Read synchronized with  Chinese  English  Portuguese  Russian  Spanisch 
Ylpeys ja ennakkoluulo.  Jane Austen
Luku 20. XX LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Hra Collinsin ei oltu suotu kauankaan harkita mielessään aivoituksensa onnistumista; sillä rva Bennet oli kavunnut yläkerrasta eteiseen kuulustelemaan kahdenkeskisen keskustelun tuloksia, ja tuskin hän oli nähnyt Elizabethin avaavan oven ja joutuisin askelin juoksevan portaita ylös, kun hän jo itse työntäytyi ruokasaliin ja onnitteli lämpimin sanoin sekä kosijaa että omaa perhettään heidän nyt perustetun läheisemmän sukulaisuutensa johdosta.

Hra Collins otti onnittelut vastaan häiriytymättömän tyvenesti ja maksoi takaisin ne runsaan koron kanssa, selostaen sitten tulevalle anopilleen äskeistä keskustelua, joka oli jättänyt hänelle niin lupaavat onnen toiveet, koska kaunoisen serkun kaikki kieltely oli hänestä vain ollut naisellisen ujouden luonnollista terhentelyä.

Tuo selostus kuitenkin hyvin säikähdytti rva Bennetiä. Hän olisi ollut iloinen, jos hän olisi yhtä helposti voinut käsittää tyttärensä jyrkän kiellon vain salatuksi kosijan rohkaisemiseksi, mutta sitä hän ei uskaltanut uskoa todeksi, sillä hän tunsi tyttärensä luonteen paremmin, eikä hän voinut peitellä ajatuksiaan tässä suhteessa.

"Mutta luottakaa minun sanaani, herra Collins", hän lisäsi, "että Lizzyn me saamme toki järkiinsä. Minä puhun hänelle itselleen suoraan ajatukseni. Hän on hyvin itsepäinen ja hupsu tyttö eikä arvaa omaa etuaan; mutta minä totisesti panen hänet arvaamaan sen."

"Mutta kuulkaapas, rouvaseni — suokaa anteeksi, että keskeytän teidät", huudahti hra Collins hiukan hätäytyneenä — "mutta jos hän todella on niin itsepäinen ja hupsu kuin te sanotte, niin enpä tiedä, onko hänestä sitten ollenkaan vaimoksi minun asemassani olevalle miehelle, joka luonnollisesti odottaa tulevansa aviossaan onnelliseksi. Jos hän siis tosiaankin täysissä tosissaan ja jatkuvasti hylkää minun kosintani, niin ehkä on parempi olla pakottamatta häntä siihen, sillä moisilla luonteenvioilla raskautettuna hän ei varmastikaan tule enentämään kotionnea minun talossani."

"Hyvä herra, nyt te käsitätte minut aivan väärin", sanoi rva Bennet täydellä todella säikähtyneenä. "Lizzy on itsepäinen ainoastaan tällaisissa asioissa. Kaikessa muussa hän on niin hyväluontoinen ja mukautuvainen kuin tyttö ikinä saattaa olla. Minä lähden nyt suoraapäätä herra Bennetin puheille, ja te saatte olla varma, että me yhdessä piankin käännämme tytön pään suoraan."

Antamatta kosijalle aikaa vastata hän kiiruhti miehensä luo kirjastoon ja huusi tälle jo kynnykseltä:

"Oh, rakas Bennet, sinua tarvitaan kiireen kaupalla; me olemme kaikki kuin puulla päähän lyödyt. Sinun pitää oitis tulla naittamaan Lizzy herra Collinsille, sillä ajattelehan, tyttö resu vannoo, ettei hän ikinä mene tälle vaimoksi. Ja jollet pidä joutua, niin kosijakin voi muuttaa mielensä eikä enää huoli koko tyttöä."

Hra Bennet oli kohottanut katseensa kirjasta, kun vaimonsa törmäsi sisään sellaisella kiireellä, ja kiinnittänyt ne rva Bennetin kasvoihin. Mutta hänen tavallinen kylmä ja hajamielinen ilmeensä ei näyttänyt vähääkään häiriytyvän hänen kuulemastaan kummasta sanomasta.

"En voi laisinkaan käsittää sinua", hän sanoi, kun hänen vaimonsa oli läähättäen esittänyt ilmoituksensa. "Mistä ihmeestä sinä oikein puhelet?"

"Oh, — herra Collinsista ja Lizzystä tietenkin. Lizzy sanoo, ettei hän huoli herra Collinsia, ja herra Collins piankin sanoo, ettei hän huoli Lizzyä."

"No, mikä osa minulla tässä sitten pitäisi olla? Tämähän näyttää aivan toivottomalta jutulta."

"Sinun pitää itsesi puhua siitä Lizzylle. Sano hänelle, että vaadit häntä oitis menemään herra Collinsille vaimoksi."

"Kutsu hänet tänne alas. Hän saa kuulla minun ajatukseni."

Rva Bennet soitti kelloa, ja paikalle rientävä sisäkkö käskettiin kutsumaan nti Elizabeth kirjastoon.

"Tulehan tänne, lapseni", huudahti isä, kun tytär arkaillen astui sisään. "Olen lähettänyt noutamaan sinua tänne hyvin tärkeän asian vuoksi. Mikäli ymmärrän äitisi puheesta, on herra Collins tehnyt sinulle naimatarjouksen. Onko se totta?" — Elizabeth myönsi sen todeksi. — "No niin — ja tuon tarjouksen sinä olet hyljännyt?"

"Niin olen, isä."

"No hyvä. Nyt tulemme pääkysymykseen. Äitisi tahtoo, että sinä suostut siihen. Eikö se ole tahtosi, rouva Bennet?"

"On niinkin, taikka en tahdo enää nähdä koko tyttöä silmäini alla."

"Siinä sangen surullinen tulevaisuuden näköala sinulle, Elizabeth. Tästä päivästä alkaen joudut olemaan vento vieras jommallekummalle vanhemmistasi. Äiti ei tahdo nähdä sinua silmäinsä alla, jos et mene naimisiin herra Collinsin kanssa. Ja minä en tahdo nähdä sinua edessäni, jos menet naimisiin hänen kanssaan."

Elizabeth voi vain naurahtaa moiselle loppupäätökselle sellaisista alkuperusteista. Mutta rva Bennet, joka oli koettanut uskotella itselleen, että hänen miehensä näkisi asian hänen silmillään, oli ilmeisesti pettynyt.

"Mitä ihmettä sinä oikein tarkoitatkaan tuollaisella lörpötyksellä, Bennet? Sinähän lupasit minulle, että vaatisit tyttö hupakkoa taipumaan."

"Rakkahani", vastasi hänen puolisonsa, "minulla on pari pientä mielisuosiota sinulta pyydettävänä. Ensiksikin, että sallit minun vapaasti käyttää omaa arvostelukykyäni tässä tapauksessa, ja toiseksi, että sallit minun vapaasti käyttää omaa huonettani tällä hetkellä. Olen iloinen, kun saan kirjaston jälleen omiin hoteisiini niin pian kuin suinkin."

Mutta sittenkään ei rouva Bennet heittänyt asiaa sikseen, vaikka hänen miehensä olikin niin pahoin pettänyt hänen toiveensa. Hän jauhoi juttua Elizabethille jauhamistaan, vuoroin liehitellen ja vuoroin uhkaillen häntä. Hän koetti saada Janenkin avukseen, mutta aina lempeä ja mukautuvainen Jane kieltäytyi mahdollisimman lempeällä tavalla puuttumasta asiaan. Elizabeth puolestaan torjui äitinsä hyökkäykset väliin todellisella vakavuudella, väliin lyöden ne kokonaan leikiksi. Mutta millainen hänen torjumistapansa kulloinkin olikin, pysyi hän järkähtämättä päätöksessään.

Tällävälin mietiskeli hra Collins orvossa yksinäisyydessä kovaa onneaan. Hänellä oli siksi hyvät ajatukset itsestään, ettei hän millään tavalla voinut käsittää syytä serkkunsa merkilliseen itsepäisyyteen; ja vaikka hänen ylpeyttänsä olikin loukattu, eivät saadut rukkaset aiheuttaneet hänelle erityistä sydämentuskaa. Tietäen Elizabethin hyvin ansainneen äitinsä nuhteet hän tyytyi omalta puolestaan näyttämään jokseenkin välinpitämätöntä naamaa.

Perheen täten — kuvaannollisesti puhuen — seistessä päälaellaan sattui Charlotte Lucas saapumaan vieraaksi. Ensimmäisenä hänet eteisessä vastaanotti Lydia, joka karkasi hänen kimppuunsa ja kietoen kätensä hänen kaulaansa suhisi kiihkeästi hänen korvaansa: "Olipa hauska että tulit, sillä täällä ovat asiat kaikki niin hullusti! Mitä sinä luuletkaan meillä tänä aamuna tapahtuneen? Herra Collins on kosinut Lizzyä, mutta Lizzy ei tahdo huolia hänestä."

Charlotte ei ennättänyt vastata, sillä Kitty juoksi kertomaan samat uutiset; ja tuskin he olivat käyneet ruokasaliin, missä rva Bennet istui yksin ja hyljättynä, kun tämäkin vetosi hänen sääliinsä ja myötätuntoonsa ja rukoili häntä tekemään parhaansa taivuttaakseen ilkikurista Lizzyä alistumaan perheen yksimieliseen toivomukseen. "Olkaa kiltti ja tehkää niin, rakas neiti Lucas", lisäsi huolestunut äiti alakuloisesti, "sillä kukaan muu ei ole minun puolellani, kukaan ei kannata eikä sääli minua; minua kohdellaan hirmuisen julmasti eikä säästetä hermojani lainkaan."

Charlottelta säästyi tukala vastaamisen velvollisuus, kun Jane ja
Elizabeth saapuivat yhdessä sisään.

"Kas, siinä hän nyt tulee", huudahti rva Bennet, "ja näyttää niin välinpitämättömältä kuin me toiset olisimme vain pelkkää ilmaa, kunhan hän itse saa vain tahtonsa perille. Mutta sen minä sanon sinulle, neiti härkäpää, että jos sinä tällä tapaa hylkäät kaikki naimatarjoukset, niin et ikinä saa miestä; ja mikä sinut sitten periikään, kun isääsi ei enää ole? Minä en vain kykene sinusta huolehtimaan, muista se. Minä en sinusta välitä tästä päivästä alkaen niin hituistakaan, ettäs sen tiedät. Minä sanoin sinulle jo kirjastossa, sen hyvin muistat, etten tahdo vaihtaa enää sanaakaan sinun kanssasi, ja sen lupaukseni aion pitää. Mitäpä iloa minulla olisikaan puhella kiittämättömille lapsille? Eikä minulle muuten tuota iloa puhella kenenkään kanssa. Kun kärsii hermoistaan niin paljon kuin minä, niin eipä juuri tee mielikään puhella kellekään. Kukaan ei arvaakaan, kuinka minä oikein kärsin! Mutta niinhän sitä maailmassa aina käykin. Joka ei valittele kellekään vaivojaan, häntä ei kukaan sääli."

Hänen tyttärensä kuuntelivat vaitonaisina tätä sydämenpurkausta, tietäen että kaikki järkisyyt ja suostuttelut vain lisäisivät rouvaparan ärtymystä. Ja siten hän sai hellittämättä jatkaa kenenkään keskeyttämättä, kunnes seuraan viimein yhtyi hra Collins, jykevämpänä ja juhlallisempana kuin tavallisesti; ja nähdessään tulijan lopetti äiti valitusvirtensä tiuskaisten tyttärilleen:

"Nyt minä vaadin teitä viimeinkin tukkeamaan suunne ja sallimaan herra
Collinsin ja minun vähän jutella keskenämme."

Elizabeth sujahti äänettömästi ulos huoneesta, Jane ja Kitty seurasivat häntä, mutta Lydia seisoi paikallaan päättäen lujasti kuulla kaiken minkä voi; Charlottea taas ensin pidätti hra Collinsin kohteliaisuus, joka tiedusteli hajamielisesti hänen ja hänen omaistensa vointia, ja sitten hän uteliaisuuden voittamana kävi akkunaan ja oli näköjään vaipunut tarkastelemaan puutarhaa. Murheellisella äänellä rva Bennet aloitti keskustelun:

"Ah, herra Collins!…"

"Rakas arvoisa rouvani", keskeytti hyljätty kosija hänet, "pyydän, että vaikenemme iäksi tästä ikävästä asiasta. Olkoon minusta kaukana", hän jatkoi äänellä, jossa värähteli peittelemätöntä harmia, "että kävisin moittimaan tyttärenne käytöstä. Onhan meidän jokaisen velvollisuus alistua kristillisellä nöyryydellä kärsimään ikävyyksiä, joita emme voi välttää; erittäinkin on se runsaalla maallisella hyvyydellä siunatun nuoren miehen velvollisuus, jollainen minä voin pöyhkeilemättä sanoa olevani; — lyhyesti sanoen, minä olen päättänyt luopua alkuperäisestä aivoituksestani. Ehkäpä tämä johtuu jossain määrin myöskin siitä, että olen ruvennut epäilemään, olisiko kaunis serkkuni suostumuksellaan todellakin voinut taata minulle ajallista onnea ja siunausta; ja minä olen usein huomannut, että kristillinen alistuminen kohtaloonsa vasta silloin on oikein täydellinen, kun onni, jota olemme tavoitelleet, mutta joka on meiltä kielletty, on alkanut kadottaa arvoaan meidän silmissämme. Toivon kuitenkin, rakas arvoisa rouvani, ettette millään muotoa pidä minun puoleltani kunnioituksen puutteena perhettänne kohtaan, kun kieltäydyn käyttämästä hyväkseni teidän ja herra Bennetin harjoittamaa kotikuria tytärtänne kohtaan. Ehkä olen saattanut käyttäytyä väärin, kun olen vastaanottanut hylkäävän ratkaisun tyttärenne huulilta enkä teidän omiltanne, joka olette hänen äitinsä ja kasvattajansa. Mutta kaikkihan olemme erhettyväisiä. Minä olen varmastikin tarkoittanut ainoastaan pelkkää hyvää meille kaikille. Itselleni halusin hankkia mieluisen elämäntoverin ja samalla pitää silmällä arvoisan perheenne etua; ja jos minun käyttäytymisessäni on ollut jotain moitittavaa, niin pyydän täten kaikkia suomaan sen minulle anteeksi."