Read synchronized with  Chinese  English  Portuguese  Russian  Spanisch 
Ylpeys ja ennakkoluulo.  Jane Austen
Luku 7. VII LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Hra Bennetin omaisuutena oli miltei yksinomaan maatila, josta hän sai kahdentuhannen punnan vuositulot. Kovaksi onneksi hänen tyttärilleen tuli tila miesperillisten puutteessa sukumääräysten mukaan siirtymään eräälle etäiselle sukulaiselle; ja heidän äitinsä omaisuus ei, vaikkakin se hänelle itselleen oli ollut koko suurenmoinen, paljoakaan merkinnyt hänen miehensä taloudenpidossa. Hänen isänsä oli ollut asianajaja Merytonissa ja jättänyt tyttärelleen perinnöksi neljätuhatta puntaa.

Hänen sisarensa oli joutunut naimisiin isän entiselle kirjurille hra Philipsille, joka jatkoi isän asianajoliikettä, ja toisen sisaren miehellä oli sievänlainen kauppatoimi Lontoossa.

Longbournin kylä oli vain mailin päässä Merytonista — siis sangen mukava jalkamatka talon nuorille neitosille, joita houkutteli siellä käymään kolmesti tai neljästi viikossa halu tervehtiä tätiä ja samalla poiketa kadun toisella puolella olevaan muotikauppaan. Perheen nuorimmat, Catherine ja Lydia, olivat erikoisen ahkeria kaupunkivieraita. Ollen sisariaan paljon lapsellisemmat he paremman huvin puutteessa lähtivät kävelemään Merytoniin ja hankkimaan sieltä terveellistä puheenaihetta ikäviksi iltahetkiksi. Ja niin vähän jännittäviä kuin tavalliset maalaiskaupppala-uutiset olivatkin, saivat he tädiltään sentään kuulla yhtä ja toista. Tähän aikaan he varsinkin tulivat ladatuiksi täyteen iloisia uutisia erään miliisirykmentin[7] saapumisesta naapuristoon; sen piti jäädä tänne koko talveksi, ja päämaja tuli olemaan Merytonissa.

Eipä siis ihmettä, että Bennetin neidit olivat nykyään ahkeria vieraita rva Philipsin luona. Joka päivä he saivat kuulla jotain uutta upseerien nimistä ja perhesuhteista. Näiden majoituspaikatkaan eivät pysyneet enää valtiosalaisuutena, ja ennenpitkää neitoset pääsivät tekemään upseerien tuttavuuttakin. Hra Philips kävi kaikkien upseerien luona pikku liikeasiain vuoksi, ja siitäkös aukeni hänen vaimonsa sisarentyttärille arvaamaton auvon lähde. He eivät enää puhelleetkaan mistään muusta kuin upseereista; ja yksinpä hra Bingleynkin suuri rikkaus, jonka mainitseminen oli yhä edelleenkin salvata hengen heidän äidiltään, oli tyttärien silmissä aivan mitätön seikka verrattuna upseerikunnan loistoon ja kunniaan.

Kuunneltuaan kerran aamiaispöydässä nuorimpien tyttäriensä loppumatonta lavertelua tästä päivänkysymyksestä huomautti hra Bennet hyvin kylmästi:

"Tuosta suunpieksämisestä voin päätellä, että te molemmat olette hupsuimmat tytöt koko maassa. Jotain sellaista olen jo vähin epäillytkin, mutta nyt olen siitä täysin varma."

Catherine mykistyi harmistuneena sanattomaksi; mutta aivan häiriytymättä jatkoi Lydia kuvailuaan kapteeni Carterin miehekkäästä mallikelpoisuudesta ja sanoi toivovansa vielä tänään tavata hänet, ennenkuin arvon kapteeni huomisaamulla lähti Lontooseen.

"Sinä todella hämmästytät minua, rakkaani", torui rva Bennet miestään, "kun olet niin kerkeä päättelemään omia tyttöjäsi typeriksi. Jos minä tuollaista ajattelisin kenenkä hyvänsä lapsista, niin säästäisin toki omia lapsiani."

"Jos lapseni ovat typeriä, niin täytyy minun silti säilyttää oma järkevyyteni."

"Niin kai — mutta nepä sattuvatkin olemaan kaikkityyni varsin älykkäitä."

"Ainoastaan tässä asiassa meidän mielipiteemme eivät valitettavasti käy yhteen. Olin toivonut, että niin olisi käynyt missä pikku seikassa hyvänsä, mutta nyt minun täytyy jyrkästi pysyä kiini kannassani, että molemmat nuorimmat tyttäremme ovat erinomaisen hupsuja."

"Mutta rakas Bennet, ethän voi odottaakaan, että tuollaiset nuoret tytöt olisivat vielä yhtä järkeviä kuin heidän isänsä ja äitinsä. Kun he ovat kerran tulleet meidän iällemme, niin olen varma, etteivät he piittaa upseereista sen enempää kuin mekään. Muistanpa vielä hyvin sen ajan, jolloin itsekin panin paljon arvoa punatakeille[8] — ja tottakin, yhä vieläkin hellin sydämessäni sellaista. Ja jos mikä nuori ja pulska eversti, jolla on viiden- tai kuudentuhannen punnan vuositulot, tulisi kosimaan jotain tytärtäni, niin enpä tosiaankaan panisi vastaan — ja kuulehan, minusta näytti eversti Forster univormussaan kovin sievältä toissailtana Sir Williamin illanvietossa."

"Äiti", huudahti Lydia, "täti sanoi, etteivät eversti Forster ja kapteeni Carter enää käykään niin ahkeraan neiti Watsonin luona kuin ensi alussa tänne tultuaan; täti näkee heidän nykyään hyvin usein seisoskelevan Clarken kirjastossa."

Ennenkuin rva Bennet ennätti vastata, astui perheen arkihuoneeseen liveripukuinen lakeija tuoden Netherfieldistä nti Bennetille[9] osoitetun kirjeen, jääden odottamaan vastausta. Rva Bennetin silmät säihkyivät iloisesta odotuksesta, ja tyttärensä lukiessa hän ei malttanut hillitä kärsimättömyyttään.

"Kerrohan, Jane, keltä se on? Mistä siinä puhutaan? Mitä herra Bingleyllä on sinulle sanottavana? Oi voi, Jane, jouduhan toki kertomaan meille, pidä kiirettä, rakkaani!"

"Se on neiti Bingleyltä", sanoi Jane ja luki sitten kirjeen ääneen.

"Rakas ystävä. — Jollette te armahda Louisaa ja minua tulemalla tänään syömään päivällistä meidän kanssamme, niin pelkään meidän molempain tulevan toistemme ikivihollisiksi; sillä eihän kaksi naista voi istua jöröttää koko päivää kahdenkesken joutumatta lopulta ilmiriitaan keskenään. Tulkaa oitis kun saatte tämän lapun käsiinne. Veljeni ja toiset herrat syövät ulkona upseerien seurassa. — Ikuisesti teidän harras Caroline Bingley."

"Upseerien kanssa!" huudahti Lydia. "Kuinka ihmeellä ei täti meille tuosta maininnut?"

"Syövät ulkona!" toisti rva Bennet, "sepä sattui onnettomasti."

"Saanko lähteä vaunuilla?" kysyi Jane.

"Ei, rakkaani, parempi on että lähdet ratsain, sillä kohta näyttää tulevan sade, ja silloin on sinun jäätävä sinne yöksi."

"Tuo olisi tosiaankin hyvä suunnitelma", huomautti Elizabeth, "jos vain olet varma, etteivät ne tarjoudu tuomaan häntä kotia omilla vaunuillaan."

"Ei siitä pelkoa, sillä herrat lähtevät tietysti herra Bingleyn vaunuilla Merytoniin, eikä Hursteilla ole hevosia omiin vaunuihinsa."

"Minä lähtisin sittenkin paljon mieluummin vaunuilla."

"Mutta rakkaani, eihän isäsi voi antaa hevosiaan, siitä olen varma.
Niitä tarvitaan pellolla, eikö totta, Bennet?"

"Niitä tarvittaisiin pellolla paljon enemmän kuin teidän ajeluiltanne yleensä riittää."

Isä pysyi jäykkänä kiellossaan, joten Janen oli lähdettävä ratsain; ja äiti katseli ulko-ovelta hänen lähtöään, sydän täynnä iloisia aavistuksia lähestyvän rajuilman johdosta. Hän ei pettynytkään toivossaan; sillä Jane ei ollut ennättänyt vielä pitkällekään, kun alkoi sataa kuin saavista kaataen. Hänen sisarensa hätäilivät hänen tähtensä, mutta äiti oli ihastuksissaan. Sadetta jatkui taukoamatta koko illan. Varmastikaan ei Jane palaisi yöksi kotiin.

"Sepä oli kerrassaan oiva ajatus minulta!" ihasteli rva Bennet moneen kertaan, aivan kuin olisi sade tullut hänen tilauksestaan. Mutta seuraavana aamuna hänen ihastuksensa kuitenkin kylmeni melkoisesti, kun kohta aamiaispöydästä noustua Netherfieldin lakeija ilmestyi jälleen taloon tuoden Elizabethille seuraavan kirjelapun:

"Rakkahin Lizzy. — Olen tänä aamuna hyvin huonovointinen ja arvaan vilustuneeni kastuessani eilen läpimäräksi. Hellät ystävättäreni täällä eivät tahdo kuulla puhuttavankaan, että palaisin kotia ennenkuin tunnen itseni paremmaksi. He vaativat myöskin herra Jonesia kutsuttavaksi tänne — — älä siis säikähdä, jos saat kuulla hänen käyneen minua katsomassa — ja eikähän minua muu juuri vaivaakaan kuin päänsärky ja käheys. — Sinun j.n.e."

"No niin, rakkaani", virkkoi hra Bennet, Elizabethin luettua kirjeen ääneen, "jos siis tyttäresi sattuisi sairastumaan pahastikin — vaikkapa hän kuolisikin — niin onhan toki lohdutuksenasi, että tuo kaikki tapahtui sinun toimestasi ja herra Bingleytä pyydystääksesi."

"Oh — en minä ollenkaan pelkää hänen kuolevan. Eivät ihmiset kohta kuolla kuukahda pienestä kylmettymisestä. Ja kyllä siellä hänestä pidetään hyvää huolta. Niin kauan kuin hän viipyy siellä, on kaikki oikein hyvin. Minä lähtisin itse katsomaan häntä, jos vain saisin hevoset vaunujen eteen."

Elizabeth, joka oli hyvin hädissään sisarensa tilasta, päätti lähteä ilman vaunujakin; ja kun hän ei ollut mikään ratsastajatar, täytyi hänen lähteä jalkaisin. Mutta hänen aikeensa kohtasi vastustusta.

"Kuinka sinä saatatkaan olla niin typerä", huudahti hänen äitinsä — "ettäs ajatteletkaan kävellä tällaisella kurasäällä! Sinua ei hirviäisi kukaan katsellakaan perille päästyäsi."

"Jane kyllä hirviäisi nähdä minut — muuta en pyydäkään."

"Onko se hieno viittaus minulle, Lizzy", sanoi hänen isänsä, "että lähettäisin hakemaan hevoset?"

"Ei, ei lainkaan. Minua ei kävely peloita ollenkaan. Matka ei merkitse mitään, kun on asiata mennä; eikähän sinne ole pitemmältä kuin kolme mailia. Minä kerkiän kyllä päivälliseksi takaisin."

"Minä ihailen sinun tarmokasta hyväntahtoisuuttasi", huomautti perheen "valo" Mary, "mutta jokaisen tunteen ailahduksen pitäisi minun mielestäni sopeutua yhteen teon järkevyyden kanssa, ja kaiken voimanponnistuksen vastata tarkoitettua tulosta."

"Me lähdemme Merytoniin asti sinua saattamaan", sanoivat Catherine ja Lydia, jotka olivat supatelleet ahkerasti keskenään. Elizabeth suostui heidän tarjoukseensa, ja sisarukset lähtivät kohta matkaan.

"Jos pidämme joutua", sanoi Lydia heidän astuessaan, "niin ehkä ennätämme nähdä kapteeni Carterin, ennenkuin hän lähtee."

Merytoniin tultua pieni seurue jakautui; nuorimmat sisarukset poikkesivat erään upseerin rouvan luo, ja Elizabeth lähti yksinään jatkamaan matkaa, astellen rivakasti sänkipeltojen poikki, kiiveten kiviaitojen ja hypähtäen lätäköiden yli kärsimättömässä innossaan, saapuen vihdoin talon edustalle nilkat hyvin väsyneinä, kengät ja sukat kuraisina ja kasvot punoittavina tiukasta kulusta.

Hänet johdettiin sisään ruokasaliin, missä koko seura, Janea lukuunottamatta, oli koolla aamiaispöydässä ja missä hänen lokainen ulkoasunsa herätti suurta ällistystä. Rva Hurstista ja nti Bingleystä tuntui miltei uskomattomalta, että hän oli aivan yksin kulkenut kolme mailia sellaisella kelillä ja ainoastaan sisartaan nähdäkseen. Ja Elizabeth voi olla varma, että hän sen kautta oli joutunut noiden arvon naisten ylenkatseen alaiseksi. He ottivat kuitenkin hänet hyvin kohteliaasti vastaan ja heidän veljensä sävyssä oli enemmänkin kuin pelkkää kohteliaisuutta — siinä oli mielihyvää ja hellyyttä. Hra Darcy sanoi hyvin vähän, ja hra Hurst istui tuppisuuna. Edellisen mielessä kamppaili ihastus neitosen terveestä ihonväristä ja epäilys, oikeuttiko sisaren satunnainen pahoinvointi tätä yksin uskaltamaan niin seikkailurikkaalle matkalle. Jälkimmäinen ajatteli yksinomaan aamiaistaan.

Hätäisiin kysymyksiinsä Janen tilasta Elizabeth ei saanut oikein mieluisia vastauksia. Nti Bennet oli nukkunut huonosti, ja vaikka hän nyt olikin ylhäällä, oli hänessä siksi paljon kuumetta, ettei hän saanut lähteä huoneestaan. Elizabeth oli iloinen, kun hän sentään pääsi oitis häntä katsomaan; sillä Jane, jota vain pelko omaistensa säikäyttämisestä oli estänyt kirjeessään toivomasta sellaista vierailua, oli hyvin ihastunut hänen tulostaan. Hän ei kuitenkaan jaksanut paljon puhella; ja kun nti Bingley jätti heidät kahdenkesken, voi hän ainoastaan tulkita ihastustaan ja kiitollisuuttaan nauttimansa hellän kohtelun johdosta. Elizabeth autteli häntä äänettömästi.

Aamiaispöydästä noustuaan talon naiset palasivat heidän luokseen; ja silloin rupesi Elizabethkin pitämään heistä, nähdessään kuinka hellästi ja huolellisesti he hoitelivat Janea. Apteekkarikin saapui; tutkittuaan potilaan hän sanoi hänen kovasti kylmettyneen, niinkuin oli arvellutkin, ja kehoitti häntä käymään uudestaan vuoteeseen, luvaten lähettää joitakin lääkkeitä. Neuvoa noudatettiinkin oitis, sillä kuumeoireet lisääntyivät ja sairaan päätä pakotti kovasti. Elizabeth ei poistunut hetkeksikään sisarensa vierestä, eivätkä talon naisetkaan olleet sieltä usein poissa; herrat vuorostaan lähtivät ulos, kun eivät voineet olla miksikään avuksi.

Kun kello löi kolme, tunsi Elizabeth, että hänen täytyi lähteä, ja hän sanoi sen sangen vastenmielisesti. Nti Bingley tarjoutui lähettämään hänet kotia vaunuilla, mutta silloin hätäytyi Jane niin kiihkeästi heidän eroamisestaan, että nti Bingleyn täytyi vaihtaa vaunutarjouksensa pyynnöksi, että hän jäisi vielä toistaiseksi Netherfieldiin. Elizabeth suostui mitä kiitollisimmin ja palvelija lähetettiin oitis Longbourniin ilmoittamaan kotolaisille hänen jäämisestään ja noutamaan hänelle vaatteita.