Read synchronized with  Chinese  English  Portuguese  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Elizabeth oli viettänyt melkein koko yön sisarensa huoneessa ja aamulla hän voi ilokseen antaa rauhoittavan tiedon hra Bingleyn lähettämälle sisäkölle ja hänen sisartensa mahtaville kamarineidoille. Sairaan verrattaisesta hyvinvoinnista huolimatta hän halusi lähettää kirjeen Longbourniin pyytääkseen äitiään tulemaan katsomaan Janea ja päättämään tilanteesta. Kirje toimitettiin oitis perille, ja kohta aamiaisen jälkeen saapuikin rva Bennet kahden nuorimman tyttärensä kera.

Jos äiti olisi tavannut Janen hyvin huonona, niin olisi hän tietysti säikähtänyt, mutta nähdessään tyttärensä hymyilevän rauhallisesti pielukseltaan ei hänellä ollut lainkaan kiirettä toimittaa häntä kotiin. Hän ei senvuoksi tahtonut kuullakaan tyttärensä pyyntöä päästä palaamaan, eikä apteekkarikaan arvellut muuttoa vielä hyväksi. Istuttuaan hetkisen Janen luona äiti ja hänen kolme tervettä tytärtään noudattivat nti Bingleyn kutsua ja lähtivät alas ruokasaliin. Hra Bingley tuli heitä tervehtimään ja lausui toivovansa, ettei rva Bennet ollut tavannut nti Bennetiä huonompana kuin oli odottanut.

"Olen tosiaankin, hyvä herra", vastasi huolekas äiti. "Hänestä ei millään muotoa ole vielä muutettavaksi. Herra Joneskin siitä varoitti. Meidän täytyy vielä vähän aikaa turvautua teidän pitkämielisyyteenne."

"Muutettavaksiko!" huudahti Bingley. "Sellaista ei saa ajatellakaan.
Sisarenikaan ei tahdo kuulla mitään muuttamisesta, siitä olen varma."

"Voitte luottaa siihen", sanoi nti Bingley jäätävän kohteliaasti, "että neiti Bennet saa mahdollisimman parasta hoitoa meidän luonamme ollessaan."

Rva Bennet tulkitsi kiitollisuuttaan sangen laajasanaisesti.

"Olen varma", hän lisäsi, "että jollei hänellä täällä olisi niin hyviä ystäviä, niin en tiedä kuinka hänen kävisikään, sillä hän on tosiaankin hyvin kipeä ja kärsii armottomasti, vaikka hän kestää sen enkelin kärsivällisyydellä, sillä hänellä on tosiaan laupiain ja lempein luonne mitä koskaan olen nähnyt. Olen monesti sanonut toisille tytöilleni, etteivät he ole mitään hänen rinnallaan. Teillä on todellakin kaunis talo täällä, herra Bingley, ja entä mikä ihana näköala soratien yli. En tiedä koko kreivikunnassa toista paikkaa, joka olisi niin viehättävä kuin Netherfield. Toivon, ettette kovin pian ajattele muuttaa täältä, vaikka tiedän teidän vuokranneen talon vain lyhyeksi ajaksi."

"Kaikki, mitä minä teen, tapahtuu aivan äkkiä", vastasi Bingley, "niin että jos saisin päähäni muuttaa pois Netherfieldistä, kävisi se viidessä minuutissa. Tätä nykyä en kuitenkaan ajattele mitään sellaista."

"Sitä minä odotinkin teiltä", sanoi Elizabeth.

"Mitä — oletteko vaivannut itseänne ajattelemalla minua?" huudahti
Bingley ja kääntyi tyttöön päin.

"Olen kylläkin — minä ymmärrän teidät täydellisesti."

"Tahtoisin kernaasti käsittää tuon puheenne imarteluksi, mutta on samalla peloittavaa tuntea olevansa läpinäkyvä kuin lasi."

"Se riippuu luonteesta. Eihän ole sanottu, että syvällinen ja monimutkainen luonne olisi enemmän tai vähemmän arvokas kuin teidän läpinäkyvä luonteenne."

"Lizzy", hätäili hänen äitinsä, "muista toki missä olet, äläkä Herran tähden ole täällä samanlainen raivopää kuin kotona saat olla."

"Enpä ennen tiennyt, että te olette sellainen luonteiden tutkija", jatkoi Bingley kevyeen sävyyn. "Se mahtanee olla varsin huvittava tutkimusala."

"On kylläkin, mutta enimmin huvittavat minua tuollaiset monimutkaiset luonteet. Se etu niillä ainakin on toisiin verraten."

"Mutta maaseudulla", puuttui Darcy puheeseen, "teillä lienee sangen vähän tutkimisen arvoisia ihmisiä. Maallahan te liikutte hyvin rajoitetuissa ja alati muuttumattomissa seurapiireissä."

"Mutta ihmiset muuttuvat sen sijaan itse niin paljon, että heissä huomaa alituisesti uusia piirteitä."

"Niin tosiaankin", kivahti rouva Bennet, jota maaseudun halveksiminen syvästi loukkasi. "Kyllä meillä täällä sen puolesta on kaikki yhtä hyvää kuin kaupungissakin."

Kaikki ällistyivät tästä sangen hämärästi tulkittavasta väitteestä. Darcy katseli puhujaa pitkään ja pyörähti sitten ääneti ympäri. Uskoen täydellisesti nolanneensa kaupunkilaiskeikarin jatkoi rouva Bennet voitonriemuisesti:

"En minä vain jaksa käsittää, missä suhteessa Lontoossa elettäisiin meitä maaseutulaisia edellä, jollei oteta lukuun puoteja ja teatteria. Onhan maalla sentään paljon hauskempi elää, eikö totta, herra Bingley?"

"Kun minä asun maalla", vastasi tämä, "niin ei minua koskaan haluta muuttaa sieltä pois, ja kun olen Lontoossa, niin on juttu aivan sama. Kummallakin taholla on omat etunsa, ja minä viihdyn mainiosti kummassakin."

"Niin kai — se riippuu siitä, että teillä on suora ja siloinen luonnonlaatu. Mutta tuo toinen herra", hän katseli Darcyyn, "tuntuu mielessään panevan maaseudun pataluhaksi."

"Äiti, nyt sinä aivan erehdyt", huudahti Elizabeth, punastuen äitinsä takia. "Sinä käsität herra Darcyn väärin. Hän tarkoitti vain, ettei täällä maalla tapaa niin monenlaisia ihmisluonteita kuin suurkaupungissa, ja sehän täytyy sinunkin myöntää todeksi."

"Tietysti, rakkaani, kukapas muuta voi väittääkään. Mutta mitä siihen tulee, ettei täällä naapuristossamme tapaisi paljon arvokasta väkeä, niin siinä väitteessä ei ole totta eikä perää. Kuuluuhan meidänkin seurustelupiiriimme ainakin pari tusinaa kelpo perhettä."

Ainoastaan sääli ja hellyys Elizabethia kohtaan pidätti Bingleytä purskahtamasta nauruun. Hänen sisarensa ei ollut yhtä hienotunteinen, ja katsellessaan Darcyyn hänen huulillaan väreili hyvin merkitsevä hymy. Koettaen kaikin mokomin kääntää äitinsä ajatukset toiselle tolalle Elizabeth tiedusti häneltä, oliko Charlotte Lucas käynyt Longbournissa hänen sieltä lähdettyään.

"Kyllä, kävihän hän eilen isänsä kanssa meillä. Siinä vasta kerrassaan miellyttävä mies, tuo Sir William — eikö tottakin, herra Bingley? Sellainen hieno suuren maailman käytös, ja aina niin herttainen ja puhelias! Aina on hänellä jotain sanottavaa jokaiselle. Kas siinä on minun ihanteeni hienosta kunnianmiehestä — kerrassaan toista maata kuin sellaiset, jotka luulottelevat mukamas olevansa jotain suurta eivätkä saa pelkästä ylpeydestä suutansa auki ollessaan ihmisten parissa."

"Kuule — jäikö Charlotte meille päivällisille?"

"Ei, hänellä oli kiire kotia. Arvaan, että häntä tarvittiin siellä laittamaan lihapasteijaa. Siinä se taas nähdään, herra Bingley — minä pidän aina sellaisia palvelijoita, jotka osaavat tehdä tehtävänsä; minun tyttärieni ei tarvitse keittiössä heiskua. Mutta jokainenhan voi itse paraiten arvostaa omat lapsensa, ja Lucasin tytöt ovat kyllä kelpo tyttöjä, sen vakuutan, vaikka askaroivatkin keittiöhommissa. Sääli vain, etteivät he ole sen sievempiä! En minä sitä tarkoita, että Charlotte olisi mikään naurisnaama; onhan hän meidän tyttöjen paraita ystäviä."

"Hän tuntuu todellakin hyvin miellyttävältä neitoselta", sanoi Bingley.

"Niin kyllä — mutta muistakaa, ettei hän ole paljon minkään näköinen. Lady Lucas on itse sen sanonut minulle monesti ja kadehtinut Janen kauneutta. En tahdo ollenkaan kerskua omasta lapsestani, mutta Jane — hänen veroistaan tyttöä ei totisesti näekään monesti! Kaikki sen sanovat. Kun hän oli vasta viidentoistavuotias heilakka, niin muuan nuori herra veljeni Gardinerin puodissa Lontoossa rakastui häneen niin silmittömästi, että kälyni pelkäsi hänen kosivan tyttöämme, ennenkuin pääsimme lähtemään kotia. Sitä hän ei kuitenkaan tullut tehneeksi. Ehkäpä hän piti Janea vielä liian nuorena. Joka tapauksessa hän rustasi runoja hänelle, ja aika sieviä ne olivatkin."

"Ja siihen päättyi koko hänen lemmenhehkunsa", sanoi Elizabeth kärsimättömästi. "Luulen monelle toisellekin käyneen samalla tapaa. Tahtoisinpa tietää, kukahan se ensin keksi runot parhaaksi vastamyrkyksi hupsulle lemmen kiihkolle."

"Minä olen tottunut pitämään runoutta rakkauden ylläpitäjänä", sanoi
Darcy.

"Niin — terveen, vakavan ja todellisen rakkauden kenties. Kaikkihan kehittyy ja vaurastuu, mikä itsessään on vankkaa ja väkevää. Mutta tuollaisen tuulentuoman, huikentelevaisen mieltymyksen pystyy hyvä sonetti tappamaan nälkään, siitä olen vakuutettu."

Darcy tyytyi vain hymyilemään ja kaikkien jäädessä äänettömiksi pelkäsi Elizabeth sydämessään äitinsä taas laskevan uusia kömpelyyksiä. Hän tahtoi kiihkeästi puhua itse jotakin, mutta ei hädissään keksinyt mitään aihetta.

Vihdoin rva Bennet katkaisi äänettömyyden toistellen kiitoksensa talon isännälle hänen Janelle osoittamastaan hellästä huolenpidosta ja pyydellen anteeksi Lizzyn taloon jäämistä. Hra Bingley vastasi vääjäämättömän kohteliaasti ja pakotti sisarensakin olemaan kohteliaat. Rva Bennet oli tyytyväinen ja pyysi ajamaan vaununsa portille. Hänen nuorimmat tyttärensä olivat supatelleet keskenään koko keskustelun ajan, ja supatuksen tuloksena oli, että Lydian piti muistuttaa hra Bingleylle hänen aikaisempaa lupaustaan, että hän heti maalle palattuaan panisi toimeen tanssiaiset Netherfieldissä.

Lydia oli kookas, varhain kehittynyt viisitoistavuotias. Hänellä oli hyvin terve ihonväri ja reipas, ujostelematon käytös. Hän oli äitinsä lemmikki, ja sitä seikkaa hän sai kiittää siitä, että oli päässyt liian varhain mukaan seuraelämään. Hänen luontainen itsetuntonsa oli saanut hyvää virikettä miliisiupseerien huomaavaisuudesta, joita hänen enonsa hyvät päivälliset ja hänen oma suorasukainen käytöksensä oli houkutellut hänen ympärilleen. Hän kävi nytkin ujostelematta muistuttamaan hra Bingleylle hänen lupaustaan, sanoen että sen unohtaminen olisi anteeksiantamatonta. Isännän vastaus tähän äkkinäiseen hyökkäykseen oli kuin hunajaa huolekkaan äidin korviin.

"Olkaa varma, että aion mitä tarkimmin täyttää lupaukseni ja kohta kun sisarenne on täysin terve, pyydän teidän itsenne määräämään tanssiaispäivän. Ettehän toki tahdo tanssia hänen vielä kipeänä ollessaan?"

Lydia oli tyytyväinen. "Niin kai — parempi lienee odottaa, kunnes Jane pääsee jalkeille; ja siihen aikaan arvaan kapteeni Carterinkin jo palanneen Merytoniin. Ja tiedättekös mitä — kun teidän tanssiaisenne ovat ohi, niin vaadin upseerejakin pitämään samanlaiset. Minäpä käyn kohta eversti Forsterin kimppuun."

Rva Bennetin ja hänen tyttäriensä lähdettyä Elizabeth. palasi oitis Janen luo jättäen talon naiset ja hra Darcyn vaihtamaan mielipiteitä hänen ja hänen omaistensa käyttäytymisestä. Viimemainitulla herrasmiehellä ei kuitenkaan tuntunut olevan halua arvostella hänen käytöstään, huolimatta kaikista nti Bingleyn herttaisista sutkauksista kauniista silmistä.