Read synchronized with  Chinese  English  Portuguese  Russian  Spanisch 
Ylpeys ja ennakkoluulo.  Jane Austen
Luku 46. XLVI LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Elizabeth oli ollut hyvin pahoillaan, kun päivä kului toisensa jälkeen Lambtonissa ollessa, ilman että Janelta tuli kirjettä; mutta sittenpä tulla tupsahti kaksikin kirjettä yht'aikaa, joista toisen kuoreen postissa oli merkitty, että se oli erehdyksestä ensin lähetetty muuanne. Elizabeth ei sitä ihmetellytkään, sillä osoitekirjoitus oli todella kirjoitettu kehnolla, aivan kuin hätäytyneellä käsialalla.

He olivat juuri lähdössä kävelemään kun kirjeet tulivat, jonka vuoksi eno ja täti lähtivät kahden, jättäen hänet nauttimaan saaliistaan. Ensin oli avattava väärään paikkaan lähetetty, koska se oli leimattu jo viisi päivää takaperin. Alkupuolella kerrottiin kevyesti huvimatkoista ja muista Longbournin pikku kuulumisista, mutta jälkiosa, joka oli kirjoitettu päivää jälkeenpäin ja ilmeisesti suuren mielenliikutuksen vallassa, sisälsi aivan toisenlaisia asioita.

"Sen jälkeen kuin kirjoitin ylläolevan, rakkahin Lizzy, on tapahtunut jotakin vallan odottamatonta ja uskomatonta; mutta pelkään, että säikähdytän sinut — ole varma, että me kaikki jaksamme hyvin. Uutiseni koskevat Lydia parkaamme. Viime yönä kello kahdentoista aikaan, kun olimme jo kaikki käyneet levolle, tuli eversti Forsterilta pikalähetti ilmoittamaan, että Lydia oli karannut Skotlantiin[22] erään hänen upseerinsa kanssa; ja suoraan puhuen — Wickhamin kanssa! Kuvittelehan meidän hämmästystämme. Kittylle se ei kuitenkaan näytä olleen vallan odottamatonta. Minä olen niin hirveästi suruissani. Mutta minä toivon mielelläni kaiken kääntyvän vielä parhaaksi, ja ajattelen, että Wickhamin luonteesta ja tarkoituksesta on erehdytty. Ajattelematon hurjapää hän saattaa olla, mutta eihän tämäkään teko todista mitään pahaa hänen sydämestään (ja se on meille lohdutus). Ainakin hän on käyttäytynyt epäitsekkäästi; sillä hänen täytyy hyvin tietää, ettei isämme voi antaa Lydialle mitään myötäjäisiä. Äitiparka on vallan masentunut. Isä kantaa kohtaloniskun paremmin. Kuinka olenkaan kiitollinen, ettemme ole heille maininneet yhtään mitään siitä, mitä Wickhamista on pahaa puhuttu; meidän täytyy itsemmekin unohtaa kaikki se kokonaan. He lähtivät salaa matkaan lauantaina puoliyön aikaan, kuten perästäpäin on käynyt selville; mutta heitä ei tiedetty kaivata ennenkuin vasta eilen aamulla. Pikalähetti pantiin oitis tuomaan meille tietoa. Eversti Forster arvelee voivansa odottaa Wickhamia piankin palaavaksi. Lydia jätti jälelle hänen vaimolleen osoitetun kirjelapun, jossa hän ilmoitti aikeestaan. Minun täytyy nyt lopettaa, sillä en voi olla kauan poissa äitiraukan luota. Minä pelkään, ettet saa ehkä ollenkaan selkoa tästä, mutta olen niin liikutettu, että tuskin tiedän mitä olen kirjoittanut."

Joutamatta ollenkaan miettimään lukemaansa ja tuskin osaten edes ajatellakaan mitään saamansa oudon uutisen johdosta, Elizabeth ensimmäisen kirjeen lopetettuaan avasi kärsimättömästi toisen, joka oli kirjoitettu päivää myöhemmin kuin edellisen kirjeen loppuosa. Se kuului seuraavasti:

"Tähän aikaan, rakkahin sisko, olet saanut edellisen hätäisesti kyhäämääni kirjeen. Toivon, että tänään kykenen kirjoittamaan ymmärrettävämmin, vaikka en voi taata sitä nytkään, sillä pääni on aivan sekaisin.

"Rakkahin Lizzy, tuskin tiedän mitä sinulle kirjoitan, mutta minulla on sinulle pahoja uutisia, ja niitä ei käy yhtään viivyttäminen. Vaikka avioliitto herra Wickhamin ja Lydia poloisen välillä olisikin ollut ajattelematon teko, toivoimme kuitenkin mitä hartaimmin, että se olisi tapahtunut; mutta nyt on syytä pahoin pelätä, etteivät he ole lähteneetkään Skotlantiin. Eversti Forster tuli tänne eilen muutamia tunteja pikalähettinsä perästä. Vaikka Lydia olikin lyhyessä kirjelapussaan antanut rouva Forsterin ymmärtää, että heidän aikomuksensa oli lähteä Gretna Greeniin, oli Dennyllä jotain syytä epäillä, ettei W. ollut aikonut lainkaan lähteä Skotlantiin eikä edes ollenkaan naida Lydiaa; tästä tiedon saatuaan eversti F. lähti heti Brightonista pyrkien heidän jäljilleen. Mutta pitemmälle kuin Claphamiin hän ei voinut niitä seurata; siellä he olivat luopuneet vaunuista, joilla olivat tulleet Epsomista saakka, ja jatkaneet matkaa myötyrirattailla. Sen verran vain siellä tiedettiin, että heidän oli nähty ajavan Lontooseen päin. En tiedä, mitä oikein ajatella. Mitä tarkimmin tiedusteltuaan koko tien varret Lontooseen saakka eversti F. tuli Hertfordshireen ja tiedusteli perusteellisesti matkustajiamme kaikissa tienristeyksissä ja majataloissa, mutta turhaan. Meistä hellää huolta pitäen hän sitten tuli Longbourniin ja kertoi kuulumisensa meille mitä hienotunteisimmalla tavalla. Olen kovin pahoillani hänen ja hänen rouvansa puolesta, sillä heitä ei käy syyttäminen mistään.

"Meidän hätämme ja ahdistuksemme on kovin suuri, kuten voit hyvin ymmärtää, rakas Lizzy. Isä ja äiti uskovat kaikkein pahinta, mutta minä en voi ajatella W:sta niin pahaa. Monet seikat voivat olla aikaansaaneet, että he mieluummin menivät salaa naimisiin Lontoossa kuin noudattivat alkuperäistä suunnitelmaansa; ja vaikka hän voikin menetellä niin kunnottomasti hyvän perheen tytärtä kohtaan, niin voinko otaksua Lydia paran sen kautta joutuneen perikatoon? Mahdotonta! Kuitenkin huomasin surukseni, ettei F. ollut taipuvainen uskomaan heidän todella menneen naimisiin; hän pudisti päätään, kun puhuin hänelle toiveistani, ja sanoi, ettei W. ole sellainen mies, jonka kunnollisuuteen voi luottaa. Äitiraukka on sairaana ja vuoteenomana, ja isää en ole milloinkaan nähnyt niin liikutettuna. Kitty parka on saanut kovia toruja siksi, että hän oli salannut heidän välinsä; mutta sehän oli uskottu hänelle luottamuksessa, joten häntä ei käy moittiminen. Olen todella iloinen, rakkahin Lizzy. että sinä olet säästynyt näiltä surullisilta kohtauksilta; mutta nyt, kun ensimmäinen huumaava isku on kestetty, uskallanko sanoa, että kaipaan sinua kotiin? En ole kuitenkaan niin itsekäs, että ahdistaisin sinua tulemaan, jos sinulle ei sovi. Hyvästi!

"Tartun jälleen kynään tehdäkseni sen, josta juuri kieltäysin; mutta olosuhteet ovat nyt sellaiset, etten voi olla pyytämättä teitä kaikkia palaamaan tänne niin pian kuin suinkin mahdollista. Minä tunnen niin hyvin enon ja tädin, etten arkaile pyytää heiltä tätä, vaikka minulla on ensinmainitulta pyydettävänä jotain enempääkin. Isä lähtee tuossatuokiossa Lontooseen eversti F:n kanssa koettaakseen keksiä karkulaiset mikäli mahdollista. En varmasti tiedä, mihin toimiin hän aikoo perillä ryhtyä; mutta hän on niin tuskainen ja pyörällä päästään, etten arvele hänen saavan paljonkaan aikaan, ja eversti F:n on pakko palata Brightoniin jo huomisillaksi. Näin ollen olisivat enon apu ja neuvot arvaamattoman kallisarvoiset. Hän ymmärtää kyllä heti ja täydellisesti, mitä minä tällä hetkellä tunnen ja ajattelen, ja minä luotan hänen hyvyyteensä."

"Ah, missä, missä onkaan enoni?" huudahti Elizabeth, kavahtaen kirjeen luettuaan pystyyn ja aikoen suoraapäätä lähteä sokeasti etsiskelemään arvoisaa sukulaistaan, jotta ei kuluisi hetkeäkään hukkaan kalliista ajasta. Mutta hänen ulko-ovelle ennätettyään avasi sen majatalon palvelijatar, ja sisään astui hra Darcy. Tytön kalpeat, itkettyneet kasvot ja hätääntynyt käytös sai tulijan säpsähtämään; ja ennenkuin hän kykeni puhumaan, huudahti Elizabeth, jonka kaikki ajatukset pyörivät Lydian pelastamisessa, hätäisesti: "Suokaa anteeksi, mutta minun täytyy jättää teidät heti. Minun täytyy löytää herra Gardiner tässä tuokiossa, sillä asiani ei siedä hetkenkään viivytystä — minä en saa menettää silmänräpäystäkään."

"Hyvä Jumala, mikä nyt onkaan hätänä?" huudahti Darcy, osoittaen enemmän vilpitöntä myötätuntoa kuin muodollista kohteliaisuutta. "Minä en tahdo viivyttää teitä vähääkään; mutta sallikaa minun tai palvelijan lähteä hakemaan herra ja rouva Gardineria. Tehän ette voi lainkaan hyvin; te ette voi itse lähteä heitä etsimään."

Elizabeth epäröi, mutta polvet horjuivat hänen aliansa, ja hän tunsi itsekin, ettei hän jaksaisi lähteä etsiskelemään omaisiaan. Kutsuen senvuoksi enon palvelijan paikalle hän käski tämän — vaikka hän olikin niin kiihoittunut, että tuskin sai ymmärrettävää sanaa suustaan — oitis lähteä noutamaan isäntäväkensä kotia.

Palvelijan lähdettyä hän istahti tuolille, kun hänen jalkansa eivät enää kannattaneet, ja näytti niin sanomattoman kurjalta, että Darcyn oli mahdoton jättää häntä yksin. Sydän täynnä hellyyttä ja sääliä hän ehdotti: "Sallikaa minun noutaa palvelijatar avuksenne. Voinko tehdä jotakin, joka helpottaisi oloanne? Noudanko teille lasin viiniä? Te voitte todellakin pahoin."

"Ei, minä kiitän", vastasi Elizabeth, koettaen kaikin voimin kohentaa itseään. "Ei minua mikään vaivaa. Minä olen aivan terve, mutta olen hädissäni eräiden hirveiden uutisten johdosta, jotka juuri sain Longbournista."

Hän purskahti itkemään uutisiinsa viitattuaan, ja kotvaan aikaan hän ei kyennyt virkkamaan sanaakaan.

Kipeästi jännitettynä Darcy voi vain vakuuttaa osanottoaan ja katsella sitten ääneti ja säälien itkusta hytisevää tyttöä.

Vihdoin tämä jälleen kykeni puhumaan. "Olen juuri saanut Janelta kirjeen, jossa on kovin järkyttäviä uutisia. Ne eivät voi enää pysyä salassa. Nuorin sisareni on salaa jättänyt kaikki ystävänsä — on karannut — antautunut tuon — tuon kurjan herra Wickhamin valtoihin. He ovat yhdessä salaa poistuneet Brightonista. Te tunnette tuon miehen siksi hyvin, että osaatte arvata lopun. Sisareni on vailla varoja, vailla vaikutusvaltaisia sukulaisia; hänellä ei ole mitään, mikä voisi houkutella viekoittelijaa — hän on kokonaan hukassa."

Darcy oli kuin kivettynyt hämmästyksestä. "Kun ajattelen", jatkoi Elizabeth värisevällä äänellä, "että minä olisin voinut estää tämän… Minähän tiesin, millainen mies hän on. Jospa olisin ilmaissut vain osankin siitä — osankin kaikesta, mitä olin kuullut, omalle perheelleni! Jos hänen luonteensa olisi ollut yleisesti tunnettu, niin tätä ei olisi tapahtunut. Mutta nyt on kaikki, kaikki liian myöhäistä."

"Minä olen kovin suruissani", huudahti Darcy; "todella suruissani ja pahoillani. Mutta onko se varmaa, ehdottomasti varmaa?"

"Ah, varmaa se on! He lähtivät yhdessä Brightonista sunnuntain vastaisena yönä, ja heidän jäljilleen päästiin miltei Lontooseen saakka, mutta ei sen kauemmaksi; se ainakin on varmaa, etteivät he ole menneet Skotlantiin."

"Entä mitä on tehty, mitä on yritetty heidän tavoittamisekseen?"

"Isäni on lähtenyt Lontooseen, ja Jane on kirjoittanut, että pyytäisin enolta pikaista apua; ja minä toivon, että pääsemme lähtemään täältä jo puolen tunnin kuluttua. Mutta mitään ei voida enää tehdä; minä tiedän hyvin, ettei mistään enää ole apua. Kuinka heidät edes voitaisiin keksiäkään? Minulla ei ole vähintäkään toivoa. Kaikki keinot ovat yhtä turhat!".

Darcy pudisti päätään sanattoman myöntymyksen merkiksi.

"Ja minun silmäni kun olivat avatut näkemään hänen todellinen luonteensa! Ah, kunpa olisin tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä, mitä minun olisi täytynyt uskaltaa tehdä! Mutta sitä en silloin tiennyt — minä pelkäsin tekeväni liian paljon. Hirmuinen, hirmuinen erehdys!"

Darcy ei nytkään vastannut. Hän tuntui tuskin kuulevan tytön huokailuja ja huudahteluja, ja hän käveli vakavissa mietteissä edestakaisin lattialla, pää kumarassa, otsa rypyssä. Elizabeth älysi sen ja ymmärsi oitis hänen ajatuksensa. Hän oli menehtyä surusta ja häpeästä; täytyihän nyt kaiken järkkyä, kaiken kunnioituksen ja arvonannon hävitä sellaista perhettä kohtaan, joka oli osoittanut niin anteeksiantamatonta heikkoutta ja häväissyt itsensä auttamattomasti maailman silmissä. Hän ei voinut ihmetellä eikä tuomita Darcyn tuntemaa järkytystä ja sisällistä taistelua; mutta sen näkeminen ei suinkaan ollut omiaan lohduttamaan ja lujentamaan häntä itseään. Päinvastoin se sai hänen selvästi tajuamaan oman asemansa toivottomuuden; ja koskaan ennen ei hän ollut tuntenut niin rehellisesti kuin tällä hetkellä, että hän olisi voinut rakastaa tuota miestä, mutta että kaiken rakkauden täytyi nyt sammua tyhjiin.

Mutta omaa suruaan, oman sydämensä orpoutta hän ei nyt joutanut suremaan. Lydian kohtalo täytti yksinomaan hänen ajatuksensa; jokainen kuluva silmänräpäys syöksi siskoparan yhä syvemmälle perikatoon ja hänen omaisensa julkiseen häväistykseen. Peittäen kasvonsa nenäliinallaan Elizabeth ei enää ajatellut mitään muuta; ja hyvän aikaa vallitsi huoneessa sanomattoman raskas hiljaisuus, kunnes Darcy kuului viimein sanovan omituisen pakotetulla ja sortuneella äänellä:

"Pelkään, että te olette jo kauan toivonut minun poistuvan, ja ettei minulla ole muuta syytä puolustella viipymistäni kuin todellinen vaikka aivan hyödytön myötätuntoni. Taivas suokoon, että minä voisin sanoa tai tehdä jotakin, joka olisi teille lohdutukseksi tällaisessa murheessa! Mutta minä en tahdo vaivata teitä turhilla toivotuksilla, joilla saattaisin näyttää vain ansiotta pyytelevän kiitostanne. Minä pelkään, että tämä onneton juttu riistää sisareltani ilon nähdä teidät tänään luonansa Pemberleyssä."

"Ah, niin tietysti! Olkaa kiltti ja pyytäkää puolestamme anteeksi neiti
Darcylta. Sanokaa, että kiireinen asia kutsuu meidät heti kotia.
Koettakaa salata onnetonta totuutta niin kauan kuin mahdollista. Minä
tiedän, ettei se voi enää pitkältäkään pysyä salassa."

Darcy lupasi tehdä sen, lausui vielä kerran surkuttelunsa häntä kohdanneesta murheesta ja toivotti jutulle parempaa päätöstä kuin sille nykyisin voi arvata, sekä lausuen terveisensä hänen omaisilleen jätti hänet yksin, katsahdettuaan kynnykseltä vielä kerran pitkään ja vakavasti taakseen.

Hänen lähdettyään Elizabeth tajusi selvästi, että heidän oli mahdoton enää koskaan kohdata toisiansa niin hyvinä tuttavina kuin täällä Derbyshiressä ollessa; ja hänellä oli hyvää aikaa miettiä perheensä nykyistä onnetonta asemaa ja niitä epälukuisia vielä arvaamattomia ja kukaties vielä onnettomampia selkkauksia, joihin se tämän ikävän jutun johdosta sotkeutuisi. Hänellä ei ollut vähintäkään toivoa, että Wickham todella naisi Lydian, ainoastaan Jane oli herkkä- ja hyväuskoisuudessaan voinut sellaista kuvitella. Hänestä oli tuntunut käsittämättömältä, kuinka Lydian tapainen typö tyhjä liehakko oikeastaan oli voinut miellyttääkään Wickhamin tapaista rahantavoittelijaa. Mutta nyt se selvisi hänelle liiankin hyvin. Sellaista kevytmielistä mieltymystä herättääkseen oli Lydialla kylläksi viehätystä; ja vaikka Elizabeth ei voinut uskoakaan, että Lydia olisi suostunut karkaamaan ilman kohta perästä seuraavan avioliiton aikomusta, ei hän voinut edes luulotellakaan, että tyttöparalla olisi tarpeeksi ymmärrystä ja siveyttä välttyäkseen sortumasta viettelijän helpoksi saaliiksi.

Elizabeth oli aivan hurjana pääsemään kotia lähtemään — kuulemaan, näkemään ja olemaan läsnä jakaakseen Janen kanssa sen askarten, huolenpidon ja edesvastuun kuorman, joka tällä nyt oli kannettavanaan sekasortoon joutuneessa perheessä. Vihdoin saapuivat hra ja rva Gardinerkin hänen luokseen hätäytyneinä palvelijan sekavasta puheesta ja luullen sisarentyttären äkkiä sairastuneen. Elizabeth luki heille kiireisesti saamansa kirjeet ja viipyi väräjävin äänin varsinkin Janen lopputoivomuksessa, vaikka hän tiesikin, ettei Lydia ollut koskaan ollut enon ja tädin erityisessä suosiossa. Eno ja täti tulivat syvästi järkytetyiksi. Ei ainoastaan Lydian, vaan koko suvun kunnia ja hyvä maine oli vaaranalaisena; ja ensimmäisestä hämmennyksestä selvittyään hra Gardiner lupasi alttiisti kaikkea apua, mitä hän suinkin voi antaa. Vaikka Elizabeth ei muuta voinut odottaakaan, kiitti hän enoaan kiitollisuuden kyynelin; ja kaikki kolme päättivät joutua matkaan niin pian kuin suinkin.

"Mitä meidän on tehtävä Pemberleyn kutsun suhteen?" huudahti täti. "Joku kertoi herra Darcyn olleen täällä, kun sinä lähetit hänet meitä hakemaan — oliko hän todellakin?"

"Oli; ja minä sanoin hänelle, ettemme voi noudattaa kutsua. Se asia on täydellisesti selvitetty."

"Kuinkahan täydellisesti?" arveli täti itsekseen, juostessaan huoneeseensa säälimään tavaroita kokoon. "Ovatko he keskenään niin läheisissä väleissä, että tyttö voi kertoa tuolle miehelle kaikki asianhaarat? Ah, kunpa tietäisin, minkälaiset heidän välinsä oikeastaan ovat!"

Mutta toivot olivat turhat, tai voi hän niillä korkeintaan huvittaa mieltänsä jouduttaessaan itseänsä matkaan. Jos Elizabethilla olisi ollut paremmin aikaa, olisi hän kertonut tädilleen, että kaikki seuraelämän kutsut olivat hyödyttömät ja mahdottomat niin kovaonnisen perheen jäsenelle kuin hän oli; mutta hänellä oli yhtä kiirettä kuin tädilläkin; ja matkakiireiden lomassa hänen täytyi vielä kirjoitella kirjelappuja Lambtonissa hankituille uusille tuttaville ja pyydellä kaikenlaisin tekosyin anteeksi äkkilähtöä. Tunnin kuluttua oli matkaan varustautumisesta sentään suoriuduttu; hra Gardiner maksoi majatalon laskun, ja kaikki istuivat vaunuihin ja lähtivät ajaa hyristämään Longbournia kohti.