The Picture of Dorian Gray.  Oscar Wilde
Chapter 16. (Luku 16. LUKU XVI.)
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

A cold rain began to fall, and the blurred street-lamps looked ghastly in the dripping mist. The public-houses were just closing, and dim men and women were clustering in broken groups round their doors. From some of the bars came the sound of horrible laughter. In others, drunkards brawled and screamed.

Kylmä sade alkoi tihkua ja likaiset katulyhdyt loistivat aaveentapaisesti kostean sumun läpi. Huvipaikkoja juuri suljettiin ja hämäriä mies- ja naisolentoja seisoi ryhmissä niiden ulkopuolella. Muutamista kapakoista kajahti raakaa naurua. Toisissa juopuneet riitelivät ja huusivat.

Lying back in the hansom, with his hat pulled over his forehead, Dorian Gray watched with listless eyes the sordid shame of the great city, and now and then he repeated to himself the words that Lord Henry had said to him on the first day they had met, "To cure the soul by means of the senses, and the senses by means of the soul." Yes, that was the secret. He had often tried it, and would try it again now. There were opium dens where one could buy oblivion, dens of horror where the memory of old sins could be destroyed by the madness of sins that were new.

Nojautuneena ajopelien selkänojaan, hattu niskassa, Dorian Gray tarkasteli suuren kaupungin likaisia häpeäpaikkoja, ja silloin-tällöin toisti itsekseen niitä sanoja, joita lordi Henry oli lausunut hänelle ensi päivänä heidän kohdatessaan toisensa: "Sielu on parannettava aistien avulla ja aistit sielun avulla." Niin, siinä koko salaisuus olikin. Hän oli sitä useasti koettanut ja hän tahtoi sitä nytkin koettaa. Oli opiumiravintoloita, joissa saattoi ostaa unohdusta, ja muita kauheita pesiä, joissa saattoi vanhojen syntien muiston upottaa uusien syntien huumeesen.

The moon hung low in the sky like a yellow skull. From time to time a huge misshapen cloud stretched a long arm across and hid it. The gas-lamps grew fewer, and the streets more narrow and gloomy. Once the man lost his way and had to drive back half a mile. A steam rose from the horse as it splashed up the puddles. The sidewindows of the hansom were clogged with a grey-flannel mist.

Kuu riippui alhaalla taivaalla aivan kuin kellertävä kallo. Aika-ajoin ojensi suunnaton, muodoton pilvi pitkän käsivartensa sen yli ja peitti sen kokonaan. Lyhdyt harvenivat harvenemistaan, kadut kapenivat ja tulivat yhä synkemmiksi. Ajuri ajoi harhaan, ja sai palata puolen peninkulmaa takaisin. Höyryä nousi hevosesta sen loiskiessa vesilätäköissä. Ajoneuvojen sivuikkunoita peitti harmaa sumu.

"To cure the soul by means of the senses, and the senses by means of the soul!" How the words rang in his ears! His soul, certainly, was sick to death. Was it true that the senses could cure it? Innocent blood had been spilled. What could atone for that? Ah! for that there was no atonement; but though forgiveness was impossible, forgetfulness was possible still, and he was determined to forget, to stamp the thing out, to crush it as one would crush the adder that had stung one. Indeed, what right had Basil to have spoken to him as he had done? Who had made him a judge over others? He had said things that were dreadful, horrible, not to be endured.

"Sielu on parannettava aistien avulla ja aistit sielun avulla!" Miten nuo sanat soivat hänen korvissansa! Hänen sielunsa, se oli kuoleman sairas. Voisivatko aistit sitä todellakin parantaa? Viatonta verta oli vuodatettu. Mikä sen voisi sovittaa? Ah! sellaista ei käynyt sovittaminen; mutta vaikka anteeksianto olikin mahdotonta, niin unohdus oli sittenkin jäljellä, ja hän oli päättänyt unohtaa, hävittää sen perinpohjin, musertaa sen kuin kyykäärmeen, joka on pistänyt jalkaan. Niin todellakin, mikä oikeus Basililla oli ollut puhua hänelle sillä tavalla kuin hän oli puhunut? Kuka oli käskenyt häntä tuomitsemaan toisia? Hän oli sanonut hänelle hirveitä asioita, joita oli mahdoton sietää.

On and on plodded the hansom, going slower, it seemed to him, at each step. He thrust up the trap and called to the man to drive faster. The hideous hunger for opium began to gnaw at him. His throat burned and his delicate hands twitched nervously together. He struck at the horse madly with his stick. The driver laughed and whipped up. He laughed in answer, and the man was silent.

Ajoneuvot hytkyivät yhä eteenpäin, joka askeleelta yhä hitaammin, niin ainakin hänestä tuntui. Hän laski ikkunan alas ja käski miehen ajaa nopeammin. Hirveä opiumin nälkä alkoi häntä kalvaa. Hänen kurkkuaan poltti ja hänen hienot kätensä puristuivat hermostuneesti. Hän löi kuin hullu kepillään hevosta. Ajuri nauroi ja iski piiskallansa. Dorian naurahti myös ja mies vaikeni.

Matka tuntui loppumattomalta ja kadut näyttivät ikäänkuin mustalta monimutkaiselta hämähäkinverkolta. Yksitoikkoisuus kävi sietämättömäksi, ja kun sumu yhä vain sakeni, niin häntä alkoi peloittaa.

The way seemed interminable, and the streets like the black web of some sprawling spider. The monotony became unbearable, and as the mist thickened, he felt afraid.

Sitten he kulkivat yksinäisten tiilitehtaiden ohi. Siellä sumu oli kevyempää, ja hän saattoi eroittaa niiden omituiset pullonmuotoiset uunit, joista liekehti oransivärisiä, viuhkanmuotoisia kiellekkeitä. Koira haukkui heitä, ja kaukaa pimeydestä kuului liitelevän lokin ääni. Hevonen kompastui raiteesen, säikähtyi ja alkoi nelistää.

Then they passed by lonely brickfields. The fog was lighter here, and he could see the strange, bottle-shaped kilns with their orange, fanlike tongues of fire. A dog barked as they went by, and far away in the darkness some wandering sea-gull screamed. The horse stumbled in a rut, then swerved aside and broke into a gallop.

After some time they left the clay road and rattled again over rough-paven streets. Most of the windows were dark, but now and then fantastic shadows were silhouetted against some lamplit blind. He watched them curiously. They moved like monstrous marionettes and made gestures like live things. He hated them. A dull rage was in his heart. As they turned a corner, a woman yelled something at them from an open door, and two men ran after the hansom for about a hundred yards. The driver beat at them with his whip.

Hetken kuluttua savitie jäi heidän taakseen ja ajoneuvot ratisivat jälleen huonosti kivetyillä kaduilla. Useimmat ikkunat olivat pimeät, silloin-tällöin vain näkyi ihmeellisiä varjokuvia valaistuja ikkunaverhoja vasten. Hän katseli niitä uteliaasti. Ne liikkuivat kuin jättiläisnuket, ja liikuttivat käsiään kuin elävät olennot. Hän vihasi niitä. Hän tunsi raivoa sydämessään. Kun he kääntyivät kadun kulmauksesta, niin joku nainen huusi heille jotakin avonaisesta ovesta, ja kaksi miestä juoksi heidän jälkeensä noin sadan metrin verran. Ajuri uhkasi heitä piiskallansa.

It is said that passion makes one think in a circle. Certainly with hideous iteration the bitten lips of Dorian Gray shaped and reshaped those subtle words that dealt with soul and sense, till he had found in them the full expression, as it were, of his mood, and justified, by intellectual approval, passions that without such justification would still have dominated his temper. From cell to cell of his brain crept the one thought; and the wild desire to live, most terrible of all man's appetites, quickened into force each trembling nerve and fibre. Ugliness that had once been hateful to him because it made things real, became dear to him now for that very reason. Ugliness was the one reality. The coarse brawl, the loathsome den, the crude violence of disordered life, the very vileness of thief and outcast, were more vivid, in their intense actuality of impression, than all the gracious shapes of art, the dreamy shadows of song. They were what he needed for forgetfulness. In three days he would be free.

Sanotaan että intohimot saattavat ajatukset kiertämään kehässä. Ja varmaa on että Dorian Grayn rikkipurrut huulet uudistivat kiusallisen yksitoikkoisesti noita sanoja sielusta ja aisteista, kunnes ne hänen mielestään sattuvasti ilmaisivat hänen oman mielentilansa, samalla kuin ne, vaatien itselleen järjen hyväksymistä, puolustivat intohimoja, joiden vallassa hän ilman tuollaista puolustustakin olisi ollut. Tuo yksi ainoa ajatus hiipi hänen aivoissansa solusta soluun; ja hurja elämisen himo, kauhistuttavin kaikista inhimillisistä haluista, kiihoitti jokaista hänen hermoansa. Rumuus, jota hän ennen oli vihannut, sen vuoksi että se teki kaikki niin todelliseksi, muuttui nyt samasta syystä hänelle rakkaaksi. Rumuus yksin oli todellista. Raaka rähinä, inhottavat pesät, hillittömän elämän hurja voima, hylkiöiden ja varkaiden pahuus, kaikki tuo oli todellisempaa voimakkaan, elävän vaikutuksensa vuoksi kuin kaikki taiteen suloiset muodot ja laulun uneksivat varjot. Niitä juuri hän tarvitsi voidakseen unohtaa. Kolmessa päivässä hän olisi vapaa.

Äkkiä ajuri nykäisemällä pysähdytti hevosen pimeän kujan päässä. Talojen matalien kattojen ja pykälälaitaisten savupiippujen takaa kohosivat laivojen mustat mastot. Valkea sumu kierteli raakapuissa kuin aaveentapaiset purjeet.

Suddenly the man drew up with a jerk at the top of a dark lane. Over the low roofs and jagged chimney-stacks of the houses rose the black masts of ships. Wreaths of white mist clung like ghostly sails to the yards.

"Näillä tienoin, herra, vai kuinka?" kysyi ajuri käheällä äänellä luukusta.

"Somewhere about here, sir, ain't it?" he asked huskily through the trap.

Dorian sätkähti ja tirkisteli ympärilleen. "Hyvä on", hän vastasi ja astuttuaan nopeasti ulos ja annettuaan lupaamansa lisämaksun ajurille, hän astui kiireesti rantaa kohti. Siellä-täällä loisti lyhdynvalo jonkun suuren kauppalaivan perältä. Sen heijastus väreili ja pirstautui vesilätäköissä. Punainen tuli kuulsi pitkämatkaisesta laivasta, joka lastasi hiiliä. Niljakas katukivitys oli aivan kuin märkä sadetakki.

Dorian started and peered round. "This will do," he answered, and having got out hastily and given the driver the extra fare he had promised him, he walked quickly in the direction of the quay. Here and there a lantern gleamed at the stern of some huge merchantman. The light shook and splintered in the puddles. A red glare came from an outward-bound steamer that was coaling. The slimy pavement looked like a wet mackintosh.

Dorian kiiruhti vasemmalle vilkaisten silloin-tällöin taaksensa, tokko kukaan häntä jäljestä seuraisi. Seitsemässä tai kahdeksassa minuutissa hän saapui pienen ränstyneen talon edustalle, joka oli ahdettu kahden rappeutuneen tehtaan väliin. Ullakkoikkunassa oli tulta. Hän pysähtyi ja kolkutti sovitulla tavalla.

He hurried on towards the left, glancing back now and then to see if he was being followed. In about seven or eight minutes he reached a small shabby house that was wedged in between two gaunt factories. In one of the top-windows stood a lamp. He stopped and gave a peculiar knock.

After a little time he heard steps in the passage and the chain being unhooked. The door opened quietly, and he went in without saying a word to the squat misshapen figure that flattened itself into the shadow as he passed. At the end of the hall hung a tattered green curtain that swayed and shook in the gusty wind which had followed him in from the street. He dragged it aside and entered a long low room which looked as if it had once been a third-rate dancing-saloon. Shrill flaring gas-jets, dulled and distorted in the fly-blown mirrors that faced them, were ranged round the walls. Greasy reflectors of ribbed tin backed them, making quivering disks of light. The floor was covered with ochre-coloured sawdust, trampled here and there into mud, and stained with dark rings of spilled liquor. Some Malays were crouching by a little charcoal stove, playing with bone counters and showing their white teeth as they chattered. In one corner, with his head buried in his arms, a sailor sprawled over a table, and by the tawdrily painted bar that ran across one complete side stood two haggard women, mocking an old man who was brushing the sleeves of his coat with an expression of disgust. "He thinks he's got red ants on him," laughed one of them, as Dorian passed by. The man looked at her in terror and began to whimper.

Hetken kuluttua hän kuuli askelia käytävästä ja ketju irroitettiin ovesta. Ovi avautui hiljaa ja Dorian astui sisään sanomatta sanaakaan tuolle muodottomalle olennolle, joka vetäytyi syrjään, kun hän astui ohi. Eteisen perällä riippui repaleinen, vihreä verho, se liehui ja lepatteli edes-takaisin kovassa tuulenhengessä, joka seurasi hänen kintereillään sisään. Hän veti sen syrjään ja astui pitkään, matalaan huoneesen, joka näytti ennen olleen kolmannen luokan tanssisali. Kirkkaat, levottomat kaasuliekit, jotka himmeinä ja vääristettyinä kuvastuivat vastakkaisella seinällä olevissa, kärpäsen likaamissa peileissä piirittivät seiniä. Rasvaiset, rihlatusta tinasta tehdyt valonheijastajat niiden takana heittivät väräjäviä valotäpliä ympäri huonetta. Lattialla oli keltaista sahajauhoa, jossa siellä-täällä oli lokaa ja mustia tahroja maahan kaadetusta likööristä. Muutamia malaijilaisia kyykötti pienen hiiliuunin ympärillä pelaten luurahoilla ja näyttäen valkoisia hampaitaan puhuessansa. Nurkassa, pää käden varassa, istui merimies kumartuneena pöydän yli, ja koreasti maalatun tarjoilupöydän ääressä, joka kulki pitkin toista pitkää seinää, seisoi kaksi kuihtunutta naista laskien leikkiä vanhan miehen kanssa, joka innolla harjasi takkinsa hihoja. "Hän luulee saaneensa punaisia muurahaisia päälleen", naureskeli toinen heistä kun Dorian kulki ohi. Mies katsoi naiseen kauhun vallassa ja alkoi vikistä.

Huoneen perällä olivat pienet portaat, jotka johtivat hämärään huoneesen. Kun Dorian hyökkäsi niiden kolmea kulunutta askelta ylös, niin raskas opiumin löyhkä henkäsi häntä vastaan. Hän veti syvältä henkeään ja hänen sieramensa värähtivät tyydytyksestä. Kun hän astui sisään, niin nuori keltatukkainen mies, joka seisoi kumartuneena lampun yli ja sytytti pitkää piippuaan, katsahti häneen ja nyökäytti päätään hiukan epäröiden.

At the end of the room there was a little staircase, leading to a darkened chamber. As Dorian hurried up its three rickety steps, the heavy odour of opium met him. He heaved a deep breath, and his nostrils quivered with pleasure. When he entered, a young man with smooth yellow hair, who was bending over a lamp lighting a long thin pipe, looked up at him and nodded in a hesitating manner.

"Oletko sinä täällä, Adrian?" mutisi Dorian.

"Missä muualla minä olisin?" hän vastasi välinpitämättömästi. "Eihän kukaan enää tahdo seurustella minun kanssani."

"Minä luulin sinun lähteneen pois Englannista."

"You here, Adrian?" muttered Dorian.

"Where else should I be?" he answered, listlessly. "None of the chaps will speak to me now."

"I thought you had left England."

"Darlington ei aio nostaa kannetta minua vastaan. Veljeni maksoi vihdoin vekselin. George ei myöskään puhuttele minua… Minulle se onkin yhdentekevää", hän lisäsi huoaten. "Niinkauan kuin ihmisellä on tätä tavaraa, niin hän ei tarvitsekkaan ystäviä. Luulenpa, että minulla on ollut liian monta ystävää".

"Darlington is not going to do anything. My brother paid the bill at last. George doesn't speak to me either.... I don't care," he added with a sigh. "As long as one has this stuff, one doesn't want friends. I think I have had too many friends."

Dorian winced and looked round at the grotesque things that lay in such fantastic postures on the ragged mattresses. The twisted limbs, the gaping mouths, the staring lustreless eyes, fascinated him. He knew in what strange heavens they were suffering, and what dull hells were teaching them the secret of some new joy. They were better off than he was. He was prisoned in thought. Memory, like a horrible malady, was eating his soul away. From time to time he seemed to see the eyes of Basil Hallward looking at him. Yet he felt he could not stay. The presence of Adrian Singleton troubled him. He wanted to be where no one would know who he was. He wanted to escape from himself.

Dorian säpsähti ja katseli luonnottomia olentoja ympärillään, jotka makasivat eriskummallisissa asennoissa repaleisilla patjoilla. Vääristyneet jäsenet, ammottavat suut ja jäykät, loistottomat silmät lumosivat hänet. Hän tiesi, missä ihmeellisissä taivaissa he nyt kituivat ja missä synkissä helveteissä uusien nautintojen salaisuudet heille selvisivät. Heidän tilansa oli parempi kuin hänen omansa. Ajatus oli kahlehtinut hänet. Muisto, ikäänkuin jokin kauhea tauti, syövytti hänen sydäntänsä. Vähä-väliä hän oli näkevinään Basil Hallwardin silmät, jotka tarkastelivat häntä. Mutta tänne hän ei sittenkään voinut jäädä. Adrian Singletonin läsnäolo häiritsi häntä. Hän tahtoi olla sellaisessa paikassa, missä ei kukaan tiennyt kuka hän oli. Hän tahtoi paeta omaa itseään.

"Minä menen toiseen paikkaan", hän sanoi hetken kuluttua.

"Varviinko?"

"Niin."

"I am going on to the other place," he said after a pause.

"Villikissa on varmaan siellä. He eivät huoli hänestä enää tänne."

"On the wharf?"

"Yes."

"That mad-cat is sure to be there. They won't have her in this place now."

Dorian ravisti olkapäitään. "Minä olen kyllästynyt rakastuneihin naisiin. Naiset, jotka vihaavat meitä, ovat paljoa hauskemmat. Sitä paitsi olo siellä on parempi."

Dorian shrugged his shoulders. "I am sick of women who love one. Women who hate one are much more interesting. Besides, the stuff is better."

"Jokseenkin yhtä hyvä."

"Minä pidän siitä enemmän. Juokaamme jotakin. Minun pitää saada jotakin suuhuni."

"Much the same."

"Minä en halua mitään", sanoi nuorukainen.

"I like it better. Come and have something to drink. I must have something."

"Tule pois vain."

"I don't want anything," murmured the young man.

"Never mind."

Adrian Singleton rose up wearily and followed Dorian to the bar. A half-caste, in a ragged turban and a shabby ulster, grinned a hideous greeting as he thrust a bottle of brandy and two tumblers in front of them. The women sidled up and began to chatter. Dorian turned his back on them and said something in a low voice to Adrian Singleton.

Adrian Singleton nousi haluttomasti ylös ja seurasi hänen mukanaan tarjoilupöydän luo. Mulatti, repaleisessa turbaanissa ja likaisessa päällystakissa tervehti ilkeästi irvistellen asettaessaan pullollisen konjakkia ja kaksi lasia heidän eteensä. Naiset tulivat lähemmäksi ja alkoivat jutella. Dorian käänsi heille selkänsä ja sanoi jotakin hiljaa Adrian Singletonille.

Toisen naisen suu vetäytyi virnistelevään hymyyn. "Kopeitapa tänäpäivänä ollaan", naureskeli hän.

A crooked smile, like a Malay crease, writhed across the face of one of the women. "We are very proud to-night," she sneered.

"Herran tähden, älkää puhuko minulle mitään", huusi Dorian polkien jalkaa. "Mitä te tahdotte? Rahaako? Tässä on. Mutta älkää enää koskaan puhutelko minua."

"For God's sake don't talk to me," cried Dorian, stamping his foot on the ground. "What do you want? Money? Here it is. Don't ever talk to me again."

Kaksi punaista tulta syttyi hetkeksi naisen pöhöttyneihin silmiin, sitten ne sammuivat taas, ja silmät olivat yhtä himmeät ja loistottomat kuin ennenkin. Hän heitti päätään ja pyyhkäisi ahneesti kädellään rahat pöydältä. Hänen toverinsa katseli häntä kateellisesti.

Two red sparks flashed for a moment in the woman's sodden eyes, then flickered out and left them dull and glazed. She tossed her head and raked the coins off the counter with greedy fingers. Her companion watched her enviously.

"Ei maksa vaivaa", huokasi Adrian Singleton. "En minä huoli palata takaisin. Mitä se hyödyttäisi? Minun on hyvä olla täällä."

"It's no use," sighed Adrian Singleton. "I don't care to go back. What does it matter? I am quite happy here."

"Kirjoitathan minulle jos tarvitset jotakin, eikö totta?" sanoi Dorian hetken kuluttua.

"Ehkä."

"Hyvää yötä sitten."

"You will write to me if you want anything, won't you?" said Dorian, after a pause.

"Hyvää yötä", vastasi nuorukainen nousten ylös portaita myöten ja pyyhki haljenneita huuliaan nenäliinalla.

"Perhaps."

"Good night, then."

"Good night," answered the young man, passing up the steps and wiping his parched mouth with a handkerchief.

Dorian astui ovelle kasvoillaan tuskallinen piirre. Kun hän veti oviverhon syrjään, niin raakaa naurua kajahti sen naisen maalatuilta huulilta, joka oli ottanut häneltä rahaa vastaan. "Siinä menee se perkeleen pukari!" hän nikotti kovalla äänellä.

Dorian walked to the door with a look of pain in his face. As he drew the curtain aside, a hideous laugh broke from the painted lips of the woman who had taken his money. "There goes the devil's bargain!" she hiccoughed, in a hoarse voice.

"Curse you!" he answered, "don't call me that."

"Kirottu nainen!" Dorian vastasi, "älä nimitä minua siksi."

Nainen naputti sormiaan. "Satuprinssin nimellä sinä tahtoisit käydä, eikö totta", hän huusi hänen jälkeensä.

She snapped her fingers. "Prince Charming is what you like to be called, ain't it?" she yelled after him.

Uninen merimies hyökkäsi pystyyn kuullessaan nuo naisen sanat ja katseli hurjana ympärilleen. Hän kuuli eteisen oven sulkeutuvan kiinni. Hän hyökkäsi ulos ikäänkuin ajaen jotakin takaa.

The drowsy sailor leaped to his feet as she spoke, and looked wildly round. The sound of the shutting of the hall door fell on his ear. He rushed out as if in pursuit.

Dorian Gray hurried along the quay through the drizzling rain. His meeting with Adrian Singleton had strangely moved him, and he wondered if the ruin of that young life was really to be laid at his door, as Basil Hallward had said to him with such infamy of insult. He bit his lip, and for a few seconds his eyes grew sad. Yet, after all, what did it matter to him? One's days were too brief to take the burden of another's errors on one's shoulders. Each man lived his own life and paid his own price for living it. The only pity was one had to pay so often for a single fault. One had to pay over and over again, indeed. In her dealings with man, destiny never closed her accounts.

Dorian Gray kiiruhti sateessa rantaa pitkin. Hän tunsi outoa liikutusta ajatellessaan Adrian Singletonia, jonka hän aivan sattumalta oli tavannut, ja hän mietti, tokko tuon nuoren elämän häviö todellakin oli hänen syyksensä luettava, niinkuin Basil Hallward niin hävyttömästi oli väittänyt. Hän puri huultaan ja hetkeksi hänen silmiinsä tuli surullinen ilme. Vaikka mitäpä se häntä liikutti? Ihmisen elämä oli liian lyhyt, jotta hän voisi kantaa olkapäillään toisen erehdyksiä. Jokainen eli omaa elämäänsä ja sai maksaa siitä oman hintansa. Sääli vain, että täytyi niin monta kertaa maksaa samasta erehdyksestä. Täytyi todellakin maksaa yhä uudestaan ja uudestaan. Kohtalon ja ihmisten välisissä asioissa ei koskaan tehty tilinpäätöstä.

There are moments, psychologists tell us, when the passion for sin, or for what the world calls sin, so dominates a nature that every fibre of the body, as every cell of the brain, seems to be instinct with fearful impulses. Men and women at such moments lose the freedom of their will. They move to their terrible end as automatons move. Choice is taken from them, and conscience is either killed, or, if it lives at all, lives but to give rebellion its fascination and disobedience its charm. For all sins, as theologians weary not of reminding us, are sins of disobedience. When that high spirit, that morning star of evil, fell from heaven, it was as a rebel that he fell.

On olemassa hetkiä, niin psykologit sanovat, jolloin synninhimo tai se mitä maailma sanoo synniksi, niin kokonaan valtaa luonnon, että jokainen hermo ruumiissa, jokainen aivojen solu on hirveässä kiihoituksessa. Miehet ja naiset sellaisina hetkinä kadottavat kokonaan tahdon vapauden. He kulkevat hirveää loppuaan kohti kuin koneet. Heillä ei ole enää mitään valintaa, ja omatunto on kuollut, tai jos se vielä elää, niin se elää vain lisätäkseen kapinan viehätystä ja tottelemattomuuden hurmausta. Sillä kaikki synnit, niinkuin teologit väsymättömästi meille muistuttavat, ovat tottelemattomuuden purkauksia. Kun tuo korkea henki, pahuuden aamutähti, syöksyi alas taivaasta, niin hän kaatui kapinoitsijana.

Callous, concentrated on evil, with stained mind, and soul hungry for rebellion, Dorian Gray hastened on, quickening his step as he went, but as he darted aside into a dim archway, that had served him often as a short cut to the ill-famed place where he was going, he felt himself suddenly seized from behind, and before he had time to defend himself, he was thrust back against the wall, with a brutal hand round his throat.

Tunteettomana, syntiin taipuvana, tahratuin mielin ja sielu kapinaa janoavana Dorian Gray kiiruhti eteenpäin, kulkien yhä nopeammin. Mutta juuri kun hän aikoi kääntyä pimeään holvikäytävään, jota oikotietä hän usein oli kulkenut mennessään erääsen pahamaiseen paikkaan, niin joku äkkiä takaa pysähdytti hänet, ja ennenkuin hän ehti puolustautuakaan, pusertui hän vasten seinää ja vahva käsi tarttui häntä kurkkuun kiinni.

Hän taisteli hurjasti henkensä puolesta ja hirveällä ponnistuksella hän riistäytyi irti tukehduttavasta puristuksesta. Samassa hän kuuli revolverin hanaa viritettävän ja näki kiiltävän piipun välkkyvän aivan päänsä kohdalla, sekä lyhyen ja lihavanpuolisen miehen hämärästi häämöittävän edessänsä.

He struggled madly for life, and by a terrible effort wrenched the tightening fingers away. In a second he heard the click of a revolver, and saw the gleam of a polished barrel, pointing straight at his head, and the dusky form of a short, thick-set man facing him.

"Mitä te tahdotte?" sanoi Dorian läähättäen.

"Olkaa hiljaa", sanoi mies. "Jos liikahdatte, niin minä ammun teidät."

"Te olette hullu. Mitä minä olen teille tehnyt?"

"What do you want?" he gasped.

"Keep quiet," said the man. "If you stir, I shoot you."

"You are mad. What have I done to you?"

"You wrecked the life of Sibyl Vane," was the answer, "and Sibyl Vane was my sister. She killed herself. I know it. Her death is at your door. I swore I would kill you in return. For years I have sought you. I had no clue, no trace. The two people who could have described you were dead. I knew nothing of you but the pet name she used to call you. I heard it to-night by chance. Make your peace with God, for to-night you are going to die."

"Te turmelitte Sibyl Vanen elämän", kuului vastaus. "Sibyl Vane oli sisareni. Hän surmasi itsensä. Sen tiedän. Hänen kuolemansa on teidän omallatunnollanne. Minä vannoin tappavani teidät. Vuosikausia olen teitä etsinyt. Minulla ei ollut minkäänlaista johdatusta eikä jälkeä. Ne molemmat, jotka olisivat voineet antaa teistä tunnusmerkkejä, olivat kuolleet. Minä en tiennyt teistä mitään muuta kuin sen lempinimen, jolla sisareni teitä nimitti. Sattumalta kuulin sen tänä iltana. Tehkää tiliä Jumalanne kanssa, sillä tänä iltana te kuolette."

Dorian Gray grew sick with fear. "I never knew her," he stammered. "I never heard of her. You are mad."

Dorian Gray oli aivan jähmettynyt pelosta. "Minä en koskaan ole tuntenut häntä", hän änkytti. "En koskaan ole kuullutkaan hänestä. Te olette hullu."

"You had better confess your sin, for as sure as I am James Vane, you are going to die." There was a horrible moment. Dorian did not know what to say or do. "Down on your knees!" growled the man. "I give you one minute to make your peace--no more. I go on board to-night for India, and I must do my job first. One minute. That's all."

"Parempi että tunnustaisitte syntinne, sillä niin totta kuin minä olen James Vane, teidän täytyy kuolla." Seurasi kauhea hetki. Dorian ei tiennyt mitä tehdä. "Alas polvillenne!" ärjyi mies. "Te saatte minuutin valmistusaikaa — ei sen enempää. Tänä iltana lähden Indiaan ja sitä ennen minun täytyy täyttää tehtäväni. Yksi minuutti. Se riittää."

Dorian's arms fell to his side. Paralysed with terror, he did not know what to do. Suddenly a wild hope flashed across his brain. "Stop," he cried. "How long ago is it since your sister died? Quick, tell me!"

Dorianin kädet vaipuivat alas. Hervottomana kauhusta hän ei tiennyt mitä tehdä. Äkkiä hurja toivo välkähti hänen aivoissansa. "Seis!" hän huudahti. "Pitkäkö aika on kulunut sisarenne kuolemasta? Pian, vastatkaa!"

"Eighteen years," said the man. "Why do you ask me? What do years matter?"

"Kahdeksantoista vuotta", vastasi mies. "Miksi sitä kysytte? Mitä vuodet merkitsevät?"

"Eighteen years," laughed Dorian Gray, with a touch of triumph in his voice. "Eighteen years! Set me under the lamp and look at my face!"

"Kahdeksantoista vuotta", naureskeli Dorian Gray riemukkaalla äänen sävyllä. "Kahdeksantoista vuotta! Viekää minut lyhdyn valoon ja katsokaa minun kasvojani!"

James Vane hesitated for a moment, not understanding what was meant. Then he seized Dorian Gray and dragged him from the archway.

James Vane epäröi hetken ymmärtämättä toisen tarkoitusta. Sitten hän tarttui Dorian Grayhin ja laahasi hänet ulos holvikäytävästä.

Dim and wavering as was the wind-blown light, yet it served to show him the hideous error, as it seemed, into which he had fallen, for the face of the man he had sought to kill had all the bloom of boyhood, all the unstained purity of youth. He seemed little more than a lad of twenty summers, hardly older, if older indeed at all, than his sister had been when they had parted so many years ago. It was obvious that this was not the man who had destroyed her life.

Hämärä, lekotteleva valo oli kyllin vahva osoittamaan James Vanelle kauheaa erehdystään, joksi hän sitä luuli, sillä miehellä, jota hän oli yrittänyt tappaa oli nuorekkaan kukoistavat ja tahrattoman puhtaat kasvot. Hän näytti olevan hiukan yli kahdenkymmenen vanha, melkein yhtä vanha kuin hänen sisarensa oli ollut heidän erotessansa monta vuotta sitten. Aivan varmaan tämä mies ei ollut tuhonnut hänen elämäänsä.

James Vane päästi kätensä irti ja hoiperteli taaksepäin. "Hyvä Jumala!
Hyvä Jumala!" hän huudahti, "ja minä kun olin murhata teidät!"

He loosened his hold and reeled back. "My God! my God!" he cried, "and I would have murdered you!"

Dorian Gray drew a long breath. "You have been on the brink of committing a terrible crime, my man," he said, looking at him sternly. "Let this be a warning to you not to take vengeance into your own hands."

Dorian Gray veti syvältä henkeään. "Te olitte vähällä tehdä itsenne syypääksi hirveään rikokseen", sanoi hän katsoen ankarasti mieheen. "Olkoon tämä teille varoituksena, ettette ota enää kostoa omiin käsiinne."

"Suokaa anteeksi, herra", mutisi James Vane. "Minä erehdyin. Satunnainen sana, jonka kuulin tuossa kirotussa kapakassa, johti minut väärille jäljille".

"Forgive me, sir," muttered James Vane. "I was deceived. A chance word I heard in that damned den set me on the wrong track."

"You had better go home and put that pistol away, or you may get into trouble," said Dorian, turning on his heel and going slowly down the street.

"Parasta että menisitte kotiin ja panisitte pois tuon pistoolin, sillä muutoin voitte joutua ikävyyksiin", sanoi Dorian kääntyen pois ja astuen hitaasti katua pitkin.

James Vane stood on the pavement in horror. He was trembling from head to foot. After a little while, a black shadow that had been creeping along the dripping wall moved out into the light and came close to him with stealthy footsteps. He felt a hand laid on his arm and looked round with a start. It was one of the women who had been drinking at the bar.

James Vane jäi katukäytävälle seisomaan kauhun vallassa. Hän vapisi kiireestä kantapäähän. Hetken kuluttua musta varjo, joka oli hiipinyt pitkin kosteaa seinää, astui valoon ja lähestyi häntä väijyvin askelin. James Vane tunsi käden tarttuvan kiinni käsivarteensa ja katsoi hämmästyen ympärilleen. Se oli toinen naisista, joka oli juonut kapakassa.

"Why didn't you kill him?" she hissed out, putting haggard face quite close to his. "I knew you were following him when you rushed out from Daly's. You fool! You should have killed him. He has lots of money, and he's as bad as bad."

"Miksi et tappanut häntä?" nainen sähisi kohottaen kuihtuneet kasvonsa aivan lähelle häntä. "Minä huomasin että hyökkäsit hänen jälkeensä Dalysta. Hullupa olit! Olisit tappanut hänet. Hänellä on paljon rahaa, ja hän on vielä pahaakin pahempi."

"He is not the man I am looking for," he answered, "and I want no man's money. I want a man's life. The man whose life I want must be nearly forty now. This one is little more than a boy. Thank God, I have not got his blood upon my hands."

"Hän ei ollut se jota etsin", vastasi James, "enkä minä halua kenenkään rahaa. Minä etsin vain erään miehen henkeä. Se mies, jonka henkeä minä etsin, on nyt lähes neljänkymmenen vanha. Tämä ei ollut juuri muuta kuin poika. Jumalan kiitos, ettei hänen verensä tahraa käsiäni."

The woman gave a bitter laugh. "Little more than a boy!" she sneered. "Why, man, it's nigh on eighteen years since Prince Charming made me what I am."

Nainen nauroi katkerasti. "Vai ei muuta kuin poika!" hän virnisteli. "Kuules, mies, siitä on pian kahdeksantoista vuotta kun satuprinssi teki minut siksi kuin mitä nyt olen."

"Sinä valehtelet!" huudahti James Vane.

"You lie!" cried James Vane.

Nainen nosti kätensä taivasta kohti. "Jumalan nimessä minä puhun totta", hän huudahti.

She raised her hand up to heaven. "Before God I am telling the truth," she cried.

"Jumalan nimessäkö?"

"Before God?"

"Strike me dumb if it ain't so. He is the worst one that comes here. They say he has sold himself to the devil for a pretty face. It's nigh on eighteen years since I met him. He hasn't changed much since then. I have, though," she added, with a sickly leer.

"Lyö minut kuuroksi, jos se ei ole totta. Hän on kaikista pahin täällä kävijöistä. Sanotaan että hän on myönyt itsensä pirulle kauniitten kasvojen hinnasta. Lähes kahdeksantoista vuotta sitten tapasin hänet ensi kertaa. Hän ei ole siitä saakka muuttunut suuresti. Mutta minä olen kyllä", hän lisäsi katsoen epätoivoissaan sivulle.

"You swear this?"

"Vannotko sen?"

"I swear it," came in hoarse echo from her flat mouth. "But don't give me away to him," she whined; "I am afraid of him. Let me have some money for my night's lodging."

"Vannon", kuului kuin kovaääninen kaiku hänen ohuitten huuliensa lomasta. "Mutta älä anna minua ilmi", hän sähisi; "minä pelkään häntä. Anna minulle hiukan rahaa yösijaa varten."

He broke from her with an oath and rushed to the corner of the street, but Dorian Gray had disappeared. When he looked back, the woman had vanished also.

James Vane raastoi itsensä kiroten hänestä irti ja hyökkäsi kadun kulmaan, mutta Dorian Gray oli jo kadonnut. Kun hän katsoi taaksensa, niin nainenkin oli hävinnyt.