Read synchronized with  English  French  German  Italian  Russian  Spanisch 
Liisan seikkailut ihmemaassa.  Lewis Carroll
Luku 8. Kuningattaren krokettikenttä
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Aivan puutarhan suulla oli korkea ruusupuu. Siinä kasvoi valkoisia ruusuja, joita kolme puutarhuria parhaillaan oli maalaamassa punaisiksi. Liisasta tämä oli hyvin merkillistä ja hän astui lähemmäksi nähdäkseen heitä paremmin. Juuri kun hän saapui heidän luokseen, kuuli hän yhden heistä sanovan: "Ole varuillasi, Viitonen! Älä räiskytä noin kauheasti väriä päälleni."

"Minkä minä sille mahdan", ärjäisi Viitonen. "Seitonen sysäsi kyynärpäähäni."

Seitonen kohotti päätään ja virkkoi: "Niinpä niin, Viitonen. Syytä sinä vain toisia kuten aina."

"Sinun pitäisi olla vaiti!" sanoi Viitonen. "Eilen viimeksi kuulin kuningattaren sanovan, että sinulta pitäisi katkaista kaula."

"Mistä syystä?" kysyi se, joka ensiksi oli puhunut.

"Se ei kuulu sinuun, Kakkonen!" sanoi Seitonen.

"Kuuluupa kylläkin", sanoi Viitonen. "Ja minä kerron sen hänelle — siitä syystä, että Seitonen toi keittäjälle tulppaaninsipulia ruokasipulin asemesta."

Seitonen heitti siveltimen maahan ja alkoi juuri: "Se oli sulaa vääryyttä, sen minä sanon" — mutta samassa hänen silmänsä sattuivat Liisaan, joka kuunteli heitä. Hän vaikeni äkkiä, toisetkin kääntyivät katsomaan, ja kaikki kolme kumarsivat syvään.

"Suvaitsetteko sanoa minulle", puhui Liisa hiukan pelokkaasti, "minkä tähden te maalaatte noita ruusuja?"

Viitonen ja Seitonen olivat ääneti ja katsoivat Kakkoseen. Kakkonen lausui puoliääneen: "Katsokaas, neiti, jos toden sanon, pitäisi näiden ruusupuiden olla punaisia, mutta me olemme erehdyksessä istuttaneet yhden valkoisen. Jos kuningatar nyt huomaa sen, tulemme kaikki päätä lyhyemmiksi. Siksipä juuri, neiti, panemme parastamme, ennen kuin hän saapuu tänne —." Tässä silmänräpäyksessä parahti Viitonen, joka tuon tuostakin oli luonut levottomia katseita puutarhan päähän: "Kuningatar! Kuningatar!" ja nuo kolme puutarhuria heittäytyivät tuossa tuokiossa maahan kasvoilleen. Kuului monen askelen kopinaa, ja Liisa katsahti uteliaana taakseen nähdäkseen kuningattaren.

Ensiksi astui kymmenen sotamiestä nuijat kädessä; he olivat kaikki samanmuotoisia kuin puutarhurit, yhtä nelikulmaisia ja litteitä, yläkulmissa kädet ja alakulmissa jalat. Siten tulivat hoviherrat, he olivat kokonaan timanttien peitossa ja astuivat kaksittain kuten sotamiehetkin. Heitä seurasivat kuninkaalliset lapset, joita oli kymmenen. Nuo herttaiset pienokaiset kulkivat iloisesti juoksennellen käsi kädessä paritusten. Heidän pukunsa oli koristettu sydämillä. Heidän jälkeensä tulivat vieraat, jotka enimmäkseen olivat ruhtinaallisia henkilöitä, ja heidän joukossaan Liisa huomasi valkoisen kanin. Se puheli kiihkeästi ja hermostuneesti, hymyili kaikelle mitä sanottiin ja kulki Liisan ohi häntä huomaamatta. Sitten seurasivat herttasotamiehet kantaen kuninkaan kruunua punaisella sametti tyynyllä. Ja viimeisinä astuivat Herttakuningas ja Herttakuningatar.

Liisa oli kahden vaiheilla, pitikö hänen heittäytyä maahan kasvoilleen kuten nuo kolme puutarhuria, mutta hän ei muistanut koskaan kuulleensa, että niin olisi tapa silloin kun juhlakulkue astui ohi. "Ja turhapa silloin olisikin pitää juhlakulkueita", hän arveli, "jos kaikki ihmiset makaisivat kasvoillaan eivätkä näkisi mitään." Ja niin hän jäi paikoilleen seisomaan.

Kun kulkue saapui Liisan kohdalle, kaikki pysähtyivät katselemaan häntä ja kuningatar kääntyi kuninkaan puoleen kysyen ankarasti: "Kuka tämä on?" Kuningas vain kumarsi hymyillen vastaukseksi.

"Hölmö!" sanoi kuningatar pudistaen vihaisesti päätään. Sitten hän kääntyi Liisan puoleen kysyen: "Mikä on nimesi, lapsi?"

"Nimeni on Liisa, armollinen majesteetti", vastasi Liisa hyvin kohteliaasti, mutta itsekseen arveli: "Pyh, pelkkää korttipakkaa kaikki tyynni. En lainkaan pelkää heitä."

"Entäs nämä, keitä he sitten ovat?" sanoi kuningatar osoittaen sormellaan kolmea puutarhuria, jotka yhä makasivat maassa ruusupuun juurella. Heistä ei tietysti voinut nähdä kun he makasivat siinä kasvoillaan, olivatko he puutarhureja, sotamiehiä, hoviherroja vai kuninkaan lapsia. Selkäpuoli oli näet samanlainen jokaisella.

"Kuinka minä sen tietäisin", lausui Liisa, itsekin hämmästyen rohkeuttaan. "Ei se minuun kuulu."

Kuningatar sävähti kiukusta tulipunaiseksi. Hän mulkoili hetken aikaa vihaisesti kuin petoeläin eteensä ja kirkui: "Pää poikki!"

"Lorua!" sanoi Liisa aivan ääneen ja päättävästi. Kuningatar vaikeni.

Kuningas laski kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi arasti: "Muista, kultaseni, että hän on vain lapsi."

Kuningatar käänsi hänelle selkänsä äkäisesti ja sanoi sotamiehelle:
"Käännä heidät."

Sotamies teki niin, hyvin varovaisesti toisella jalallaan.

"Nouskaa!" huusi kuningatar kimeällä äänellä, ja nuo kolme puutarhuria hypähtivät silmänräpäyksessä seisomaan ja alkoivat kumarrella kuninkaalle, kuningattarelle, kuninkaallisille lapsille ja koko seurueelle.

"Lakatkaa!" ärjäisi kuningatar. "Te tympäisette minua." Ja osoittaen ruusupuuta hän jatkoi: "Mitä te täällä olette toimittaneet?"

"Suvaitkaa, armollinen majesteetti", sanoi Kakkonen sangen nöyrällä äänellä ja polvistui kuningattaren eteen puhuessaan, "me vain koetimme —"

"Minä näen!" sanoi kuningatar, joka sillä aikaa oli tarkastanut ruusuja. "Pää poikki!" huudahti hän. Kulkue jatkoi matkaansa, kolme sotamiestä vain jäi tuomiota toimeenpanemaan. Onnettomat puutarhurit juoksivat Liisan luo apua hakemaan.

"Eivät he saa katkaista teiltä päätä!" sanoi Liisa ja pisti heidät suureen kukkaruukkuun, joka oli siinä lähellä. Sotamiehet kulkivat hetken aikaa edes takaisin etsien heitä ja marssivat sitten matkaansa toisten jäljestä.

"Joko heiltä meni pää?" kirkui kuningatar.

"Heidän päänsä ovat poissa, teidän suosiollanne, armollinen majesteetti!" huusivat sotamiehet vastaukseksi.

"Hyvä!" kirkui kuningatar. "Osaatko pelata krokettia?"

Sotamiehet katselivat ääneti Liisaan, jota kysymys silminnähtävästi tarkoitti.

"Osaan!" huudahti Liisa.

"Tule mukaan sitten!" huusi kuningatar, ja Liisa yhtyi kulkueeseen aprikoiden ihmeissään mitä nyt seurasi.

"On — on sangen kaunis ilma!" puhui arka ääni hänen sivullaan. Hän huomasi kävelevänsä valkoisen kanin rinnalla, joka pelokkaasti katseli häntä kasvoihin.

"Sangen kaunis", vastasi Liisa. "Missä on herttuatar?"

"Hyss! Hyss!" virkkoi kani matalalla äänellä hätäisesti. Se katsahti arasti olkansa yli puhuessaan, kohosi varpailleen, nosti suunsa aivan Liisan korvan juureen ja kuiskasi: "Hänet on tuomittu kuolemaan."

"Mistä syystä?" kysyi Liisa.

"Sanoitko: miten sääli!" kysyi kani.

"En, en suinkaan", sanoi Liisa. "Minä en ollenkaan sääli häntä. Minä sanoin: Mistä syystä?"

"Hän antoi kuningattarelle korvapuustin —" alkoi kani. Liisa purskahti iloiseen nauruun. "Hyss! Hiljaa!" kuiskasi kani kauhistuneena. "Kuningatar voisi kuulla! Katsopa, hän tuli vähän liian myöhään, ja kuningatar sanoi —"

"Paikoillenne!" huusi kuningatar ukkosäänellä, ja kaikki alkoivat juoksennella sikin sokin joka taholle kompastuen toinen toisiinsa. Kotvasen kuluttua olivat kuitenkin kaikki järjestyksessä ja leikki alkoi. Liisa ei ollut mielestään koskaan nähnyt hassunkurisempaa krokettikenttää. Se oli näet täynnä kuoppia ja syvennyksiä, pallot olivat ilmieläviä siilejä, nuijat samoin ihka eläviä flamingolintuja ja sotamiesten täytyi taivuttautua kaksin kerroin ja seistä käsillään ja jaloillaan toimiakseen portteina.

Liisasta oli ensin hirveän vaikeata hoitaa flamingoansa. Hän saattoi tosin jotenkin mukavasti pitää sitä kainalossaan niin että sen sääret riippuivat alaspäin, mutta juuri kun hän oli saanut sen kaulan oikaistuksi ja aikoi iskeä siiliä sen päällä, lintu kiertyi kokoon ja katseli häntä kasvoihin niin hämmästyneen näköisenä, että Liisa ei voinut olla nauruun purskahtamatta. Ja kun hän sitten oli saanut sen pään taivutetuksi ja oli taas alkamaisillaan, oli siili hänen suureksi harmikseen suoristunut ja ryömi parhaillaan tiehensä. Lisäksi oli aina joku pieni vako tai kuoppa vastuksena, kun hänen piti iskeä siiliin, ja sotamiesportit nousivat tuon tuostakin pystyyn, vaeltaen pitkin kenttää. Liisa tulikin siihen päätökseen, että tällainen peli oli mahdottoman vaikeata.

Pelaajat eivät rahtuakaan välittäneet vuoroistaan, pelasivat vain umpimähkään ja riitelivät koko ajan siileistänsä. Kuningatar joutui melkein heti vihan vimmoihin, polki jalkaansa ja kirkui lakkaamatta: "Pää poikki! Pää poikki!"

Liisa alkoi käydä levottomaksi. Hän ei tosin vielä ollut joutunut kuningattaren kanssa kiistaan, mutta milloin tahansa saattoi niin käydä. "Ja mitenhän minun silloin käy?" hän tuumi. "Täällä näkyy olevan alituisessa vaarassa kadottaa päänsä, onpa ihme että ainoatakaan vielä on elossa."

Hän alkoi miettiä jotain keinoa päästäkseen pakoon. Katsellessaan mitä tietä saattaisi paeta kenenkään huomaamatta hän yhtäkkiä älysi kummallisen ilmiön ilmassa. Ensin hän kummasteli sitä kovin, mutta katseltuaan sitä hetken tarkasti hän keksi että se oli irvistys ja tuumasi: "Sehän on irvikissa. Onpa hauska saada joku puhetoveri."

"Mitä kuuluu?" kysyi kissa, niin pian kuin sen suu tuli näkyviin.

Liisa odotti kunnes sen silmät näyttäytyivät ja nyökkäsi sitten päätään: "On turha vastata sille ennen kuin korvat tai ainakin toinen niistä on näkyvissä", hän tuumi. Samassa ilmestyikin koko pää, ja silloin Liisa laski flamingonsa maahan ja alkoi kertoa pelistä mielissään siitä, että oli joku, joka kuunteli häntä. Kissa kaiketi arveli olevansa jo aivan riittävästi näkyvissä ja antoi muun ruumiin jäädä näkymättömiin.

"Minusta he pelaavat aivan väärin", puheli Liisa melkein valittavalla äänellä, "ja sitten he riitelivät niin kauheasti etteivät voi kuulla toistensa puhetta, eikä heillä ole mitään määrättyjä sääntöjä, ja vaikka olisikin, ei kukaan pitäisi niistä lukua. Käsitäthän kuinka ymmälle sitä joutuu, kun kaikki pallot, portit ja muut ovat eläviä olentoja. Minun pitäisi nyt esimerkiksi kulkea tuon portin läpi, joka vaeltaa tuolla toisessa päässä kenttää, ja juuri kun minun siilini oli iskemäisillään kuningattaren siiliin, se juoksi tiehensä nähdessään minun palloni tulevan."

"Mitä pidät kuningattaresta?" kysyi kissa hiljaa.

"En ollenkaan, hän on niin kauhean —" samassa hän huomasi kuningattaren kuuntelevan aivan hänen takanaan ja jatkoi: "taitava pelaaja, että on turha koettaa häntä voittaa."

Kuningatar hymyili ja jatkoi matkaansa.

"Kenelle sinä puhelet?" kysyi kuningas lähestyen Liisaa ja katsellen kissan päätä kovin uteliaana.

"Ystävälleni irvikissalle", sanoi Liisa. "Suokaa minun esittää hänet teille."

"Hänen ulkomuotonsa ei ollenkaan miellytä minua", sanoi kuningas,
"Mutta hän saa silti suudella kättäni jos tahtoo."

"Ei kiitos", virkkoi kissa.

"Älä ole hävytön äläkä tuijota minuun noin", sanoi kuningas peräytyen
Liisan selän taakse.

"Saa kattikin kuningasta katsoa", sanoi Liisa. "Niin sanotaan jossain kirjassa, mutta en nyt muista missä."

"Mutta minä en kärsi nähdä häntä", sanoi kuningas jyrkästi ja huusi kuningattarelle, joka juuri kulki ohitse: "Armaani, minä tahdon, että tuo kissa toimitetaan täältä pois."

Kuningatar tunsi vain yhden keinon suoriutua kaikista pulmista, suurista ja pienistä.

"Pää poikki!" hän sanoi edes päätään kääntämättä.

"Minä noudan itse teloittajan", huudahti kuningas innokkaasti ja riensi pois.

Liisa oli juuri matkalla kentälle katsomaan, millä kannalla peli oli, mutta kuuli jo kaukaa kuningattaren kirkuvan täyttä kurkkua. Hän oli jo määrännyt pään poikki kolmelta pelaajalta, koska he olivat laiminlyöneet vuoronsa. Liisan ei tehnyt mieli jatkaa peliä, koska kaikki oli niin sekaista, ettei kukaan tietänyt vuoroansa. Hän lähti siis hakemaan siiliään. Se oli juuri innokkaassa tappelussa toisen siilin kanssa, ja Liisasta tämä oli vallan mainio tilaisuus kroketoida toista siiliä toisella. Pahaksi onneksi flamingo oli mennyt puutarhan toiseen päähän, jossa Liisa huomasi sen tekevän perin kömpelöitä yrityksiä lentää puuhun.

Kun hän oli saanut flamingon kiinni ja kantanut sen takaisin, oli tappelu päättynyt ja molemmat siilit tipotiessään. Liisasta se olikin yhdentekevää, sillä kaikki portit olivat lähteneet pois toiselle puolelle kenttää. Hän pisti siis flamingon kainaloonsa, ettei se enää pääsisi pakenemaan, ja lähti taas puhelemaan pikkuisen ystävälleen.

Tullessaan takaisin irvikissan luo hän suureksi kummakseen näki suuren väkijoukon sen ympärillä. Kuningas, kuningatar ja teloittaja olivat joutuneet kiivaaseen sanakiistaan. He puhuivat kaikki yhteen ääneen, muut seisoivat sillä aikaa aivan ääneti, pelästyneen näköisinä.

Kun Liisa ilmestyi paikalle, vaativat kaikki kolme häntä heti riidan ratkaisijaksi. Jokainen toi esille oman kantansa ja kaikki huusivat yhtaikaa, niin että hänen oli mahdoton tarkoin kuulla, mitä kukin sanoi.

Teloittaja väitti, että oli mahdoton katkaista kaulaa, kun ei ollut ruumista, hän ei koskaan ollut sellaista tehnyt eikä ikinä tulisi tekemäänkään.

Kuningas väitti, ettei se ollut mikään mahdoton asia, koska kissalla kerran oli kaula.

Kuningatar väitti, että jollei tuossa tuokiossa hänen käskyään täytetä, niin hän tuomitsee joka ainoan seurastaan päättömäksi. Juuri tämän johdosta kaikki näyttivät niin kauhean pelästyneiltä ja synkiltä.

Liisa ei keksinyt sanoa sen parempaa kuin: "Kissa on herttuattaren oma, paras olisi kysyä häneltä."

"Hän on vankeudessa", sanoi kuningatar teloittajalle, "tuokaa hänet tänne." Ja teloittaja juoksi pois.

Samassa alkoi kissanpää kadota, ja kun teloittaja saapui takaisin herttuattaren kera, se oli tykkänään kadonnut. Kuningas ja teloittaja juoksivat kuin hullut edestakaisin löytääkseen kissanpään, ja toiset seurueesta palasivat krokettikentälle.