Read synchronized with  Chinese  English  Portuguese  Russian  Spanisch 
Ylpeys ja ennakkoluulo.  Jane Austen
Luku 41. XLI LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Viikko oli kulunut Bennetin perheen vanhimpain tytärten kotiatulosta. Seuraavan viikon lopulla piti Merytoniin sijoitetun rykmentin siirtyä muuanne ja sentakia koko ympäristön nuori naismaailma oli sortua suruun. Ainoastaan Bennetin molemmat vanhimmat neidit kykenivät edelleen syömään ja juomaan, nukkumaan ja hoitamaan muita arkiaskareitaan. Monesti moittivat heitä tällaisesta tunteettomuudesta Kitty ja Lydia, jotka itse olivat äärimmäisen onnettomat.

"Hyvä isä sentään! Mikä meidät nyt periikään? Mitä meidän on nyt tehtävä?" he huudahtelivat usein katkerin mielin. "Kuinka sinä saatatkaan näyttää noin tyytyväiseltä oloosi, Lizzy?"

Heidän helläsydäminen äitinsä otti täydesti osaa nuorimpain tytärtensä suruun; hän muisti kuin eilisen päivän itsellään samanlaisen surun ajassa viisikolmatta vuotta takaperin.

"Varmastikin minä itkin ja ulvoin kaksi vuorokautta läpeensä", hän sanoi, "kun eversti Millarin rykmentti lähti pois meidän seudulta. Luulin sydämeni ihan särkyvän."

"Ja minun sydämeni varmasti särkyy!" nyyhkytti Lydia.

"Entäpä kun pääsisi mukaan Brightoniin", huomautti rva Bennet valtioviisaasti.

"Aivan niin — kun vain pääsisi lähtemään Brightoniin! Mutta isä on niin perin merkillinen."

"Merikylpy parantaisi minut entiselleen."

"Ja täti Philips on varma, että minulle se tekisi ihmeen paljon hyvää", lisäsi Kitty.

Sellaisia ruikutuksia kuului pitkät päivät Longbourn Housessa. Elizabeth koetti lyödä ne leikiksi, mutta salaa hän oli menehtyä häpeään. Hän tunsi hra Darcyn arvostelun hänen omaisistaan täydesti oikeaksi; eikä hän koskaan ennen ollut niin taipuvainen kuin nyt antamaan tuolle miehelle anteeksi hänen sekaantumisensa ystävänsä lemmenjuttuun.

Mutta Lydian mieltä kiusannut ongelma sai äkkiratkaisun, kun rva Forster, rykmentin komentajan puoliso, pyysi häntä vähäksi aikaa vieraakseen Brightoniin. Tämä verraton ystävätär oli itsekin vielä aivan nuori ja vasta äskettäin joutunut naimisiin. Yhtäläinen hilpeä ja huimapäinen luonteenlaatu oli lähentänyt häntä ja Lydiaa toisiinsa, ja kolmen kuukauden tuttavuus oli tehnyt heistä helmaystävät.

Ei kannata ruveta kuvaamaankaan Lydian riemastusta, rva Bennetin iloa ja Kitty poloisen kateutta tämän kutsun tultua. Vähääkään välittämättä sisarensa pettymyksestä Lydia lenteli ympäri taloa aivan haltioissaan, vaatien jokaisen onnitteluja osakseen ja lörpötellen, nauraen ja kirkuen äänekkäämmin kuin koskaan ennen, sillä aikaa kuin kovaosainen Kitty purki salissa katkerata vaikerrustaan.

"En iki maailmassa saa päähäni, miksi ei rouva Forster voinut pyytää minua yhtä hyvin kuin Lydiaakin", hän valitti, "vaikka en olekaan tuppautunut hänen erikoisystäväkseen. Pitäisihän minulla olla yhtä suuri oikeus kuin Lydiallakin — ja suurempikin, koska olen häntä kahta vuotta vanhempi."

Turhaan koetti Elizabeth saarnata hänelle järkeä ja Jane alistuvaisuutta. Itse puolestaan ei Elizabeth ollut lainkaan niin mielissään kutsusta kuin hänen äitinsä ja Lydia itse, sillä hän pelkäsi jälkimmäisen menettävän vähänkin järkihitusensa jouduttuaan pois omaisten silmäin alta; ja kun hän ei ymmärtänyt, millä keinolla muuten saisi asian korjautumaan, hän vetosi salakähmää isäänsä, jotta tämä kieltäisi Lydiaa lähtemästä. Hän huomautti hra Bennetille Lydian yleisistä heikkouksista ja luonteenvioista — kuinka vähän todellista apua tämä voi odottaa niin kokemattomalta ja huimapäältä nuorelta naiselta kuin rva Forster oli — ja kuinka paljon suuremmat kiusaukset Brightonissa oli tarjona tällaisen kykenemättömän suojelijattaren valvonnan alla. Isä kuunteli häntä hyvin tarkkaavaisesti, mutta tyytyi vastaamaan:

"Lydia ei tule koskaan järkiinsä, jollei hän saa kerran häväistä itseään julkisesti täällä tai muualla; ja minä arvelen, että nykyisen tilaisuuden tarjoutuessa hänen perheellään on siitä kaikkein vähimmän kuluja ja hankaluutta."

"Jos tietäisitte, isä", valitti Elizabeth, "kuinka suurta harmia ja häpeää koko perheellä on Lydian ajattelemattoman ja hupsun käytöksen takia — ja on jo ollutkin — niin varmasti päättäisitte toisin tässä asiassa."

"Onko jo ollutkin?" tiedusti hra Bennet ihmeissään. "Mitä, onko hän karkoittanut matkoihinsa joitakin teidän sulhasianne? Pikku Lizzy parka! Mutta älä huoli siitä masentua. Ei kannata surra sellaisia poikahoukkioita, jotka eivät jaksa sulattaa pikkuruista höperyyttä tulevan kälynsä puolelta. Laitahan minulle luettelo niistä säälittävistä nulikoista, jotka Lydian hupsuus on säikyttänyt täältä karkuun."

"Isä, nyt sinä aivan erehdyt. Minulla ei ole vähintäkään aihetta valittaa mistään sellaisesta. En minä nyt puhukaan mistään yksityistapauksesta, vaan vaarasta ylimalkaan. Lydian huima ja ajattelematon käytös vahingoittaa ehdottomasti perheemme mainetta ja arvoa maailman silmissä. Antakaa anteeksi, minun täytyy puhua aivan suoraan. Jollette te, rakas isä, vaivaudu hillitsemään hänen huimapäisyyttään ja opettamaan hänelle, että se voi turmella koko hänen elämänsä, niin hän ei kohta ole enää autettavissa. Hänen luonteensa alkaa saada määrätyn suunnan; ja nyt jo, vasta kuusitoistavuotiaana, hän on koko seudun hurjin keimailija ja tekee sekä itsensä että omaisensa naurunalaisiksi ihmisten silmissä. Ja hänen keimailuhalunsa on kaikkein alhaisinta ja moitittavinta laatua; se ei kohdistu kehenkään yksityiseen, vaan miehiin yleensä; eikä sen puolustuksena ole edes mikään erinomainen viehätys, lukuunottamatta hänen nuoruuttaan ja siloisia kasvojaan, joiden vastapainona on säälittävä tietämättömyys ja höperö mieli; aina himoitessaan herättää nuorten miesten huomiota hän ei kykene huomaamaan eikä välitä vähääkään siitä yleisestä ylenkatseesta, jonka hän niittää palkakseen. Sama vaara uhkaa myöskin Kittyä. Hän seuraa sokeasti häntä nuoremman mutta huimemman Lydian johtoa. Turhamaisia, tyhjiä, tietämättömiä, laiskoja ja hillittömiä tyttöjä ovat kumpainenkin! Ah, rakas isäni, etkö voi todellakaan huomata, että he tulevat nurjasti arvostelluiksi ja ylenkatsotuiksi kaikkialla, missä heidät tunnetaan, ja että myöskin heidän sisarensa sotkeutuvat omatta syyttään samaan kohtaloon?"

Hra Bennet tajusi, että tytär oli vuodattanut hänelle sydämensä koko raskaan haikeuden; silitellen hellästi hänen kättään hän vastasi:

"Älä huoli turhan takia murehduttaa itseäsi, kultaseni. Sinä ja Jane tulette kaikkialla, missä teidät tunnetaan, saamaan osaksenne pelkkää kunnioittavaa arvonantoa, jota ei suinkaan vähennä se seikka, että teillä sattuu olemaan pari — tai sanoisinko kolmekin — höperöä sisarta. Mutta usko minua, meillä ei tule olemaan ainoatakaan rauhan päivää täällä Longbournissa, jollei Lydia saa noudattaa mielitekoaan ja pääse lähtemään Brightoniin. Annetaan hänen siis lähteä. Eversti Forsterin minä tunnen järkeväksi mieheksi, joka kyllä varjelee häntä lankeemasta vakaviin hairahduksiin; ja omaksi onnekseen Lydia on liian köyhä joutuakseen jonkun myötäjäistentavoittelijan saaliiksi. Brightonissa hänen keimailuhalullaan on paljon vähemmän merkitystä kuin täällä. Siellä upseerit löytävät kosolta naisia, jotka ovat paljon enemmän heidän huomaavaisuutensa arvoisia. Toivokaamme siis, että hän siellä oppii itsekin tuntemaan oman mitättömyytensä. Missään tapauksessa hänestä ei voi tulla paljon pahempaa hurjastelijaa kuin mikä hän nyt jo on, jollei meidän ole pakko teljetä häntä lasikaappiin koko loppuiäkseen."

Tähän vastaukseen Elizabethin oli pakko tyytyä; mutta hänen mielipiteensä pysyi entisenään, ja hän poistui isänsä puheilta pettyneenä ja murheissaan. Hänen tapanaan ei kuitenkaan ollut lisätä surujaan hautomalla niitä iänkaiken. Hän tiesi tehneensä velvollisuutensa; eikä hänen luontonsa mukaista ollut pahoitella pahoittelemasta päästyä välttämätöntä pahaa. Ennen Lydian lähtöä sattui pieni välitapaus, joka oli omiaan johtamaan hänen ajatuksensa toisaalle.

Sen päivän aattona, jolloin rykmentin oli määrä lähteä Merytonista, saapui Wickham eräiden toisten upseerien kanssa viimeisen kerran päivällisille Longbourniin. Niin suuresti oli Elizabethin mielentila tätä nuorta miestä kohtaan jo ennättänyt tasautua, että hän — tämän tiedustellessa hänen vierailuaan Hunsfordissa — kykeni aivan tyynesti ja hymyillen mainitsemaan tavanneensa siellä eversti Fitzwilliamin ja hra Darcyn sekä kysyi, tunsiko hänen pöytätoverinsa ensinmainitun herran.

Wickham näytti ällistyneeltä, harmistuneelta jopa säikähtyneeltäkin; mutta hän kykeni kohtakin hillitsemään itsensä ja vastasi hymyillen, että hän ennen aikaan oli sattunut useastikin yhteen everstin kanssa; ja huomautettuaan, että tämä oli joka suhteessa kunnianmies, hän tiedusti, mitä Elizabeth piti hänestä. Elizabethin vastaus oli hyvin lämmin. Väkinäisen välinpitämättömästi Wickham sitten jatkoi:

"Kuinka kauan sanoittekaan heidän oleskelleen Rosingsissa?"

"Lähes kolme viikkoa."

"Tapasitteko hänet useinkin?"

"Melkein joka päivä."

"Hän onkin aivan toisentapainen mies kuin hänen serkkunsa."

"Niin onkin; mutta minusta herra Darcy voittaa paljon, kun häneen tutustuu lähemmin."

"Tosiaankin?" huudahti Wickham, ja hänen hätääntynyt ilmeensä ei suinkaan välttynyt tytöltä. "Entä saanko kysyä…" — hän katkaisi lauseensa ja lisäsi hilpeämpään sävyyn: "Puhesävyssäänkö hän sitten voittaa? Onko hän alentunut osoittamaan jonkin verran tavallista kohteliaisuutta puhetovereilleen? Sillä enhän toki rohkene toivoa", hän jatkoi matalampaan ääneen ja vakavampaan sävyyn, "että hänen luonteensa olisi muuttunut toisenlaiseksi?"

"Ah, ei!" sanoi Elizabeth. "Hänen luonteensa on luullakseni hyvin samanlainen kuin ennenkin."

Hänen puhuessaan Wickham katsella tiirotti häneen tietämättä oikein, pitikö hänen iloita tytön sanoista vaiko epäillä niiden takana olevan jotain salattua tarkoitusta. Elizabethin ilmeessä oli todella jotakin, joka pani hänet vähän hätäilemään, varsinkin kun tyttö jatkoi:

"Kun sanoin, että hän voitti häneen lähemmin tutustuessa, en tarkoittanut sitä, että hänen mielenlaatunsa tai esiintymistapansa olisivat entistä suostuttavampia, vaan että tullessa häntä paremmin tuntemaan käsittää paremmin myöskin hänen luonteensa."

Wickhamin hämmennys ilmeni selvästi hänen poskiensa punoituksesta ja vilkuilevista katseistaan. Moniaan minuutin ajan hän istui aivan ääneti, kunnes jaksoi jälleen saavuttaa mielenmalttinsa ja lausua naapurilleen kaikkein pehmeimmällä äänellään:

"Te, joka olette niin hyvin perillä minun tunteistani herra Darcya kohtaan, käsitätte varmastikin minun rehellisen iloni sen johdosta, että hän on tarpeeksi järkevä koettamaan edes näyttää oikeamieliseltä ihmisten silmissä. Hänen luontainen ylpeytensä on tässä tapauksessa kenties hyödyksi, jollei hänelle itselleen, niin ainakin monille muille, sillä se estänee häntä käyttäytymästä toisia kohtaan yhtä tylysti ja tunnottomasti kuin minua kohtaan. Minä vain pelkään, että tuo viisas käytöstapa on omaksuttu ainoastaan hänen vieraillessaan tätinsä luona, jonka arvosteluun hän panee erityistä arvoa; ja mahdollisesti hän sen avulla myöskin toivoo säilyttävänsä neiti de Bourghin hyvän käsityksen hänestä, sillä tietänettehän hänellä olevan vakavat aikeet serkkunsa suhteen."

Elizabeth ei voinut pidättää hymyään ja tyytyi vastaamaan vain keveällä päännyökkäyksellä. Hän ymmärsi, että Wickham yritti jälleen käydä purkamaan vanhoja valitusvirsiään häntä kohdanneesta vääryydestä; mutta häntä ei enää lainkaan haluttanut ruveta häntä lohduttamaan ja rohkaisemaan. Lopun iltaa Wickham esiintyi näennäisesti yhtä hilpeänä kuin tavallisesti eikä käynyt sen enempää utelemaan Elizabethilta tämän tietoja; ja he erosivat toisistaan kohteliaasti kuten ennenkin, ja mahdollisesti kumpikin toivoi, ettei jälleennäkemistä tapahtuisi enää koskaan.

Vieraiden lähtiessä Lydia seurasi rva Forsteria Merytoniin, josta heidän oli määrä lähteä matkaan varhain seuraavana aamuna. Hänen eronsa omaisista oli pikemminkin meluava kuin tunteellinen. Kitty oli ainoa, joka puhkesi kyyneliin; mutta hän itki pelkästä kiukusta ja kateudesta. Rva Bennet oli laajasanainen toivottaessaan tyttärelleen hauskaa matkaa ja kehoittaessaan häntä huvittelemaan perillä parhaansa mukaan — minkä jokainen uskoi kehoituksittakin hyvin mahdolliseksi ja varsin luultavaksi.