Read synchronized with  Chinese  English  Portuguese  Russian  Spanisch 
Ylpeys ja ennakkoluulo.  Jane Austen
Luku 59. LIX LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

"Lizzy rakas, mihin ihmeeseen te molemmat meistä oikein eksyittekään?" kuului ensimmäisenä tervehdyksenä Janen suusta ja kohta toisintona kaikilta toisiltakin, kun Elizabeth saapui heidän luokseen ja istahti illallispöytään. Hän voi vain vastata, että he olivat kävelleet niin kauas, etteivät enää tunteneet paikkoja. Hän tunsi punastuvansa tätä sanoessaan; mutta onneksi ei kukaan siitä johtunut arvailemaan totuutta.

Ilta kului levollisesti, ilman mitään yllättäviä keksintöjä. Julkikihlattu pari puheli ja nauroi, salakihlattu pysyi hyvin vaitonaisena. Darcyn luonteenlaatu ei ollut sellainen, että sisällinen onni olisi pannut sen iloisesti ryöpsähtelemään; ja hämillään oleva ja kiihoittunut Elizabeth pikemminkin tiesi kuin tunsi olevansa onnellinen; sillä paitsi toisten välttämätöntä ällistystä kohta tapahtuvan paljastuksen johdosta oli hänellä odotettavissa ikävämpiäkin kokemuksia. Hän tiesi, ettei perheestä kukaan muu kuin Jane pitänyt Darcysta; ja hän pelkäsi, että toiset — uuden sulhasen ylhäisestä asemasta ja suuresta rikkaudesta huolimatta — kukaties tahtomattaan tulisivat liiankin selvästi ilmaisemaan vastenmielisyyttään häntä kohtaan.

Vasta myöhään illalla hän avasi sydämensä Janelle. Tämän oli mahdoton uskoa kuulemaansa.

"Nyt sinä lasket pilojasi, Lizzy. Tuo ei voi olla mahdollista! Kihloissa herra Darcyn kanssa! Ei, ei, sinä et saa peijata minua. Sehän on kerrassaan uskomatonta!"

"Onpas tämä todellakin kaunis alku! Sinuun yksistään minä luotin; ja jollet sinä usko, niin toisista ei sitten puhettakaan. Mutta niin on kuitenkin tapahtunut; minä puhun aivan vakavissani. Minä puhun pelkkää totta. Hän rakastaa minua yhä, ja me olemme kihloissa."

Jane katseli häneen epäillen. "Ah, Lizzy, kuinka se voisi olla mahdollista? Tiedänhän minä hyvin, kuin vastenmielinen hän sinulle on."

"Sinä et tiedä mitään koko asiasta. Kaiken tuon saat unohtaa. Ehkäpä minä en aina ole rakastanut häntä niin hartaasti kuin nyt; mutta tällaisissa tapauksissa hyvämuistoisuus on anteeksiantamaton vika. Tämä on viimeinen kerta, jolloin itsekin sen muistan."

Jane katseli yhäti häneen hämillään ja suurin silmin.

"Hyvä isä sentään, voiko se olla totta? Mutta täytyyhän minun uskoa sinua!" hän viimein huudahti. "Rakas, rakas Lizzy, minä tahtoisin — minä todella onnittelen sinua kaikesta sydämestäni; mutta oletko sinä varma — anna anteeksi, että sitä kysyn — oletko ihan varma, että tulet onnelliseksi hänen kanssaan?"

"Sitä en voi epäilläkään. Me olemme jo sopineet keskenämme, että meistä tulee maailman onnellisin pari. Mutta etkö sinä tule siitä paremmin mieliisi, Jane? Etkö tahtoisi häntä langoksesi?"

"Tahtoisin toki, hyvinkin halusta. Mikään ei olisi sen suurempi ilo Bingleylle ja minulle. Mutta me olemme puhelleet siitä keskenämme ja arvanneet sen aivan mahdottomaksi. Entä rakastatko sinä todella häntä tarpeeksi asti? Ah, rakas Lizzy, tee ennemmin mitä hyvänsä, kuin että menet naimisiin ilman todellista kiintymystä! Oletko vallan varma, että tunteesi häntä kohtaan ovat sellaiset kuin niiden pitäisi olla?"

"Olen tottakin! Sinä ehkä ajattelet, että minä tunnen häntä kohtaan suurempaakin rakkautta kuin minun pitäisi."

"Mitä sinä sillä tarkoitat?"

"No niin — minun täytyy myöntää, että minä rakastan häntä enemmän kuin
Bingleytä. Nyt sinä kai suutut minuun?"

"Voi rakkahin sisko, ole toki vakava. Minä haluan puhua aivan vakavasti. Anna minun viivyttelemättä saada tietää kaikki, mitä minun tulee tietää. Sanoppas ensiksikin, kuinka kauan sinä olet häntä rakastanut?"

"Se on tullut niin vähitellen, että tuskin itsekään tiedän, milloin se oikein alkoi; mutta luulenpa, että päivämäärä oli sama, jolloin ensi kertaa näin hänen kauniit tiluksensa Pemberleyssä."

Uusi harras toivomus, että hän toki pysyisi vakavana, tuotti kuitenkin halutun tuloksen; ja hänen onnistui viimein saada Jane vakuutetuksi tunteensa totisuudesta. Sen enempää ei vanhempi nti Bennet pyytänytkään.

"Nyt minä olen täydellisesti onnellinen", hän sanoi, "kun tiedän, että sinusta tulee yhtä onnellinen kuin minusta itsestänikin. Jo pelkästään siksi, että hän rakastaa sinua, olisin aina pitänyt häntä suuressa arvossa; mutta nyt, kun hän on Bingleyn ystävä ja sinun tuleva miehesi, olette vain sinä ja Bingley minulle häntä rakkaammat. Mutta, Lizzy, sinä olet ollut kovin kavala, liiaksi pidättyväinen minuun nähden. Kuinka vähän sinä kerroitkaan minulle kaikesta, mitä oli tapahtunut ja mitä tunsit Pemberleyssä ja Lambtonissa ollessasi! Kaiken, mitä siitä olen kuullut, olen saanut tietää toisilta enkä sinulta itseltäsi."

Elizabeth selitti hänelle salamyhkäisyytensä vaikuttimet. Hänen oli ollut vaikeata kertoa mitään siitä, mitä hän oli kuullut Bingleyn rakkaudentarinasta; ja omain tunteittensa sekasorto ja epämääräisyys oli saanut hänen yhtä visusti välttämään Darcyn nimen mainitsemista; mutta nyt hän ei voinut enää salata tämän tärkeätä osuutta Lydian surullisessa avioliittojutussa. Kaikki selvitettiin aivan selväksi sisarten kesken, ja puoli yötä kului onnellisessa tarinanpidossa.

"Herra siunatkoon!" huudahti rva Bennet seuraavana aamuna seisoessaan akkunan ääressä, "eikös tuo hirveä herra Darcy taaskin tule tänne rakkaan Bingleymme keralla! Mitähän se väsyttävä mies oikein ajatteleekaan, kun juoksee niin ahkeraan täällä? Enhän minä kutsunut häntä muuta kuin metsästämään tai muuten maleksimaan maillamme, mutta en suinkaan häiritsemään meitä ikävällä seuranpidollaan. Mitä me nyt hänen kanssaan oikein teemmekään? Lizzy, sinun pitää jälleen lähteä kävelemään hänen kanssaan, jottei hän ole Bingleyn vastuksina."

Elizabethin oli vaikea pidättää hymyään saadessaan niin mieluisen tehtävän; mutta samalla häntä suuresti loukkasi äitinsä hänen sulhasestaan käyttämät laatusanat.

Kohta herrain sisään käytyä katseli Bingley häneen niin kumman merkitsevästi ja puristeli hänen käsiään niin lämpimästi, ettei voinut epäilläkään, että hänellä oli jo asiasta tieto; ja täten salaisesti onniteltuaan uutta morsianta hän sanoi ääneen: "Kuulkaas, rouva Bennet, eikö teillä ole täällä vielä muita metsäpolkuja, joilla Lizzy voisi tänään jälleen joutua eksyksiin?"

"Minä neuvoisin herra Darcya ja Lizzyä ja Kittyä", sanoi neuvokas äiti, "lähtemään tänä aamuna Tammistomäelle. Sinne on oikein kaunis tie, eikä herra Darcy ole vielä koskaan nähnyt siltä avautuvaa näköalaa."

"Voihan se olla hyväksi molemmille toisille", huomautti Bingley, "mutta
Kittylle se varmastikin on liian pitkä kävelymatka. Eikö olekin,
Kitty?"

Kitty myönsi, että hän pysyi mieluummin kotona. Darcy sanoi olevansa hyvin utelias näkemään Tammistomäen näköalat, ja Elizabeth suostui ääneti häntä sinne luotsaamaan. Hänen noustessaan yläkertaan noutamaan hattunsa ja päivänvarjonsa kiirehti rva Bennet hänen jälkeensä ja kuiskutti:

"Minä olen hyvin pahoillani, että sinun täytyy aina uhrautua tuon ikävän miehen seuraksi, mutta mikäpä tässä muukaan auttaa. Se on vain Janen vuoksi, ymmärräthän; eikähän sinun tarvitse paljonkaan puhella hänen kanssaan, sen verran vain, ettet tunne oloasi noloksi."

Illalla, kohta kun hra Bennet vetäytyi kirjastoonsa, näki Elizabeth hra Darcyn nousevan pystyyn ja seuraavan häntä sinne; ja silloin hänen mielenliikutuksensa kohosi korkeimmilleen. Hän ei tosin pelännyt isänsä panevan vastaan, mutta hän tiesi hänen tulevan hyvin onnettomaksi ja juuri hänen kauttansa; että hän, isän lemmikkitytär, kohta jättäisi hänet yksinäisyyteen ja ikävään — se ajatus täytti Elizabethin mielen sanomattomalla surulla. Hän tunsi itsensä hyvin kurjaksi, kunnes hra Darcy tuli jälleen näkyviin ja lohdutti häntä lemmekkäällä hymyllään. Tehden asiaa pöydän luo, jonka ääressä Elizabeth istui Kittyn kanssa, hän kumartui ihailemaan hänen käsityötään ja kuiskasi samalla hänen korvaansa: "Mene isäsi tykö, kultaseni; hän odottaa sinua kirjastossa." Hän nousi ja lähti oitis.

Hänen isänsä käveli kiivaasti edestakaisin ja näytti hyvin vakavalta ja tuskastuneelta. "Lizzy", hän sanoi tyttärensä nähtyään, "mitä sinä oikein ajattelet? Oletko ihan järjiltäsi, kun suostut tuon miehen kosintaan? Etkö sinä ole aina inhonnut ja vihannut häntä?"

Kuinka hartaasti tytär nyt toivoikaan, että hänen aikaisemmat mielipiteensä sulhasestaan olisivat olleet järkevämmät ja hänen lausuntonsa tästä vähemmän jyrkät! Se olisi tänä hetkenä säästänyt häneltä monia tukalia selittelyjä ja tunnustuksia; mutta selitykset ja tunnustukset olivat nyt välttämättömät, ja hyvin hämillään hän myönsi rakastavansa hra Darcya.

"Tai toisin sanoen, sinä olet päättänyt saada hänet mieheksesi! Hänhän on rikas, siitä ei puhetta, ja hän kykenee ostamaan sinulle enemmän kauniita pukuja ja uljaita vaunuja kuin mitä Janekaan koskaan tulee saamaan. Mutta tekevätkö ne sinut myöskin onnelliseksi?"

"Onko teillä mitään muuta muistuttamista", sanoi Elizabeth, "kuin että luulette minun olevan hänestä välinpitämätön?"

"Ei muuta. Tunnemmehan kaikki hänet ylpeäksi ja epämiellyttäväksi mieheksi; mutta sekään ei merkitsisi mitään, jos sinä todella rakastaisit häntä."

"Mutta minä rakastan, minä todellakin rakastan häntä", vakuutti tytär kyyneleet silmissä; "hän on minulle hyvin rakas ja kallis. Eikä hänen ylpeytensäkään ole ollenkaan liiallinen. Hän voi olla mitä herttaisin ihminen. Te ette tiedä, mitä hän todella on; älkää siis kiduttako minua käyttämällä hänestä noin tylyjä sanoja."

"Lizzy", sanoi hänen isänsä, "minä olen antanut hänelle suostumukseni. Hän on sellainen mies, jolta en rohkenisi kieltää mitään, mitä hyvänsä hänelle pistäisi päähän pyytää minulta. Minä annan nyt suostumukseni sinullekin, jos olet todella päättänyt mennä hänelle. Mutta salli minun neuvoa sinua tarkoin miettimään asiaa. Minä tunnen hyvin sinun luonteesi, Lizzy. Minä tiedän, ettet ikinä voisi tulla onnelliseksi ja kunnioittaa itseäsi, jollet totisesti rakasta ja kunnioita aviomiestäsi, jollet pidä häntä itseäsi ylevämpänä ja etevämpänä. Sinun vilkas luonnonlaatusi johtaisi sinut tuhansiin vaaroihin lemmettömässä ja epäsuhtaisessa avioliitossa. Sinä tuskin voisit välttyä sortumasta kurjuuteen ja katumukseen. Rakas lapseni, älä tee minulle sitä surua, että näkisin sinun olevan kykenemättömän kunnioittamaan elämäntoveriasi. Sinä et tiedä, kuinka paljon päätöksestäsi oikein riippuu."

Elizabeth tuli vielä enemmän liikutetuksi isänsä totisesta ja juhlallisesta äänensävystä; mutta hänen onnistui hillitä tunteenkuohunsa ja vakuuttaa, että hra Darcy todellakin oli hänen sydämensä valittu, ja selittää tunteittensa suurta, vähitellen tapahtunutta muuttumista; hän sanoi olevansa vallan varma, ettei hänen kiintymyksensä ollut yhden päivän hedelmä, vaan kasvanut ja kypsynyt monien kuukausien yhtämittaisessa jännityksessä ja sisällisessä kamppauksessa.

"No niin, rakkaani", sanoi hra Bennet hänen viimein lopetettuaan, "mitäpä minulla sitten enää on sanomista? Jos niin on todella laita kuin kerroit, niin hän ansaitsee saada sinut. Enkä minä olisi voinut luovuttaakaan sinua kellekään vähempiarvoiselle miehelle."

Parantaakseen isänsä suotuista arvostelua hra Darcysta Elizabeth kertoi hänelle, mitä tämä oli omasta ehdostaan tehnyt Lydian hyväksi. Hra Bennet tuli kovin ihmeisiinsä.

"Tämähän on oikein ihmeitten ilta! Darcy siis sai tuon kaiken aikaan — rakensi avioliiton, antoi rahat, maksoi sen veitikan velat ja hankki hänelle vielä virankin! Kaikkea sitä kuuleman pitää! No, aina parempi. Se säästää minulta arvaamattomasti huolia ja varoja. Jos tuo kaikki olisi ollut enosi ansiota, niin minun olisi täytynyt ja minä olisin tahtonutkin maksaa joka pennin hänelle takaisin. Minä tarjoon nyt huomenna maksua sulhasellesi, hän tietysti raivoo ja hulluttelee rakkaudestaan sinuun, ja siihen sitten koko juttu päättyykin."

Hän muisteli sitten hra Collinsin kirjeen johdosta jokunen päivä aikaisemmin kokemaansa ällistystä; ja naureskeltuaan sille hetken aikaa hän päästi tyttärensä lähtemään, huutaen ovelta hänen peräänsä: "Jos vielä joitakin nuoria miehiä tulee tänne Maryn ja Kittyn vuoksi, niin lähetä heidät oitis puheilleni; minä satun nyt olemaan oikein naittamispäällä."

Mutta äidin ällistystä, kun tytär illalla seurasi häntä hänen makuuhuoneeseensa ja ilmaisi hänelle suloisen salaisuutensa, on perin työläs kuvata. Hän lysähti ensin aivan kokoon ja kävi puhumattomaksi. Kesti kotvasen aikaa, ennenkuin hän kykeni tointumaan sen verran, että kerrotti tyttärellään uudelleen ja yhä uudelleen tuon perin uskomattoman asian. Vihdoin viimein hän jaksoi oikaista selkänsä, huitoi käsillään ilmaa, vajosi jälleen istumaan ja rupesi ihmettelemään ja siunailemaan sanomatonta onneaan.

"Herra hyvästi siunatkoon! Auta armias sentään! Ajatteleppa tätä! Voi, rakas kultaseni! Herra Darcynko kanssa? Kukapa sitä olisi osannut uskoa! Ja onko se ihan totta? Voi, minun kulta Lizzyni! Kuinka rikas ja mahtava sinusta tuleekaan! Kuinka paljon neularahoja ja jalokiviä ja hienoja pukuja sinä tuletkaan saamaan! Jane ei ole mitään sen rinnalla — häntä ei voi sinuun verratakaan. Ah, kuinka minä olen mielissäni — kuinka olen onnellinen! Ja sellainen viehättävä mies! Niin kaunis ja pitkä ja komea! Oh, oh, oma kulta Lizzyni, ethän ole pahoillasi, että hän ennen oli aina minulle niin vastenmielinen? Minä toivon, että hänkin antaa sen anteeksi. Rakas, rakas Lizzy! Oma talo Lontoossa! Kuinka ihanaa! Kolme tytärtäni jo miehellä! Ja kymmenen tuhatta puntaa tuloja vuodessa! Ah, hyvä isä sentään — mitä minusta tuleekaan? Minä menen vallan sekaisin!"

Äidin suostumusta ei siis tarvinnut epäilläkään; ja iloisena siitä, että hän vain yksin oli kuulemassa hänen hurmaustaan, lähti Elizabeth omaan huoneeseensa. Mutta hän oli tuskin ennättänyt istahtaakaan, kun äiti jo säntäsi sisään.

"Kuule, rakas lapsi", hän huusi, "minä en kykene muuta ajattelemaankaan. Kymmenen tuhatta puntaa vuodessa, ja kukaties vielä enemmänkin! Sehän on ihan kuin menisit jollekin lordille! Ja kuule, teidän on hankittava piispan lupakirja — teidän on pidettävä joutua, jotta ei mitään ennätä tulla väliin, ja vihitettävä itsenne piispan lupakirjalla.[24] Ja kuulehan, rakas lapseni, sanoppas minulle, mistä ruokalajista herra Darcy erityisesti pitää, jotta tiedän laittaa sitä huomiseksi päivällispöytään?"

Tämä oli synkeä enne siitä, miten rva Bennet tulisi käyttäytymään uusinta vävypoikaansa kohtaan; ja vaikka Elizabeth olikin varma sulhasensa lämpimästä rakkaudesta ja omaistensa suosiollisesta suhtautumisesta tähän, oli hänellä aihetta pelätä vielä monia tukalia tilanteita. Mutta onneksi kului jo huominenkin päivä jokseenkin vaarattomasti; nimenomaan hänen äitinsä tunsi niin pelokasta kunnioitusta ylhäistä vävyään kohtaan, että hän tyytyi vain silmin seuraamaan hänen syöntiään. Erityisesti ilahdutti Elizabethia nähdä isänsä pyrkivän kaikella hartaudella hänen sulhasensa lähempään tuttavuuteen; ja perästäpäin hra Bennet vakuuttikin hänelle, että uusi vävypoika kohosi kohoamistaan hänen silmissään.

"Minä ihailen kaikkia kolmea vävyäni", hän sanoi. "Wickham on kukaties minun erityinen suosikkini; mutta luulenpa, että pidän sinun sulhasestasi aivan yhtä paljon kuin Bingleystäkin."