Read synchronized with  Chinese  English  Portuguese  Russian  Spanisch 
Ylpeys ja ennakkoluulo.  Jane Austen
Luku 51. LI LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Lydian hääpäivä oli ollut ja mennyt; ja Jane ja Elizabeth olivat silloin olleet luultavasti enemmän liikutetut kuin morsian itse. Kohta vihkimyksen jälkeen nuoren parin oli määrä saapua Longbourniin, ja vaunut lähetettiin heitä vastaan ——n majataloon, josta heidän piti joutua perille päivällisen ajaksi. Molemmat vanhemmat sisaret miltei pelkäsivät heidän tuloaan; Jane varsinkin tunsi olonsa sellaiseksi, kuin olisi hän itse ollut perheen kadonnut lammas, ja hän kuvitteli mielessään, kuinka hirveää ahdistusta ja jännitystä hänen sisarensa täytyikään tuntea palatessaan lapsuudenkotiinsa.

Jo kuului vaununkolinaa maantieltä. Perhe oli kokoontunut ruokasaliin vastaanottamaan nuorta paria. Rva Bennetin kasvot säteilivät autuaasta odotuksesta; hänen miehensä näytti tavallistakin kylmemmältä, tyttäret hätääntyneiltä ja tuskaisilta.

Lydian ääni kuului eteisestä; ovi paiskattiin auki, ja hän juoksi sisään. Hänen äitinsä lyllersi häntä vastaan ja syleili ja tervehti häntä ihastuneena; hän kätteli herttaisesti hymyillen myöskin Wickhamia, joka seurasi vaimonsa kintereillä, ja toivotti molemmille onnea ja tervetuloa.

Hra Bennetin tervehdys ei ollut varsin yhtä sydämellinen. Hänen kasvonsa pysyivät jäykkinä, ja hän avasi tuskin suutansakaan. Nuoren parin huoleton varmuus olikin omiaan häntä ärsyttämään. Elizabethia se myös harmitti, ja yksinpä lempeä Janekin näytti pahastuneelta. Lydia oli edelleen aivan entisensä; kesytön, hillitön, raju ja meluava. Hän kääntyi sisaresta toiseen vaatien heidän onnittelujaan; ja kun kaikki viimein kävivät istumaan, vilkuili hän ympäri huonetta, huomasi vähäisiä muutoksia siellä täällä ja sanoi nauruun purskahtaen, että hyvä aika olikin kulunut siitä, kun hän oli viimeksi istunut tämän katon alla.

Myöskään Wickham ei näyttänyt olevan sen pahemmin hämillään kuin vaimonsakaan; mutta hänen käytöstapansa oli aina ollut niin sulava ja siloinen, että jos hänen avioliittonsa olisi käynyt niinkuin sen olisi pitänyt käydä, olisi hänen kevyt hymynsä ja sirot puheenkäänteensä ilahduttaneet kaikkia, kun hän nyt esitti lähempää sukulaisuutta talonväen kanssa. Elizabeth ei olisi uskonut hänen voivan kaiken eletyn jälkeen esiintyä noin varmasti; istuessaan itse aivan hämillään hän päätteli itsekseen, että julkean miehen julkeudella ei ole rajoja. Hän punastui ja Janekin punastui; mutta niiden poskilla, jotka tuon punastuksen olivat aiheuttaneet, ei näkynyt hämin ja syyllisyyden merkkiäkään.

Puheenaiheista ei ollut puutetta. Nuorikko ja hänen äitinsä purkivat toisilleen sydämensä pohjaa myöten; ja Wickham, joka oli joutunut istumaan Elizabethin viereen, rupesi kyselemään niin rattoisasti ympäristön oloista ja ihmisistä, että tytön oli vaikea vastata samaan sävyyn. Tahallaan Lydia johti puheen aloille, joista hänen sisarensa mieluimmin olisivat vaienneet.

"Ajatelkaas vain", hän huusi, "siitä on jo kolmisen kuukautta kun läksin täältä, mutta minusta ne tuntuvat vain kolmelta viikolta; ja mitä kaikkea sillä aikaa kuitenkin on tapahtunut! Herra isä sentään, kuka olisi silloin arvannut, että minä palaan tänne takaisin naituna rouvana, vaikka minusta se kyllä olisi ollut aika veikeä ajatus."

Hänen isänsä kohotti kulmakarvojaan, Jane näytti vaivautuneelta, ja Elizabeth katseli moittivasti Lydiaan; mutta tämä leperteli iloisesti edelleen: "Ah, äitikulta, tietävätköhän edes kaikki ihmiset täälläpäin, että minä todella olen naimisissa? Minä pelkäsin, ettei sitä tiedetä; ja niinpä kun William Goulding ajoi ohitsemme kaksipyöräisillä rattaillaan, vedin sukkelaan hansikkaan vasemmasta kädestäni ja riiputin kättäni vaununakkunan reunalta, jotta hän näkisi kiiltelevän sormukseni; ja sitten kumarsin ja nauroin hänelle koko naamallani."

Elizabeth ei jaksanut enää kuulla moista puhetta. Hän hypähti ylös ja juoksi huoneesta eteiseen eikä palannut toisten luo, ennenkuin nämä siirtyivät eteisen halki saliin. Hän näki Lydian pöyhkeillen marssivan etumaisena äitinsä rinnalla ja kuuli hänen sanovan vanhimmalle sisarelleen: "Hei, Jane, minä otan nyt sinun paikkasi, sinä saat siirtyä alemmaksi, koska olet vielä naimattomain kirjoissa." Hänen hilpeytensä ja vallattomuutensa tuntui yhä vain lisäytyvän. Hän ikävöi päästä tapaamaan täti Philipsiä, Lady Lucasia ja kaikkia muita naapureja ja kuulla heidän nimittävän häntä "rouva Wickhamiksi"; ja päivällisiltä nousten hän juoksi keittiöön näyttelemään sormustaan ja kerskumaan uudesta arvostaan rva Hillille ja molemmille palvelustytöille.

"No niin, äiti", hän sanoi, kun kaikki olivat jälleen koolla ruokasalissa, "mitäs te sanotte minun miehestäni? Eikö hän ole kerrassaan viehättävä olento? Olen varma, että kaikki sisareni kadehtivat häntä minulta. Minä toivon, että heillä olisi edes puoletkin minun hyvästä onnestani. Heidän pitää kaikkien päästä lähtemään Brightoniin. Siellä sitä vasta pääsee miehelään. Eikös ollutkin surkeata, äiti, ettemme päässeet sinne joukolla?"

"Aivan totta; ja jos minä saisin tahtoni perille, niin lähtisimme sinne oitis. Mutta, Lydia kulta, siitä minä en ollenkaan pidä, että sinä sillä tapaa karkasit. Täytyikö sen todella tapahtua?"

"Hui hai, äiti — mitäs pahaa siinä oli! Minusta se olikin kaikkein veikeintä! Kuulkaas, sinun ja isän ja kaikkien siskojen pitää tulla pian tervehtimään meitä. Me asumme Newcastlessa koko talven ajan, ja arvaanpa ettei siellä tule tanssiaisista puutetta, ja minä hommaan tytöille hyvät tanssittajat."

"Ah, hyvä isä sentään, se vasta olisikin minun mieleeni!"

"Ja kun sitten palaatte kotia, niin teidän on jätettävä joku sisarista tai parikin jälelle, ja minä lupaan toimittaa heidät miehelään jo ennen kevään tuloa."

"Minä kiitän omasta puolestani hyväntahtoisuudestasi", sanoi Elizabeth; "mutta minä en pidä erityisesti sinun naimatavoistasi."

Vieraiden oli määrä viipyä vain kymmenen päivää Longbournissa. Hra Wickham oli saanut upseerinpaikan ennen Lontoosta lähtöään, ja hänen piti liittyä rykmenttiinsä kahden viikon perästä.

Wickhamin kiintymys Lydiaan oli aivan sellainen — niin kevyt ja niin pinnallinen — kuin Elizabeth oli odottanutkin. Lydia sen sijaan oli sokeasti, silmittömästi ihastunut mieheensä. Joka tilaisuudessa tämä oli hänen "rakas Wickhaminsa"; hänen rinnalleen ei voinut asettaa ketään muuta miestä koko maailmassa.

Eräänä ensimmäisistä päivistä tulonsa jälkeen Lydia istui yhdessä molempain vanhimpain sisartensa kanssa ja sanoi kesken muuta puheenpitoa Elizabethille:

"Kuulehan, Lizzy, en liene vielä kertonut sinulle mitään häistäni. Sinä et ollut saapuvilla, kun juttusin siitä äidille ja kaikille toisille. Etkö ole utelias kuulemaan, miten kaikki oikein kävi päinsä?"

"En erityisesti", vastasi Elizabeth; "minusta on viisainta puhua niin vähän kuin mahdollista koko asiasta."

"Hui hai, sinäpä vasta merkillinen olet! Mutta enpä malta sittenkään olla kertomatta sinulle. Meidät vihittiin St. Clementin kirkossa, koska Wickham asui siinä seurakunnassa. Kaikkien piti kokoontua sinne kello yhdeksitoista aamulla. Enon, tädin ja minun piti lähteä yhdessä ja toisten kohdata meidät kirkonportilla. No niin, maanantaiaamu tuli sitten viimeinkin, ja minä olin ihan päästäni pyörällä. Pelkäsin näetsen, että jotain sattuisi tapahtumaan, mikä tekisi äkkilopun koko hauskuudesta, ja minä olisin perinyt pelkkää häpeätä. Ja täti se vielä puhui ja saarnasi minulle koko ajan kun minua puettiin; mutta minä en siitä paljonkaan kuullut, sillä ajattelin koko ajan rakasta Wickhamiani. Olin niin utelias tietämään, tuliko hän vihille sinisessä hännystakissaan vaiko punaisessa vormutakissaan.

"No niin, me söimme aamiaista kello kymmeneltä kuten tavallista, ja minä istuin kuin tulisilla neuloilla. Ja parahiksi, kun vaunut olivat juuri ajaneet ulko-oven eteen, tuli se hirveä herra Stone — enon liiketoveri — ja kutsui enon puhelemaan kauppa-asioista. Ja kun ne kaksi kerran pääsevät suusta yhteen, niin heidän tarinoimisestaan ei tahdo tulla loppuakaan. Minä olin niin hirveästi hädissäni, sillä enon piti kirkossa olla minun naittajani ja antaa minut aviomiehelleni; ja jollemme ennättäneet sinne ajoissa, niin ei vihkimisestä olisi tullut mitään koko päivänä. Onneksi hän kuitenkin palasi joukkoomme kymmenen minuutin perästä, niin että pääsimme toki lähtemään. Perästäpäin tulin ajatelleeksi, ettei olisi ollut hätää vaikka eno olisi pysynytkin poissa, sillä herra Darcy olisi voinut aivan yhtä hyvin olla naittajani."

"Kuka — herra Darcyko!" huudahti Elizabeth ihmeissään.

"Hänpä juuri! Hänen oli määrä saapua kirkkoon Wickhamin nuodemiehenä. Mutta hyvä Jumala kuitenkin! Aivanhan minä unohdin koko asian! Minä en olisi saanut hiiskua siitä sanaakaan. Olenpas minä koko pöllö! Ja sen lupasin heille niin lujasti! Mitä Wickham nyt sanookaan? Sen piti pysyä aivan salassa toisilta!"

"Jos sen piti pysyä salassa", sanoi Jane, "niin älä virka enää sanaakaan enempää. Saat olla varma, etten minä ainakaan käy utelemaan koko asiata."

"Ah, emme tietenkään", vakuutti Elizabeth punoittavin poskin, vaikka hän aivan paloi uteliaisuudesta.

"Kiitos vain", sanoi Lydia; "sillä jos utelisitte enempää, niin en malttaisi olla kertomatta teille; ja silloin Wickham suuttuisi hirveästi."

Mutta Elizabethin oli aivan mahdoton jäädä tietämättömäksi tästä perin mielenkiintoisesta asiasta — tahi ainakin hänen oli mahdoton olla hankkimatta tietoja toiselta taholta. Hra Darcy oli siis ollut mukana hänen sisarensa vihkiäisissä. Sehän vasta oli merkillinen uutinen! Ja vieläpä sellaisessa seurassa, johon hänellä ilmeisesti oli ollut kaikkein vähimmän halua liittyä. Ajatukset pyörivät tytön aivoissa kuin villit virvatulet. Hän arvaili sen kymmeneen suuntaan syytä Darcyn läsnäoloon, mutta mikään niistä ei häntä tyydyttänyt. Mikä häntä parhaiten olisi miellyttänyt ja asettanut Darcyn menettelyn ylevimpään valoon, se tuntui hänestä mahdottomalta uskoa. Hän ei jaksanut sen kauempaa kestää tätä jännitystä, juosten joutuun omaan huoneeseensa hän istahti pöydän ääreen, sieppasi paperiarkin ja kirjoitti lyhyen kirjeen tädilleen pyytäen häneltä selitystä Lydian ajattelemattomaan vihjaukseen, jollei sen ilmaiseminen rikkonut tädiltäkin ehkä vaadittua vaitiolonlupausta.

"Voittehan helposti käsittää minun uteliaisuuteni", hän lopetti kirjeensä, "kuullessani että henkilö, joka ei ole lainkaan sukulainen ja joka muutenkin ollen melkein vennon vieras perheellemme, on ollut teidän joukossanne sellaisessa tilaisuudessa. Olkaa kiltti ja vastatkaa minulle oitis ja selittäkää minulle tämä ongelma — jollei sen jostakin syystä pidä pysyä syrjäisiltä salassa, kuten Lydia antoi ymmärtää; silloin minun täytyy koettaa tyytyä olemaan edelleenkin pimeässä."

"Niinkuin minä muka siihen tyytyisin", hän lisäsi uhkamielisesti itsekseen sulkiessaan kirjeen. "Ja jollet sinä, rakas täti, kerro minulle sitä kunniallisella tavalla, niin keksin sen varmasti salateitä!"