Read synchronized with  Chinese  English  Portuguese  Russian  Spanisch 
Ylpeys ja ennakkoluulo.  Jane Austen
Luku 55. LV LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Muutamia päiviä tämän vierailun jälkeen hra Bingley saapui uudelleen ja tällä kertaa yksin. Hänen ystävänsä oli samana aamuna lähtenyt Lontooseen, mutta luvannut palata kymmenen päivän perästä. Hän istui perheen parissa tuntikauden ja oli ilmeisesti sangen hyvällä tuulella. Rva Bennet pyysi häntä jäämään päivällisille, mutta monin anteeksipyytelyin hän tunnusti olevansa jo kutsuttu muuanne.

"Voitteko sitten tulla huomenna?"

Huomenna hänellä ei ollut minnekään menoa, ja hän otti kiitollisesti kutsun vastaan.

Hän saapui huomenissa siksi hyvään aikaan, ettei kukaan naisista ollut vielä pukeissaan. Rva Bennet juoksi yönutussaan ja hapset hajallaan vanhimman tyttärensä huoneeseen ja huusi hengästyneenä:

"Jane rakas, pidä kiirettä ja joudu heti alas! Hän on jo tullut — herra Bingley on täällä! On kuin onkin, sanon mä! Tee joutua, tee joutua, rakkaani! Hoi Sarah, tulkaa paikalla tänne auttamaan pukua Jane neidin päälle. Vähät nyt Lizzy neidin tukasta!"

"Me koetamme joutua minkä ehdimme", sanoi Jane; "mutta minä arvaan, että Kitty ennättää valmiiksi aikaisemmin kuin kukaan meistä, sillä hän tuli huoneeseensa jo puoli tuntia sitten."

"Viisi me Kittystä! Mitä hänellä on alhaalla tekemistä? Jouduhan nyt sukkelaan, rakkaani! Missä sinun vyöhyesi onkaan?"

Mutta äidin palattua omalle puolelleen Jane ei suostunut millään ilveellä menemään alas ilman jonkun sisarensa seuraa.

Sama hätäinen halu jättää molemmat rakastavat kahdenkesken ilmeni myöhemminkin illalla. Teen juotua hra Bennet vetäytyi tapansa mukaan kirjastoon, ja Mary lähti yläkertaan soittelemaan. Täten oli Hymenin rattaiden viidestä liikapyörästä jo kaksi saatu syrjäytetyksi; ja rva Bennet istui ja vilkuili ja iski silmää ja nyökkäili hetken aikaa Elizabethille ja Kittylle, saamatta näitä kuitenkaan ymmärtämään hänen merkkikieltään. Elizabeth ei tahtonut sitä ymmärtää; ja kun Kitty sen viimein ymmärsi, kysyi hän hyvin viattomasti: "Mikä nyt on hätänä, äiti? Mitä sinä tarkoitat, kun nyökyttelet minulle? Mitä minun pitäisi tehdä?"

"Ei mitään, lapseni, ei mitään. Enhän minä sinulle nyökkäillyt." Hän istui aivan hiljaa vielä viitisen minuuttia; mutta sitten hän ei kyennyt enää pidättymään ja päästämään hukkaan niin tähdellistä tilaisuutta. Hän kavahti pystyyn ja suihkaten Kittylle: "Tulehan mukanani, lapseni, minulla on sinulle jotain sanottavaa", vei hänet ulos salista.

Jane loi oitis Elizabethiin niin hätääntyneen katseen, että tämä päätti, ettei häntä ainakaan saataisi karkoitetuksi. Mutta hetken perästä rva Bennet raotti ovea ja huusi sisään: "Lizzy rakas, minulla on sinulle puhumista."

Silloin oli hänenkin pakko poistua.

"Meidän pitää jättää heidät kahdenkesken, ymmärräthän", supatti äiti hänen korvaansa, kun he seisoivat yhdessä keskellä eteissuojaa. "Kitty ja minä lähdemme yläkertaan minun makuuhuoneeseeni."

Elizabeth ei katsonut maksavan vaivaa ruveta väittelemään äitinsä kanssa, mutta hän jäi tyynesti eteiseen siksi kunnes tämä ja Kitty olivat poistuneet, ja sitten hän palasi saliin.

Mutta silloin hän sai rajattomaksi hämmästyksekseen huomata, että hänen äitinsä oli ollut häntä viisaampi. Avatessaan hiljaa oven hän näki sisarensa ja Bingleyn seisovan vastakkain uunin edessä, nähtävästi syventyneinä varsin vakavaan keskusteluun; ja jollei tämäkään vielä olisi pannut häntä epäilemään, olivat molempain kasvot, kun he äkkiä kääntyivät katsomaan häneen, hyvin kaunopuheiset. Heidän tilanteensa oli kylläkin tukala; mutta hänen oli vielä pahempi. Kukaan heistä kolmesta ei virkkanut sanaakaan; ja Elizabeth aikoi juuri pyörähtää takaisin ovelta, kun Bingley kuiskasi pari sanaa hänen sisarensa korvaan ja juoksi kiireesti ulos salista.

Jane ei voinut pitää asiata salassa rakkaimmalta sisareltaan; hänen intohimoinen syleilynsä ja loistavat silmänsä antoivat tälle oitis tiedoksi, että hänen edessään oli maailman onnellisin tyttö.

"Tämä on liian paljon minulle!" Jane huokasi; "aivan liian paljon. Minä en ansaitse tällaista onnea! Ah, miksi eivät kaikki ihmiset ole yhtä onnellisia?"

Elizabethin onnittelut olivat niin vilpittömät, lämpimät ja iloiset, että sanat voivat vain köyhästi niitä ilmaista. Ja sittenkin oli jokainen hänen sanansa uusi onnenpisara Janen autuuden maljaan. Mutta hän ei malttanut kauan nauttia onnestaan vain sisarensa kanssa.

"Minun täytyy heti lähteä äidin tykö", hän huudahti. "Minä en voi salata tätä häneltä, sillä tiedänhän hänen aina tahtoneen minun onneani; enkä minä tahdo, että hän saa kuulla tästä kenenkään toisen suusta kuin minun omastani. Hän — Bingley (punastuen) — on jo mennyt isän puheille. Ah, Lizzy, että minä voinkaan tuottaa sellaista iloa koko perheelle! Kuinka jaksankaan kestää näin suurta onnea?"

Hän riensi keveästi kuin siivin yläkertaan äitinsä luo, joka yhdessä
Kittyn kanssa odotteli jännitettynä tietoa sotajuonensa onnistumisesta.

Yksin jäätyään Elizabeth ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan, kuinka helposti ja vaivatta tämä tukala juttu oli tullut päätökseen, aiheutettuaan koko perheelle niin monet kuukaudet pulmaa ja huolta.

"Ja tällainen on lopputulos", hän ajatteli, "kaikesta hänen ystävänsä valtioviisaudesta ja varovaisuudesta ja hänen sisartensa kavalista juonista! Onnellisin ja järjellisin ja yksinkertaisin ratkaisu, mitä ajatella saattaa!"

Muutaman minuutin perästä säntäsi saliin Bingley, jonka keskustelu hänen isänsä kanssa näytti oitis johtaneen tarkoitettuun tulokseen.

"Missä sisarenne on?" kysyi hän kiireesti kohta oven avattuaan.

"Yläkerrassa äitimme luona. Mutta arvaan, että hän joutuu aivan pian alas."

Bingley sulki silloin oven perästään ja tuli hymyillen hänen luokseen, pyytäen sisarellisia onnitteluja ja kälyn rakkautta, jotka Elizabeth iloissaan ja vilpittömästi hänelle lupasi.

Koko perhe tunsi harvinaisen iloista liikutusta istuessaan illallispöytään. Janen kasvoilta säteili niin autuas kirkkaus, että se lämmitti kaikkien sydämiä, eikä hän ollut vielä koskaan näyttänyt niin ihanalta. Elizabeth oli varma sisarensa onnesta, sillä hän tiesi molempain kihlattujen olevan luonteeltaan samanlaiset, yhtä hilpeät, vilpittömät ja vaatimattomat. Kitty hymyili ja hihitteli ja toivoi salaa sydämessään, että hänenkin vuoronsa pian tulisi. Rva Bennet ei tahtonut löytää kylliksi lämpimiä sanoja ilmaistakseen ihastustaan, vaikka hän ei mistään muusta puhunutkaan Bingleylle koko illallisen kestäessä; ja yksinpä hra Bennetinkin ryhti ja äänen sävy ilmaisivat hänen olevan mielissään.

Hän ei siitä kuitenkaan sanoilla virkkanut, niin kauan kuin sulhanen oli joukossa; mutta heti tämän lähdettyä hän otti tyttärensä kädet omiensa väliin ja sanoi hänelle:

"Jane, minä toivotan sinulle onnea. Sinusta tulee hyvin onnellinen aviovaimo."

Jane kietoi kätensä hänen kaulaansa, suuteli häntä ja kiitti hänen hyvyydestään.

"Sinä olet hyvä tyttö", jatkoi isä, "ja minä olen erittäin iloinen, kun saan sinut niin hyvin naitetuksi. En ollenkaan epäile, ettette te molemmat sopisi mainiosti yhteen. Teidän luonteenlaatunne ovat hyvin samanlaiset. Molemmat te olette niin mukautuvaiset, ettette tule koskaan kahnaamaan omaa tahtoanne toistenne tahtoa vastaan; molemmat olette niin pehmeäluontoiset, että kaikki palvelijanne saavat turvallisesti varastaa teiltä; ja molemmat niin anteliaat ja hyväsydämiset, etteivät vuositulonne tule teille koskaan riittämään."

"Eihän toki, isä. Järjetön ja ajattelematon raha-asiainhoito on minusta anteeksiantamaton synti."

"Mitä sinä puhutkaan — etteivät heidän vuositulonsa muka riittäisi!" huudahti rva Bennet. "Onhan Bingleyllä vuodessa tuloja kolme- tai neljätuhatta puntaa ja kukaties vielä enemmänkin." Sitten hän tyttärensä puoleen kääntyen jatkoi: "Ah, rakas Jane, kunpa tietäisit, kuinka onnellinen minä olen! Olen varma, etten saa unenhiventäkään koko yönä. Arvasinhan minä, että näin tulisikin käymään. Minä aina sanoinkin, että te olette luodut toisillenne. Ethän sinä turhan takia olekaan niin kaunis! Muistanpa yhtä selvästi kuin eilisen päivän, että kun hän ensi kerran viime vuonna tuli tänne Hertfordshireen, minä häntä jo silloin tunnustelin vävykseni. Ah, hän onkin kaunein ja hienoin nuori mies, mitä koskaan olen nähnyt!"

Unohtuneet olivat tällä haavaa Wickham ja Lydia äitikullan mielestä. Jane oli nyt hänen lempityttärensä — muusta ei puhettakaan. Tällä hetkellä hän ei joutunut ajattelemaankaan toisia lapsiaan.

Janen nuorimmat sisaret rupesivat jakamaan morsiamen onnea ja etuja keskenään. Mary toivoi saavansa vapaasti käyttää Netherfieldin kirjastoa, ja Kitty kerjäsi hartaasti, että Jane kaikin mokomin panisi toimeen tanssiaisiltoja talven kuluessa.

Tästä lähtien Bingley oli luonnollisesti jokapäiväinen vieras Longbournissa; usein hän tuli jo ennen aamiaista ja lähti aina myöhään päivällisen jälkeen, jollei joku raakamainen naapuri, jonka tahdittomuutta ei voitu kylläksi moittia, toimittanut hänelle kavalata päivälliskutsua, jota hänen oli pakko noudattaa.

Elizabethilla oli tähän aikaan hyvin harvoin tilaisuutta vanhaan kahdenkeskiseen jutteluun Janen kanssa; sillä aina kun Bingley oli saapuvilla, ei Jane tietenkään voinut omistaa huomiotaan kellekään toiselle. Mutta eronhetkinä, joita ei tyyten voitu välttää, sisaresta oli suurta hyötyä kummallekin rakastavalle. Janen poissa ollessa Bingley etsi aina Elizabethin seuraa saadakseen puhella hänelle Janesta; ja Bingleyn poistuttua Jane luonnollisesti etsi samaa lohtua sisarensa luota.

"Hän on tehnyt minut niin ihmeen onnelliseksi", sanoi hän eräänä iltana, "kertomalla minulle, ettei hänellä ollut edes aavistustakaan, että minä olin viime keväänä ollut Lontoossa. Sitä en tahtonut uskoa mahdolliseksi."

"Sitä minä epäilinkin", vastasi hänen sisarensa. "Mutta kuinka hän sen selitti?"

"Sen täytyy olla hänen sisartensa juonta. He eivät nähneet ollenkaan suosiollisin mielin hänen ja minun ystävyyttä, jota en voi ihmetelläkään, sillä olihan hän osoittanut minulle vallan erikoista huomiota. Mutta kun he nyt tulevat näkemään — kuten lujasti uskon — että heidän veljensä on onnellinen minun kanssani, niin arvaan että he oppivat tyytymään asiainmenoon ja että meidän välimme palautuvat jälleen hyviksi; vaikka yhtä hyviksi kuin ennen ne eivät voi enää koskaan tulla."

"Tuopa oli tylyin puhe, mitä olen koskaan kuullut sinun suustasi", huudahti Elizabeth. "Voi taivas sentään, kuinka hyvä tyttö sinä olet! Minua todella harmittaisikin, jos vielä kerran antaisit neiti Bingleyn teeskennellyn suosion lumota silmäsi."

"Voitko uskoa, Lizzy, että kun hän — Bingley (punastuen) lähti täältä viime marraskuussa Lontooseen, niin hän todella rakasti minua; ja että ainoastaan hupsu luulo muka minun välinpitämättömyydestäni esti häntä palaamasta tänne takaisin?"

"Hän teki siinä pienen erehdyksen; mutta onhan sekin vain todistus hänen vaatimattomuudestaan."

Tämä tietysti aiheutti uuden ylistyslaulun Janen puolelta.

Elizabeth oli mielissään, ettei Bingley ollut ilmaissut Janelle ystävänsä osuutta tähän "pieneen erehdykseen"; sillä vaikka Janella olikin mitä lempein ja anteeksiantavaisin sydän, olisi hän noussut puolustamaan rakkauttaan kuten leijona pentujaan ja kantanut kauan salaista kaunaa sen loukkaajaa vastaan.

"Ah, minä olen varmastikin onnellisin ihminen, mitä koskaan on elänyt maan päällä!" huudahti kaunis morsian hurmioissaan. "Voi sentään, Lizzy, minkä vuoksi juuri minut on valittu meidän perheestä ja minulle yksin kasattu sellainen siunauksen ylenpalttisuus? Jospa saisin nähdä sinutkin yhtä onnellisena! Mistä me löytäisimmekään toisen yhtä mainion miehen sinulle?"

"Vaikka hankkisit minulle viisikinkymmentä yhtä mainiota miestä, niin en kuitenkaan tulisi yhtä onnelliseksi kuin sinä. Vasta sitten kun saisin sinun leppeän ja tyytyväisen mielenlaatusi, sinun pohjattoman hyvyytesi, voisin tulla yhtä onnelliseksi. Ei, ei — anna minun hoitaa omat asiani; ehkäpä onni joskus potkaisee minulle aikanaan jonkin uuden herra Collinsin."

Longbournin perheen keskuudessa sattunutta onnellista tapahtumaa ei voitu kauankaan pitää salassa. Rva Bennetin oli sallittu suihkaista siitä sisarelleen rva Philipsille; ja tämä levitti ilman vähintäkään valtuutusta siitä tiedon kaikille naapurinrouville Merytonissa.

Bennetin perhe julistettiin tuotapikaa onnen siunaamaksi, vaikka sitä vasta jokunen viikko sitten, ensimmäisen huhun tultua Lydian karkaamisesta, oli katseltu yli olkain.