Read synchronized with  Chinese  English  Portuguese  Russian  Spanisch 
Ylpeys ja ennakkoluulo.  Jane Austen
Luku 52. LII LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Elizabeth saikin tyydytyksekseen tädiltä vastauksen mahdollisimman pian. Kohta kun hän oli siepannut kirjeen postilaukusta, hän juoksi kiireimmän kautta aidantakaiseen pikku metsikköön, missä oli vähimmän vaaraa tulla häirityksi; ja siellä hän onnesta huoahtaen istahti matalalle turvepenkille ja varustautui olemaan tyytyväinen, sillä kirjeen pituudesta päättäen vastaus ei varmastikaan ollut kielteinen.

"Gracechurch-katu n:o —, syyskuun 6 p:nä.

"Rakas sisarentyttäreni. — Olen juuri saanut sinun kirjeesi ja aion omistaa koko tämän aamun vastatakseni siihen, sillä arvaan, että lyhyt vastaus ei riitä tyydyttämään sinua. Minun täytyy tunnustaa, että pyyntösi hämmästytti minua; en näet osannut odottaa sellaista sinun puoleltasi. Älä tästä kuitenkaan pahastu, sillä tahdon ainoastaan sanoa, etten kuvitellut moisia tiedusteluja tarpeellisiksi sinun taholtasi. Jollet sittenkään tahdo ymmärtää minua, niin anna anteeksi härnäykseni. Enosi ällistyi kysymyksestäsi yhtä suuresti kuin minäkin; ja ainoastaan luja usko, että sinä kohdaltasi olit osallinen jutussa, oli saanut hänen menettelemään niinkuin hän teki. Mutta jos todella olet aivan viaton ja tietämätön kaikesta, niin täytynee minun selittää juttu juurta jaksain.

"Samana päivänä, jolloin minä kotiuduin Longbournista, oli enosi saanut vallan odottamattoman vieraan. Herra Darcy näet saapui hänen puheilleen ja viipyi hänen kanssaan kahdenkesken useita tunteja. Keskustelu oli kuitenkin jo päättynyt minun saapuessani; niin että minun uteliaisuuteni ei tarvinnut patoutua niin hirvittävästi kuin sinun näkyy tehneen. Hän tuli kertomaan enollesi, että hän oli keksinyt, missä sisaresi ja herra Wickham asuivat, ja että hän oli sekä nähnyt heidät että puhellutkin heidän kanssaan — Wickhamin kanssa moneen kertaan, Lydian kanssa vain yhden kerran. Mikäli sain selville, oli hän matkustanut Derbyshirestä jo meidän lähtömme jälkeisenä päivänä, lujasti päättäen etsiä karkulaiset täältä Lontoosta käsiinsä. Syyksi hän mainitsi, että hän piti itseään tavallaan vastuunalaisena siitä, ettei Wickhamin kehno luonne ollut tullut siksi yleisesti tunnetuksi, että tieto siitä olisi voinut estää hyvään perheeseen kuuluvaa nuorta neitosta rakastumasta ja luottamasta moiseen mieheen. Ylevämielisesti hän pani koko ikävän tapahtuman oman erhettyväisen ylpeytensä syyksi, hän kun näet oli pitänyt arvoaan alentavana kuuluttaa omia ja perheensä yksityisasioita maailman tietoon. Senvuoksi hän tahtoi nyt käydä väliin ja jos suinkin mahdollista korjata pahan, jonka hän välillisesti oli aiheuttanut. Jos hänellä olisi ollut jotakin muutakin aihetta, niin olen varma, ettei sekään olisi ollut hänelle häpeäksi.

"Hän oli saanut etsiä karkulaisia muutamia päiviä turhaan; mutta hänellä oli apunaan johtonuora, jollaista meillä ei ollut, ja jonka avulla hän viimein pääsi heidän perilleen. Täällä asuu nim. muuan rouva nimeltä Yonge, joka oli aikaisemmin ollut hänen sisarensa kasvattajatar, mutta joka näyttää jonkin perhesyyn takia erotetun siitä toimesta. Tämä nainen oli sitten vuokrannut ison talon Edward-kadun varrelta ja elättänyt itseään vuokraamalla siitä huoneita ja pitämällä täyshoitolaisia. Rouva Yonge oli, kuten hän tiesi, Wickhamin läheinen tuttava; ja hänen luokseen herra Darcy meni oitis kaupunkiin tultuaan hankkimaan haluamiaan tietoja. Kesti kuitenkin pari kolme päivää, ennenkuin hän niitä sai; sillä tuo rouva, joka hyvin tiesi missä Wickham asui, ei tahtonut pettää tämän luottamusta ilman isoja lahjuksia. Wickham oli näet heti tullut hänen luokseen, ja jos hänellä olisi silloin ollut vapaita huoneita, olisi hän ottanut vanhan tuttavansa ja tämän seuralaisen luokseen asumaan. Vihdoin viimein yhteisen ystävämme onnistui tavoittaa etsityt henkilöt. Nämä asuivat ——n kadun varrella. Hän tapasi Wickhamin ja vaati kivenkovaan saada puhutella myöskin Lydiaa. Ensi sanoikseen hän oli koettanut taivuttaa tyttöraiskaa luopumaan silloisesta häpeällisestä asemastaan ja palaamaan ystäväinsä luo, tarjoten tässä suhteessa hänelle kaikkea tarvittavaa apua. Mutta Lydia oli ollut taipumaton ja päättänyt pysyä Wickhamin luona. Hän ei välittänyt hiukkaakaan ystävistään ja omaisistaan; hän ei tarvinnut kenenkään apua; hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että luopuisi Wickhamista. Hän oli varma, että he aikanansa menisivät naimisiin — samantekevää milloin.

"Herra Darcylle ei näin ollen jäänyt muu neuvoksi kuin koettaa varmentaa ja jouduttaa tuota naimista, jonka hän jo ensi keskustelussaan Wickhamin kanssa keksi olevan aivan yksipuolisen unelman; sillä Wickhamilla ei näytä olleen lainkaan aikomusta alistua avioliittoon. Hän tunnusti olleensa pakotettu karkaamaan rykmentistään joidenkin kiireellisten kunniavelkojen takia; eikä hän ollenkaan arkaillut lykätä Lydian ajattelematonta karkausta ja sen ikäviä seurauksia tytön oman hupsuuden hedelmiksi. Hän aikoi aivan pian luopua sotilasalalta; mutta lähimmästä tulevaisuudestaan hänellä ei ollut itselläänkään vähintäkään varmuutta. Hänen täytyi lähteä jonnekin — tietämättä minne — eikä hänellä ollut mitään toimeentulon mahdollisuuksia. Herra Darcy kysyi, miksi hän ei hetipaikalla nainut sisartasi. Vaikka tiedettiinkin, ettei isänne ole suinkaan rikas, olisi hän varmastikin voinut tehdä jotain tyttärensä ja vävynsä hyväksi. Tähän Wickham vastasi, että hän aikoi edelleenkin parantaa asemansa naimalla jonkin rikkaan tytön vaikkapa ulkomailta.

"Arvaat hyvin, ettei asia näin ollen ottanut helposti oietakseen. Herra Darcy tapasi Wickhamin vielä useita kertoja, ja Wickham tietystikin vaati aina paljon enemmän kuin tiesi olevan mahdollista saada; mutta vihdoin viimein hänen kuitenkin oli pakko mukautua järkeväksi. Vasta sitten kun oli selvittänyt asiat suoriksi heidän kahden kesken, saapui herra Darcy kertomaan enollesi toimistaan sen päivän edellisenä iltana, jolloin minä lasten kera tulin kotia. Gardiner ei ollut tällöin ollut kotosalla; ja kun herra Darcy arveli voivansa paremmin järjestää asiat yhdessä enosi kuin isäsi kanssa jonka hän oli saanut kuulla oleskelevan Lontoossa, jäi hän vielä odottamaan, kunnes tapaisi edellisen. Hän ei ollut käydessään maininnut nimeään, ja enosi sai vain kuulla, että jokin herrasmies oli liikeasiain vuoksi käynyt häntä tavoittamassa. Lauantaina hän sitten tuli uudelleen. Isäsi oli jo lähtenyt Lontoosta kotiaan, mutta enosi oli saapuvilla; ja, kuten jo sanoin, heillä oli varsin pitkältä puhuttavaa keskenään. He tapasivat toisensa jälleen sunnuntaina, ja silloin minäkin näin hänet. Asiat saatiin järjestykseen vasta maanantaina, ja silloin lähetettiin oitis pikalähetti viemään kirjettä Longbourniin. Vieraamme oli hyvin itsepäinen. Minä luulen, rakas Lizzy, että itsepäisyys on hänen varsinainen luonteenvikansa. Häntä on eri aikoina syytetty monistakin vioista, mutta tämä on hänellä ainoa todellinen. Mitään ei saatu tehdä ilman että hän oli tekemässä, vaikka luulenkin, että enosi olisi kyennyt aivan helposti järjestämään koko asian. Yhdessä he kinastelivat tästä pitkät ajat, mikä oli enemmän kuin kumpikaan karkulaisista olisi ansainnut. Vihdoin oli enosi pakko antaa perään, ja sen sijaan että hän olisi saanut auttaa sisarentytärtään, hänen suotiin saada siitä vain tyhjä ulkonainen kunnia, joka ei ollut lainkaan hänen mieleensä. Ja luulenpa todella sinun tänä aamuna tulleen kirjeesi, jossa vaadit täyttä selitystä asiainmenosta, ilahduttaneen häntä suuresti, koska häneltä sen kautta viimein riistettiin lainahöyhenet ja kunnia annettiin sille, jolle kunnia tulee. Mutta tästä sinä, Lizzy, et saa hiiskahtaa kellekään — korkeintain vain Janelle.

"Arvaan sinun jo hyvin tietävän, mitä tuon nuoren parin hyväksi on ollut tehtävä. Wickhamin velat on maksettava, ja nousee niiden kokonaismäärä melkoisesti yli tuhannen punnan; toiset tuhat puntaa asetetaan Lydian nimiin hänen myötäjäisikseen, ja sitten oli vielä ostettava Wickhamille upseerin paikka.[23] Syyn, minkä vuoksi herra Darcy yksin piti huolen kaikesta tästä, olen maininnut sinulle jo kirjeeni alussa. Hän pitää omana vikanaan, että Wickhamin luonteesta oltiin niin suuresti erehdytty ja hänet kaikkialla vastaanotettu avoimin sylin. Ehkäpä tässä on jotain perää; vaikka minä epäilen suuresti, olisiko hänen tahi kenenkä hyvänsä vaiteliaisuus voinut estää tätä ikävää tapausta. Mutta kaikista hänen kauniista puheistaan huolimatta, rakas Lizzy, saat olla aivan varma, ettei enosi olisi koskaan antanut perään, jollemme olisi otaksuneet hänellä olleen jotain muutakin aihetta sekaantua asiaan. Sittenkun kaikesta oli saatu sovituksi, hän palasi takaisin ystäväinsä luo, jotka yhä vielä oleskelevat Pemberleyssä; mutta hän lupasi tulla jälleen Lontooseen hääpäiväksi ja tekemään loput rahalliset suoritukset.

"Luulen nyt kertoneeni sinulle kaiken. Varmastikin tulet kaikesta kuulemastasi aika tavalla ihmeisiisi; mutta toivon, ettet ainakaan tule pahoillesi. Lydia siirtyi meille asumaan, ja Wickhamilla oli vapaa pääsy taloomme. Hän puolestaan oli aivan samanlainen, jollaisena olin tullut hänet tuntemaan Hertfordshiressä; mutta Lydian käytöksestä hänen meillä ollessaan en olisi tahtonut kertoa sinulle sanallakaan, jollen viime keskiviikkona olisi saanut Janen kirjettä, josta näin että tyttö oli käyttäytynyt aivan samalla tapaa kotonaankin; joten se, minkä nyt sinulle mainitsen, ei antane sinulle mitään uutta harmin aihetta. Minä puhelin vakavasti hänen kanssaan monestikin ja koetin osoittaa hänen menettelynsä synnillisyyttä ja hänen perheelleen tuottamaa surua ja onnettomuutta. Jos hän kuuli lainkaan sanojani, niin kävi se aivan onnenkaupalla, sillä ainakaan hän ei huolinut kuunnella minua ollenkaan. Minä tuosta joskus harmistuin; mutta muistaen rakkaan Elizabethini ja Janeni herttaisuuden koetin kuitenkin olla kärsivällinen hänen kanssaan.

"Herra Darcy saapui sitten jälleen tänne lupauksensa mukaan ja oli mukana vihkimystilaisuudessa, niinkuin Lydia teille jo kertoi. Seuraavana päivänä hän söi meillä päivällistä ja aikoi lähteä Lontoosta keskiviikkona tai torstaina. Suututkohan sinä kovastikin minuun, rakkahin Lizzy, jos käytän tätä tilaisuutta sanoakseni (mitä en koskaan aikaisemmin ole rohjennut sanoa), että minä pidän siitä miehestä oikein paljon? Meitä kohtaan hän on käyttäytynyt joka suhteessa yhtä hienosti ja herttaisesti kuin Derbyshiressä ollessamme. Hänen mielipiteensä ja käsityksensä ihmisistä ja asioista miellyttävät minua suuresti; häneltä puuttuu ainoastaan hiukkasen vilkkautta; mutta jos hän ymmärtää naida viisaasti, niin hänen tuleva vaimonsa voi opettaa sitäkin hänelle. Minusta hän oli eräässä suhteessa kovin viekas — hän tuskin kertaakaan mainitsi keskusteluissamme sinun nimeäsi. Mutta viekkaus näyttää nykyään olevan muodissa. Suo anteeksi, jos olen puhunut liian rohkeasti, tahi älä ainakaan rankaise minua sulkemalla minulta vastaisuudessa P:n ovet. Minä en tunne itseäni koskaan oikein tyytyväiseksi, ennenkuin olen saanut kierrellä sen ihanan puiston läpikotaisin. Sievän pienen ponyvaljakon vetämät matalat avovaunut olisivat siihen ajoon oikein omiaan. Mutta nyt minun täytyy jo vihdoinkin lopettaa. Lapset ovat huudelleet minua jo viime puolituntisen. — Uskollinen tätisi

"M. Gardiner."

Tämän kirjeen sisällys kuohutti Elizabethin mieltä kovasti; vaikka oli vaikea määritellä, iloko vai tuska, joita kumpiakin se hänessä synnytti, oli hänessä voimakkaampi. Totta siis oli, mitä hän oli jo hämärästi ja peljäten epäillyt, että hra Darcy oli ylenpalttisessa hyvyydessään käynyt auttamaan ja pelastamaan hänen huikentelevaista sisarparkaansa! Hän oli varta vasten lähtenyt seuraamaan karkulaisten jälkiä Lontooseen, nähnyt omalle ylpeälle ja hienolle luonteelleen tuskallista vaivaa etsiskellessään heitä suurkaupungin uumenista; ryhtynyt neuvotteluihin kunnottoman parittajanaisen kanssa, jota hänen täytyi inhota sydämensä pohjasta; ja lopulta hän oli lahjonut tämän päästäkseen sen miehen perille, jota hän kaikkein mieluimmin oli tahtonut vältellä ja jonka pelkän nimenkin lausuminen oli hänelle kiusaksi. Kaiken tämän hän oli tehnyt tytön hyväksi, jota hän ei voinut sääliä eikä edes kunnioittaa. Elizabethin sydän kuiskasi hänelle, että tuo mies oli tehnyt sen hänen tähtensä. Mutta ilon ja sen herättämän toivon sammutti hänessä pian tarkempi ajattelu. Kuinka olisi Darcy voinutkaan kantaa sellaisia uhreja tytölle, joka oli tylysti hyljännyt hänen sydämensä ja kätensä; ja kuinka hän voisikaan pyrkiä sukulaisuuteen sellaisen miehen kuin Wickhamin kanssa? Wickhamin langoksi! Tottahan jo pelkän tuollaisen mahdollisuuden ajattelemisenkin täytyi kammahduttaa hänen ylevää ja oikeudentuntoista mieltään.

Darcy oli tehnyt paljon, se oli totta. Elizabethia hävetti ajatella, kuinka paljon hän oikein oli tehnyt. Mutta hän oli maininnut syyn tähän välitystoimeensa, ja sitä syytä oli helppo uskoa todeksi. Eihän ollut lainkaan mahdotonta, että hän todella piti itseänsä perimmältä vastuunalaisena koko tästä ikävästä tapahtumasta; hän tahtoi korjata sen, ja hänellä oli varoja millä korjata; ja vaikka Elizabeth ei enää voinutkaan pitää omaa vähäpätöistä persoonaansa tämän harvinaisen jalomielisyyden varsinaisena aiheena, niin hän saattoi ehkä silti uskoa, että Darcya oli menettelyssään kiihoittanut ajatus, että hän sen kautta voi palauttaa Elizabethin mielenrauhan. Mutta tuskallista, sanomattoman tuskallista oli tietää, että heidän perheensä oli täten joutunut kiitollisuudenvelkaan henkilölle, jolle he eivät kyenneet sitä koskaan eikä missään muodossa palkitsemaan. Häntä he saivat kiittää Lydian pelastamisesta, hänen maineensa puhdistamisesta, perheen oman onnen palauttamisesta —, kaikesta, kaikesta. Ah, kuinka Elizabeth katuikaan katkerasti entistä äkkipikaista ja suvaitsematonta käytöstään tuota jaloa miestä kohtaan — jokaista ilkeätä ja tylyä sanaa, jolla hän oli haavoittanut hänen mieltään! Omasta kohdastaan hän oli syvästi nöyryytetty; mutta Darcysta hän oli ylpeä — ylpeä siitä, että tämä oli lähimmäisensäälin ja oman kunniantunnon välisessä kamppauksessa antanut paremman minuutensa päästä voitolle. Hän luki yhä uudelleen tätinsä Darcylle virittämät ylistelyt. Ne olivat niukkasanaiset ja ja mahdollisimman lievät; mutta sittekin ne olivat hänen mieleensä. Jopa häntä miellytti — joskin harmittikin — havaita, kuinka itsepintaisesti hänen enonsa ja tätinsä luulottelivat, että hänen ja Darcyn välillä muka vallitsi salaista kiintymystä ja yhdysymmärrystä.

Hän oli havahtanut mietteistään ja noussut istuimeltaan kuullessaan jonkun etempää lähestyvän; mutta ennenkuin hän oli ennättänyt poiketa jollekin syrjäpolulle, tavoitti hänet Wickham.

"Pelkäänpä, että häiritsen sinun yksinäisiä haaveilujasi, rakas käly", sanoi tulija, ruveten astelemaan hänen rinnallaan.

"Niinhän tosin teit", vastasi Elizabeth hymyillen; "mutta eihän siitä seuraa, ettei häiritseminen olisi tervetullut."

"Olisin todellakin pahoillani, jos niin olisi laita. Mehän olimme ennen aina hyvät ystävät, ja nyt olemme vielä läheisemmät."

"Totta kyllä. Ovatko toisetkin tulossa ulos?"

"Sitä en tiedä. Anoppirouva ja Lydia lähtivät vaunuilla Merytoniin. Mutta mitä minä kuulinkaan enoltasi ja tädiltäsi — tehän olitte äskettäin yhdessä käyneet Pemberleyssä?"

Elizabeth nyökkäsi myöntävästi.

"Minä miltei kadehdin sinulta sitä iloa; ja kuitenkin luulen, että se kävisi minulle ylivoimaiseksi, sillä voisinhan muuten poiketa siellä matkallamme Newcastleen. Ja arvaan, että te tapasitte siellä vanhan taloudenhoitajattarenkin? Rouva Reynolds parka, hän piti aina paljon minusta. Mutta tietenkään hän ei teille maininnut minun nimeäni?"

"Kyllä, sen hän teki."

"Entä mitä hän minusta sanoi?"

"Että sinä olit liittynyt armeijaan, ja että hän pelkäsi sinun … ettet siellä ottanut oikein menestyäksesi. Niin kaukana asiat tietysti usein käsitetään merkillisen väärin."

"Niin tietystikin", Wickham vastasi ja puri huultaan. Elizabeth toivoi jo vaientaneensa hänet; mutta hetken perästä hän jatkoi puhetta:

"Minä ällistyin nähdessäni Darcyn Lontoossa viime kuussa. Me sivuutimme toisemme kadulla monestikin. Ihmettelenpä, mitä asioita hänellä siellä mahtoi olla."

"Ehkäpä hän varusteli häitään neiti De Bourghin kanssa", sanoi Elizabeth. "Jokin erinomainen asia hänet tietystikin on vienyt tänä vuodenaikana pääkaupunkiin."

"Epäilemättä. Tapasitko sinä hänet Lambtonissa ollessanne? Muistelen kuulleeni Gardinereilta, että he olivat olleet puheissa hänen kanssaan."

"Tapasin kyllä. Hän esitti meidät sisarelleen."

"Todellako? Ja piditkö sinä neiti Darcysta?"

"Pidin oikein paljon."

"Olenkin todella kuullut, että hän parina viime vuotena on varttunut tavattomasti edukseen. Kun hänet viimeksi näin, hän ei ollut paljonkaan lupaava. Olen iloinen, että sinä pidit hänestä. Toivon, että hänestä kehittyy hyvä ihminen".

"Siitä saat olla varma; hän on jo kehittynyt ohi vaarallisimman ikäkauden."

"Satuitteko te käymään Kymptonin kylässä?"

"En muista, että olisimme käyneet."

"Mainitsen sen vain siksi, että siellä on se pappila, joka minun oli määrä saada. Mitä viehättävin paikka! Ja kerrassaan erinomainen pappila! Se olisi joka suhteessa soveltunut minulle."

"Mitä sinä olisit pitänyt saarnojen valmistamisesta?"

"Se olisi minulle ollut mieluista työtä. Minä olisin tietysti pitänyt sitä yhtenä virkani velvollisuuksista, ja helposti olisi se minulta luistanut. Eihän ihmisen pitäisi harmitella; mutta varmastikin se paikka olisi ollut kuin luotu minulle! Sellainen rauhallinen, mietiskeleväinen elämä olisi vasta oikein vastannut minun onnellisuuden ihannettani. Mutta niin ei pitänyt käymän. Kuulitko Darcyn koskaan mainitsevan tätä asiaa Kentissä ollessasi?"

"Olen kuullut lähteestä, jota pidän luotettavana, että tuo paikka oli määrätty sinulle ainoastaan ehdollisesti ja nykyisen tilanomistajan tahdosta riippuen."

"Oletko todellakin? Niin tosiaan, jotain sellaistahan se taisi olla. Muistanet kai, että minäkin mainitsin siitä sinulle jo heti tuttavuutemme alussa?"

"Kuulin myöskin, että oli aika, jolloin saarnainvalmistus ei ollut sinulle yhtä mieluinen kuin se nyt perästäpäin näyttää olevan; että sinä itse omasta ehdostasi luovuit papinuralta, ja että sait jonkinlaisen korvauksen tuosta luvatusta paikasta."

"Senkin sinä kuulit! Eikähän se vallan perätöntä puhetta olekaan. Muistat varmastikin, että siitäkin jo kerroin sinulle, kun tästä asiasta ensi kerran oli meidän keskemme puhetta."

He olivat tulleet jo talon kohdalle, sillä Elizabeth oli kävellyt rivakasti päästäkseen pian eroon kiusallisesta seuralaisestaan; ja sisarensa vuoksi tahtomatta enää härnätä lankoaan hän tyytyi vastaamaan hyväntuulisesti hymyillen:

"Kuulehan nyt, Wickham, mehän olemme nykyään melkein kuin veli ja sisar; älkäämme siis huoliko riidellä olleista ja menneistä. Toivon, että me vast'edes olemme aina sanaa mieltä."

Hän tarjosi toiselle kätensä; Wickham suuteli sitä mitä kohteliaimmin, vaikkei oikein tiennyt minne katselisi, ja he kävivät yhdessä sisään.