Read synchronized with  Chinese  English  Portuguese  Russian  Spanisch 
Ylpeys ja ennakkoluulo.  Jane Austen
Luku 18. XVIII LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Aina siihen saakka kuin Elizabeth oli omaistensa parissa astunut sisään Netherfieldin saliin ja turhaan etsinyt katseillaan hra Wickhamia punatakkisten upseerien parvesta, ei hän ollut osannut ajatellakaan, ettei tämä olisi mukana. Varmana, että tapaisi tuon viehättävän nuoren miehen, hän oli pukeutunut tavallista suuremmalla huolella ja terästänyt tahtonsa kukistamaan hänessä viimeisetkin vastarinnan rippeet, jotka vielä ehkä estivät kaunista kavaljeeria antautumasta sieluineen ruumiineen hänen kuuliaiseksi orjakseen. Mutta tuo kohtalokas keksintö sai hänet paikalla epäilemään, että hra Wickham oli tahallaan jätetty kutsumatta, yksin koko upseerijoukosta ja yksinomaan hra Darcyn mieltä noutaen. Aivan niin ei tosin sentään ollut asianlaita; täysin luotettavan selityksen hra Wickhamin poissaolosta antoi hänen ystävänsä hra Denny, vastatessaan Lydian kiihkeään kysymykseen, että Wickhamin oli edellisenä päivänä ollut pakko yksityisasiainsa vuoksi lähteä Lontooseen, josta ei ollut vielä palannut. Kuitenkin hän lisäsi merkitsevästi hymyillen:

"En kuitenkaan luulisi hänen asioillaan olleen juuri nyt niin kovaa kiirettä, jollei hän olisi tahtonut välttää kohtaamasta erästä täällä olevaa herrasmiestä."

Tuo viittaus selitti Elizabethille kaiken. Hra Darcy oli syypää siihenkin, että hänen ja hra Wickhamin ilosta oli tehty loppu jo ennen alkuaankin. Hänen katkera pettymyksensä ei suinkaan ollut omiaan tekemään häntä ystävälliseksi syntisäkkiä itseään kohtaan, joka heti sen jälkeen tuli tervehtimään häntä. Ei — kaikki vähäkin Darcylle osoitettu kohteliaisuus ja kärsivällisyys oli väärin poloista Wickhamia kohtaan! Hän kieltäytyi jyrkästi antautumasta puheisiin Darcyn kanssa ja käänsi tälle oitis selkänsä, ja pahantuulisuuttaan hän ei kyennyt peittelemään edes puhellessaan hra Bingleynkään kanssa, jonka sokea puolueellisuus harmitti häntä.

Mutta Elizabethin luonto ei kyennyt kauan pysymään pahantuulisena; ja vaikka kaikki hänen iltansa ilo olikin tylysti tuhottu, antautui hänen virkeä henkensä piankin tanssiaistunnelmaan. Uskottuaan kaikki surunsa ja pettymyksensä Charlotte Lucasille, jota hän ei ollut nähnyt viikon päiviin ja jonka ymmärtäväiseen osanottoon hän tiesi voivansa vedota, alistui hän kuuliaisesti juhlallisen serkkunsa tanssitettavaksi. Mutta nuo kaksi onnetonta ensimmäistä tanssia eivät suinkaan olleet omiaan hälventämään hänen harmiaan, vaan päinvastoin lisäämään sitä. Hra Collins oli kankea ja kömpelö, lausui koko ajan anteeksipyyntöjä eikä kohteliaisuuksia, sekaantui tuontuostakin tahdista ja kiidätti häntä aivan hulluun suuntaan. Elizabeth tunsi aivan koko ajan sen häpeän ja kurjuuden katkeruutta, jonka taitamaton tanssittaja tuottaa naiselleen. Päästyään irti hra Collinsin käsivarsista hän tunsi sanomatonta huojennusta.

Seuraavan vuoron hän tanssi erään upseerin kanssa, joka lohdutti hänen haavoitettua sydäntään puhelemalla hra Wickhamista ja mainitsemalla, että tämä oli upseeripiireissä yleisesti suosittu. Sitten hän palasi Charlotte Lucasin viereen jatkamaan keskeytynyttä kärsimystarinaansa; mutta tällöin — oi kauhua — ilmestyi aivan odottamatta hra Darcy hänen eteensä pyytämään häntä seuraavaan tanssiin; ja tietämättä tyrmistyneenä mitä tekikään Elizabeth nyökkäsi myöntävästi. Hirviön poistuttua matkoihinsa hän jäi harmittelemaan typeryyttään ystävälleen, ja Charlotte koetti lohdutella häntä.

"Arvaanpa, että mielistyt häneen hyvinkin."

"Siitä taivas varjelkoon! Sepä vasta pahin onnettomuus olisikin! Mieltyä mieheen, jota on luotu inhoamaan! Älä toivottelekaan minulle sellaista kurjuutta."

Kun tanssi alkoi ja Darcy läheni noutamaan häntä, ennätti Charlotte kuitenkin kuiskaten varoittaa häntä, ettei hän saanut olla tyhmyri ja antaa luulotellun mieltymyksensä Wickhamiin tehdä häntä epämiellyttäväksi miehen silmissä, joka oli tätä kymmenen kertaa rikkaampi ja ylhäisempi. Elizabeth ei ennättänyt vastata ja antoi Darcyn taluttaa hänet riviin, ihmetellen itsekin mielessään tätä suurta kunniaa joutuessaan seuran arvokkaimman kavaljeerin tanssitoveriksi; samaa ihmetystä hän voi lukea kaikkien läsnäolijainkin silmistä. He tanssivat katriljin ensi vuorot vaihtamatta sanaakaan keskenään, ja siihen oli Elizabeth aluksi tyytyväinen. Mutta sitten hän rupesi arvelemaan, että hän ehkä vielä paremmin voi rangaista hirviötä pakottamalla hänet puhumaan, ja virkkoi itse jonkin mitättömän huomautuksen tanssista. Hänen kavaljeerinsa vastasi, mutta jäykistyi jälleen vaitonaisuuteensa. Moniaan minuutin tuota kestettyään Elizabeth teki uuden yrityksen sanoen:

"Luulisin, että nyt on teidän vuoronne puhella, herra Darcy. Minä puhuin äsken tanssista, ja teidän pitäisi vuorostanne virkkaa jotain huoneiden koosta tai tanssivien parien luvusta."

Darcy hymyili ja vakuutti sanovansa kaiken, mitä toinen vain halusi hänen sanovan.

"No niin, tuo vastaus riittänee ehkä tällä kertaa. Olisittehan kenties voinut lisätä, että yksityiset tanssiaiset ovat hauskemmat kuin yleiset; mutta nyt meidän todella täytyy jo vaieta."

"Puheletteko te sitten aina tanssiessanne?"

"Miten sattuu. Täytyyhän aina jolloinkin vaihtaa sana tai pari keskenään, sillä hullultahan toki näyttäisi hypellä puolituntinen vastakkain lausumatta sanaakaan. Mutta sittenkin olisi tanssipuhelu järjestettävä niin kevyeksi ja vaivattomaksi kuin suinkin, jottei se jollekin kävisi raskauttavaksi."

"Puhutteko te tässä tapauksessa omasta kohdastanne vai tarkoitatteko keventää minun raskasta taakkaani?"

"Molempia", vastasi Elizabeth vetäen suunsa hymyyn, "sillä olen huomannut, että meidän mielentilamme ja luonteenlaatumme ovat hyvin samanlaiset. Molemmat me mielellämme jörötämme tuppisuina, jollei meillä ole sanottavana jotain nerokasta päähänpistoa, joka ällistyttää koko salin ja korjataan talteen kuolemattomana sukkeluutena."

"Tuo luonnepiirros ei juuri muistuta teitä, siitä olen varma", sanoi Darcy. "Missä määrin se on minun näköiseni, sitä en rohkene käydä päättelemään. Teidän mielestänne se epäilemättä on uskollinen muotokuva minusta."

"Enhän toki voi arvostella omaa taideteostani."

Darcy ei vastannut, ja he istuivat äänettöminä kunnes tuli jälleen vuoro lähteä lattialle tanssimaan, jolloin hän kysyi Elizabethilta, oliko tällä ja hänen sisarillaan tapana usein kävellä Merytoniin. Elizabeth vastasi myöntävästi, ja voimatta vastustaa kiusausta hän lisäsi: "Kun viime viikolla tapasitte meidät siellä, saimme juuri uuden tuttavan."

Hänen iskunsa osui kipeään paikkaan, Darcy aivan kuin jähmettyi ylhäisen jäykäksi, mutta ei vastannut sanaakaan; eikä Elizabethkään kyennyt jatkamaan, vaikka hän salaa morkkasikin omaa saamattomuuttaan. Vihdoin Darcy sanoi omituisen väkinäisesti:

"Herra Wickhamin on luonto varustanut sellaisilla ominaisuuksilla, että hänen on helppo hankkia itselleen ystäviä; mutta kuinka kauan hänen onnistuu säilyttää niitä, se lienee vähemmän varmaa."

"Hänellä on ollut kova onni kadottaa teidän ystävyytenne", vastasi Elizabeth terävästi, "ja tavalla sellaisella, josta hän saa kärsiä koko elämänsä ajan."

Darcy ei vastannut hyökkäykseen ja näytti haluavan vaihtaa puheenaihetta. Tällöin sattui Sir William Lucas kulkemaan heidän ohitseen yrittäessään päästä tanssivain lomitse salin toiselle puolelle; mutta Darcyn älytessään hän pysähtyi ja kumartaen hovimiehen siroudella, onnitteli häntä sekä tanssitaidostaan että tanssitoveristaan.

"Paljon kaunista tanssimista olen nähnyt, rakas herrani, mutta teidän veroistanne tanssijaa ani harvoin. On ilmeistä, että te olette ensiluokkainen mestari tässä kauniissa taidossa. Sallikaa minun samalla sanoa, ettei kaunis parinnekaan tee teille häpeää; ja että minä mitä hartaimmin toivon saavani usein vastakin nähdä tätä viehättävää näytelmää, nimenomaan erään varsin iloisen perhetapauksen sattuessa, kallis Eliza neitini" — tällöin hän vilkutti silmää Janeen ja Bingleyhin päin. "Silloinpa onnitteluja oikein satelee! Minä vetoan herra Darcyyn; — mutta älkää antako minun häiritä huvianne, rakas herrani. Te ette varmaankaan kiitä minua, kun tulin keskeyttämään hurmaavan keskustelunne tämän viehättävän nuoren neidin kanssa, jonka kirkkaat silmät ovat lumota minutkin, vanhan miehen."

Hänen viime kohteliaisuutensa tuskin enää kosketti Darcyn korvia; mutta Sir Williamin viittaus hänen ystäväänsä tuntui koskevan häneen kipeästi, sillä hänen katseensa kääntyi jännitettynä ja hyvin vakavana Bingleyhin ja Janeen, jotka tanssivat yhdessä. Hän hillitsi kuitenkin pian ilmeisen mielenliikutuksensa ja sanoi naiselleen kohauttaen hartioitaan:

"Sir Williamin keskeytys sai minut unohtamaan, mistä me viimeksi puhelimme."

"En luule, että me puhelimme ollenkaan. Sir William ei olisi voinut tässä salissa häiritä tanssivaa paria, joilla olisi sen vähemmän toisilleen sanottavana kuin meillä kahdella. Me olemme jo onnistumatta yrittäneet paria kolmea puheenaihetta, ja en tiedä kuolemaksenikaan, mitä me vielä osaisimme keksiä."

"Mitä te ajattelette esimerkiksi — lukemisesta?"

"Lukemisesta — oh, en yhtään mitään! Olen varma, että me kaksi emme koskaan lue samoja kirjoja, emme ainakaan samoin tuntein."

"Mieltäni pahoittaa, että niin ajattelette; mutta jos näinkin on laita, niin ei meillä ole puutetta puheenaiheista. Voimmehan vaikka vertailla erilaista makuamme ja käsitystämme kirjoista."

"Ei — minä en osaa puhua kirjoista tanssisalissa; minun pääni on silloin aina täynnä kaikkea muuta."

"Se, mitä siis kulloinkin näette ympärillänne, askarruttaa yksinomaan ajatuksianne — niinkö?" kysyi Darcy hiukan epäillen.

"Niin kaiketi", vastasi Elizabeth hajamielisesti, tietämättä oikein mitä sanoi ja mistä oli kysymys; sillä hänen ajatuksensa harhailivat toisaalla, kuten kohta näkyi hänen äkillisestä huudahduksestaan: "Minä muistan teidän, herra Darcy, kerran sanoneen, että te tuskin koskaan kykenette unohtamaan ja anteeksiantamaan; — että kun teissä kerran on synnytetty vastenmielisyys johonkin asiaan tai jotakin henkilöä kohtaan, se pysyy teissä lähtemättömästi. Muistelen teidän erityisesti painostaneen sitä seikkaa, että tuo vastenmielisyys on teissä synnytetty, siis siirtynyt teihin ulkoa käsin."

"Sitä kaiketi tarkoitin", vastasi Darcy vakavasti.

"Ettekö siis koskaan luule sen syntyvän teissä itsestään, sokean ennakkoluulon vaikutuksesta?"

"Toivon, ettei niin koskaan tapahdu."

"Minusta on niiden ihmisten, jotka eivät koskaan muuttele mielipiteitään asioista ja henkilöistä, ehdoton velvollisuus tahtoa ja osata oikein arvostella jo mielipidettään muodostaessaan."

"Saanko tiedustaa, mihin te näillä viittauksillanne oikeastaan tähtäätte?"

"Ainoastaan luodakseni itselleni kuvaa teidän luonteestanne", sanoi Elizabeth, koettaen saada vakavan sävyn olentoonsa ja sanoihinsa. "Minä koettelen selittää sitä itselleni."

"Entä mihin tulokseen olette tullut?"

Tyttö pudisti päätään. "En pääse siitä edes vähintäkään perille. Minä kuulen kuulemistani teistä niin monenlaisia vastakkaisia piirteitä, että joudun aivan ymmälle."

"Voin helposti uskoa", sanoi Darcy vakavasti, "että minusta saadut käsitykset vaihtelevat melkoisesti; ja minä melkein toivoisin, neiti Bennet, ettette te loisi minusta luonnekuvaa juuri nykyhetkenä, koska on syytä peljätä, ettei tulos olisi kunniaksi meille kummallekaan."

"Mutta jollen piirrä teistä kuvaa nyt, niin ehkä minulle ei enää koskaan tulekaan siihen tilaisuutta."

"En tahdo millään muotoa panna estettä millekään, mikä vain huvittaa teitä", virkkoi Darcy kylmästi. Siihen ei Elizabeth enää vastannut, ja he jatkoivat vaieten tanssivuoronsa loppuun ja erosivat toisistaan yhä vaieten. Kumpikin tunsi itsensä tyytymättömäksi, vaikka eri määrässä; sillä Darcyn rinnassa paloi jo jokseenkin voimakas tunne Elizabeth Bennetiä kohtaan, mikä saattoi hänen antamaan mieluusti anteeksi tämän kaikki pistokset ja suuntasi hänen närkästyksensä sitä väkevämmin erääseen toiseen, poissaolevaan henkilöön.

Elizabeth ei ollut vielä kauankaan istunut yksin, kun nti Bingley tuli hänen luokseen ja lausui hänelle kohteliaan paheksuvasti:

"Mitä minä kuulenkaan, neiti Eliza — tehän kuulutte olevan aivan ihastunut George Wickhamiin? Sisarenne puheli hänestä minulle ja teki tuhansia kysymyksiä hänen suhteensa; ja minä sain kuulla, että tuo nuori mies oli muun muassa unohtanut kertoa olevansa vanhemman herra Darcy vainajan vanhan pehtorin poika. Sallikaa minun ystävänänne kuitenkin varoittaa teitä ottamasta täysikelpoisena rahana vastaan kaikkea, mitä hän puhelee teille itsestään ja toisista; sillä mitä tulee esimerkiksi hänen väitteeseensä, että herra Darcy olisi menetellyt kehnosti häntä kohtaan, niin on se suoraa valhetta; päinvastoin on herra Darcy aina ollut erinomaisen sääliväinen häntä kohtaan, vaikka George Wickham on käyttäytynyt mitä häpeämättömimmin häntä ja hänen sukuaan kohtaan. Minä en tosin tunne tuon jutun yksityiskohtia, mutta tiedän aivan hyvin, ettei herra Darcya voi moittia mistään. Luonnollistahan on, ettei hän voi kärsiä kuulla mainittavankaan George Wickhamin nimeä, ja että hän oli hyvin iloinen, kun tämä itsestään jättäysi pois tämän illan tanssiaisista, joihin veljeni olisi ollut vaikea jättää häntä kutsumatta toisten upseerien mukana. Mutta sitä minä ihmettelen, että hän kehtasi lainkaan tulla koko tälle seudulle, se oli kerrassaan häpeämättömän julkeata hänen puoleltaan. Minä surkuttelen teitä, neiti Eliza, kun täten tulette huomaamaan vikoja suosikissanne, mutta eihän mieheltä, joka on niin halpaa syntyperää, olisi parempaa voinut odottaakaan."

"Hänen vikansa ja syntyperänsä näyttävät teistä olevan aivan sama asia", kivahti Elizabeth ärtyneesti; "sillä en ole kuullut teidän voivan syyttää häntä sen pahemmasta kuin että hän on herra Darcyn isä vainajan pehtorin poika, ja sen seikan hän ilmoitti itsekin minulle, sen vakuutan teille."

"Anteeksi sitten", sanoi nti Bingley ja nakkasi mahtavasti niskojaan. "Suokaa kaikin mokomin anteeksi, että lainkaan sekaannuin asiaan; en sillä tarkoittanut mitään pahaa."

"Kerrassaan röyhkeä ihminen!" harmitteli Elizabeth itsekseen. "Etkä sinä vain noin viheliäisillä keinoilla pysty vaikuttamaan minuun ja minun arvostelukykyyni ihmisistä. Kaikesta näkee, että itse koetat tahallasi peittää silmäsi tosiasioilta ja nimenomaan tuon ihanteesi Darcyn ilkeydeltä." Sitten hän lähti etsimään vanhempaa sisartaan, joka oli ottanut asiakseen tiedustella samaa aihetta koskevia seikkoja hra Bingleyltä. Janella oli niin suloinen hymy huulillaan ja sellainen onnen punoitus kauniilla kasvoillaan, että kysymättäkin näki hänen olevan iltaan täysin tyytyväinen. Elizabethin mielestä haihtui hetkeksi kaikki muut ajatukset, sekä sääli Wickhamia että närkästys tämän vihamiehiä kohtaan, hänen ottaessa täydestä sydämestään osaa Janen iloon.

"Aioin tiedustaa sinulta", sanoi hän, hymyillen ainakin yhtä säteilevästi kuin sisarensa, "mitä olet kuullut herra Wickhamin suhteen. Mutta ehkäpä sinun ajatuksesi ovat olleet tykkänään kohdistetut erääseen kolmanteen henkilöön, ja siinä tapauksessa saat olla varma minun anteeksiannostani."

"Ei", vastasi Jane, "en ole unohtanut häntäkään; mutta mitään sinun mieleistäsi en kuullut hänestä. Herra Bingley ei tunne paljonkaan koko juttua eikä varsinkaan tiedä, mitkä seikat ovat saattaneet loukata herra Darcya; mutta hän sanoi menevänsä täyteen takuuseen ystävänsä kelpo käytöksestä, kunniasta ja uskottavuudesta ja olevansa täysin vakuutettu siitä, että herra Wickham on ansainnut herra Darcyn puolelta paljon vähemmän arvonantoa kuin hän on saanut osakseen; ja minua surettaa sanoa sinulle, että hänen ja hänen sisarensa mielestä herra Wickham ei missään suhteessa ole kunnon nuorukainen. Minä pelkään, että hän on ollut hyvin häpeämätön ja sen kautta ansainnut kadottaa herra Darcyn kunnioituksen."

"Herra Bingley ei siis tunne itse lainkaan herra Wickhamia?"

"Ei; vasta viime viikolla hän näki hänet Merytonissa ensi kertaa."

"Siis hän on muodostanut käsityksensä pelkästään herra Darcyn puheiden perusteella. Kiitos, minä olen täysin tyytyväinen. Mutta mitä hän sanoi tuosta kirkkoherranpaikasta ja testamenttimääräyksestä."

"Hän ei tarkalleen muistanut niitä seikkoja, vaikka on kuullut herra Darcyn mainitsevan niistä jolloinkin. Mutta hänen luulonsa mukaan se paikka oli luvattu herra Darcylle ainoastaan ehdollisesti."

"En ollenkaan epäile herra Bingleyn vilpittömyyttä", sanoi Elizabeth harmistuneena, "mutta saat antaa anteeksi, jollen tule vakuutetuksi hänen pelkistä luuloistaan. Herra Bingley puolusti ystäväänsä hyvin lämpimästi, sen uskon; mutta koska hän on melkein tietämätön koko asiasta ja senkin vähän, minkä tietää, on kuullut ystävältään, niin sallittakoon minun käsitykseni noista molemmista herroista pysyä samanlaisena kuin tähänkin asti."

Hän vaihtoi sitten kerkeästi puheenaihetta heille molemmille mieluisempaan suuntaan ja kuunteli ihastuneena, mitä Janella oli kerrottavana onnellisista vaikka ujoista toiveistaan hra Bingleyhin nähden. Kun herra Bingley itse sattui tällöin liittymään heidän seuraansa, vetäytyi Elizabeth viisaasti syrjään ja kävi nti Lucasin pariin. Tuskin oli tämä ennättänyt vielä ruveta kyselemään, oliko hänen äskeinen tanssitoverinsa ollut hänen mieleensä, kun hra Collins törmäsi suurella touhulla heidän luokseen ja kertoi hengästyneenä ja liikutuksesta värisevin äänin tehneensä vast'ikään sangen tärkeän keksinnön.

"Tiedättekös mitä", hän huudahti, "vallan erinomaisen onnekas sattuma toi juuri tietooni, että täällä joukossamme on eräs kalliin tilanhaltijattareni läheinen sukulainen. Kuulin hänen itsensä mainitsevan sille kaunoiselle nuorelle neidille, jolla on kunnia hoitaa emännyyttä tässä talossa, serkkunsa neiti de Bourghin ja tämän äidin Lady Catherine de Bourghin nimet. Kuinka ihmeelliset ovatkaan kaitselmuksen tiet! Kukapa olisi osannut arvatakaan, että tässä seurassa tapaisin Lady Catherine de Bourghin läheisen sukulaisen — ehkäpä aivan hänen sisarensa pojan! Olen ylen kiitollinen hyvälle onnelleni, kun onnistuin pääsemään tästä perille ajoissa, jotta voin käydä lausumassa hänelle syvän kunnioitukseni; sillä sen aion oitis tehdä, luottaen vahvasti siihen, että hän hyväntahtoisesti suo minulle anteeksi, etten ole sitä jo aikaisemmin tehnyt. Tottahan minun täydellinen tietämättömyyteni asianlaidasta on minulle pätevä puolustus, vai mitä arvelette, kaunoinen serkkuni?"

"Ettehän toki aio itse käydä esittäytymään herra Darcylle?"[17]

"Sen totisesti aion tehdä. Minun on saatava häneltä anteeksi, etten ole sitä jo ennen tehnyt. Luulen hänen tosiaankin olevan Lady Catherinen sisarenpojan. Olen onnellinen voidessani vakuuttaa hänelle, että hänen armonsa oli vielä pari viikkoa sitten erinomaisessa voinnissa."

Elizabeth koetti parhaansa mukaan vieroittaa häntä sellaisesta ajatuksesta, vakuuttaen hänelle, että hra Darcy pikemminkin pitäisi hänen puhutteluaan ilman ennen käynyttä esittelyä julkeana tyrkyttäytymisenä kuin minään kunnianosoituksena; että tuttavuuden tekemiseen ei ollut vähintäkään aihetta ja että, jos sen välttämättömästi täytyi tapahtua, tuli hra Darcyn, arvoltaan ylhäisempänä, astua ensi askel. Hra Collins kuunteli hänen vastasyitään päättäväisen miehen ilmeellä ja ylevämmyyden suopea hymy huulillaan ja saatuaan viimein suunvuoron lausui mahtipontisesti:

"Rakkahin neiti Elizabeth, minä panen mitä suurinta arvoa teidän erinomaiselle arvostelukyvyllenne kaiken sen suhteen, jota te itse pystytte ymmärtämään; mutta sallikaa minun huomauttaa, että on suuri, voinpa sanoa kerrassaan ääretön ero seurustelutavoissa, mitä erikseen maallikkosäätyyn ja erikseen hengelliseen säätyyn tulee. Sallikaa minun edelleen huomauttaa, että minun halvan ajatukseni mukaan pappisvirka antaa kantajalleen saman arvoaseman, mikä valtakunnan kaikkein korkeimmalla arvoluokalla on — edellyttäen, että hän samalla visusti vaarinottaa tosikristillistä nöyryyttä. Teidän täytyy senvuoksi sallia minun menetellä, niinkuin omatuntoni tässä asiassa käskee, ja tehdä sen, minkä katson olevan sulan velvollisuuteni sekä itseäni että toisia asianosaisia kohtaan. Suokaa anteeksi, etten voi noudattaa teidän neuvoanne, joka muuten on nyt ja aina oleva minun korkein osviittani ja ohjenuorani, mitä kaikkiin muihin asioihin tulee; mutta nimenomaan tässä kysymyksessä arvelen oman kasvatukseni ja seuraelämäntottumukseni paremmin oikeuttavan minun itseni päättämään teoistani kuin teidän kaltaisen kokemattoman nuoren neidon."

Syvään kumartaen serkulleen hän sonnustautui hyökkäämään hra Darcyn kimppuun. Elizabeth seurasi tapausta jännitettynä; hän voi huomata Darcyn joutuvan perin ihmeisiinsä, kun hänen serkkunsa pönäkän juhlallisesti kumartaen kävi puhuttelemaan häntä; ja vaikka hän ei kuullut sanaakaan hänen puheestaan, voi hän hänen huultensa liikkeestä arvata hänen toistelevan: "nöyrin anteeksipyyntöni", "syvin kunnioitukseni", "Hunsford" ja "Lady Catherine de Bourgh." Catherinea harmitti nähdä serkkunsa niin nöyristelevän moisen kehnon ihmisen edessä. Hra Darcy tirkisteli puhuttelijaansa yhä hämmästyneempänä; ja kun hra Collins viimeinkin antoi hänelle suunvuoron, vastasi hän ylhäisen kohteliaasti. Mutta pappismiehen kaunopuheliaisuus ei vielä ollut tyrehtynyt, ja hänen halveksiva harminsa tuntui yhä kasvavan toisen puheen pitkittyessä; vihdoin hän notkisti hiukan päätänsä ja käänsi puhujalle selkänsä, ja hra Collins palasi riemuiten Elizabethin luo.

"Minä olen joka suhteessa tyytyväinen saamaani vastaanottoon", vakuutti hän tälle. "Herra Darcy tuntui olevan hyvin mielissään minun huomaavaisuudestani. Hän vastasi minulle mitä kohteliaimmin, jopa imartelikin minua lausumalla luottavansa siihen määrään Lady Catherinen tarkkanäköisyyteen, jotta tämä ei koskaan kohdistanut suosiotaan arvottomiin ihmisiin. Totta tosiaan, tuo oli kerrassaan kauniisti sanottu. Minulla on täysi syy olla mielistynyt häneen."

Kaikesta harmistaan Elizabeth sai runsaan korvauksen katsellessaan sisarensa ja hra Bingleyn rattoisata ja onnellista yhdessäoloa. Hän kuvitteli jo näkevänsä Janen liikkuvan viehättävänä nuorikkona tässä samassa talossa, nauttien kaikkea onnea, jota totiseen rakkauteen perustuva avioliitto voi ihmiselle antaa. Elizabeth tunsi itsensä ajatuksissaan miltei yhtä onnelliseksi kuin Janekin ja arveli voivansa ruveta pitämään hra Bingleyn sisaristakin. Hänen äitinsä ajatukset näyttivät kulkevan samoilla teillä, jonka vuoksi Elizabeth päätti välttää hänen läheisyyttään, jotta hänen ei tarvitsisi kuulla liian suorasukaisia viittailuja suorasukaisen emonsa taholta. Mutta kova onni satutti heidät illallispöydässä aivan lähekkäin, ja hänen oli harmikseen pakko kuulla, kuinka äiti lörpötteli koko ajan naapurilleen (se oli Lady Lucas) tyttärensä toiveista päästä piankin Netherfieldin emännäksi. Se oli todella puheenaihe, josta arvon rouva ei tahtonut koko iltana saada kyllikseen. Ajatelkaas, niin kaunis ja miellyttävä nuori mies, ja niin rikas, ja niin lähellä heidän omaa kotiaan; ja mitkä lupaavat tulevaisuuden näköalat avautuivatkaan hänen nuoremmille tyttärilleen! Janen kodissa seurustellen he joutuisivat paljon yhteen toisten viehättävien ja rikkaiden nuorten miesten kanssa, niin että onnekas äiti voi näiden joukosta valita itselleen mieluisensa vävyt. Hän lopetti haltioituneen yksinpuhelunsa toivottamalla Lady Lucasille yhtä suurta onnenpotkausta, vaikka hänen sävystään ja ilmeestään voi hyvin arvata, ettei hän uskonut sellaista mahdolliseksi.

Turhaan yritti Elizabeth hillitä äitinsä kaunopuheisuutta ja taivuttaa häntä edes puhumaan hiljempaa, jotteivät syrjäiset kuulisi. Hänellä itsellään oli koko ajan se kiusallinen aavistus, että heitä vastapäätä istuva Darcy kuuli joka sanan. Mutta äiti torjui närkästyneenä kaikki sellaiset viittailut.

"Mitä minun tarvitsisi peljätä herra Darcya? Minä en välitä siitä miehestä yhtään rahtua. Miksi minun siis pitäisi olla häntä kohtaan niin varuillani? Kuulkoon hän vain minun puolestani mitä tahtoo."

"Herran tähden, rakas äiti, puhukaa hiljempaa. Mitä hyötyä teillä olisi siitä, että loukkaisitte herra Darcya, joka on talon isännän paras ystävä?"

Mikään ei pystynyt hillitsemään äidin puheintoa, joka pyöri yhä samassa asiassa ja kuului kaikkien lähinaapurien korviin. Häpeän ja harmin puna ei eronnut hetkeksikään Elizabethin polttavilta poskilta. Hän ei voinut olla välistä varkain silmäämättä hra Darcyyn, ja jokainen silmäys osoitti todeksi hänen pelkonsa; sillä vaikka mainittu herra ilmeisesti välttelikin katsahtaa hänen äitiinsä, voi juuri siitä huomata hänen tarkkaavan paheksuvasti ja ylenkatseellisesti tämän lavertelua. Halveksiva ilme hänen kasvoillaan muuttui vähitellen hillityksi mutta vakavaksi päättäväisyydeksi.

Vihdoin viimeinkin tyhjeni rva Bennetin sanainen arkku. Lady Lucas, joka oli saanut haukotellen kuunnella toisteluja perheonnesta, johon hänellä itsellään ei ollut vähintäkään osaa, sai lopultakin omistaa huomionsa jäähtyneeseen lammaspaistiin lautasellaan. Elizabethin elämänhalu alkoi vähitellen jälleen virota. Mutta oh — ei kauaksi! Illallispöydästä noustua kääntyi puhe musiikkiin, ja joku ehdotti, että saataisiin kuulla laulua. Elizabethin ihoa karmi hänen huomatessaan, että Mary — sangen vähän suostuttelun jälkeen — varustautui noudattamaan seuran mieltä. Sisaren tuikeat katseet ja merkitsevät yskähdykset eivät estäneet onnettomuutta tapahtumasta; Mary oli kuuro kaikelle — tilaisuus oli mitä houkuttelevin hänen näyttää ahkeralla työllä hankittua taitoaan — ja hän aloitti laulunsa. Elizabeth tuijotti pelosta jäykistyneenä häneen; hänen kärsimättömyytensä kasvoi vallan sietämättömäksi; eikä vapahdusta tullut edes laulun loputtuakaan. Saatuaan, nuorten herrain taholta rohkaisevia kättentaputuksia suvaitsi Mary palkita ihailijoitaan aloittamalla uuden laulun. Maryn kyky ei riittänyt sellaiseen jatkuvaan voimanponnistukseen; hänen äänensä oli heikko ja laulamistapansa sangen teeskennelty. Elizabeth istui kuin kuumilla kivillä. Hän silmäsi Janeen nähdäkseen, kuinka tämä kesti kidutuksen; mutta sisar näytti tuskin joutuvan laulua kuulemaankaan tarinoidessaan innokkaasti Bingleyn kanssa. Hän katsahti tämän sisariin ja näki näiden tekevän salaperäisiä merkkejä keskenään; hän katsahti Darcyyn — tämän kasvoilla oli edelleenkin läpitunkemattoman, mutta tuiman päättäväisyyden ilme. Epätoivoissaan hän vihdoin katsahti rukoilevasti isäänsä, anoen katseellaan tätä käymään väliin; muutenhan Mary pitkittäisi koko illan. Hra Bennet käsitti hänen ajatuksensa, ja kun Mary oli päässyt laulunsa päähän, hän sanoi tälle käskevään sävyyn:

"Nyt riittää, lapseni. Sinä olet jo tarpeeksi ilahduttanut korviamme.
Salli nyt toistenkin neitosten näyttää taitoaan."

Mary ei tuntunut tahtovan kuulla koko käskyä ja näytti hyvin hermostuneelta. Elizabethia rupesi pelottamaan, että hänen sekaantumisensa ehkä vain pahentaisi asiaa — yllyttäisi Maryn joko jatkamaan tahi osoittamaan julkisesti närkästymistään. Onneksi kävivät toisetkin puhelemaan laulusta — hra Collins kaikkein äänekkäimmin.

"Jos kaitselmus olisi siunannut minua lauluäänellä", aloitti tämä kunnon mies, "niin en epäröisi käydä ilahduttamaan arvoisaa seuraa laulullani; sillä minusta on laulu sangen viaton huvitus ja täysin sopusoinnussa kirkonmiehen korkean kutsumuksen kanssa. En kuitenkaan tahdo sanoa, että olisimme oikeutetut uhraamaan liiaksi aikaa veisaamiseen, sillä meikäläisillä on muita vielä tärkeämpiä edesottamuksia. Seurakunnan hengellisellä paimenella on niin paljon ajateltavaa ja vaarinotettavaa. Ensi sijassa on hänen huolehdittava kymmenyksistään, jotta ei joudu itse kärsimään ajallista puutetta eikä liian riippuvaiseksi kunnianarvoisasta patronaattiherrastaan. Sitten hänen tulee itse kirjoittaa saarnansa; ja loppu ajasta kuluu tyystin hänen sielunhoitotoimeensa sekä pappilansa kunnossapitoon, mikä onkin ylen tähdellinen asia. Hänen on ahkeroitava saamaan ajallinen olonsa mahdollisimman mukavaksi, sillä sen on hän velkapää korkealle kutsumukselleen; samoin tulee hänen esiintyä kohteliaasti ja huomaavaisesti kaikkia ihmisiä kohtaan, joiden hengellisestä hyvästä hänen on murhetta pidettävä, nimenomaan ylempiään kohtaan, joiden mielisuosiosta hänen ajallinen menestyksensä on riippuvainen. Tätä seikkaa ei mitenkään saa jättää huomioonottamatta; ja itse kohdastani voin tunnustaa olevani ylpeä siitä, että alati ja joka tilaisuudessa olen kärkäs osoittamaan syvää kunnioitusta kaikille palkanmaksajani sukulaisillekin." Kumartaen syvään hra Darcyn taholle hän päätti puheensa, jonka hän oli pitänyt niin korkealla äänellä, että se kaikui halki koko salin.

Monet tuijottivat häneen ällistyneinä — monet hymyilivät; mutta enimmän huvitetulta näytti hra Bennet, varsinkin kuullessaan vaimonsa kuuluvasti kehuvan Lady Lucasille tuon nuoren miehen harvinaista viisautta ja hyvää esiintymistaitoa.

Elizabethista tuntui siltä, että sen pahemmin eivät hänen omaisensa enää olisikaan voineet saattaa itseään naurunalaisiksi. Loppuiltakaan ei tuonut hänelle yhtään huojennusta. Hra Collins ei luopunut hänen viereltään; tämä ei tosin enää vaatinut häntä tanssimaan kanssaan, mutta esti häntä tanssimasta toisten kanssa ja selitti suoraan, että hänen vakaa aivoituksensa oli esiintyä serkkunsa edessä paraimmassa valossa osoittamalla tälle kaikkea sitä ritarillista kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta, joka suinkin kävi yhteen hänen hengellisen säätynsä kanssa. Vihdoin vapahti Lady Lucas tyttöparan ahdistuksesta käyden suopeasti kyselemään hra Collinsilta lähemmin hänen viihtymistään Hunsfordissa.

Longbournin väki pääsi vasta aivan viimeiseksi lähtemään matkaan, sillä alati kekseliäs rva Bennet oli saanut heidän kuskinsa viivästymään runsaan neljännestunnin. Elizabethilla oli ilo nähdä, kuinka hartaasti ainakin osa isäntäväestä halusi päästä heistä eroon. Rva Hurst ja hänen sisarensa eivät avanneet suutansa muuta kuin haukotellakseen; hra Collins sai pitää hehkuvat kiitospuheensa talon vierasvaraisuudesta kuuroille korville; hra Darcy pysyi aivan tuppisuuna; ainoastaan hra Bingleyllä ja Janella oli kahdenkeskistä supateltavaa syrjässä toisista.

Kun he viimeinkin pääsivät lähtemään, oli rva Bennet sulaa kohteliaisuudesta pyytäessään kunniaa nähdä koko Netherfieldin perheen yleensä ja hra Bingleyn erikseen piankin luonaan päivällisellä Longbournissa. Bingley kiitti kutsusta ja lupasi kernaasti tulla oitis Lontoosta palattuaan, jonne hänen oli huomenna lähdettävä joiksikin päiviksi.

Kotimatkalla rva Bennet piti yksinään puhetta, rupatellen iloisesti hääpukujen tilaamisesta ja häävarustusten jouduttamisesta, sillä hän näki hengessään Janen jo Netherfieldin valtiattarena. Hra Collinsin aivoitus Elizabethin suhteen oli hänelle myöskin mieluinen, vaikka ei samassa määrässä. Elizabeth oli hänelle vähimmin rakas kaikista lapsistaan; ja vaikka hra Collins ja Hunsfordin pappila olivat kyllin hyvät Elizabethille, ei niitä käynyt vertaaminenkaan Janea odottavaan onneen.