Read synchronized with  Chinese  English  Portuguese  Russian  Spanisch 
Ylpeys ja ennakkoluulo.  Jane Austen
Luku 40. XL LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Elizabeth odotteli niin kärsimättömästi saadakseen ilmaista Janelle suuret uutisensa, ettei hän kauankaan jaksanut pidättää itseään. Valmisteltuaan sisartansa kokemaan suurta yllätystä ja päätettyään vaieta kaikesta tämän omaa kohtaloa koskevista asianhaaroista hän seuraavana aamuna kertoi Janelle, mitä hänen ja hra Darcyn välillä oli tapahtunut.

Vanhemman neiti Bennetin hämmästys oli tietenkin tavaton, mutta vielä suurempi oli hänen ihastuksensa Elizabethin luontaisten etujen saavuttamasta riemuvoitosta. Hänkin pahoitteli, että hra Darcy oli esittänyt kosintansa niin töykeällä tavalla, mutta vielä enemmän häntä suretti se kova isku, jonka sisaren antama kieltävä vastaus luonnollisesti oli antanut kosijalle.

"Väärinhän häneltä tietysti oli, että hän oli niin varma menestyksestään", hän sanoi; "mutta ajattelehan myöskin, kuinka suuresti sen täytyi enentää hänen pettymystään."

"Minäkin olen todella hyvin pahoillani hänelle tuottamastani pettymyksestä", vastasi Elizabeth; "mutta hänellä on paljon muitakin elämänharrastuksia, jotka luultavasti piankin tekevät lopun hänen kiintymyksestään minuun. Ethän sinä kuitenkaan voi moittia minua, rakas Jane että hylkäsin hänen tarjouksensa?"

"Moittia sinua? Ah, enhän toki!"

"Mutta sinä ehkä moitit minua siksi, että puhuin hänelle niin lämpimästi Wickhamin puolesta?"

"En — tottahan sinä olit oikeassa kaikessa siinä, mitä hänestä sanoit."

"Sen saat nähdä, kun olen kertonut sinulle, mitä seuraavana päivänä sitten tapahtui."

Hän kertoi saamastaan kirjeestä ja toisti sen sisällöstä kaiken, mikä koski George Wickhamia. Mikä isku se olikaan Jane paralle, joka ei ikipäivinä olisi voinut uskoakaan, että niin paljon pahuutta voi keskittyä yhteen ainoaan ihmiseen. Ei edes Darcyn siveellinen voittopuoli, vaikka se lepyttikin häntä tätä kohtaan, kyennyt lohduttamaan häntä tuosta julmasta pettymyksestä. Mitä hartaimmin hän koki etsiä mahdollisia erehdyksiä ja puolustaa toista, loukkaamatta silti toista puoltakaan.

"Ei se käy", intti Elizabeth vastaan, "et sinä saa heitä molempia samalla kertaa puhdistetuksi. Valitse heistä kumman tahdot ihanteeksesi, mutta ainoastaan yhteen saat tyytyä. Omasta puolestani minä olen taipuvainen pitämään herra Darcya parempana miehenä, mutta tee sinä miten itse haluat."

Tälläkään väitteellä hän ei saanut puserretuksi hymyä Janen huulille.

"En tiedä, olenko vielä koskaan eläessäni niin hirveästi kauhistunut ja pettynyt", hän huokasi. "Että Wickham voikaan olla niin kehno! Sitä on vaikea uskoakaan. Entä tuo poloinen herra Darcy! Rakas Lizzy, ajattelehan, mitä hänen on oikein täytynytkään kärsiä. Sellainen pettymys sinuun nähden — ja saada sitten tietää, kuinka pahaa sinä olit hänestä ajatellut — ja olla lisäksi pakotettu kertomaan sellaisia juttuja omasta sisarestaan! Ihanhan siitä hirmustuu."

"Ah, minä en ainakaan enää sitä sure! Sinun säälisi ja kauhistuksesi on minulta haihduttanut kumpaisenkin tunteen. Kun näen sinun tekevän hänelle niin suurenmoista oikeutta, käyn itse joka hetki hänestä yhä välinpitämättömämmäksi. Sinun surkuttelusi on minun pelastukseni; ja jos jatkat vielä, niin on sydämeni kohta kevyt kuin höyhen."

"Niin — mutta entä tuo Wickham poloinen sitten! Hänhän tekee niin hyvän vaikutuksen — hän näyttää aina niin avomieliseltä ja hienotunteiselta ihmiseltä."

"Molempain miesten luomisessa näyttää menetellyn kovin epäsuhtaisesti. Toinen on saanut osakseen kaiken hyvyyden, ja toinen vain hyvyyden ulkokuoren."

"En minä koskaan pitänytkään herra Darcya niin pahasti kaiken hyvyyden vastakohtana kuin sinä teit."

"Ja kuitenkin minä luulin olevani niin ihmeen älykäs ja terävänäköinen tuomitessani hänen vikojaan ja inhotessani häntä. Tuollainen lähimmäisen inho ja hänen puutteittensa havaitseminen kannustaa niin ihmeesti ihmisen henkevyyttä ja avartaa hänen älyään. Voihan jatkuvasti tuntea vastenmielisyyttä lähimmäistään kohtaan sanomatta hänelle ja hänestä mitään moitetta; mutta iänkaiken ei jaksa nauraa jollekin ihmiselle sanomatta hänelle jotakin tai laskettamatta hänestä sukkelata henkevyyttä."

"Lizzy, kun sinä ensi kertaa luit tuon kirjeen, niin ethän toki voinut tehdä asioista niin pahaa pilaa kuin nyt!"

"En tottakaan. Olin sangen nolo — voisinpa sanoa, että tunsin itseni oikein onnettomaksikin. Eikä vierelläni ollut ketään, jolle olisin voinut sanoa mitä tunsin, ei ollut mitään Janea lohduttamassa minua ja sanomassa, etten minä suinkaan ollut niin surkean heikko ja hupsu ja turhamainen kuin tiesin olleeni! Ah, kuinka minä silloin kaipasin sinua!"

"Miten onnetonta olikaan, että sinä Wickhamista puhuessasi lausuit herra Darcylle niin kovia sanoja, jotka nyt näyttävät todellakin olevan aivan ansaitsemattomat."

"Niin kyllä! Mutta katkerat sanat ovat mitä luonnollisin seuraus niistä onnettomista ennakkoluuloista, joita olen niin mielihalusta hautonut rinnassani. Minä tahtoisin kysyä sinun neuvoasi erään seikan johdosta. Tahtoisin tietää, olenko vai enkö velvollinen ilmaisemaan seurapiirillemme Wickhamin todellisen luonteen?"

Jane mietti vähän aikaa, ennenkuin vastasi: "Varmastikaan sinulla ei ole enää tilaisuutta tehdä sellaista hirveää paljastusta. Mitä sinä itse ajattelet?"

"Ettei sitä ole yrittämistäkään. Herra Darcy ei ole suinkaan valtuuttanut minua julkisesti kuuluttamaan hänen ilmiantoaan. Päinvastoin ovat kaikki hänen sisarensa lähimmät tuttavat velvoitetut pitämään asian niin salassa kuin suinkin; ja jos minä yritän ilmaista ihmisille herra Darcyn todellisen luonteen, niin kukapa minua uskoisi? Onhan yleinen mielipide täälläpäin asettunut niin jyrkästi häntä vastaan, että ainakin puolet Merytonin kelpo ihmisistä saisi halvauksen, jos heidän olisi pakko asettaa hänet vähän parempaan valoon. En minä ainakaan pysty siihen toimeen. Wickham muuten kohta lähteekin matkoihinsa; ja siksi lienee samantekevää, tietävätkö ihmiset millainen hän todella on. Jonkin ajan perästä asia arvatenkin tulee tunnetuksi, ja silloin me saamme nauraa heidän typeryydelleen. Mutta tätänykyä en aio hiiskua siitä sanaakaan."

"Siinä oletkin aivan oikeassa. Jos hänen hairahduksensa paljastettaisiin, niin hän olisi iäksi hukassa. Häntä ne ehkä nyt itseäänkin surettavat, ja hän koettaa parhaansa mukaan korjata itseään. Me emme saa syöstä häntä aivan epätoivoon."

Elizabethin rauhattomuus asettui tuntuvasti tämän keskustelun jälkeen, ja hänellä oli tilaisuutta tarkastaa sisarensa mielentilaa. Jane ei näyttänyt onnelliselta. Hän hautoi yhä edelleenkin sydämensä pohjassa hellää tunnetta Bingleytä kohtaan. Hänelle tämä kiintymys oli ensimmäinen todellinen hänen elämässään, ja siksi oli sillä ensi lemmen raikas lämpö ja tuoreus; ja hänen kypsyneen ikänsä ja tasaisen luonteensa vaikutuksesta oli sillä paljon suurempi vakavuus ja alttius kuin nuorten tyttöjen tavallisella ensimmäisellä rakastumisella, ja sitä tulisemmin hän rinnassaan palvoi lemmityn muistoa ja piti häntä etevämpänä ja parempana kaikkia muita miehiä.

"No niin, Lizzy", sanoi rouva Bennet eräänä päivänä, "mitä sinä ajattelet tästä Janen nolosta rakkausjutusta? Minä puolestani olen kivenkovaan päättänyt, etten puhu siitä sanaakaan kenenkään kanssa. Sen vakuutin sisarelleni Philipsillekin toissapäivänä. Mutta minä en vain saa päähäni, kuinka Jane ei nähnyt tuosta miehestä vilaustakaan Lontoossa ollessaan. No niin, Bingley onkin kerrassaan kunnoton nuori mies — panee ensin tyttörukan pään pyörälle ja jättää hänet sitten lehdellä soittamaan; enkä minä usko, että Janella on ikimaailmassa enää tilaisuutta saada häntä onkeensa. Ei ole puhettakaan siitä, että hän palaisi Netherfieldiin täksi kesäksi; ja se minun pitäisi tietää, koska olen kuulustellut asiaa jok'ainoalta, jolla voisi olla siitä vihiä."

"En minäkään usko, että hän tulee enää koskaan asumaan
Netherfieldissä."

"Se on hänen asiansa. Eikä häntä kukaan enää haluakaan tulemaan; vaikka se minun täytyy sanoakseni — ja sen sanonkin aina jok'ikiselle — että hän on menetellyt hyvin kunnottomasti minun tytärtäni kohtaan; ja jos minä olisin ollut Janen sijassa, niin en iki maailmassa olisi pannut hyppysiäni siihen puuroon. Ainoa lohdutukseni on, että Jane varmastikin kuolee särkynein sydämin, ja silloin tuo mies saa katua mitä on tehnyt."

Elizabeth, jota sellainen ajatus ei voinut lohduttaa, jätti vastaamatta.

"Kuulehan, Lizzy", jatkoi äiti kohta perästäpäin, "nuo Collinsit taitavat tulla toimeen varsin hyvin, vai kuinka? No, hyvä, hyvä — toivon vain, että sitä jatkuisi pitemmältäkin. Entä millaista pöytää he pitävät? Arvaan, että Charlotte on mainio emäntä. Jos hän on puoleksikaan yhtä tarkka kuin äitinsä, niin hän saa säästymäänkin. He eivät suinkaan hurvittele taloudessaan, arvaan mä?"

"Ei sinnepäinkään."

"Kaikki riippuu hyvästä emännöimisestä, sen saat uskoa. Hohoi — niin niin! He eivät ainakaan elä tulojensa yli. Heitä ei tyhjä kukkaro koskaan huoleta. No hyvä, onneksi vain olkoon! Ja arvaanpa heidän useinkin puhelevan siitä, että asettuvat tänne Longbourniin kohta isäsi kuoleman jälkeen. He pitävät tätä taloa kaiketikin jo ihan omanaan, vai mitä?"

"Siitä asiasta ei minun kuulteni hiiskuttu sanaakaan."

"Ei tietenkään — varsin merkillistähän se olisi ollutkin. Mutta älä epäilekään, etteivätkö he siitä monestikin puhele kahdenkesken. No niin, jos he voivat kevein sydämin ottaa vastaan maatilan, joka ei lain mukaan heille kuulu, niin sitä parempi heille itselleen. Minä puolestani häpeisin silmäni sokeiksi, jos iskisin kynteni omaisuuteen, joka vain perintökaaren mukaan minulle lankeisi."