Iris-necked and pink-footed, the pigeons ran about picking up seeds.

Aamun sarastaessa hän huomasi olevansa aivan lähellä Covent Gardenia. Pimeys hälveni ja vienon valon punaamana taivas kaareutui ikäänkuin ihanaksi helmeksi. Suuret vankkurit täynnä nuokkuvia liljoja vierivät vitkalleen pitkin sileää, tyhjää katua. Ilma oli täynnä kukkien väkevää tuoksua, ja niiden kauneus näytti lievittävän hänen tuskaansa. Hän seurasi kuormaa torille saakka ja katseli, miten miehet purkivat vaunulastiaan. Valkeapukuinen ajaja tarjosi hänelle muutamia kirsikoita. Hän kiitti häntä, ja ihmetteli miksikähän mies kieltäytyi ottamasta vastaan maksua, ja alkoi ääneti syödä niitä. Ne olivat sydänyön aikana poimitut ja kuun viileys oli tunkeutunut niihin. Pitkä jono poikia, jotka kantoivat suurissa koreissa monivärisiä tulpaaneja ja keltaisia ja punaisia ruusuja, kulki hänen ohitsensa tunkeutuen suurten vihanneskasojen välitse. Katoksen alla, jota harmaat, auringonpaahtamat pilarit kannattivat, odotti joukko likaisia, avopäisiä tyttöjä huutokaupan loppumista. Toiset tunkeilivat torilla olevien kahvilojen edustalla. Raskaat vankkurihevoset luisuivat ja polkivat liukkailla katukivillä, ravistellen kulkusiaan ja valjaitaan. Jotkut ajajat olivat heittäytyneet makaamaan säkkiläjälle. Kirjavakaulaiset ja punajalkaiset kyyhkyset hyppelivät edes-takaisin noukkien siemeniä.

After a little while, he hailed a hansom and drove home. For a few moments he loitered upon the doorstep, looking round at the silent square, with its blank, close-shuttered windows and its staring blinds. The sky was pure opal now, and the roofs of the houses glistened like silver against it. From some chimney opposite a thin wreath of smoke was rising. It curled, a violet riband, through the nacre-coloured air.

Hetken kuluttua Dorian Gray huusi ajuria ja ajoi kotiin. Jonkun aikaa hän seisoskeli rappusilla katsellen ympärilleen ja tarkastellen hiljaista toria, sen kiiltäviä, suljettuja ikkunoita ja kirjavia uutimia. Taivas oli nyt opaalinvärinen, ja talojen katot kimaltelivat hopeanhohteisina sitä kohti. Eräästä savupiipusta vastapäätä kohosi hieno savukiehkura. Se kierteli kuin sinipunertava nauha helmiäisvärisessä ilmassa.

In the huge gilt Venetian lantern, spoil of some Doge's barge, that hung from the ceiling of the great, oak-panelled hall of entrance, lights were still burning from three flickering jets: thin blue petals of flame they seemed, rimmed with white fire. He turned them out and, having thrown his hat and cape on the table, passed through the library towards the door of his bedroom, a large octagonal chamber on the ground floor that, in his new-born feeling for luxury, he had just had decorated for himself and hung with some curious Renaissance tapestries that had been discovered stored in a disused attic at Selby Royal. As he was turning the handle of the door, his eye fell upon the portrait Basil Hallward had painted of him. He started back as if in surprise. Then he went on into his own room, looking somewhat puzzled. After he had taken the button-hole out of his coat, he seemed to hesitate. Finally, he came back, went over to the picture, and examined it. In the dim arrested light that struggled through the cream-coloured silk blinds, the face appeared to him to be a little changed. The expression looked different. One would have said that there was a touch of cruelty in the mouth. It was certainly strange.

Suuressa kullatussa venetsialaisessa lyhdyssä, joka aikoinaan oli ryöstetty jonkun doogin gondolista ja nyt riippui suuren, tammella laudoitetun etehisen katossa, paloi yhä kolme lekuttelevaa kynttilän liekkiä, ikäänkuin ohuita, sinertäviä, tulenreunustamia terälehtiä. Hän sammutti ne ja heitettyään päällystakkinsa ja hattunsa pöydälle, hän kulki kirjaston kautta alakerroksessa olevaan makuuhuoneesensa, suureen kahdeksankulmaiseen huoneesen, jonka hän hiljattain, seuraten vastaherännyttä ylellisyyshaluansa, oli sisustuttanut uudestaan renessansitapeteilla, mitkä hän oli löytänyt asumattomasta ullakkokamarista Selby Royalista. Kun hän käänsi oven kahvaa, niin hänen silmänsä osuivat muotokuvaan, jonka Basil Hallward oli maalannut hänestä. Hän kavahti hämmästyneenä askeleen taakse. Sitten hän meni omaan huoneesensa hiukan hämmentyneen näköisenä. Epäröiden hän otti kukan takkinsa napinlävestä. Sitten hän palasi takaisin kirjastoon, astui kuvan eteen ja tarkasteli sitä. Himmeässä, heikossa valossa, joka virtasi sisään kellertävien silkkiuutimien läpi, kasvot näyttivät hiukan muuttuneilta. Ilme oli toinen kuin ennen. Olisi voinut väittää, että suun ympärillä karehteli nyt julmuuteen vivahtava piirre. Se oli hyvin merkillistä.

He turned round and, walking to the window, drew up the blind. The bright dawn flooded the room and swept the fantastic shadows into dusky corners, where they lay shuddering. But the strange expression that he had noticed in the face of the portrait seemed to linger there, to be more intensified even. The quivering ardent sunlight showed him the lines of cruelty round the mouth as clearly as if he had been looking into a mirror after he had done some dreadful thing.

Hän kääntyi poispäin, astui ikkunan ääreen ja veti ylös uutimet. Kirkas aamuvalo virtasi huoneesen ja karkoitti oudot varjot pimeihin sokkeloihin, jonne ne jäivät väräjämään. Mutta vieras ilme, jonka hän oli huomannut muotokuvan kasvoissa, näytti yhä siinä pysyvän, ja muuttuvan entistään selvemmäksi. Kimaltelevassa, voimakkaassa auringonvalossa esiintyivät julmuutta ilmaisevat piirteet suun ympärillä niin selvinä, ikäänkuin hän olisi katsahtanut peiliin suoritettuaan jonkun ilkityön.

He winced and, taking up from the table an oval glass framed in ivory Cupids, one of Lord Henry's many presents to him, glanced hurriedly into its polished depths. No line like that warped his red lips. What did it mean?

Häntä värisytti, ja otettuaan pöydältä soikean peilin, jonka kehyksessä norsunluiset kupidot kisailivat — sekin yksi lordi Henryn monista lahjoista — hän loi silmänsä nopeasti sen kiiltävää syvyyttä kohti. Sellaista piirrettä ei ollut hänen punaisten huuliensa ympärillä. Mitä tuo saattoi merkitä?

He rubbed his eyes, and came close to the picture, and examined it again. There were no signs of any change when he looked into the actual painting, and yet there was no doubt that the whole expression had altered. It was not a mere fancy of his own. The thing was horribly apparent.

Hän hieroi silmiään, astui aivan kuvan eteen ja tarkasteli sitä uudelleen. Katsellessaan itse maalausta hän ei voinut huomata minkäänlaista muutosta, mutta sittenkin ilme oli muuttunut, siitä ei ollut epäilystäkään. Se ei ollut turhaa mielikuvitusta, vaan julmaa todellisuutta.

He threw himself into a chair and began to think. Suddenly there flashed across his mind what he had said in Basil Hallward's studio the day the picture had been finished. Yes, he remembered it perfectly. He had uttered a mad wish that he himself might remain young, and the portrait grow old; that his own beauty might be untarnished, and the face on the canvas bear the burden of his passions and his sins; that the painted image might be seared with the lines of suffering and thought, and that he might keep all the delicate bloom and loveliness of his then just conscious boyhood. Surely his wish had not been fulfilled? Such things were impossible. It seemed monstrous even to think of them. And, yet, there was the picture before him, with the touch of cruelty in the mouth.

Hän heittäytyi tuoliin ja rupesi ajattelemaan. Äkkiä hänen mieleensä muistui mitä hän oli sanonut Basil Hallwardin atelierissa samana päivänä, jolloin kuva oli valmistunut. Niin, hän muisti sen täsmällensä. Hän oli lausunut sen järjettömän toiveen, että hän itse saisi pysyä nuorena, mutta että kuva vanhenisi, että hänen oma kauneutensa ei kuihtuisi, vaan että maalattu kuva kantaisi hänen intohimojensa ja syntiensä taakkaa, että maalattuun kuvaan suru ja ajatukset uurtaisivat vakonsa, mutta että hän itse saisi säilyttää vasta heränneen nuoruutensa ensi kukoistuksen ja sulouden. Oliko hänen toivonsa toteutunut? Sehän olisi ollut mahdotonta. Yksin sellainen ajatuskin oli mahdoton. Ja kuitenkin, tuossahan oli kuva hänen edessänsä, ja sen suun ympärillä karehteli julma piirre.

Cruelty! Had he been cruel? It was the girl's fault, not his. He had dreamed of her as a great artist, had given his love to her because he had thought her great. Then she had disappointed him. She had been shallow and unworthy. And, yet, a feeling of infinite regret came over him, as he thought of her lying at his feet sobbing like a little child. He remembered with what callousness he had watched her. Why had he been made like that? Why had such a soul been given to him? But he had suffered also. During the three terrible hours that the play had lasted, he had lived centuries of pain, aeon upon aeon of torture. His life was well worth hers. She had marred him for a moment, if he had wounded her for an age. Besides, women were better suited to bear sorrow than men. They lived on their emotions. They only thought of their emotions. When they took lovers, it was merely to have some one with whom they could have scenes. Lord Henry had told him that, and Lord Henry knew what women were. Why should he trouble about Sibyl Vane? She was nothing to him now.

Julma! Oliko hän ollut julma? Syy oli tytön, eikä hänen. Hän oli uneksinut, että tytöstä tulisi taiteilija, oli rakastunut häneen sen vuoksi, että hän oli luullut häntä suureksi. Sitten tyttö oli pahoittanut hänen mieltänsä. Hän oli ollut pintapuolinen ja kelvoton. Mutta sittenkin hänet valtasi katumuksen tunne, kun hän muisti miten tyttö oli maannut maassa hänen jalkojensa juuressa ja nyyhkyttänyt kuin pieni lapsi. Hän muisti miten kylmästi hän oli katsellut häntä. Miksi hän oli tuollainen? Miksi hänen sielunsa oli luotu senkaltaiseksi? Mutta olihan hänkin kärsinyt. Niinä kolmena hirveänä tuntina näytännön kestäessä hän oli kokenut koko vuosisadan tuskat ja kärsimykset. Olihan hänen oma elämänsä samanarvoinen kuin tytönkin. Tyttö oli turmellut häneltä illan, jos kohta hän oli loukannutkin tyttöä koko elämän ajaksi. Mutta naiset jaksavat kantaa surua paremmin kuin miehet. He elävät tunteillansa. He ajattelevat vain tunteitansa. Kun he ottavat rakastajan itsellensä, niin he tekevät sen vain siksi, että heillä olisi joku, jonka kanssa he voisivat saada aikaan kohtauksia. Lordi Henry oli sanonut sen hänelle ja lordi Henry tunsi naiset. Miksi hän antaisi Sibyl Vanen häiritä rauhaansa? Eihän hän merkinnyt hänelle enää mitään.

But the picture? What was he to say of that? It held the secret of his life, and told his story. It had taught him to love his own beauty. Would it teach him to loathe his own soul? Would he ever look at it again?

Mutta kuva? Millä hän sen seikan selittäisi? Siinä piili hänen elämänsä salaisuus ja se antoi ilmi hänen elämäntarinansa. Se oli opettanut häntä rakastamaan omaa kauneuttansa. Opettaisikohan se häntä inhoamaan omaa sieluaan? Voisikohan hän koskaan enää katsella sitä?

No; it was merely an illusion wrought on the troubled senses. The horrible night that he had passed had left phantoms behind it. Suddenly there had fallen upon his brain that tiny scarlet speck that makes men mad. The picture had not changed. It was folly to think so.

Ei, se oli vain harhanäky, jonka hänen kiihoittuneet aistinsa olivat nostattaneet. Vasta kulunut hirveä yö oli manannut aaveita esille. Hänen aivoihinsa oli äkkiä satanut tuota tulipunaista vihmaa, joka tekee ihmisen hulluksi. Kuva ei ollut muuttunut. Hullua oli ajatellakaan mitään sellaista.

Yet it was watching him, with its beautiful marred face and its cruel smile. Its bright hair gleamed in the early sunlight. Its blue eyes met his own. A sense of infinite pity, not for himself, but for the painted image of himself, came over him. It had altered already, and would alter more. Its gold would wither into grey. Its red and white roses would die. For every sin that he committed, a stain would fleck and wreck its fairness. But he would not sin. The picture, changed or unchanged, would be to him the visible emblem of conscience. He would resist temptation. He would not see Lord Henry any more--would not, at any rate, listen to those subtle poisonous theories that in Basil Hallward's garden had first stirred within him the passion for impossible things. He would go back to Sibyl Vane, make her amends, marry her, try to love her again. Yes, it was his duty to do so. She must have suffered more than he had. Poor child! He had been selfish and cruel to her. The fascination that she had exercised over him would return. They would be happy together. His life with her would be beautiful and pure.

Sittenkin se tarkasteli häntä kauniilla, vääristyneillä piirteillään ja julmalla hymyilyllään. Vaalea tukka loisti aamuauringon valossa. Siniset silmät kohdistuivat häneen. Ja hänen mielensä valtasi syvä säälin tunne, ei hänen itsensä, mutta oman maalatun muotokuvansa tähden. Se oli jo muuttunut, ja se muuttuisi yhä enemmän. Sen kulta kuihtuisi harmaaksi. Sen punaiset ja valkeat ruusut lakastuisivat. Jokainen synti, johon hän tekisi itsensä syypääksi, tahrasi ja turmelisi sen kauneutta. Mutta hän ei vajoaisikaan syntiin. Tuo kuva, muuttuneena tai muuttumattomana, olisi hänen omantuntonsa näkyvänä vertauskuvana. Hän vastustaisi viettelystä. Hän ei etsisi enää lordi Henryn seuraa — ei ainakaan kuuntelisi hänen myrkyllisiä teoriojaan, jotka Basil Hallwardin puutarhassa ensi kertaa olivat saattaneet hänet himoitsemaan mahdottomuuksia. Hän palaisi takaisin Sibyl Vanen luo, hyvittäisi kaikki, naisi hänet ja koettaisi rakastaa häntä jälleen. Niin, se oli hänen velvollisuutensa. Sibyl oli varmaan kärsinyt paljon enemmän kuin hän. Lapsi rukka! Hän oli ollut itsekäs ja kohdellut häntä julmasti. Lumous, joka hänet Sibylin läsnäollessa oli vallannut, palaisi varmaan takaisin. He eläisivät onnellisina yhdessä, hänen elämänsä hänen rinnallaan pysyisi kauniina ja puhtaana.

He got up from his chair and drew a large screen right in front of the portrait, shuddering as he glanced at it. "How horrible!" he murmured to himself, and he walked across to the window and opened it. When he stepped out on to the grass, he drew a deep breath. The fresh morning air seemed to drive away all his sombre passions. He thought only of Sibyl. A faint echo of his love came back to him. He repeated her name over and over again. The birds that were singing in the dew-drenched garden seemed to be telling the flowers about her.

Dorian nousi ylös ja asetti varjostimen kuvan eteen; häntä värisytti katsoessaan siihen. "Kuinka hirveää!" hän mutisi itseksensä, ja meni lasioven luo avataksensa sen. Kun hän astui ruohokentälle, niin hän veti syvältä henkeään. Raitis aamuilma näytti karkoittavan kaikki synkät ajatukset. Hän ajatteli vain Sibylia. Rakkaus heräsi hänessä jälleen heikkona kajahduksena. Hän toisti hänen nimeänsä yhä uudestaan ja uudestaan. Linnut, jotka visersivät kasteen kostuttamassa puutarhassa, näyttivät kertovan hänestä kukkasille.