Read synchronized with  English  French  German  Italian  Russian  Spanisch 
Liisan seikkailut ihmemaassa.  Lewis Carroll
Luku 3. Vaalikilpajuoksu
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Olipa se todella hullunkurinen seurue, mikä nyt oli kertynyt rannalle. Lintujen höyhenet laahustivat maata, muiden eläinten karvat olivat takertuneet kiinni ruumiiseen. Kaikki olivat läpimärkiä, äreitä ja pahantuulisia.

Kaikkein ensimmäinen pulma oli tietysti, miten taas tulla kuivaksi. Tämän johdosta pidettiin neuvottelu, ja hetken kuluttua oli Liisa jo niin tutustunut tovereihinsa, että keskustelu sujui häneltä aivan luontevasti ja hänestä tuntui kuin hän koko elämänsä iän olisi ollut tuttu kaikkien kanssa. Niinpä hän joutui innokkaaseen väittelyyn papukaijan kanssa, joka lopulta suuttui ja käänsi hänelle selkänsä sanoen:

"Minä olen sinua vanhempi ja tiedän siis enemmän kuin sinä."

Mutta tähän ei Liisa myöntynyt, hän tahtoi tietää papukaijan iän, ja kun tämä ei suostunut sitä ilmaisemaan, asia jäi ratkaisematta.

Viimein huudahti hiiri, joka näytti olevan seuran tärkein henkilö: "Istuutukaa kaikki tyynni ja kuunnelkaa tarkoin minua! Minä kyllä teidät pian kuivaan!"

Tämän kuultuaan kaikki istuivat suureen piiriin, hiiri keskelle. Liisa katseli hiirtä jännittyneenä, sillä hän tunsi vilustuvansa perin pohjin, ellei pian kuivuisi.

"Hm!" virkkoi hiiri arvokkaan näköisenä. "Oletteko kaikki valmiit? Nyt saatte kuulla kuivimman jutun, minkä tunnen. Hiljaa joka ainoa, sanon minä. Vilhelm Valloittaja, jonka vaatimuksia paavi suuresti suosi, sai pian puoluelaisia englantilaisista, jotka tarvitsivat johtajaa ja jotka siihen aikaan olivat varsin tottuneet anastuksiin ja valloituksiin. Edwin ja Morcar, Mercian ja Northumbrian kreivit —."

"Huh, huh!" haukotteli papukaija väristen.

"Pyydän anteeksi", sanoi hiiri vimmastuen, mutta hyvin kohteliaasti, "sanoitteko jotain?"

"En suinkaan!" vastasi papukaija nopeasti.

"Siltä kuului!" virkkoi hiiri. "Minä jatkan. Edvin ja Morcar, Mercian ja Northumbrian kreivit asettuivat hänen puolelleen, yksin Canterburyn arkkipiispakin Stigand, keksi sen!"

"Keksi minkä?" kysyi sorsa.

"Keksin sen", vastasi hiiri jotakuinkin äreästi. "Kyllä kai sinä tiedät mitä se merkitsee."

"Tiedän kyllä mitä se merkitsee, kun minä keksin jotain", arveli sorsa. "Se on tavallisesti mato tai sammakko. Mutta mitä arkkipiispa keksi?"

Hiiri ei ollut huomaavinaan tätä kysymystä, jatkoi vain nopeasti: "— keksi sen olevan parhaan keinon. Hän lähti siis Edgar Athelingin seurassa kohtaamaan Vilhelmiä tarjotakseen hänelle kruunun. Vilhelmin käytös oli ensin vaatimatonta, mutta hänen normanniensa hävyttömyys… Kuinka voit nyt, kultaseni?" lausui se kääntyen Liisan puoleen.

"Olen yhtä märkä kuin ennenkin?" vastasi Liisa alakuloisena. "Juttu ei näy minua ollenkaan kuivaavan."

"Siinä tapauksessa", virkkoi drontti nousten juhlallisesti ylös, "minä ehdotan, että kokous ajourneerataan, jotta voisimme viipymättä adopteerata energisemmät toimenpiteet."

"Puhu selvää kieltä!" sanoi kotka. "En ymmärrä puoliakaan pitkästä puheestasi, ja lyönpä veikkaa ettet itsekään ymmärrä koreita sanojasi!" Ja kotka nauroi salavihkaa painaen päänsä piiloon, jotkut toiset linnut tirskuivat ääneen.

"Aioin vain sanoa", virkkoi drontti loukkaantuneella äänellä, "että parhaiten kuivuisimme, jos panisimme toimeen vaalikilpajuoksun."

"Mitä on vaalikilpajuoksu?" kysyi Liisa, vaikkei juuri uteliaisuudesta, mutta drontti oli keskeyttänyt puheensa ikään kuin se olisi odottanut jonkun jotain kysyvän, eikä kukaan muu näyttänyt haluavan puhua.

"Niin", sanoi drontti, "paras selitys siihen on itse leikki." (Ja koska sinä pikku lukija ehkä jonakin talvi-iltana mielelläsi koettaisit tätä leikkiä, kerron sinulle miten drontti järjesti leikin.)

Ensin se veti kilpajuoksuradaksi jonkinmoisen ympyrän (muoto ei ole niin tärkeä, arveli se), ja sitten koko seurue asettui sinne tänne pitkin rataa. Ei kukaan laskenut "yks kaks kolme", jokainen alkoi juosta milloin mieli ja lakkasi juoksemassa kun ei enää viitsinyt. Ei ollut siis helppo tietää, milloin kilpajuoksu päättyi. Mutta juostuaan noin puolen tunnin ajan kaikki olivat aivan kuivat, ja silloin drontti yhtäkkiä huusi: "Kilpajuoksu on päättynyt!" Kaikki hyökkäsivät nyt hänen ympärilleen hengästyneinä huutaen: "Kuka voitti?"

Drontin täytyi ensin kauan aikaa miettiä, ennen kuin saattoi vastata tähän kysymykseen, ja kauan aikaa se seisoi sormi otsalla. Muut odottivat sillä aikaa hiljaa ja ääneti. Viimein drontti lausui:

"Jokainen on voittanut, ja kaikkien täytyy saada palkinto!"

"Mutta kuka jakaa palkinnot?" huusivat kaikki yhteen ääneen.

"Kukako, no tietysti hän", lausui drontti ja viittasi sormellaan
Liisaan. Koko seurue piiritti nyt Liisan huutaen ja meluten:
"Palkinnot! Palkinnot!"

Liisa raukka ei tietänyt mitä tehdä. Tuskissaan hän pisti kätensä taskuun ja löysi laatikollisen sokerileipiä. Hyväksi onneksi ne olivat säilyneet suolavedeltä. Hän jakoi nämä palkintonsa ja niitä riitti juuri yksi jokaiselle.

"Mutta täytyyhän hänen itsensäkin saada palkinto", virkkoi hiiri.

"Tiettävästi", lausui drontti juhlallisesti. "Mitä sinulla vielä on taskussasi?" se jatkoi Liisan puoleen kääntyen.

"Vain sormustin", vastasi Liisa alakuloisena.

"Ojenna se minulle", käski drontti.

Kaikki piirittivät taas Liisan, ja drontti ojensi hänelle juhlallisesti sormustimen lausuen: "Me pyydämme teitä hyväntahtoisesti vastaanottamaan tämän hienon sormustimen." Kun se oli lopettanut lyhyen puheensa, kaikki hajaantuivat.

Liisasta tämä tuntui hassunkuriselta, mutta kun kaikki näyttivät niin totisilta, ei hänkään uskaltanut nauraa. Ja kun ei keksinyt mitään sopivaa sanottavaa hän otti sormustimen niiaten niin syvään kuin suinkin osasi.

Sitten eläimet alkoivat syödä sokerileipiään ja pitivät vallan kauheata elämää. Suuret linnut valittivat että sokerileipä oli niin pieni, etteivät he ennättäneet saada siitä makuakaan, pienemmät taas saivat leivoksensa väärään kurkkuun, niin että heitä täytyi lyödä selkään. Vihdoin oli jokainen syönyt omansa, ja nyt he istuivat taas piiriin pyytäen hiirtä kertomaan heille vielä jotain.

"Sinähän lupasit kertoa minulle tarinasi ja mistä syystä ki… ja ko… ovat sinun vihollisiasi", kuiskasi Liisa arasti, peläten taas loukkaavansa hiirtä.

"Oh, mitäpä minun tarinastani", huokaisi hiiri, "sillä ei ole päätä eikä häntää. Se on niin pitkä ja surullinen."

"Häntä sillä ainakin on", virkkoi Liisa ja katseli ihmetellen hiiren pitkää häntää. Ja koko ajan kun hiiri jutteli tarinaansa Liisa katseli sen kiemuraista häntää, niin että tarinasta tuli tämänmuotoinen:

    Kujalla hiiri kohtasi Murren.
                Murrepa haastoi
                    hammasta
                        purren: "Käypäs
                    nyt käräjiin myö-
                tä. Mua veruk-
            keella et syötä!
        Saat lakitupaan
            nyt tulla.
                Sua vastaan
                    syytös on mulla.
                        Näes, tänään
                            ei todellakaan
                                ole mulla nyt
                            muuta työtä."
                        Virkkoi hiiri: "Tuolla kurin,
                            herra kulta,
                                aivan nurin,
                            tuomaria,
                                lautakuntaa
                                    vailla, asia
                                        käydä vois,"
                                            "Minä tuomari,
                                                minäpä lauta-
                                                    mies!" heti
                                                vanha
                                            Murre
                                        mutkan
                                        ties.
                                            "Minä
                                                päätän
                                            kyll'
                                        itse ja
                                            säädän
                                                sun päi-
                                            viltä
                                                pois!"

"Sinä et kuuntele", sanoi hiiri ankarasti Liisalle. "Mitä sinä mietit?"

"Anteeksi", vastasi Liisa nöyrästi, "sinä olet nyt luullakseni ennättänyt viidenteen koukeroon."

"Pässi!" huudahti hiiri äkäisesti.

"Missä, oi missä näet pässin?" kysyi Liisa iloissaan luullen saavansa nähdä isänsä tallipässin.

"Itse olet pässi!" torui hiiri, nousi ylös ja lähti pois. "Sinä suututat minua lörpötyksilläsi."

"En minä pahaa tarkoittanut", puolustautui Liisa rukka. "Mutta sinä olet niin kovin herkkätunteinen."

Hiiri vain murahti vastaukseksi.

"Hiiri kulta, tule takaisin kertomaan tarinasi loppuun", rukoili Liisa. Ja kaikki muut huusivat yhteen ääneen: "Tule, tule hiiri kulta!" Mutta hiiri pudisti vain päätään kiihkeästi ja astui yhä kiivaammin.

"Mikä vahinko, ettei hän jäänyt!" huokasi papukaija, kun hiiri oli kadonnut näkymättömiin; ja muuan vanha äyriäinen käytti tilaisuutta neuvoakseen tytärtään: "Kultaseni! Opi tästä, ettet koskaan anna pahalle sisulle valtaa!"

"Suu kiinni, äiti!" tiuskasi pikku äyriäinen nenäkkäästi. "Sinun neuvosi voisivat saattaa osterinkin suunniltaan."

"Toivoisinpa, että Mirri olisi täällä", virkkoi Liisa ääneen puhuttelematta ketään erityisesti. "Kyllä se toisi hiiren takaisin."

"Sallikaa minun kysyä, kuka on Mirri?" sanoi papukaija.

Liisa, joka aina oli valmis kertomaan lemmikistään, vastasi nopeasti:

"Mirri on meidän kissamme. Ja te ette usko, kuinka mainio hiirenpyydystäjä se on. Ja näkisittepä, kuinka se pyytää lintuja. Yks kaks se sieppaa linnun kiinni ihan ensi näkemällä."

Nämä sanat saivat aikaan merkillisen hämmingin seurueessa. Muutamat linnut katosivat silmänräpäyksessä. Muuan vanha rastas kääriytyi siipiinsä huolellisesti huomauttaen: "Minun täytyy todellakin rientää kotiin; yöilma ei ole hyvä kaulalleni." Ja kanarialintu piipitti vavisten poikasilleen: "Tulkaa pois, lapsikullat! Joutukaa kiireesti vuoteisiinne." Niin jokainen lähti pois mikä minkin tekosyyn varjossa, ja Liisa oli tuossa tuokiossa ypöyksin.

"Kuka käski minun puhua Mirristä?" lausui hän suruissaan. "Ei kukaan täällä alhaalla näytä sitä rakastavan, ja kuitenkin tiedän, että se on paras kissa mikä ikinä on maailmassa elänyt. Oi, Mirri kultaseni! Näenköhän enää koskaan sinua?" Ja tätä ajatellessaan Liisa rukka purskahti itkuun, sillä hän oli sangen alakuloinen ja hylätty. Mutta kotvasen kuluttua hän kuuli pientä jalkain kopsetta kaukaa. Hän katseli sinne uteliaana, puolittain toivoen, että hiiri olisi muuttanut mielensä ja palaisi lopettamaan tarinansa.