Read synchronized with  English  German  Russian  Spanisch 
IHMEELLINEN RAKETTI.  Oscar Wilde
Kirja. IHMEELLINEN RAKETTI.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Kuninkaan pojan häitä oli määrä viettää, ja sen johdosta pantiin toimeen suuria juhlallisuuksia. Hän oli odottanut kokonaisen vuoden morsiantansa, ja vihdoin tämä oli saapunut. Hän oli venäläinen prinsessa, ja koko matkan aina Suomesta saakka hän oli ajanut reessä, jota kuusi poroa oli vetämässä. Reki oli aivan kultaisen joutsenen kaltainen, ja joutsenen siipien lomassa makasi pikku prinsessa itse. Hänen pitkä, hermeliiniviittansa ulottui aina jalkoihin asti, päässä hänellä oli pieni hopeakudoksinen myssy, ja hän oli yhtä kalpea kuin lumipalatsi, jossa hän aina asui. Hän oli niin kalpea, että kun hän ajoi kadulla, niin kaikki ihmiset katselivat häntä ihmeissänsä. "Hän on kuin valkea ruusu!" he huudahtivat ja heittivät ylhäältä parvekkeilta kukkia hänen päälleen.

Linnanportilla prinssi odotti häntä. Prinssillä oli uneksivat, tummansiniset silmät, ja hänen hiuksensa olivat kuin hienointa kultaa. Kun hän näki prinsessan, niin hän polvistui maahan ja suuteli hänen kättänsä.

"Sinun kuvasi oli kaunis", mutisi prinssi, "mutta sinä itse olet vielä paljoa kauniimpi"; ja pieni prinsessa punastui.

"Äsken hän oli kuin valkea ruusu", sanoi nuori paashi naapureillensa, "mutta nyt hän onkin punainen ruusu"; ja koko hovi iloitsi.

Seuraavina kolmena päivänä kuului kaikkialta: "Valkea ruusu, punainen ruusu, punainen ruusu, valkea ruusu;" ja kuningas käski korottaa paashin palkan kaksinkertaiseksi. Mutta kun hänellä ei yleensä ollut yhtään palkkaa, niin ei tästä korotuksesta ollut hänelle paljon hyötyä, mutta olihan se suuri kunnia sittenkin, ja siitä oli ilmoitus sanomalehdessäkin.

Kolmen päivän kuluttua vietettiin häät. Se vasta oli erinomainen juhla, ja morsian ja sulhanen astuivat käsi kädessä purppurasamettisen katoksen alla, joka oli kirjaeltu pienillä helmillä. Sen jälkeen olivat suuret hovipäivälliset, joita kesti viisi tuntia. Prinssi ja prinsessa istuivat suuren salin perällä ja joivat kirkkaasta kristallimaljasta. Vain uskolliset rakastajat saattoivat tästä maljasta juoda, sillä kun vilpilliset huulet koskettelivat sitä, niin se muuttui harmaaksi, himmeäksi ja sameaksi.

"Sehän on päivän selvää, että he rakastavat toisiansa", sanoi pikku paashi, "yhtä selvää ja kirkasta kuin kristalli!" Ja kuningas korotti vieläkin kerran hänen palkkaansa. "Mikä erinomainen kunnia!" huudahtivat kaikki hoviherrat.

Aterian jälkeen oli tanssiaiset. Morsian ja sulhanen tanssivat ruusutanssia yhdessä, ja kuningas soitti huilua. Hän soitti hyvin huonosti, mutta ei kukaan ollut uskaltanut sanoa sitä hänelle, sillä hänhän oli kuningas. Hän osasikin soittaa vain kahta laulua, eikä hän koskaan ollut oikein selvillä siitä, kumpaistako hän soitti; mutta eihän sillä ollut väliä, sillä kaikkea, mitä hän teki, jokainen kehui sanoen: "Mainiota! Mainiota!"

Ohjelman viimeisenä numerona oli suuri ilotulitus, jonka tuli tapahtua juuri keskiyön aikana. Pikku prinsessa ei ollut eläissään nähnyt ilotulitusta, ja sen vuoksi kuningas oli käskenyt hovi-ilotulittajan näyttämään taitoansa hääpäivänä.

"Miltä ilotulitus näyttää?" kysyi prinsessa prinssiltä eräänä aamuna, kun he kävelivät penkereellä.

"Revontulelta", sanoi kuningas, joka aina oli valmis vastaamaan toisille tehtyihin kysymyksiin, "ainoastaan monta vertaa luonnollisemmalta. Minä pidän ilotulituksesta paljoa enemmän kuin tähdistä, sillä tietää aina edeltäpäin, milloin sitä saa nähdä, ja se on yhtä suloista kuin minun huilunsoittoni. Tietysti sinun täytyy sitä nähdä."

Niinpä oli kuninkaan puutarhan perälle pystytetty suuret telineet, ja niin pian kuin hovi-ilotulittaja oli asettanut kaikki oikealle paikalleen, alkoivat raketit puhua keskenään.

"Maailma on varmaan hyvin ihana", sanoi pieni sähikäinen. "Katsokaahan vain noita kauniita keltaisia tulpaaneja. Eivätpä ne voisi olla kauniimpia, vaikka ne olisivat oikeita raketteja. Olen hyvin mielissäni, että olen saanut matkustaa. Matkustaminen on ihmeellisen kehittävää ja poistaa kaikki ennakkoluulot."

"Ei kuninkaan puutarha ole mikään maailma, sinä hupsu sähikäinen", sanoi suuri roomalainen kynttilä; "maailma on hirvittävän suuri paikka; ja sinä tarvitsisit kolme kokonaista päivää, ennenkuin olisit ehtinyt nähdä sen perinpohjaisesti".

"Jokainen paikka, jota rakastaa, on kokonainen maailma", huudahti haaveileva tulipyörä, joka nuoruudessaan oli ollut ihastunut vanhaan puurasiaan, ja kerskaili nyt murtuneella sydämellään; "mutta rakkaus ei ole enää muodissa, runoilijat ovat sen tappaneet. He kirjoittivat siitä niin paljon, ettei kukaan siihen enää uskonut, eikä se minua ihmetytäkkään. Todellinen rakkaus kärsii ja on vaiti. Muistanpa kuinka kerran itsekin — Mutta mitäpä siitä maksaa vaivaa puhua. Runollisuus on ollutta ja mennyttä."

"Loruja!" sanoi roomalainen kynttilä, "runollisuus ei koskaan katoa. Se on aivankuin kuu, joka aina elää. Esimerkiksi sulhanen ja morsian, ne rakastavat toisiaan hyvin kiihkeästi. Minulle kertoi heistä tänä aamuna ruskea patruuna, joka sattumalta oli samassa laatikossa kuin minäkin, ja oli kuullut viimeiset uutiset hovista."

Mutta tulipyörä pudisti päätänsä.

"Runous on kuollut, runous on kuollut, runous on kuollut", hän mutisi. Hän kuului niihin ihmisiin, jotka luulevat, että kun he sanovat yhtä ja samaa asiaa oikein monta kertaa, niin se vihdoin myös muuttuu todeksi.

Äkkiä kuului terävää, kuivaa yskää, ja kaikki katsahtivat ympärilleen.

Ääni läksi pitkästä, kopean näköisestä raketista, joka oli kääritty pitkän kepin päähän. Hän yskäsi aina ennenkuin hän alkoi puhua, ikäänkuin herättääkseen huomiota.

"Hm! Hm!" hän sanoi, ja kaikki muut kuuntelivat paitsi tulipyörä, joka yhä pudisteli päätänsä ja mutisi: "Runous on kuollut."

"Järjestykseen! Järjestykseen!" huusi sähikäinen. Hänessä oli hiukan politikoitsijan vikaa, ja hän oli aina ottanut innokkaasti osaa vaaleihin, jotta hän tunsi tavanmukaiset eduskunnan lauseparret.

"Aivan kuollut", kuiskasi tulipyörä ja hän alkoi nukkua.

Niinpian kuin oli aivan hiljaista yskäsi raketti kolmannen kerran ja alkoi puhua. Hän puhui hyvin syvällä, kirkkaalla äänellä, ikäänkuin hän olisi sanellut muistelmiansa, ja katseli aina sen henkilön olan yli, jolle hän puhui. Totta tosiaan, hänellä oli hyvin hieno käytös.

"Mikä onni kuninkaan pojalle", hän huomautti, "että hän menee naimisiin juuri samana päivänä, jolloin minut lasketaan ylös ilmaan. Tosiaankin, jos täten olisi varta vasten järjestetty, niin eipä paremmin olisi voinut sattua. Mutta prinsseillä on aina hyvä onni."

"Hyvänen aika!" sanoi pieni sähikäinen. "Minä luulin aivan päinvastoin, että meidät laskettaisiin ilmaan prinssin kunniaksi."

"Ehkäpä teidät", hän vastasi; "tosiaankin, en epäile sitä yhtään, mutta minun laitani on toinen. Minä olen hyvin hieno raketti, ja minun vanhempani olivat myös hyvin hienoja. Minun äitini oli aikoinaan kaikkein enimmin ihailtu tulipyörä, ja hän tuli kuuluisaksi sulavan tanssinsa johdosta. Kun hän esiintyi julkisesti, niin hän kiersi yhdeksäntoista kertaa ympäri ennenkuin hän sammui, ja joka kerta pyörähtäessänsä hän heitti ilmaan seitsemän ruusunpunaista tähteä. Hän oli kolme ja puoli jalkaa läpimitaten ja tehty kaikkein parhaasta ruudista. Minun isäni oli raketti samoinkuin minäkin, ja ranskalaista syntyperää. Hän lensi niin korkealle, että ihmiset pelkäsivät, ettei hän koskaan palaisi takaisin. Hän palasi sittenkin, sillä hän oli ystävällinen luonteeltansa, ja laskeutuessaan alas hän suitsutti kultasadetta ympärilleen. Sanomalehdet kirjoittivat hänen esityksestään hyvin imartelevasti. Sanottiinpa häntä hallituksen sanansaattajassa kuritustaidon suurimmaksi voitoksi."

"Tulitustaidon, tulitustaidon, te tarkoitatte", sanoi bengaalituli; "minä tiedän, että se on tulitustaito, sillä minä näin sen kirjoitettuna oman koteloni kyljessä."

"Mutta minäpä sanoin kuritustaito", vastasi raketti vakavalla äänellä, ja bengaalituli oli niin häpeissänsä, että hän alkoi sättiä pientä sähikäistä, näyttääkseen hänelle, että hän vieläkin oli tärkeä henkilö.

"Minä sanoin", jatkoi raketti, "minä sanoin niin, mitä minä oikeastaan sanoin?"

"Te puhuitte itsestänne", vastasi roomalainen kynttilä.

"Tietysti; minä puhuin juuri jostakin hyvin huvittavasta aiheesta, kun minua niin raa'asti keskeytettiin. Minä vihaan raakuutta ja huonoja tapoja, sillä minä olen hyvin arkaluontoinen. Ei kukaan koko avarassa maailmassa ole yhtä arkaluontoinen kuin minä, siitä olen aivan varma."

"Mitä merkitsee arkaluontoinen ihminen?" sanoi sähikäinen roomalaiselle kynttilälle.

"Arkaluontoinen on se, joka aina astuu toisten ihmisten varpaille sen vuoksi, että hänellä itsellään on liikavarpaita", vastasi roomalainen kynttilä hiljaa kuiskaten; ja sähikäinen oli vähällä haljeta naurusta.

"Mitä te siellä nauratte?" kysyi raketti; "minä en naura."

"Minä nauran siksi, että mieleni on iloinen", vastasi sähikäinen.

"Sepä on kovin itsekäs syy", vastasi raketti harmistuneena. "Mitä oikeutta teillä on olla iloinen? Ajattelisitte muita. Tosiaankin, voisitte ajatella minua. Minä ajattelen aina itseäni, ja vaadin, että kaikki muutkin sitä tekisivät. Sitä sanotaan myötätuntoisuudeksi. Se on kaunis hyve, ja minulla on sitä suuressa määrässä. Ajatelkaahan esimerkiksi, jos minulle tapahtuisi jotakin tänä iltana, mikä onnettomuus se olisi kaikille! Prinssi ja prinsessa eivät koskaan enää tulisi onnellisiksi, koko heidän elämänsä olisi pilattu; ja kuningas, sen tiedän, ei voisi sitä kestää. Totta tosiaan, kun ajattelen omaa tärkeyttäni, niin kyyneleet aivan nousevat silmiini."

"Jos tahdotte tuottaa iloa toisille", sanoi roomalainen kynttilä, "niin on viisainta pysyä kuivana."

"Tietysti", huudahti bengaalituli, joka oli jo iloisemmalla mielellä; "senhän tavallinen järkikin ymmärtää."

"Tavallinen järki, tosiaankin!" sanoi raketti loukkaantuneena; "te unohdatte, etten minä ole yhtään tavallinen, vaan aivan erikoinen. No, tavallista järkeä voi kellä hyvänsä olla edellyttäen, että mielikuvitus kokonaan puuttuu. Mutta minulla on mielikuvitusta, sillä en koskaan näe asioita sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat; minä kuvailen ne aina aivan erilaisiksi mielessäni. Mitä nyt minun kuivanapysymiseeni tulee, niin ei täällä ole ketään, joka käsittäisi minun tunteellista luonnettani. Kaikeksi onneksi en pidä siitä lukuakaan. Ainoa mikä elämässä pitää ihmisen pystyssä on se tieto, että kaikki muut ovat äärettömän mitättömiä, ja tämä asia on aina ollut minulle hyvin selvä. Mutta ei kellään teistä ole sydäntä. Tässä te vain nauratte ja ilkamoitte, ikäänkuin prinssi ja prinsessa eivät juuri äsken olisi viettäneet häitä."

"Totta tosiaan", huudahti pieni tulipallo, "miksi emme olisi iloisia? Tämähän on kaikkein iloisin päivä, ja kun minä lennän ilmaan, niin aion kertoa siitä tähdille. Saattepa nähdä kuinka ne tuikkivat, kun kerron heille kauniista morsiamesta."

"Oi, mikä typerä elämänkatsomus!" sanoi raketti; "mutta enpä minä muuta odottanutkaan. Teissä ei ole kerrassaan mitään; te olette onttoja ja tyhjiä. Voisihan prinssi ja prinsessa asettua sellaiseen maahan asumaan, missä olisi syvä virta, ja voisihan heillä olla pieni poika, pieni vaaleakutrinen ja sinisilmäinen poika, aivan sellainen kuin prinssi itsekin on; ja voisihan hän kerta mennä ulos kävelemään hoitajansa kanssa; hoitaja nukahtaisi ehkä suuren seljapuun alle, ja silloin pikku poika voisi pudota syvään virtaan ja hukkua. Mikä hirveä onnettomuus! Ihmisparat, jos he kadottaisivat ainoan poikansa! Se on todellakin kauheaa! Sitä en koskaan voisi kestää."

"Eiväthän he ole kadottaneet ainoaa poikaansa", sanoi roomalainen kynttilä; "ei heitä ole mikään onnettomuus kohdannut."

"Enhän minä sitä sanonutkaan", vastasi raketti; "minä sanoin vain, että voisi kohdata. Jos he olisivat kadottaneet ainoan poikansa, niin ei siitä maksaisi enää puhua mitään. Minä vihaan ihmisiä, jotka surevat sitä, mikä on tapahtunut. Mutta kun ajattelen, että he mahdollisesti voisivat kadottaa ainoan poikansa, niin kiihdyn aivan kauheasti."

"Sitä te juuri teettekin!" huudahti bengaalituli. "Totta tosiaan, en tiedä toista niin kiihkomielistä ja teeskentelevää ihmistä kuin te."

"Te olette kaikkein hävyttöminen ihminen, mitä koskaan olen tavannut", sanoi raketti, "ettekä voi ymmärtää minun ystävyyttäni prinssiin."

"No, ettehän edes tunne häntä", murisi roomalainen kynttilä.

"En ole väittänytkään tuntevani häntä", vastasi raketti. "Ja uskallanpa vakuuttaa, että jos tuntisin hänet, niin en olisikaan hänen ystävänsä. On hyvin vaarallista tuntea ystäviään."

"Koettakaa mielemmin pysytellä kuivana", sanoi tulipallo. "Se on tärkein asia."

"Hyvin tärkeätä teille, sen kyllä uskon", vastasi raketti, "mutta minä itken, jos minua haluttaa"; ja hän purskahti todelliseen itkuun, ja kyyneleet vierivät pitkin hänen keppiänsä aivankuin sadepisarat ja olivat vähällä kastella kahta pientä kovakuoriaista, jotka juuri olivat päättäneet perustaa yhteisen talon ja etsivät itselleen somaa, kuivaa asuntoa.

"Onpa hänellä kovin runollinen luonne", sanoi tulipyörä, "sillä hän itkee ilman vähintäkään syytä", ja hän huokasi syvään ja ajatteli puurasiaa.

Mutta roomalainen kynttilä ja bengaalituli närkästyivät ja huusivat kimakalla äänellä: "Hullutusta! Hullutusta!" He olivat hyvin käytännöllisiä, ja jos joku asia ei ollut heille mieleen, niin he sanoivat sitä heti hullutukseksi.

Sitten kuu kohosi taivaalle ikäänkuin ihmeellinen hopeakilpi, ja tähdet alkoivat kiilua, ja linnasta kuului soiton säveliä.

Prinssi ja prinsessa johtivat tanssia. He tanssivat niin kauniisti, että korkeat, valkoiset liljat kurkistivat sisään ikkunasta ja katselivat heitä, ja suuret, punaiset unikot nyökkäsivät päätään ja löivät tahtia.

Sitten kello löi kymmenen ja yksitoista ja kaksitoista, ja kun viimeinen keskiyön lyönti oli kajahtanut, astuivat kaikki ulos penkereelle, ja kuningas lähetti hakemaan kuninkaallista ilotulittajaa.

"Antakaa ilotulituksen alkaa", sanoi kuningas, ja kuninkaallinen ilotulittaja kumarsi syvään ja astui puutarhan perälle. Hänellä oli kuusi apulaista, ja kullakin oli tulisoihtu pitkän seipään päässä.

Se vasta näytti kauniilta.

Tss! Tss! sihisi tulipyörä pyöriessään ympäri. Bum! Bum! sanoi roomalainen kynttilä. Sitten sähikäiset alkoivat tanssia ja bengaalitulet punasivat kaikki punaiseksi. "Hyvästi", huusi tulipallo lähtiessään lentoon ja sirotellessaan ympärilleen pieniä sinisiä kipinöitä. Bom! Bom! sanoivat tulilenturit, jotka olivat kovin hyvällä päällä. Kaikki muut saavuttivat erinomaisen menestyksen paitsi ihmeellinen raketti. Hän oli niin märkä itkustansa, ettei hän syttynyt lainkaan. Parasta hänessä oli ruuti, ja se oli niin kastunut kyynelistä, ettei se kelvannut mihinkään. Kaikki hänen köyhät sukulaisensa, joita hän ei koskaan puhutellut muuta kuin tiuskaten, lensivät ilmaan kuin ihmeelliset, kultaiset tulikukkaset. Koko hovi hurrasi, ja pikku prinsessa nauroi ilosta.

"He säästävät minut varmaan jotakin suurta juhlaa varten", sanoi raketti; "niin se varmaankin on", ja hän näytti vielä entistään kopeammalta.

Seuraavana päivänä työmiehet tulivat korjaamaan kaikki paikoillensa.

"Se on varmaan joku lähetystö", sanoi raketti; "minä otan heidät kaikella arvolla vastaan;" ja hän nosti nenänsä ylös ilmaan ja rypisti kulmakarvojaan, ikäänkuin hän olisi ajatellut jotakin tärkeätä asiaa. Mutta he eivät panneet häneen vähintäkään huomiota, sillä he olivat juuri poismenossa. Mutta yksi heistä huomasi hänet äkkiä. "Halloo", hän huusi, "kas tuota mokomaa rakettia!" ja hän heitti sen aidan yli ojaan.

"Mokoma raketti? Mokoma raketti?" hän sanoi pyöriessään ilmassa; "mahdotonta! Komea raketti, niinhän tuo mies sanoi. Kuuluuhan mokoma ja komea melkein samalta, ja useinpa ne merkitsevätkin aivan samaa," ja raketti kupsahti mutaan.

"Täällä ei ole hauska olla", hän huomautti, "mutta ehkä tämä on hyvinkin hieno kylpypaikka, jonne minut on lähetetty terveyttäni hoitamaan. Minun hermoni ovat hyvin huonot ja minä tarvitsen lepoa."

Sitten pieni sammakko, jolla oli kirkkaat timanttisilmät ja vihreä, täplikäs takki, ui hänen luoksensa.

"Kas vaan, uusi tulokas!" sanoi sammakko. "Mutta eipä mikään ole mudan veroista. Kun minulla vain on oja ja sadevettä, niin olen onnellinen. Luuletteko, että iltapuolella sataa? Toivoisinpa sitä kernaasti, mutta taivas on aivan sininen ja pilvetön. Mikä vahinko!"

"Hm! Hm!" sanoi raketti ja alkoi yskiä.

"Kuinka kaunis ääni teillä on!" huudahti sammakko. "Sehän on aivan kuin kurnutusta, ja kurnutushan on soinnultaan kaikkein kauneinta maailmassa. Saatte kuulla meidän lauluseuraamme illalla. Me istumme vanhassa ankkalammikossa aivan lähellä talonpoikaistaloa, ja heti kun kuu nousee, niin me aloitamme. Se kuuluu niin kauniilta, että kaikki valvovat vuoteissaan ja kuuntelevat. Totta tosiaan, eilen viimeksi kuulin emännän sanovan äidillensä, ettei hän meidän tähtemme saanut unta silmään koko yönä. Onpa se kovin mieluisaa, kun tietää olevansa niin suosittu."

"Hm! Hm!" sanoi raketti vihoissaan. Hän oli kovin pahoillaan, kun hän ei saanut suunvuoroa.

"Ihana ääni, totta tosiaan", jatkoi sammakko; "toivottavasti te tulette ankkalammikolle. Minun täytyy vartioida tyttäriäni. Minulla on kuusi kaunista tytärtä, ja minä pelkään pahasti, että hauki voisi kohdata heidät. Hän on hirveä peto, eikä arastele yhtään, vaikka hän söisi ne aamiaisekseen. Näkemiin asti; minusta oli tosiaankin hyvin hupaista keskustella teidän kanssanne."

"Onpa sekin keskustelua!" sanoi raketti. "Itse te koko ajan olette puhunut. Ei se ole keskustelua."

"Jonkun täytyy kuunnellakin", vastasi sammakko, "ja minä puhun yksin mieluimmin. Se säästää aikaa ja estää väittelyä."

"Mutta minä pidän väittelystä", sanoi raketti.

"Älkäähän toki", sanoi sammakko ystävällisesti. "Väittely on kovin alhaista, sillä hienossa seuraelämässä on kaikilla samat mielipiteet. Näkemiin asti, vielä kerran; minun tyttäreni näkyvätkin olevan tuolla", ja pikku sammakko ui pois.

"Te olette kovin hermostuttava", sanoi raketti, "ja huonosti kasvatettu. Minä vihaan ihmisiä, jotka puhuvat vain omista asioistansa, niinkuin te teette, silloin kun tahtoisi puhua itsestänsä, niinkuin minä. Sitä minä sanon itsekkäisyydeksi, ja itsekkäisyys on jotakin kovin inhottavaa, varsinkin sellaiselle luonteelle kuin minä olen, sillä kaikki tuntevat minun erinomaisen myötätuntoisuuteni muita kohtaan. Totta tosiaan, teidän pitäisi seurata minun esimerkkiäni. Parempaa esikuvaa ette voisi saada. Nyt kun teillä on siihen tilaisuutta, niin pitäisitte varanne, sillä minä lähden pian takaisin hoviin. Minua suositaan suuresti hovissa; eilen prinssi ja prinsessa viettivät häitä minun kunniakseni. Mutta tietysti te ette tiedä mitään tästä kaikesta, sillä te olette maalainen."

"Hänelle ei maksa vaivaa puhua", sanoi päivänkorento, joka istui suuren, ruskean osmankäämin latvassa; "ei maksa laisinkaan vaivaa, sillä hän on mennyt pois."

"No, se on hänen vahinkonsa, eikä minun", vastasi raketti. "En minä lakkaa puhumasta hänelle vain sen vuoksi, ettei hän viitsi kuunnella. Minä kuuntelen mielelläni omaa ääntäni. Se on minun suurimpia huvejani. Minä keskustelen usein pitkältä yksikseni, ja minä olen niin viisas, että välistä en ymmärrä sanaakaan siitä mitä sanon."

"Silloin olisi parasta jos pitäisitte luentoja viisaustieteestä", sanoi päivänkorento; ja hän levitti kauniit harsomaiset siipensä ja lensi ylös ilmaan.

"Kuinka tyhmä hän oli, kun ei jäänyt tänne!" sanoi raketti. "Olen aivan varma siitä, ettei hänellä usein ole niin hyvä tilaisuus henkeänsä kehittää. Mutta mitäpä minä siitä välitän. Sellainen nero kuin minä saa kerran vielä tunnustusta;" ja hän vajosi hiukan syvemmälle mutaan.

Hetken kuluttua suuri valkoinen ankka ui hänen luoksensa. Hänellä oli keltaiset sääret ja uimajalat ja hänen huojuvaa käyntiänsä ihailtiin suuresti.

"Kvak, kvak, kvak", hän sanoi. "Kuinka lystikkään näköinen te olette! Saanko luvan kysyä, oletteko te syntynyt tuollaisena, vai tapaturmako teidät sellaiseksi on tehnyt?"

"Kyllä sen huomaa, että te aina olette asunut maalla", sanoi raketti, "muuten te tietäisitte kuka minä olen. Mutta minä suon teille teidän typeryytenne anteeksi. Olisi paha vaatia, että muut olisivat yhtä viisaita kuin itse. Te hämmästytte varmaan suuresti, kun saatte kuulla, että minä osaan lentää ilmaan ja pudota alas kultasateena."

"Ei se minusta ole mitään merkillistä", sanoi ankka, "kun ei siitä kellekään ole hyötyä. Kas, jos te osaisitte kyntää peltoa niinkuin härkä, tai vetää rattaita kuin hevonen, tai paimentaa lampaita kuin paimenkoira, niin se olisi jotakin."

"Hyvä ystävä", sanoi raketti hyvin ylpeällä äänellä, "minä huomaan, että te kuulutte alhaisoon. Minun kaltaiseni ihminen ei tee koskaan mitään hyödyllistä. Meillä on erityisiä luonnonlahjoja, ja se on aivan riittävää. Minä en puolestani ole huvitettu minkäänlaisesta ammatista, kaikkein vähimmin sellaisista, joita te näytte suosittelevan. Minun mielestäni tosiaankin ruumiillinen työ on sopivaa vain niille, jolla ei ole mitään muuta tehtävää."

"No niin", sanoi ankka, joka rakasti rauhaa, eikä koskaan riidellyt kenenkään kanssa, "kullakin on oma makunsa. Mutta minä toivon joka tapauksessa, että te asetutte tänne asumaan."

"Ei, hyvänen aika", huudahti raketti. "Minä olen vieras täällä, hieno vieras. Minusta tämä paikka on kovin ikävä. Ei täällä ole seuraa eikä rauhaa. Täällä tosiaankin hajahtaa esikaupungilta. Minä menen takaisin hoviin, sillä minä tiedän, että minun elämäntehtäväni on herättää huomiota maailmassa."

"Minä itse aioin kerran astua julkiseen elämään", huomautti ankka; "on niin paljon, mikä kaipaisi parannusta. Eräässä kokouksessa minä nousinkin puhujalavalle, ja me teimme päätöksiä, jotka tuomitsivat kaiken sen, mistä me emme pitäneet. Mutta eivätpä ne suuresti vaikuttaneet. Nyt minä elän vain kotona ja hoidan perhettäni."

"Minä olen luotu julkista elämää varten", sanoi raketti, "samoin kaikki minun sukulaisenikin, vieläpä kaikkein halvimmatkin. Joka kerta kun me astumme esiin, herätämme me suurta huomiota. En ole vielä itse esiintynyt, mutta silloin kun sen teen, niin se vasta on kaunis näky. Mitä taas kotielämään tulee, niin siinä ihminen vanhenee kovin pian, ja ajatukset vieraantuvat korkeammista kysymyksistä."

"Ah, elämän korkeammat kysymykset, ne ovat vasta hienoja!" sanoi ankka; "tästä muistuukin mieleeni, kuinka nälkäinen minä olen"; ja hän ui alas virran mukana ja sanoi: "Kvak, kvak, kvak."

"Tulkaa takaisin! Tulkaa takaisin!" huusi raketti, "minulla on teille paljon sanomista"; mutta ankka ei ollut kuulevinansa häntä. "Sepä hyvä, että hän meni", hän sanoi itseksensä, "hän on hyvin vähälahjainen"; ja raketti vajosi vieläkin syvemmälle mutaan ja rupesi tuumimaan ihmisneron yksinäisyyttä, kun äkkiä kaksi pientä poikaa valkoisissa takeissaan juoksi alas rantaan, kantaen pataa ja risukimppua.

"Nyt lähetystö saapuu", sanoi raketti ja koetti näyttää hyvin arvokkaalta.

"Halloo!" huusi toinen pojista, "katsos tuota multaista keppiä! Mitenkä se on tänne tullut", ja hän onki raketin ylös ojasta.

"Multainen keppi!" sanoi raketti, "mahdotonta! Kultainen keppi, niinhän hän sanoi. Kultakeppi on hyvin imartelevaa. Totta tosiaan, hän luulee minua hoviherraksi."

"Pannaan se palamaan!" sanoi toinen poika, "niin vesi kiehuu pikemmin."

He panivat risut yhteen kasaan, heittivät raketin päällimmäiseksi ja sytyttivät tulen.

"Tämäpä on mainiota", huusi raketti, "he päästävät minut lentoon keskellä valoisaa päivää, niin että jokainen voi nähdä minut."

"Pannaanpas maata", sanoivat pojat, "ja kun me heräämme, niin vesi on kiehunut"; ja he heittäytyivät pitkäkseen ruohoon ja sulkivat silmänsä.

Raketti oli hyvin märkä, jotta kesti kauan ennenkuin se rupesi palamaan. Mutta vihdoin tuli tarttui siihen.

"Nyt minä lennän ilmaan!" hän huusi ja hän ojensi itsensä hyvin jäykäksi ja suoraksi. "Minä lennän tähtiäkin korkeammalle, paljoa korkeammalle kuin kuu, ja aurinkoakin korkeammalle. Totta tosiaan, minä lennän niin korkealle että —"

Ts! Ts! Ts! ja hän lensi suoraan ilmaan.

"Ihanaa!" hän huudahti. "Tällä tavalla minä lennän ikuisesti. Mikä menestys minulla oli!"

Mutta ei kukaan nähnyt häntä.

Sitten hän tunsi kummallista syyhytystä ylt'yleensä.

"Nyt minä räjähdän", hän huusi. "Minä sytytän koko maailman tuleen ja herätän niin suurta huomiota, ettei kukaan muusta puhukkaan kokonaiseen vuoteen." Ja tietysti hän räjähtikin. Rits! Rats! paukkui ruuti. Siitä ei ollut epäilystäkään.

Mutta kukaan ei kuullut, ei edes nuo pienet pojat, sillä he nukkuivat sikeästi.

Hänestä ei ollut muuta jäljellä kuin keppi, ja se putosi hanhen selkään, joka juuri käveli ojan reunalla.

"Hyvä Jumala!" huusi hanhi. "Rupeaako nyt keppejä satelemaan"; ja hän kiiruhti veteen.

"Tiesinhän sen, että herättäisin suurta huomiota", läähätti raketti ja sammui.

< Prev. Chapter  |  Next Chapter >