Read synchronized with  Chinese  English  Portuguese  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Hra Bennet oli toivonut jo hyvin monesti ennen nykyisen pulman sattumista, että hän olisi pystynyt — sen sijaan, että oli säännöllisesti kuluttanut jokavuotiset tulonsa viimeistä penniä myöten — säästämään vuosittain edes vähäisenkin summan tyttäriensä tulevaisuutta varten ja vaimonsa elinkoroksi, jos tämä eläisi häntä kauemmin. Nyt hän toivoi sitä hartaammin kuin koskaan ennen. Jos hän olisi tehnyt velvollisuutensa tässä suhteessa, niin ei Lydiata naimisiin toimitettaessa olisi tarvinnut turvautua tämän enoon kunnia- ja rahasitoumusten vuoksi; ja yksinomaan hänelle itselleen olisi jäänyt tyydytys ostaa tyttärensä mieheksi Suur-Britannian kukaties kaikkein kunnottomin nuori mies.

Kun hra Bennet oli mennyt naimisiin, oli nuori pari pitänyt aivan tarpeettomana säästää mitään tulevaisuuden varalle; sillä aviostahan arveltiin syntyvän pojan, joka perisi sukutilan ja kykenisi huolehtimaan leskiäidistään ja nuoremmista sisaruksistaan. Viisi tytärtä peräkkäin ilmestyi maailmaan, ilman että pojasta oli mitään tietoa; mutta rva Bennet toivoi sellaista vielä monet vuodet Lydian syntymisen jälkeenkin. Se toivo kuitenkin lopulta osoittihe turhaksi, mutta silloin oli jo liian myöhäistä ajatella säästämistä. Rva Bennetillä ei ollut vähintäkään taipumusta säästäväiseen taloudenpitoon; ja ainoastaan hänen miehensä rakkaus riippumattomaan taloudelliseen asemaan oli varjellut heitä elämästä varojensa yli.

Viisituhatta puntaa oli avioliittosopimuksessa sijoitettu rva Bennetin leskiosaksi ja lasten perinnöksi; mutta miten summa oli jaettava viimeksimainittujen kesken, se oli jätetty riippuvaiseksi vanhempain jälkisäädöksestä. Lydian avioliitto kiiruhti kuitenkin asiata nyt heti ratkaisemaan, eikä hra Bennet epäröinyt lainkaan suostuessaan hänelle asetettuihin naimaehtoihin. Kiitollisesti tunnustaen lankonsa hyvyyden hän ilmoitti alttiisti hyväksyvänsä kaikki sitoumukset, joita tämä oli tehnyt hänen nimessään. Hän pyysi edelleen langoltaan seikkaperäistä tietoa, paljonko hän oli joutunut tälle velkaan Wickhamin raha-asiain järjestämisen kautta; mutta Lydiata kohtaan hän oli yhä vielä siihen määrään äreissään, ettei hän lähettänyt tälle riviäkään onnitteluksi.

Hyvät uutiset levisivät Longbournista pian naapuristoonkin ja aiheuttivat tietysti enemmän tai vähemmän vilpittömiä onnitteluja; vaikkapa moniaat vanhat rouvat Merytonissa pudistelivat pahaenteisesti harmaita riippukiharoitaan arvellen, että sellaisen miehen rinnalla nuorikon avioliitto varmastikin päättyisi kurjuuteen.

Rva Bennet ei antanut kuitenkaan näiden kovaonnenkorppien raakunnallaan häiritä hänen ylpeätä iloaan; ei edes häpeäntunne tyttärensä kuulumattoman käytöksen vuoksi riistänyt häneltä iloa suunnitella loistavia tulevaisuudenkuvia Lydian varalle. Hän puhua pälpätti lakkaamatta hienojen häävaatteiden, uusien vaunujen ja monipäisen palvelijakunnan hankkimisesta nuorelle parille. Ympäristöstä hänen oli vaikea löytää kyllin arvokasta maatilaa heidän tulevaksi kodikseen; ja kuitenkin sen piti sijaita lähellä lapsuudenkotia, jotta äiti voisi joka päivä käydä katsomassa tyttärensä avio-onnea.

Hänen miehensä kuunteli vaieten näitä sydämenpurkauksia, niin kauan kuin palvelijoita oli saapuvilla. Mutta jäätyään kahdenkesken hän sanoi: "Kuulehan nyt, hyvä rouvaseni, ennenkuin käyt hankkimaan jonkin noista kartanoista tahi vaikkapa yksin tein ne kaikkikin vävypojallesi ja tyttärellesi, on meidän ensin sovittava eräästä asiasta. Yhteen taloon tällä seudulla he eivät ainakaan saa koskaan tulla. Minä en aio suvaita sellaista röyhkeyttä heidän puoleltaan, että he kertaakaan astuisivat jalallaan Longbournin veräjän sisäpuolelle."

Pitkä kiihkeä väittely seurasi tätä tahdonilmausta, mutta hra Bennet pysyi lujana; ja rva Bennet huomasi kauhukseen, ettei hänen miehensä aikonut uhrata puntaakaan edes tyttärensä häätarpeiden varustamiseen. Tätä oli kunnon rouvan mahdoton käsittää. Hän oli paljon enemmän hirmustunut ja masentunut siitä häpeästä, että hänen tyttärensä täytyi astua vihkipallille ilman uutta hääpukua, kuin pari viikkoa aikaisemmin surressaan Lydian karkausta ja luvatonta yhdyselämää Wickhamin kanssa.

Elizabethia hävetti ja harmitti, että hän oli ensi iskun masennuksessa ilmaissut hra Darcylle pelkonsa sisaren kohtalosta. Vaikka vihkiminen nyt muodollisesti saattoikin koko karkaamisjutun suotuisaan päätökseen, luuli hän kuitenkin tuntevansa siksi hyvin tuon ylpeän miehen, ettei tällä enää ollut vähintäkään halua liittää omaa kohtaloansa sellaiseen seikkailevaan perheeseen. Elizabeth oli nöyryytetty ja suruissaan; hän tunsi katumusta, itsekään oikein tietämättä, minkä vuoksi. Nyt hän olisi halunnut säilyttää Darcyn kunnioituksen ja arvonannon hinnalla millä hyvänsä, vaikkakin tiesi, ettei sillä enää ollut tähdellistä merkitystä hänen omalle elämälleen. Hän isosi ja janosi kuulla tietoja hänestä, missä niitä suinkin oli saatavissa. Hän tunsi olevansa varma siitä, että hän olisi tullut hyvin onnelliseksi Darcyn rinnalla — nyt, kun ei enää ollut toivoa, että he koskaan näkisivät toisiaan.

Nyt hän vasta alkoi täysin käsittää, että Darcy oli juuri se mies, joka luonteenlaatunsa ja hengenlahjojensa puolesta paraiten olisi sopinut hänelle puolisoksi. Vaikka he luonteensävyltään ja elämänkäsitykseltään olivatkin niin erilaiset, olisivat he täydentäneet toisiaan molemminpuoliseksi eduksi — hänen oma vilkkautensa ja sukkela järkensä olisi lieventänyt rakastetun mielen raskautta ja jyrkkyyttä; ja tämän terve arvostelukyky ja kypsynyt maailmantuntemus ynnä horjumattoman puhdaspiirteinen olemus olisivat olleet hänelle itselleen mitä suurimmaksi siunaukseksi.

Mikä riemuvoitto Darcylle olisikaan ollut tietää — näin hän yllätti itsensä usein ajattelemasta — että hänen kosintansa, joka monias kuukausi sitten oli niin ylimielisesti ja haavoittavin sanoin hylätty, nyt olisi ilomielin ja kiitollisesti vastaanotettu! Hän ei tosin epäillytkään, etteikö Darcy ollut ylevämielinen ja hienotunteinen — ylevämielisimpiä koko sukupuolestaan. Mutta ihminenhän hänkin vain oli, ja senvuoksi hänen olisi täytynyt tuntea tyydytystä ja voitonriemua.

Hra Bennet sai pian langoltaan kirjeen, jonka pääsisältönä oli tiedonanto, että hra Wickham oli päättänyt erota miliisirykmentistä ja siirtyä vakinaiseen sotaväkeen, jossa hänellä oli jo paikka tiedossa eräässä maan pohjoisosaan sijoitetussa rykmentissä. Eversti Forsteria oli pyydetty tyydyttämään hänen Brightonissa olevat velkojansa, ja samanlaisen lupauksen kirjoittaja pyysi lankonsa toimittamaan Merytonissa asuville saamamiehille, jotka kirjeessä lueteltiin. Hra Gardiner mainitsi lopuksi, että nuori pari aikoi viikon perästä lähteä Lontoosta liittyäkseen Wickhamin rykmenttiin, mutta että nuorikko halusi hartaasti tavata omaisiansa, jonka vuoksi he toivoivat kutsua Longbourniin.

Hra Bennet ja hänen vanhemmat tyttärensä olivat hyvin mielissään, että Wickham siirtyi niin kauaksi entiseltä näyttämöltään. Mutta rva Bennet ei ollut lainkaan tyytyväinen. Hän oli kovin pettynyt kuullessaan, että Lydia, jonka seurasta ja läheisyydestä hän juuri oli niin suuresti iloinnut ja ylpeillyt, joutui asumaan kauas maan pohjoisperukoille. Ja olihan perin onnetonta, että Lydia täten tuli riistetyksi pois oman paikkakunnan rykmentin keskuudesta, jossa hän tunsi jok'ainoan upseeriperheen ja jossa häntä oli niin suuresti suosittu.

"Hänhän on niin kiintynyt rouva Forsteriin ja tämä myöskin häneen", valitti poloinen äiti, "että kauheata on lähettää hänet tuonne sydänmaihin! Ja upseerien joukossa oli useita niin miellyttäviä nuoria miehiä, joista hän piti paljon. Kukapa tietää, minkälaisia miehiä ne uuden rykmentin upseerit ovatkaan!"

Hra Bennet puolestaan ensin antoi ehdottoman kiellon Lydian toivomukseen; hänellä ei ollut vähintäkään halua tavata epäkelpoa tytärtään ja tämän kunnotonta puolisoa. Mutta Jane ja Elizabeth, jotka tahtoivat säästää sisarensa tunteita ja hankkia hänen avioliitolleen vanhempain muodollisen siunauksen, taivuttelivat isäänsä niin vakavasti ja samalla lempeästi, että tämä viimein lankonsa välityksellä kutsui nuoren parin Longbourniin kohta vihkimyksen jälkeen. Elizabeth ihmetteli kuitenkin itsekseen, kuinka Wickham oli saattanut suostua tähän tuumaan; ja omasta puolestaan hän kernaimmin olisi tahtonut välttää näkemästä uutta lankomiestään.