Read synchronized with  Chinese  English  Portuguese  Russian  Spanisch 
Ylpeys ja ennakkoluulo.  Jane Austen
Luku 33. XXXIII LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Useammin kuin kerran joutui Elizabeth puistokävelyillään odottamatta kohtaamaan hra Darcyn. Ensimmäisellä kerralla se häntä niin harmitti, että hän rohkeni huomauttaa valinneensa tämän yksinäisen notkotien mielikävelypaikakseen, koska hän tiesi sillä saavansa olla aivan yksikseen. Sangen merkillistä oli, että tästä kouraantuntuvasta viittauksesta huolimatta uusi kohtaus tapahtui jo seuraavana päivänä — eikä ainoastaan silloin, mutta vielä kolmantenakin päivänä! Tämä tuntui joko tahalliselta ilkikurisuudelta tahi sitten vapaaehtoiselta itsekuritukselta; sillä kummallakaan kerralla tuo itsepintainen tungeksija ei tyytynyt vain lausumaan joitakin vastahakoisia huomautuksia, sitten tapansa mukaan nyreästi vaikenemaan ja viimein kääntämään seuralleen selkänsä — kaikkea vielä, hän päinvastoin näki tarpeelliseksi lyöttäytyä Elizabethin mukaan ja saattaa hänet kotia. Millään haastelutuulella hän ei tietysti tällöinkään ollut, eikä myöskään Elizabeth viitsinyt paljon puhella eikä edes kuunnellakaan häntä; mutta kolmannella kerralla tyttöä jonkin verran ihmetyttivät hänen seuralaisensa omituiset umpimähkäiset kysymykset — hänen viihtymisestään Hunsfordissa, hänen rakkaudestaan yksinäisiin kävelyihin, Collinsin parin avio-onnesta; ja Rosingsista puheltaessa, jota Elizabeth ei sanonut vielä oikein tuntevansa, hänen kavaljeerinsa näytti pitävän varmana, että milloin hyvänsä hän vast'edes saapuisi Kentiin, hän vierailisi myöskin siellä. Aivan totta — sellaista järjetöntä kummaa hän tuntui aivan tosissaan odottavan. Tähtäsiköhän hän eversti Fitzwilliamiin ja tämän mahdolliseen kosintaan? Muuta ei Elizabeth osannut otaksua, ja sekin riitti pahasti hämmentämään hänen ajatuksensa, niin että hän oli hyvin iloinen kun huomasi heidän jo saapuneen pappilan veräjälle.

Eräänä lähipäivänä, kun hän jälleen oli kävelemässä ja lueskeli toistamiseen Janen kirjettä, joka oli ilmeisesti kirjoitettu hyvin masentuneessa mielentilassa, hän kohtasi taasen häiritsijän yksinäisellä metsätiellä; mutta tällä kertaa se ei ollutkaan hra Darcy, vaan eversti Fitzwilliam. Työntäen kirjeen joutuin poveensa hän hymyili tulijalle väkinäisesti ja sanoi:

"En tiennyt teidän koskaan kävelevän tällä taholla."

"Lähdin kiertelemään ympäri koko puiston", vastasi toinen, "kuten tavallisesti teen joka vuosi tähän aikaan, ja ajattelin yksin tein pistäytyä pappilassa. Aiotteko kävellä vielä kauemmaksikin?"

"En, olin juuri kääntymäisilläni takaisin."

Molemmat palasivat yhdessä pappilaa kohti.

"Aiotteko varmasti lähteä Kentistä ensi lauantaina?" kysyi Elizabeth.

"Kyllä — jollei Darcy saa taas muuta päähänsä. Olen tätä nykyä hänen käytettävänään, ja hän saa järjestää kaikki asiat oman päänsä jälkeen."

"Ja jollei asiain käytännöllinen järjestäminen ehkä aina olekaan hänen mieleensä, niin nauttii hän ainakin suuresti määräämisvallastaan. En ole tavannut yhtään ihmistä, joka tuntuu niin suuresti nauttivan rajattomasta määräämisvallastaan omien ja kaikkien ystäväinsä tekojen suhteen kuin herra Darcy."

"Hän tekee niinkuin häntä paraiten miellyttää", vastasi eversti. "Ja niinhän me kaikkikin teemme, mikäli mahdollista. Erotus on vain siinä, että se on hänelle useammin mahdollista kuin monille muille, koska hän on hyvin rikas ja toiset ovat häneen verraten köyhiä. Minä puhun omasta kohdastani. Tiedättehän, että perheen nuoremman pojan on pakko oppia itsekieltäymykseen ja riippuvaisuuteen."

"Minusta kreivin nuoremman pojan sentään harvoin tarvitsee oppia kumpaankaan pakkoon. Aivan totta — mitäpä te itse asiassa tiedättekään itsekieltäytymyksestä ja riippuvaisuudesta? Milloinka on rahanpuute estänyt teitä menemästä jonnekin tai tekemästä jotakin, minne ja mitä mielenne on tehnyt?"

"Nämä ovat kotoisia pikku kysymyksiä — ja ehkäpä minun täytyy tunnustaakin, ettei minulla ole tähän asti ollut erinäisen kovia kokemuksia näissä asioissa. Mutta elämän tärkeämmissä kysymyksissä saatan kyllä johtua kärsimään varattomuuteni vuoksi. Perinnöstä osaton nuorempi poika ei esimerkiksi pääse aina naimaan mielensä mukaisesti."

"Jollei hän satu mieltymään rikkaaseen tyttöön, niinkuin hyvin useasti käy."

"Meikäläinen joutuu pakostakin riippuvaiseksi totutusta elämäntavastaan. Minun asemassani oleva mies harvoin saa naidessaan olla kiinnittämättä huomiota valittunsa varallisuuteen."

"Minuakohan hän nyt tarkoittaa?" kysyi Elizabeth itseltään ja punastui korviaan myöten tuosta ajatuksesta; mutta hilliten itsensä nopeasti hän kysyi leikkisään sävyyn: "Sanokaappas, mikä on kreivin nuoremman pojan tavallinen hinta? Jollei vanhempi veli satu olemaan kivuloinen, niin arvaisin teidän tyytyvän viiteenkymmeneen tuhanteen puntaan."

Eversti vastasi samaan sävyyn, ja sitten puhelu hetkiseksi taukosi. Katkaistakseen vaitiolon, jonka Elizabeth pelkäsi saattavan seuralaisensa arvelemaan hänestä herra ties mitä, hän kiiruhti jälleen puhelemaan:

"Minä kuvittelen serkkunne tuoneen teidät mukanaan tänne etupäässä senvuoksi, että hänellä olisi joku taattu henkilö käskynalaisenaan. Ihmettelen, kun hän ei mene naimisiin hankkiakseen itselleen oikein vakinaista käskettävää. Mutta ehkäpä hänen sisarensa toistaiseksi pelastaa hänet tästä pulasta; ja kun sisar on yksinomaan veljensä holhottavana, niin tämä voi menetellä hänen suhteensa miten vain itse haluaa."

"Ei niin sentään ole asianlaita", sanoi eversti Fitzwilliam, "siitä edusta minäkin olen osallinen. Me olemme näet molemmat neiti Darcyn holhoojia."

"Oletteko todellakin? Entä millainen holhoojasetä te oikein olette? Antaako holhokkinne teille paljonkin huolta? Sen ikäisiä nuoria neitosia lienee toisinaan hiukan vaikea kaitsea; ja jos hänellä on aito darcylainen mielenlaatu, niin ehkä hän mielellään tahtoo elää oman päänsä jälkeen."

Näin sanoessaan hän huomasi seuralaisensa silmäävän häneen totisesti; ja everstin oitis tiedustaessa, mikä seikka pani hänet arvelemaan, että neiti Darcysta olisi holhoojilleen paljon huolta, hän voi kysyjän huolestuneesta äänensävystä ja kasvojenilmeestä arvata osanneensa jokseenkin lähelle todellista asianlaitaa. Hän kiirehti senvuoksi vastaamaan.

"Teidän ei tarvitse lainkaan säikähtyä. Minä en ole kuullut hänestä mitään ikävää; päinvastoin voin kaikesta kuulemastani päätellä, että hän on mitä helpoimmin ohjattava olento. Eräät tuntemani naiset, rouva Hurst ja hänen sisarensa neiti Bingley, ovat suuresti ylistelleet hänen taipuvaisuuttaan ja muita hyviä ominaisuuksiaan. Muistan kuulleeni teidän maininneen, että tekin tunnette heidät."

"Tunnen jonkin verran. Heidän veljensä on hyvin hauska ja kelpo nuori mies — hän on Darcyn ylimpiä ystäviä."

"Ah, varmastikin", vastasi Elizabeth kuivasti. "Herra Darcy on tavattoman ystävällinen herra Bingleytä kohtaan ja pitää hänestä mitä parahinta huolta."

"Pitää hänestä huolta! Niin kyllä — uskonpa todellakin Darcyn pitävän hyvää huolta Bingleystä, silloin kun tämä kaipaa tosi ystävän apua. Hän puheli tulomatkallamme jostakin sellaisesta tapauksesta, ja hänen sanoistaan voin päätellä Bingleyn olevan hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa. Mutta ehkäpä teen nyt väärin Bingleytä kohtaan, sillä nimeä ei mainittu ja minä kenties väärin otaksuin hänet toiseksi asianosalliseksi."

"Mistä te nyt oikein puhuttekaan?"

"Olipahan vain muuan juttu, jota Darcy ei tietenkään haluaisi ihmisten tietoon, koska siitä voisi tulla hänelle ikävyyksiä, jos se tulisi tunnetuksi asianomaisen neitosen perheessä."

"Saatte olla varma, etten minä ainakaan mainitse kuulemastani kellekään."

"Ja minä huomautan, ettei minulla ole mitään pätevää syytä uskoa, että Bingleystä oli lainkaan kysymys. Mikäli juttua muistan, onnitteli Darcy itseään sen johdosta, että hänen oli tuonaan onnistunut pelastaa eräs pahoin pihkautunut ystävänsä sotkeutumasta sangen mielettömään naimiskauppaan; mutta mitään nimiä tai yksityisseikkoja hän ei maininnut. Bingleyksi arvelin tuota ystävää vain sen perusteella, että arvelin tämän voivan helposti sotkeutua tuollaiseen suhteeseen, ja koska tiesin heidän molempien olleen yksissä koko viime talven."

"Mainitsiko herra Darcy syytä, joka pakotti hänet astumaan lempiväin väliin?"

"Mikäli ymmärsin, oli hänellä hyvin vakavia huomautuksia asianomaisen naisen suhteen."

"Entä millä tavalla hänen onnistui erottaa heidät toisistaan?"

"Menettelytavastaan hän ei minulle kertonut", vastasi Fitzwilliam hymyillen. "Muuta hän ei maininnut koko asiasta minulle kuin mitä nyt olen teille jutellut."

Elizabeth ei virkkanut mitään, vaan joudutti kulkuaan — mutta koko hänen sydämensä kuohui närkästyksestä. Katseltuaan häntä syrjästä hetken aikaa Fitzwilliam kysyi, minkä vuoksi hän oli niin mietteissään.

"Ajattelin sitä, mistä te juuri kerroitte", vastasi Elizabeth. "Serkkunne käytös ei ollut lainkaan minun mieleeni. Mitä oikeutta hänellä oli asettua tuomariksi tuossa asiassa?"

"Teistä hänen puuttumisensa asiaan taisi olla moitittavaa?"

"Minä en vain saata ymmärtää, mitä aihetta ja oikeutta herra Darcylla oli sekaantua ystävänsä lemmensuhteeseen tahi pelkästään omaan arvostelukykyynsä luottaen käydä määräilemään, millä tapaa hänen ystävänsä saa tulla onnelliseksi. Mutta", hän kiirehti lisäämään, hilliten väkisin mielenkuohuansa, "ehkäpä teen väärin tuomitessani hänen käytöstään, kun emme lähemmin tunne yksityisseikkoja. Ja kaiketipa ei kyseessä ollutkaan mikään erityisen vahva kiintymys."

"Tuo otaksuma ei tunnu luonnottomalta", virkkoi Fitzwilliam hymyillen, "vaikka se todenperäisenä surkeasti vähentäisikin serkkuni ansiota."

Tämä leikkipuhe tuntui Elizabethista sattuvan niin kohdalleen hra Darcyyn, että hän ei rohjennut vastata siihen, peljäten muuten ilmaisevansa todelliset tunteensa tuota hirveää miestä kohtaan. Kotia tultuaan hän. juoksi kiireisesti makuusuojaansa, lukitsi oven perästään ja antautui miettimään vasta kuulemaansa surullista tarinaa.

Tähän asti hän oli kyllä aina epäillyt, ettei Darcy ollut suinkaan suosiollisin silmin katsellut ystävänsä kiintymystä Janeen; mutta pääsyyllisenä näiden välien katkeamiseen hän oli koko ajan pitänyt Bingleyn sisarta. Mutta nytpä olikin juuri Darcyn ylpeys ja oikullisuus ilmeisesti särkenyt Janen elämänonnen. Hän oli hävittänyt hennoimmat toivon oraat maailman hellimmästä, ylevämielisimmästä sydämestä — hän oli Janen onnen surmaaja.

"Hänellä oli hyvin vakavia huomautuksia asianomaisen naisen suhteen", oli eversti Fitzwilliam sanonut. Nuo huomautukset kohdistuivat arvatenkin siihen valitettavaan tosiasiaan, että Janen sedistä oli toinen vähäpätöinen maaseudun lakimies, toinen lontoolainen kauppias.

"Sillä Janea itseänsä vastaan ei kellään ihmisellä olisi ollut muistutettavaa", hän huudahti, "hänhän on pelkkää hyvyyttä ja rakastettavaisuutta! Hänellä on mainio ymmärrys, puhdas ja hellä sydän ja viehättävät tavat. Eikä isääkään vastaan kukaan voi mitään sanoa, sillä vaikka hänellä onkin eriskummallisuutensa, ei hänen korkeata sivistystään tarvitse edes herra Darcynkaan halveksia, ja hänen kunnianarvoisen luonteensa tasalle tämä tuskin koskaan pystyy itsekään kohoamaan." Ainoastaan äitiään ajatellessaan Elizabethin itseluottamus hiukan horjahti; mutta hän ei sittenkään taipunut uskomaan, että edes tämäkään seikka olisi ollut riittävä syy hra Darcyn moitittavaan menettelyyn, vaan ainoastaan itsekäs halu säilyttää ystävänsä vapaana hänen omaa sisartansa varten.

Kyyneleet ja mielenliikutus tuottivat hänelle kovan päänsäryn; mutta siitä hän oli vain kiitollinen, sillä se pelasti hänet iltapuolella lähtemästä toisten mukana Rosingsiin, jonne perhe oli kutsuttu teetä juomaan. Huomaten hänen pahoinvointinsa Charlotte ei hoputellutkaan häntä mukaan; mutta hra Collins ei voinut salata pelkoaan, että Lady Catherine arvatenkin tulisi ottamaan hänen poisjäämisensä hyvin pahaksi.