Read synchronized with  Chinese  English  Portuguese  Russian  Spanisch 
Ylpeys ja ennakkoluulo.  Jane Austen
Luku 53. LIII LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Hra Wickham tuntui olevan niin tyytyväinen viime keskusteluunsa Elizabethin kanssa, ettei hän enää sen perästä häirinnyt itseään eikä rakasta kälyään ottamalla samoja asioita uudelleen puheeksi; ja Elizabeth oli puolestaan tyytyväinen, että oli sanonut kylliksi saadakseen toisen jättämään hänet rauhaan.

Nuoren parin lähtöpäivä tuli pian, ja rva Bennetin oli pakko särkyvin sydämin alistua eroon, jota kaikesta päättäen tuli kestämään ainakin kaksitoista kuukautta, koska hänen vävynsä ei viittaillutkaan aikovansa kutsua vaimonsa omaisia heidän luokseen Newcastleen.

"Oh, rakas Lydia kulta", huudahti murheellinen äiti, "milloinka me taas näemmekään uudestaan toisemme?"

"Herra ties, en minä vain tiedä! Ei ainakaan pariin kolmeen ensi vuoteen."

"Kirjoitathan sinä minulle hyvin ahkerasti, kullan nuppuseni?"

"Niin usein kuin kerkiän. Mutta tiedättehän, ettei naimisissa ollen ole paljonkaan aikaa kirjeiden kirjoittelemiseen. Sisareni saavat kirjoittaa minulle. — Heillähän ei ole mitään muutakaan tehtävää."

Hra Wickhamin jäähyväiset olivat paljon sydämellisemmät kuin hänen vaimonsa. Hän hymyili yhtämittaa, näytti hyvin kauniilta kuten aina ja lasketteli siroja kohteliaisuuksia.

"Hän on verraton veikkonen", sanoi hra Bennet matkamiesten lähdettyä. "Hän virnailee ja irvistelee ja makostelee meitä kaikkia. Minä olen hänestä mainion ylpeä. Lyönpä vetoa, ettei edes Sir William Lucaskaan pysty hankkimaan itselleen niin oivallista vävypoikaa."

Äiti oli hyvin masennuksissaan lemmikkityttärensä menettämisestä; mutta pian hänen mielensä yhtäkkiä kirkastui, kun hänen sisarensa toi hänelle suuria uutisia. Netherfieldin taloudenhoitajatar oli saanut laittaa talon kuntoon, sillä isäntää odotettiin tulevaksi parin päivän perästä, ja tämän piti viipyä useita viikkoja linnunammunnassa. Rva Bennet aivan säteili riemua. Hän vilkuili veitikkamaisesti Janeen ja hymyili ja pudisteli päätään ja hymyili uudelleen.

"No, tämähän vasta on hauskaa, että saamme jälleen nähdä herra Bingleyn täällä maalla", hän toimitti sisarelleen. "Ei senvuoksi, että minä siitä paljonkaan välittäisin. Eihän hän meille merkitse yhtään mitään, enkä minä sure, vaikkemme häntä täällä meillä näkisikään, tiedän mä. Mutta sittenkin hän on tervetullut Netherfieldiin, jos siitä on hänellä hupia. Ja kenpä tietää, mitä vielä oikein voi sattuakaan! Mutta meitä se ei vain liikuta niin vähääkään. Tiedäthän, rakas sisar, että jo kauan sitten sovimme, ettemme hiiskahda koko asiasta enää sanaakaan. Ja onkohan tuo sitten edes varmaa, että hän todellakin tulee?"

"Saat sen uskoa", vastasi rva Philips, "sillä taloudenhoitajatar oli eilen illalla Merytonissa; minä näin hänen kulkevan ohitse ja juoksin ulos kadulle ottamaan asiasta selvää, ja hän vakuutti minulle, että kaikki on totista totta. Hänen isäntänsä saapuu viimeistään torstaina, jollei jo keskiviikkona. Rouva Reynolds sanoi menevänsä lihapuotiin ostamaan jotain paistia keskiviikoksi, ja hän sai kolme paria sorsia, jotka oli juuri ammuttu."

Jane ei voinut pidättää punastumistaan kuullessaan entisen rakastajansa palaamisesta. Hän ei ollut moneen kuukauteen maininnut edes tämän nimeä sisarelleen; mutta nyt hän sanoi, kohta kun he olivat joutuneet kahdenkesken:

"Minä näin sinun katselevan minuun tänään, Lizzy, kun täti kertoi pöydässä uutisiaan; ja minä tiedän itsekin, että jouduin hämilleni; mutta älä vain kuvittelekaan, että se olisi ollut jostain typerästä syystä. Minä jouduin hämilleni vain siksi, että tiesin kaikkien katselevan minuun. Saat olla varma, etteivät nuo uutiset minua ilahduttaneet eikä murehduttaneet. Siitä vain olen iloinen, että hän tulee yksin, sillä silloin saamme nähdä häntä sitä vähemmin. Ei siksi, että pelkäisin itseäni; mutta minä pelkään toisten merkitseviä katseita ja huomautuksia."

Elizabeth puolestaan ei tiennyt, mitä oikein ajatella. Jollei hän olisi tavannut Bingleytä Derbyshiressä, olisi hän mielellään otaksunut hänen tulevan vain metsästämään; mutta nytpä hänellä oli syytä luulla, että Bingley yhä vielä piti hänen sisarestaan; ja hänestä tuntui hyvinkin uskottavalta, että hän saapui osaksi myöskin Janen takia — joko mahdikkaan ystävänsä suostumuksella tahi tätä uhitellen omasta ehdostaan.

"Miesparka", hän ajatteli itsekseen, "joka ei voi tulla taloon, jonka hän on laillisesti vuokrannut asuttavakseen, herättämättä kaiken maailman huomiota ja arveluja! Olkoon hän minun puolestani aivan rauhassa."

Mutta vaikka Jane oli väittänyt olevansa aivan välinpitämätön Bingleyn tulosta — ja kukaties itsekin uskoi sen rehellisesti — voi Elizabeth helposti huomata sisarensa mielentilan siitä suuresti järkkyneen. Hän oli hajamielisempi ja hermostuneempi kuin milloinkaan ennen.

Vanhempain kesken uutinen aiheutti aivan samanlaisen väittelyn kuin samanlainen sanoma oli aiheuttanut vuosi takaperin.

"Kohta kun herra Bingley on saapunut, rakkaani", sanoi rva Bennet miehelleen, "sinä käyt luonnollisesti toivottamassa hänet tervetulleeksi."

"Kaikkea vielä! Sinä pakotit minut viime vuonna käymään häntä tervehtimässä ja lupasit, että jos noudatin mieltäsi, hän varmasti naisi yhden tyttäristämme. Mutta kaikki meni hukkaan kuin tina tuhkaan, ja siihen katsoen en aio enää ruveta hulluttelemaan."

Hänen vaimonsa koetti todistella, kuinka tärkeätä ja välttämätöntä oli, että kaikki ympäristön herrat osoittaisivat kohteliaisuutta Netherfieldin isännälle tämän palatessa jälleen maatilalleen.

"Tuo on vallan hupsumaista kohteliaisuutta ja tapojen palvelemista", ärähti hänen miehensä. "Jos hän haluaa nauttia meidän seurastamme, niin tulkoon itse tänne. Hänhän tietää, missä asumme. Minä en vain rupea tuhlaamaan päiviäni ja hetkiäni juoksemalla naapurieni luona joka kerta kuin he suvaitsevat tulla ja lähteä."

"Sinulla on aina oma pääsi, ja kuitenkin sinun pitäisi tietää, kuinka paheksuttavan tylyä meidän puoleltamme on, jollet käy hänen puheillaan. Mutta saatpa nähdä, ettei sekään estä minua pyytämästä häntä meille päivällisille. Kohta saamme Longit ja Gouldingit päivällisvieraiksemme; ja silloin tulee meitä kolmetoista pöytään. Silloin on hänelle parahiksi tilaa joukossamme."

Tämä päätös lohdutti häntä, niin että hän jaksoi paremmin kestää miehensä käsittämätöntä omapäisyyttä; vaikka häntä suuresti peloittikin, että kaikki naapurit kukaties tulisivat näkemään tulijan ennenkuin he. Tulopäivän lähetessä Jane, jonka levottomuus ilmeisesti alkoi lähetä aallonharjaa, sanoi sisarelleen:

"Minä alan olla pahoillani, että hän tulee tänne lainkaan. Eihän se itsessään merkitse mitään; minä voisin kohdata hänet täysin välinpitämättömänä; mutta minun on vaikea jaksaa kuulla lakkaamatta toitotettavan siitä. Äiti tarkoittaa tietysti vain pelkkää hyvää; mutta hän ei arvaa — eikä kukaan arvaa — kuinka minä kärsin näistä puheista ja viittailuista. Olen oikein onnellinen, kun hänen vierailunsa Netherfieldissä viimein on ohitse."

"Minä toivon, että osaisin sanoa jotakin sinun lohdutukseksesi", vastasi hänen sisarensa; "mutta sitä en suurin surminkaan pysty tekemään. Sinun täytyy vain tuntea minun hellä osanottoni ja syvä myötätuntoni; ja turhaapa olisikin minun saarnata sinulle kärsivällisyyttä, sillä sitä on sinulla muillekin jakaa."

Hra Bingley saapui paikkakunnalle. Rva Bennet voi palvelijain välityksellä alusta pitäen seurata kaikkia hänen liikkeitään ja toimiaan, ja hän odotti joka päivä tulijaa vieraakseen. Kolmantena päivänä jo varhain aamupäivällä hänen oli sallittu makuuhuoneensa akkunasta nähdä odotetun vieraan avaavan Longbournin veräjän ja ratsastavan verkalleen taloa kohti.

Hän huusi kiihkeästi tyttärensä kokoon jakamaan hänen riemuaan. Jane pysyi itsepäisesti työnsä ääressä; mutta Elizabeth meni äitinsä mieliksi akkunaan — katsahti ulos kujalle — näki hra Darcyn ratsastavan tulijan rinnalla — ja palasi äänettömänä sisarensa luo.

"Hänen kanssaan on jokin vieras herra, äiti", sanoi Kitty. "Kukahan se voi olla?"

"Joku hänen tuttavansa arvatenkin, lapseni. Olen varma, ettemme häntä tunne."

"Ahaa!" huudahti Kitty; "sehän näyttää olevan sama mies, joka ennenkin oli aina hänen myötänsä. Herra — mikä hänen nimensä nyt olikaan — sellainen pitkä, ylpeä mies."

"Hyvä isä sentään! Herra Darcy — ja sehän tuo onkin, näen mä. No niin, kaikki herra Bingleyn ystävät ovat tänne tervetulleita; vaikka muuten täytyykin sanoakseni, että pelkkä tuon miehen näkeminenkin panee minut pahalle tuulelle."

Jane katsahti Elizabethiin hämillään ja osanottavaisesti. Hän tiesi hyvin vähän näiden viime kohtauksista Derbyshiressä; ja hänen kävi sääliksi sisarensa, jonka tietysti täytyi tuntea itsensä hyvin noloksi tavatessaan hyljätyn ihailijansa ensi kerran tämän pitkän kirjeen saamisen jälkeen. Molemmat sisaret tunsivat itsensä hyvin rauhattomiksi. Kumpikin oli hermostunut toistensa takia ja tietysti omastakin kohdastaan; ja koko ajan heidän täytyi kuunnella äitinsä lepertelyä, että hän aikoi ottaa hra Darcyn vastaan vain hra Bingleyn ystävänä eikä suinkaan salata vastenmielisyyttään häntä kohtaan. Elizabethia harmitti nyt, kun hän ei ollut voinut pakottaa itseään näyttämään Janelle rva Gardinerin kirjettä. Janelle hra Darcy voi täten olla vain mies, jolle hänen sisarensa oli antanut kertakaikkiset rukkaset ja jonka arvoa ei silloin ollut lainkaan tajunnut; mutta hänelle itselleen, joka tiesi enemmän, tuo mies oli heidän perheensä auttaja ja pelastaja, jolle he olivat mitä suurimmassa kiitollisuudenvelassa ja jota kohtaan hän itse tunsi kiintymystä, jollei yhtä hellää niin ainakin yhtä totista ja luonnollista kuin Jane tunsi Bingleytä kohtaan. Hänen hämmästyksensä nähdessään Darcyn nyt tulevan Netherfieldiin ja Longbourniin — tulevan omasta ehdostaan jälleen tapaamaan häntä — oli miltei yhtä suuri kuin hänen Derbyshiressä havaitessaan Darcyn aivan muuttuneen käytöksen häntä kohtaan.

Puna, joka ensi hetkellä oli karannut hänen poskiltaan, palasi niille kahta vertaa voimakkaampana, ja hänen silmänsä loistivat sykähdyttävän riemullisesta odotuksesta, kun hän ajatteli, että Darcyn mieltymyksen täytyi kaikesta huolimatta olla muuttumaton; mutta hänen oli sittenkin vaikea uskoa sitä todeksi.

"Odotetaanpa ensiksi, miten hän käyttäytyy", hän puheli rajusti sykyttävälle sydämelleen; "liian aikaista on vielä odottaa mitään hyvää."

Hän kumartui innokkaasti käsityönsä yli koettaen väkisin voittaa mielenkuohunsa ja uskaltamatta luoda silmiään ylös, kunnes hätäinen uteliaisuus pakotti hänet katsahtamaan sisarensa kasvoihin, kun palvelustyttö astui lattian poikki avaamaan ovea. Jane oli vähän kalpeampi kuin tavallisesti, mutta rauhallisempi kuin Elizabeth osasi odottaakaan. Herrain käydessä sisään hän punastui, mutta kykeni tervehtimään heitä jokseenkin tolkuissaan.

Elizabeth puheli vieraille niin vähän kuin kohteliaisuus suinkin salli, ja hän kumartui jälleen työnsä yli syventyen siihen harvinaisella innolla ja uutteruudella. Hän oli uskaltanut vain kerran vilkaista Darcyyn. Tämä näytti vakavalta kuten aina — tytön mielestä hän näytti paljon enemmän saman näköiseltä kuin vuosi takaperin täällä Hertfordshiressä ollessaan, kuin heidän viimeksi Pemberleyssä tavatessaan. Mutta ehkäpä Darcy ei voinutkaan hänen äitinsä läsnäollessa olla ja näyttää samanlaiselta kuin enon ja tädin luona. Se oli hyvin käsitettävä, vaikkakin tuskallinen arvelu.

Bingleytäkin hän oli joutanut vain pikimältään katselemaan ja havainnut tuona haihtuvana hetkisenä, että tämä näytti olevan sekä hämillään että mielissään. Rva Bennet tervehti häntä niin nöyristelevän sydämellisesti, että hänen tyttärensä punastuivat häpeästä, varsinkin verratessaan sitä äidin kylmyyteen ja jäykkyyteen toista vierasta kohtaan.

Kysyttyään Elizabethilta lyhyesti Gardinerin väen vointia — mihin tämä voi vain hyvin hämmentyneenä vastata — taukosi Darcy miltei tuppisuuksi. Hän ei käynyt edes istumaan tytön viereen; ehkäpä tämä seikka selitti hänen äänettömyytensä, mutta samoin ei ollut laita ollut Derbyshiressä. Siellä hän oli puhellut hänen ystäväinsä kanssa, jos ei ollut päässyt hänen itsensä kanssa puheisiin. Useita minuutteja kului, ilman että Elizabeth kuuli hänen ääntänsä; kun hän välistä varkain uskalsi uteliaisuutensa pakottamana silmätä hänen puoleensa, näki hän hänen katselevan yhtä paljon Janeen kuin häneen itseensä, mutta usein myöskin vain eteensä lattiaan. Elizabeth oli pettynyt, mutta samalla myöskin harmistunut itseensä siitä, että ollenkaan tunsi pettymystä.

"Voinko minä muuta enää odottaakaan hänen puoleltaan!" hän torui salaa itseänsä. "Mutta minkä vuoksi hän sitten tulikaan tänne?"

Hänellä ei ollut lainkaan halua puhella kenenkään muun kuin Darcyn kanssa; ja tälle hänen taas oli vaikea rohjeta puhua.

Vihdoin hän uskalsi tiedustaa hänen sisarensa vointia, mutta siihenpä puhelu tyrehtyikin.

"Siitä onkin jo pitkä aika, herra Bingley, kun te viimeksi olitte näillä mailla", huomautti rva Bennet säteillen.

Bingley myönsi sen hymyillen todeksi.

"Minä rupesin jo pelkäämään, ettette lainkaan enää palaisi. Ihmiset olivat todella tietävinään, että te Mikkelin päivän tienoissa luopuisitte koko vuokraoikeudesta Netherfieldiin; mutta minä toivon heidän toki erehtyneen. Paljon muutoksia on muuten näillä seuduin tapahtunut teidän poissaollessanne. Neiti Lucas on joutunut naimisiin ja muuttanut muualle, ja samoin yksi minun omista tyttäristäni. Arvaan, että tekin olette kuullut siitä; onhan teidän täytynyt nähdä se sanomalehdistä. Muistan, että siitä oli mainittu 'Timesin' ja 'Courierin' perheuutisissa, vaikkakin perin kierolla ja eriskummallisella tavalla. Sanottiin vain: 'Äskettäin vihityt: hra George Wickham ja nti Lydia Bennet', ilman että oli sanallakaan mainittu morsiamen isästä ja hänen asuinpaikastaan ja muusta sellaisesta. Arvaan, että lankoni Gardiner oli pannut uutisen lehtiin; mutta minä ihmettelen, kuinka hän saattoi antaa sen niin kömpelössä muodossa. Tottahan tekin tulitte sen huomanneeksi?"

Bingley ilmoitti huomanneensa ja lausui myöhäiset onnittelunsa. Elizabethin poskia poltti; eikä hän uskaltanut katsahtaa ylös ja nähdä, miltä Darcy tällöin näytti.

"Iloista on tietää, että yksikin tyttäristäni on joutunut hyviin naimisiin", jatkoi hänen äitinsä; "mutta samalla tuntuu sangen kovalta, että hänet on tempaistu niin kauaksi minun luotani. He ovat matkustaneet Newcastleen, joka kuuluu olevan ihan pohjoisrajalla, ja sinne he jäävät asumaan herra ties kuinka pitkäksi aikaa. Vävyni rykmentti on sijoitettu sinne; arvaan, että olette kuullut hänen eronneen ——n milisiväestä ja siirtyneen vakinaiseen väkeen. Luojan kiitos, että hänellä on sentään joitakin ystäviä, jotka huolehtivat hänestä, vaikkakaan ei niin monta kuin hän ansaitsisi omistaa."

Elizabeth, joka tiesi tämän iskun olevan suunnatun hra Darcylle, häpesi niin surkeasti, että hänen oli vaikea pysyä huoneessa. Haihduttaakseen nolouttaan hän rupesi kiireesti puhelemaan Bingleyn kanssa ja tiedusti, kauanko tämä aikoi viipyä maalla.

"Moniaita viikkoja, luullakseni."

"Ja kun olette ampunut kaikki linnut omilta mailtanne", ehätti rva Bennet väliin, "niin pyydän teitä tulemaan tänne ja metsästämään niin paljon kuin haluatte meidän tilallamme. Olen varma, että mieheni tulee siitä hyvin mieliinsä ja että hän säästää kaikki parhaat pesuudet teitä varten."

Elizabethin hätä ja häpeä moisen joutavan hännystelemisen vuoksi kasvoi aivan sietämättömäksi.

"En toivo mitään niin hartaasti", hän päivitteli sydämessään, "kuin että minun ei tarvitsisi enää nähdä kumpaakaan heistä täällä! Heidän seuransa ei iki maailmassa kykene pyyhkimään tätä surkeutta minun muististani. Voi, kunpa minun ei tarvitsisi enää koskaan heitä tavata!"

Mutta hänen harminsa ja surunsa lieveni kohta, kun hän pani merkille, kuinka hänen sisarensa kauneus ja hellä herttaisuus sytytti jälleen hänen entisen rakastajansa ihailun ja mieltymyksen uuteen hehkuun. Tämä oli alussa puhellut vain hyvin vähän Janen kanssa; mutta hänen silmänsä pitivät koko ajan tarkkaa vaaria lemmitystä. Hän näki hänen olevan yhtä viehättävän, lempeäluonteisen ja teeskentelemättömän tytön kuin ennenkin, vaikkei enää aivan yhtä puheliaan. Jane koetti tosin kaikella muotoa pysyä niin järkkymättömänä kuin suinkin ja luuli itse puhelevansa yhtä hartaasti ja hilpeästi kuin tavallisesti, jotta eivät toiset huomaisi hänen ahdistustaan; mutta hänen tunteensa aaltoilivat niin väkevästi, ettei hän aina itsekään tiennyt omaa oloaan.

Kun herrat nousivat lähteäkseen, muisti rva Bennet sotajuonensa ja pyysi heitä tulemaan muutaman päivän perästä päivällisille Longbourniin.

"Muistattehan toki, herra Bingley, että olette minulle vierailun velkaa", hän sanoi. "Kun viime talvena lähditte niin suinpäin pääkaupunkiin, lupasitte kohta palattuanne tulla meille perhepäivällisille. Näette, etten ainakaan minä ole sitä unohtanut; ja minä vakuutan teille pettyneeni julmasti, kun ette palannutkaan täyttämään lupaustanne."

Bingley näytti joutuvan hyvin hämilleen ja mutisi jotain sellaista, että arvaamattomat asiat olivat pidättäneet häntä Lontoossa koko talven. Sitten molemmat vieraat lähtivät.

Rva Bennetillä oli ollut hyvä halu pyytää heitä jäämään jo tänäänkin päivällisille; mutta vaikka hän aina pitikin hyvää pöytää, ei hänen mielestään kaksi ruokalajia riittänyt tyydyttämään miestä, jota hän toivoi vävypojakseen, ja vielä vähemmän tämän mahtavaa ystävää, jolla sanottiin olevan kymmenentuhannen punnan vuositulot.