Read synchronized with  English  French  German  Italian  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

"Hassumpaa, yhä vain hassumpaa!" huudahti Liisa. "Nyt minä venyn ylöspäin, enpä ole eläissäni nähnyt pitempää kaukoputkea. Hyvästi, jalat!" Hän oli näet kasvanut niin pitkäksi, että tuskin saattoi nähdä jalkojaan, niin kaukana ne olivat. "Oi, pikku jalkaraukat, kukahan nyt vetää sukat ja kengät teihin, kun minä olen näin hirveä kaukana? En voi nyt enää teitä auttaa, teidän täytyy tulla toimeen omin neuvoin. Mutta minun täytyy olla kiltti niille, muuten ne ehkä eivät kuljekaan sinne, minne minä tahdon! Maltahan! Minäpä lahjoitan niille joka jouluksi uudet kengät."

Ja nyt Liisa alkoi miettiä tätä uutta keksintöään.

"Mitenhän minä toimitan ne perille. Parasta lienee lähettää postissa", hän ajatteli. "Onpa todella hassunkurista lähettää lahjoja omille jaloilleen! Entä millaisen osoitteen kirjoitan?"

Korkeasti kunnioitettu Liisan Oikea Jalka Takkamatto lähellä uunia (monet terveiset Liisalta).

"Voi, mitä lörpöttelenkään!"

Samassa hänen päänsä kolahti eteisen kattoon, totta tosiaan hän oli nyt kasvanut kolmen metrin korkuiseksi. Näppärästi hän sieppasi pienen kulta-avaimen pöydältä ja riensi puutarhan ovelle.

Liisa rukka! Siinä nyt oltiin — turha vaiva oli pyrkiä ovesta ulos. Hän ei voinut tehdä muuta kuin maata kyljellään ja pikkusen tirkistää yhdellä silmällä puutarhaan. Suruissaan hän istui taas ja alkoi katkerasti itkeä.

"Häpeä toki", hän torui itseään, "noin suuri tyttö (siinä hän olikin oikeassa) ja itkee tuolla lailla. Ole heti paikalla vaiti, sanon minä!"

Mutta siitä huolimatta hän yhä itkemistään itki saavittain kyyneliä, kunnes niistä muodostui suuri, suunnaton lammikko, joka täytti puolen eteistä.

Hetkisen kuluttua hän kuuli pientä jalkain kopsetta kaukaa. Hän pyyhki nopeasti kyynelet silmistään nähdäkseen kuka tuli. Valkoinen kani siinä palasi takaisin hirveän hienona ja komeana, valkoiset hansikkaat toisessa kädessä, toisessa suuri viuhka. Se juosta vilisti kovaa kyytiä itsekseen mutisten:

"Oi, herttuatar, herttuatar! Oi, kuinka hän raivostuu kun saa odottaa minua."

Liisa rukka oli niin hädissään, että olisi pyytänyt keneltä tahansa apua. Niinpä hän alkoi aralla äänellä hiljaa puhua kanille, kun se joutui lähemmäksi: "Hyvä herra, sallikaa…." Kani hypähti pystyyn, pudotti hansikkaat ja viuhkan ja pötki pakoon niin nopeaan kuin suinkin pääsi pimeyteen kadoten.

Liisa nosti maasta viuhkan ja hansikkaat, ja koska eteisessä oli kovin lämmin, alkoi hän löyhytellä itseään viuhkalla puhellen itsekseen:

"Ihmeellistä, ihmeellistä! Kaikki on tänään nurinpäin! Eilenhän asiat kaikki kulkivat entistä menoaan. En suinkaan vain ole vaihtunut toiseksi yöllä! Annapas olla kun mietin: olinko minä sama kuin ennenkin noustessani ylös aamulla. Minusta melkein tuntuu kuin en olisi ollut aivan sama. Mutta ellen ole sama, kuka sitten oikeastaan olen? Siinäpä vasta pulma!" Ja hän alkoi muistella kaikkia ikäisiään lapsia nähdäkseen kehen hän oli vaihtunut.

"Olen varma etten ole Eeva", puheli hän, "sillä Eevalla on sellaiset pitkät kiharat, mutta minun tukkani ei ole lainkaan kihara. Enkä minä voi olla Ellakaan, sillä minä tiedän kaikenlaista, mutta hän ei tiedä, ei yhtään mitään. Sitä paitsi hän on hän ja minä olen minä, hyvänen aika, minä joudun tästä aivan pyörälle. Katsotaanpa osaanko vielä kaiken minkä ennen osasin. Annahan olla: neljä kertaa viisi on kaksitoista ja neljä kertaa kuusi on kolmekymmentä ja neljä kertaa seitsemän on — on — voi, voi, — nyt en enää muistakaan. Noh — vähätpä kertomataulusta, koetetaanpa maantiedettä. Lontoo on Pariisin pääkaupunki ja Pariisi on Rooman pääkaupunki ja Rooma — ei, nyt menee männikköön! Mitäs jos sittenkin olen Ella. Koetanpa lausua runon."

Hän pani kätensä ristiin aivan niin kuin koulussakin ja alkoi lausua, mutta hänen äänensä kaikui käheältä ja vieraalta eivätkä sanatkaan olleet niin kuin ennen:

Sua, lähde kaunis, katselen likeltä vettäsi, kun sammakkoiset hyppelee kuvastimessasi.

    Tuoss' yksi koito tuijottaa
    suruisna hämärään
    ja sulokielin kurnuttaa:
    Hyvästi, armas, jää.

"Ihan varmasti lausuin väärin", huokasi Liisa raukka kyynelet silmissä. "Olen kuin olenkin vaihtunut Ellaksi, ja nyt minun täytyy aina asua pienessä vanhassa talossa eikä minulla ole mitään hauskoja leluja, ja voi surkeata, täytyy lukea vielä niin paljon. Ei, sen minä sanon, jos olen Ella, en lähdekään täältä pois, vaan jään tänne ikipäiviksi. Pistäkööt vain ihmiset päänsä tänne alas ja huutakoot: — Tule ylös, kultaseni! Minä vain katson ylös ja kysyn: — Kuka minä sitten olen? Sanokaa se minulle ensin, ja jos pidän siitä henkilöstä joksi olen muuttunut, niin tulen ylös, muuten jään tänne kunnes muutun joksikin toiseksi — Mutta voi kauheata", nyyhkytti Liisa, "kunpa he kurkistaisivat tänne! En jaksa enää istua täällä ypöyksinäni!"

Näin vaikeroidessaan hän sattui katsahtamaan käsiinsä ja hämmästyi suuresti huomatessaan, että oli tietämättään vetänyt kanin valkoisen hansikkaan käteensä. "Kuinka se on mahtunut minun käteeni?" hän ihmetteli.

"Varmaankin olen taas käynyt pieneksi." Hän nousi ylös ja astui pöydän luo mitatakseen kokoaan. Hän oli noin polven korkuinen ja kutistui yhä pienemmäksi ja pienemmäksi. Hän koetti arvata mikä siihen oli syynä ja huomasi viimein pitävänsä kanin viuhkaa kädessään. Hän pudotti sen maahan oikein kreivin aikaan, sillä kohta hän olisi ollut vain hyttysen kokoinen.

"Hädin tuskin pelastuin!" huudahti Liisa. Hän oli kovin pelästynyt, mutta samalla mielissään siitä, ettei ennättänyt kokonaan haihtua. "Nytpä riennän puutarhaan." Näin sanoen hän kiireesti juoksi ovelle, mutta voi surkeutta! Pieni ovi oli yhä lukossa, kulta-avain oli lasipöydällä kuten ennenkin ja lapsi rukka vielä entistään pahemmassa pulassa.

"Ah", hän huokasi, "mitä nyt teen? Minä en koskaan ole ollut näin pieni, en koskaan, koskaan. Voi minua raukkaa, minua raukkaa!"

Kun Liisa näin vaikeroi, hänen jalkansa äkkiä lipsahti, ja yks kaksi, läiskis — siinä hän oli korvia myöten suolaisessa vedessä. Ensin Liisa luuli pudonneensa mereen, mutta pian hän huomasi joutuneensa kyynellammikkoon, ja kyynelet oli hän itse vuodattanut silloin kun oli kolmen metrin korkuinen.

"Voi kunpa en olisi itkenyt niin paljon!" huokasi Liisa uidessaan edestakaisin pääsemättä ylös. "Nyt minä kai siitä rangaistukseksi hukun omiin kyyneliini. Sepä olisi ihmeellistä, totta tosiaan. Mutta tänään kaikki onkin ihmeellistä."

Samassa hän kuuli vähän matkan päässä vedessä molskintaa. Hän ui lähemmäksi nähdäkseen mitä se oli. Ensin hän luuli näkevänsä valaskalan tai virtahevon, mutta sitten hän muisti kuinka pieni hän nyt itse oli ja keksi, että hirviö oli vain hiiri, joka oli pudonnut veteen kuten hänkin.

"Tokko maksaa vaivaa ryhtyä keskusteluun tuon kanssa?" tuumi Liisa. "Mutta enpä lainkaan kummastelisi jos se osaisi puhua. Kaikkihan on niin perin ihmeellistä tänään. Joka tapauksessa voin koet-taa" Ja niin hän alkoi: "Oi hiiri, tiedättekö, miten pääsisin pois tästä lammikosta? Olen pulikoinut niin että olen ihan väsyksissä, oi hiiri!" (Liisasta oli viisainta käyttää tällaista puhuttelutapaa. Hän ei näet koskaan ennen ollut puhutellut hiirtä, mutta muisti lukeneensa veljensä latinan kieliopista: "Hiiri - hiiren - hiirelle - oi hiiri!") Hiiri loi häneen uteliaan silmäyksen ja näytti vilkuttavan toista pikkusilmäänsä, mutta ei virkannut mitään.

"Ehkä se ei ymmärräkään minun kieltäni", arveli Liisa. "Jospa koettaisin ranskaksi." Ja taas hän alkoi: "Oú est ma chatte?" Se oli näet ensimmäinen lause hänen ranskan kielen oppikirjassaan ja merkitsee suomeksi "missä kissani on?" Mutta tässäpä hiiri hypähti korkealle vedessä ja sen koko ruumis värisi pelosta. "Oi, pyydän an-teeksi!" huudahti Liisa nopeasti, hän pelkäsi loukanneensa eläinraukan tunteita. "Unohdin aivan, että sinä et kärsi kissoja."

"En kärsi kissoja!" huudahti hiiri raivoissaan kimeällä äänellä.
"Kärsisitkös sinä kissoja, jos olisit minun sijassani?"

"Tuskinpa", virkkoi Liisa rauhoittavalla äänellä, "älä enää ole pahoillasi tästä. Mutta sinun pitäisi nähdä Mirri kissani. Luulen että mielistyisit kissoihin, kun vain sen näkisit. Se on sellainen herttainen kiltti kissa", jatkoi Liisa puoleksi itsekseen uiskennellessaan vitkalleen lammikossa, "ja se istuu niin sievästi kehräten tulen ääressä, nuolee käpäliään ja pesee naamaansa, ja se on niin sievä ja pehmoinen pitää sylissä ja sellainen oivallinen hiirenpyytäjä — ah, pyydän anteeksi!" huudahti Liisa taas, sillä tällä kertaa hiiri nosti joka karvansa pystyyn ja näytti kovin loukkaantuneelta. "Me emme enää koskaan keskustele siitä, jos se on sinusta vastenmielistä."

"Me, toden totta!" huudahti hiiri vavisten aina hännänpäähän asti. "Ikään kuin minua haluttaisi puhua mokomasta esineestä. Meidän perheemme on aina vihannut kissoja, noita rumia, halpamaisia, sivistymättömiä olentoja! Älä enää mainitse heidän nimeäänkään minun kuulleni!"

"En, en suinkaan!" sanoi Liisa ja koetti nopeasti vaihtaa puheenaihetta. "Pidätkö — pidätkö sinä … koirista?" Hiiri ei vastannut sanaakaan, ja Liisa jatkoi kiireesti: "Lähellä meidän taloamme asuu sellainen pieni soma koira. Sinun pitäisi nähdä se. Pieni kirkassilmäinen rottakoira, tiedäthän, oi, sillä on sellaiset pitkät, kiharat ruskeat karvat! Ja se tuo kaikki esineet, jotka heität sen noudettavaksi, ja osaa istua ja pyytää ruokansa ja kaikenlaista muuta — en muista puoliakaan sen tempuista, ja se on erään maanviljelijän oma, ja tiedätkö, hän sanoo, että se on niin hyödyllinen, se on monen sadan markan arvoinen. Hän sanoo, että se tappaa kaikki rotat ja — hiiri kulta!" huudahti Liisa suruissaan. "Taisin taas loukata sinua!"

Hiiri näet ui hänen luotaan niin nopeasti kuin suinkin saattoi ja pani koko lammikon liikehtimään.

Liisa kutsui sitä lempeästi takaisin. "Hiiri kulta! Palaa takaisin, ei hiiskuta enää kissoista eikä koirista sanaakaan, koska et pidä niistä."

Tämän kuullessaan hiiri kääntyi ja ui hitaasti takaisin. Sen kasvot olivat aivan kalpeat (vihasta, arveli Liisa) ja se lausui matalalla äänellä:

"Mennään tuonne rannalle, niin kerron sinulle tarinan, ja silloin ymmärrät, miksi minä vihaan kissoja ja koiria."

Ei kannattanutkaan enää vitkastella, sillä lammikko alkoi kihistä kaikenlaisia lintuja ja eläimiä, jotka olivat siihen pudonneet. Siinä oli sorsa, siinä dronttilintu, punainen papukaija ja kotka sekä monta muuta ihmeellistä elukkaa. Liisa etunenässä koko seurue ui rannalle.