Read synchronized with  English  German  Russian  Spanisch 
USKOLLINEN YSTÄVÄ.  Oscar Wilde
Kirja. USKOLLINEN YSTÄVÄ.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Eräänä aamuna vanha vesirotta pisti päänsä esiin reiästänsä. Hänellä oli kirkkaat, kiiltävät silmät ja jäykät, harmaat viikset, ja hänen häntänsä oli aivankuin pitkä, musta gummipalanen. Pienet ankat uiskentelivat lammikossa, aivankuin joukko keltaisia kanarialintuja ja heidän emonsa, jolla oli aivan valkoiset höyhenet ja aitopunaiset sääret, koetti opettaa heille, miten seisotaan vedessä päällänsä.

"Te ette koskaan pääse hienoon seuraan, jollette opi seisomaan päällänne", hän sanoi heille; ja vähä-väliä hän näytti heille, miten sitä oli tehtävä. Mutta pikku ankat eivät välittäneet hänen neuvoistansa. He olivat niin pieniä, etteivät he ymmärtäneet, mitä etua ylipäänsä hyvästä seurasta voisi olla.

"Kuinka tottelemattomia lapsia!" huudahti vanha vesirotta; "he olisivat todellakin upotettavat veteen."

"Ei laisinkaan", vastasi ankka, "alku on aina vaikea, eivätkä vanhemmat voi koskaan olla kylliksi kärsivällisiä."

"Oi! minä en ymmärrä vanhempien tunteita", sanoi vesirotta. "Minä en ole perheellinen mies. Totta tosiaan, en koskaan ole ollut naimisissa, enkä aiokkaan mennä naimisiin. Rakkaus voi olla hyvinkin hyvä asia, mutta ystävyys on paljoa parempi. En tiedä todellakaan mitään koko maailmassa, joka olisi jalompaa tai harvinaisempaa kuin uskollinen ystävyys."

"Ja mitä velvollisuuksia te asetatte uskolliselle ystävyydelle?" kysyi viheriävarpunen, joka istui läheisessä pajupensaassa ja kuuli heidän keskustelunsa.

"Sitä minäkin juuri haluaisin tietää", sanoi ankka; ja hän ui lammikon toiseen päähän ja asettui seisomaan päällensä näyttääkseen lapsilleen hyvää esimerkkiä.

"Mikä tyhmä kysymys!" huudahti vesirotta. "Tietysti minä vaadin, että minun uskollinen ystäväni olisi minulle uskollinen."

"Ja millä tavalla te palkitsisitte hänen uskollisuuttansa?" sanoi pikku lintu hypähtäen hopeiselle oksalle ja räpytellen pieniä siipiään.

"Minä en ymmärrä teitä", vastasi vesirotta.

"Antakaas, kun kerron teille tästä jutun", sanoi viheriävarpunen.

"Tarkoittaako se minua?" kysyi vesirotta, "Siinä tapauksessa olen halukas sitä kuuntelemaan, sillä minä pidän hyvin paljon kertomuksista."

"Sen voi sovelluttaa teihin", vastasi viheriävarpunen; ja hän lensi alas lammikon partaalle ja alkoi kertoa juttua uskollisesta ystävästä.

"Olipa kerran", sanoi viheriävarpunen, "pieni kelpo poika, jonka nimi oli Hannu."

"Oliko hän hyvin hienoa sukua?" kysyi vesirotta.

"Ei", vastasi viheriävarpunen, "en usko, että hän oli laisinkaan hienoa sukua, mutta hänellä oli hyvä sydän ja lystikkäät, pyöreät kasvot. Hän asui pienessä mökissä aivan yksinänsä, ja joka päivä hän työskenteli puutarhassansa. Koko sillä seudulla ei ollut toista yhtä kaunista puutarhaa. Siellä kasvoi neilikoita, taskuheiniä ja leukoijia. Siellä oli punaisia ja keltaisia ruusuja, sinipunaisia krokuksia ja kultaisia, purppuran punaisia ja valkoisia orvokkeja. Kärsämöt ja krassat, meiramit ja mäkimintut, kevätesikot ja kurjenmiekat, keltanarsissit ja punaneilikat kasvoivat ja kukkivat siellä järjestänsä sen mukaan kuin kuukaudet kuluivat, ja toinen kukka tuli aina toisen sijalle, joten siellä aina oli jotakin kaunista katsottavaa ja hyvältä tuoksuvaa.

"Pikku Hannulla oli monta ystävää, mutta kaikista uskollisin oli paksu Jussi, mylläri. Rikas mylläri piti tosiaankin niin paljon pikku Hannusta, ettei hän koskaan voinut kulkea hänen puutarhansa ohi kumartumatta aidan yli ja poimimatta suuren kukkakimpun tai kourallisen hyvänhajuisia yrttejä, tai pistämättä taskunsa täyteen luumuja ja kirsikoita, jos sattui olemaan hedelmä-aika.

"'Hyvien ystävien kesken kaikki on yhteistä', oli myllärillä tapana sanoa, ja pikku Hannu nyökkäsi päätään ja hymyili ja oli hyvin mielissään ystävästä, joka ajatteli niin jalosti.

"Joskus naapurien mielestä tuntui hiukan kummalliselta, ettei rikas mylläri koskaan antanut Hannulle vastalahjoja, vaikka hänellä oli monta sataa säkkiä jauhoja myllyssään, kuusi lypsävää lehmää ja koko lauma pehmeävillaisia lampaita. Mutta Hannu ei koskaan vaivannut päätään sellaisilla ajatuksilla, eikä mikään ollut hänestä hauskempaa kuin kuulla myllärin puhuvan niin kauniisti todellisen ystävyyden epäitsekkäisyydestä.

"Niinpä pikku Hannu työskenteli puutarhassansa. Hän oli hyvin onnellinen kaiken kevättä ja kesää ja syksyä, mutta kun talvi tuli, eikä hänellä ollut kukkia eikä hedelmiä, joita hän olisi voinut myödä torilla, niin hän kärsi koko lailla vilua ja nälkää, ja useinpa hän meni levolle, vaikkei hänellä ollut illalliseksi muuta kuin kuivattuja päärynöitä ja kovia pähkinöitä. Talvella hän oli myös hyvin yksinänsä, sillä silloin ei mylläri koskaan tullut häntä tervehtimään.

"'Ei minun maksa vaivaa käydä pikku Hannua katsomassa niinkauan kuin lunta on maassa', oli myllärillä tapana sanoa vaimollensa, 'sillä kun ihmisillä on huolia, niin tulee jättää heidät rauhaan, eikä vaivata heitä käynneillänsä. Se on ainakin minun käsitykseni ystävyydestä, ja minä olen varma siitä, että olen oikeassa. Siksipä odotan kevättä ja menen sitten vasta hänen luoksensa, ja silloin hän voi antaa minulle suuren korillisen kevätesikkoja. Se tuottaa hänelle suurta iloa.'

"'Kuinka hienotunteinen sinä olet', vastasi vaimo istuessaan mukavassa nojatuolissansa iloisen takkavalkean ääressä; 'kovin hienotunteinen tosiaankin. Mikä nautinto kuulla sinun puhuvan ystävyydestä. Aivan varmaan ei pappikaan osaisi puhua kauniimmin kuin sinä, vaikka hän asuukin kolmikerroksisessa talossa ja kantaa pikkusormessaan kultaista sormusta'.

"'Mutta emmekö voisi pyytää pikku Hannua meidän luoksemme?' sanoi myllärin nuorin poika. 'Jos Hannu parka näkee nälkää, niin annan hänelle puolet lihaliemestäni, ja näytän hänelle valkoisia kaniinejani.'

"'Mikä tyhmä poika sinä olet!' huudahti mylläri; 'en todellakaan ymmärrä, mitä hyötyä siitä on, että lähetän sinut kouluun. Et näytä oppivan yhtään mitään. Jos pikku Hannu tulisi tänne ja näkisi, että meillä tuli palaa takassa, ja että meillä on hyvää lihalientä ja suuri astia täynnä punaista viiniä, niin hän voisi tulla kateelliseksi, ja kateus on hyvin paha asia, sillä se pilaa jokaisen luonteen. Minä en voi sallia, että Hannun luonne pilaantuisi. Minä olen hänen paras ystävänsä, ja minä tahdon varjella häntä, jottei hän joutuisi kiusaukseen. Ja sitä paitsi jos Hannu tulisi tänne, niin hän voisi pyytää minulta jauhoja velaksi, enkä minä voisi sitä tehdä. Jauhot on aivan eri asia kuin ystävyys, eikä niitä pidä sekoittaa yhteen. Ovathan ne aivan eri sanoja ja tarkoittavat aivan eri asioita. Jokainenhan sen voi nähdä'.

"'Kuinka hyvin sinä puhut!' sanoi myllärin vaimo kaataen itselleen lasillisen lämmintä olutta; 'minä olen jo niin uninenkin, aivankuin olisin istunut kirkossa'.

"'Monet ihmiset tekevät hyvää', vastasi mylläri, 'mutta hyvin harvat puhuvat hyvin, ja se todistaa, että puhuminen on noista molemmista asioista vaikeampaa ja myös paljoa hienompaa'; ja mylläri katsoi ankarasti pöydän yli pieneen poikaansa, joka häpesi niin kovasti, että hän painoi päänsä alas ja punastui, ja kyyneleet tippuivat hänen teekuppiinsa. Mutta olihan hän niin pieni, että teidän tulee antaa hänelle anteeksi."

"Tähänkö juttu loppui?" kysyi vesirotta.

"Tietysti ei", vastasi viheriävarpunen, "se on vasta alku."

"Sitten te olette aivan aikanne jäljessä", sanoi vesirotta. "Kaikki hyvät kertojat alkavat nykyään lopusta, kertovat sitten alun ja lopettavat keskikohdalla. Se on uusi tapa. Minä kuulin kaiken tuon pari päivää sitten eräältä arvostelijalta, joka käveli lammikon reunalla erään nuoren miehen seurassa. Hän puhui hyvin pitkältä tästä asiasta, ja hän oli aivan varmaan oikeassa, sillä hänellä oli siniset silmälasit ja kalju pää, ja joka kerta kun nuori mies teki jonkun huomautuksen, niin hän aina vastasi 'Pyh!' Mutta olkaa hyvä ja jatkakaa kertomustanne. Minä pidän hyvin paljon mylläristä. Minulla on itsellänikin paljon kauniita tunteita, ja sen vuoksi me niin hyvin ymmärrämme toisiamme."

"No niin", sanoi viheriävarpunen hyppien toiselta jalalta toiselle, "niinpian kuin talvi oli kulunut ja kevätesikkojen kellertävät tähdet alkoivat aueta, sanoi mylläri vaimollensa, että hän aikoi mennä pikku Hannun luo.

"'Oletpa sinä hyväsydäminen!' huudahti hänen vaimonsa; 'aina sinä vain muita ajattelet. Mutta älähän unohda ottaa suurta koria mukanasi kukkia varten'.

"Mylläri kiinnitti tuulimyllynsä siivet kiinni vahvalla rautaketjulla ja astui mäkeä alas kori käsivarrella.

"'Hyvää huomenta pikku Hannu', sanoi mylläri.

"'Hyvää huomenta', sanoi Hannu nojautuen lapioonsa ja nauroi niin, että suu ulottui toisesta korvasta toiseen.

"'Kuinka sinä olet jaksanut kaiken talvea?' sanoi mylläri.

"'Oi', sanoi Hannu, 'kuinka ystävällinen sinä olet, kun kysyt. Olihan talvi hiukan vaikea, mutta nyt on kevät tullut, ja minä olen niin iloinen, sillä kaikki kukkani kasvavat hyvin!'

"'Me puhuimme sinusta usein talvella, Hannu', sanoi mylläri, 'ja tuumimme mitenkähän sinä tulit toimeen'.

"'Sepä vasta oli ystävällistä', sanoi Hannu. 'Minä puolittain jo pelkäsin, että olitte unohtaneet minut'.

"'Hannu, sinä ihmetytät minua', sanoi mylläri; 'ystävyyttä ei koskaan unohdeta. Sehän siinä juuri on niin ihmeellistä, mutta minäpä luulen, ettet sinä ymmärrä elämän runollisuutta. Kuinka kauniit sinun kevätesikkosi ovat, kesken kaikkea!'

"'Ne ovat ihmeen suloisia', sanoi Hannu, 'ja mikä onni, että niitä on niin paljon. Aion viedä ne torille ja myödä ne pormestarin tyttärelle, ja sitten saan rahaa, millä lunastan takaisin kottikärryni'.

"'Lunastat takaisin kottikärrysi? Ethän tarkoittane, että olisit myönyt ne? Kuinka typerää se olisi ollut!'

"'No niin', sanoi Hannu, 'se oli aivan välttämätöntä. Katsos, minun oli kovin vaikea tulla toimeen talvella, eikä minulla ollut rahaa, millä olisin edes leipää ostanut. Siksipä möin ensin hopeanapit pyhätakistani ja sitten hopeavitjani ja suuren piippuni, ja vihdoin möin kottikärrynikin. Mutta nyt minä ostan ne kaikki takaisin'.

"'Kuules, Hannu', sanoi mylläri, 'minä annan sinulle kottikärryt. Eivät ne ole hyvässä kunnossa; toinen laita on haljennut ja pyöränpuolat ovat hiukan epäkunnossa. Mutta sittenkin minä lahjoitan ne sinulle. Minä tiedän olevani hyvin jalomielinen, ja moni pitäisi minua aivan hulluna, kun luovun niistä, mutta minä en olekkaan niinkuin muut ihmiset. Minun mielestäni jalomielisyys on tärkeintä ystävyydessä, ja sitäpaitsi on minulla itselläni uudet kottikärryt. Niin, ole huoleti, minä annan sinulle kottikärryni.'

"'Tosiaankin, oletpa sinä jalomielinen', sanoi pikku Hannu, ja hänen lystikkäät, pyöreät kasvonsa loistivat ilosta. 'Kyllä minä ne helposti korjaan, sillä minulla on lautapalanenkin kotona'.

"'Lautapalanenko!' sanoi mylläri; 'sitähän minä juuri tarvitsisin korjatakseni ladon kattoa. Siinä on suuri reikä, ja vilja tulee aivan kosteaksi, jollen korjaa sitä. Kuinka hyvä, että puhuit siitä! Ihan ihmeellistä, miten hyvää tekoa seuraa aina toinenkin. Minä olen antanut sinulle kottikärryni, ja nyt sinä annat minulle lautasi. Tietysti kottikärryt ovat paljoa arvokkaammat kuin lauta, mutta todellinen ystävä ei koskaan laske sillä tavalla. Anna se minulle heti paikalla, ja minä annan vielä tänään korjata latoni'.

"'Tietysti', sanoi pikku Hannu, juoksi liiteriin ja veti laudan esiin.

"'Ei tämä laudanpala pitkä ole', sanoi mylläri katsellen sitä, 'ja pelkäänpä, että kun minä olen korjannut ladon katon, niin siitä ei jää sinulle kottikärryjen korjausta varten; mutta minkäs minä sille mahdan. Ja kun minä nyt olen antanut sinulle kottikärryt, niin sinä varmaan annat minulle hiukan kukkia. Tässä on kori ja muista täyttää se aivan täyteen.'

"'Aivan täyteenkö?' sanoi pikku Hannu hiukan alakuloisesti, sillä kori oli todellakin hyvin suuri, ja jos hän täyttäisi sen, niin ei jäisikään mitään jäljelle myömistä varten, ja hän oli hyvin halukas saamaan hopeanappinsa takaisin.

"'No', sanoi mylläri, 'kun minä annoin sinulle kottikärryt, niin eipä minusta ole liikaa, jos saan sinulta muutamia kukkia. Ehkäpä olen väärässä, mutta minä luulin, että ystävyys, todellinen ystävyys, olisi vapaa kaikesta itsekkäisyydestä.'

"'Rakas ystäväni, paras ystäväni', huudahti pikku Hannu, 'sinä saat kaikki kukkaset puutarhastani. Sinun mielipiteesi ovat minulle paljoa rakkaammat kuin hopeanappini;' ja kiiresti hän poimi kaikki kevätesikkonsa ja täytti niillä myllärin korin.

"'Hyvästi, pikku Hannu', sanoi mylläri astuessaan mäkeä ylös lauta olkapäällään ja suuri kori kädessään.

"'Hyvästi', sanoi pikku Hannu ja hän jatkoi iloisesti ojankaivuutaan, sillä hän oli niin mielissään kottikärryistä.

"Seuraavana päivänä hän paraillaan kiinnitti köynnöskuusamaa ovensa edustalla, kun hän kuuli myllärin äänen tienvierestä. Hän hyppäsi alas tikapuilta ja juoksi puutarhaan, katsellen aitauksen yli.

"Siinä mylläri seisoi suuri jauhosäkki selässä.

"'Rakas, pikku Hannu', sanoi mylläri, 'viitsisitkö sinä viedä tämän jauhosäkin torille?'

"'Oi, olen hyvin pahoillani', sanoi Hannu, 'mutta minulla on kovin paljon puuhaa tänään. Köynnöskasvit ovat kiinnitettävät ylös ja kaikki kukat kasteltavat ja heinä niitettävä.'

"'No', sanoi mylläri, 'oletpa sinä epäystävällinen kun kiellät, vaikka minä annan sinulle kottikärryt'.

"'Oi, älä sano sitä', huudahti pikku Hannu, 'en minä mistään hinnasta maailmassa tahtoisi olla sinulle epäystävällinen'; ja hän juoksi sisään ottamaan lakkiansa ja läksi matkaan suuri säkki selässään.

"Päivä oli kovin kuuma ja tie hirveän tomuinen, ja ennenkuin Hannu oli ehtinyt kymmenennen kilometritolpan kohdalle, oli hän niin väsynyt, että hänen täytyi istahtaa maahan ja levätä. Hän kulki kuitenkin rohkealla mielellä eteenpäin, ja vihdoin hän saapui torille. Odotettuaan siellä jonkun aikaa hän sai jauhosäkin myödyksi hyvästä hinnasta, ja sitten hän palasi heti kotiin, sillä hän pelkäsi muuten illan käyvän kovin myöhäiseksi, ja kohtaavansa ehkä rosvoja tiellä.

"'Tämä on ollut raskas päivä', puheli pikku Hannu itseksensä mennessään makuulle, 'mutta olen kuitenkin iloinen, että suostuin myllärin pyyntöön, sillä hän on minun paras ystäväni, ja sitäpaitsi hän antaa minulle kottikärryt.'

"Varhain seuraavana aamuna mylläri tuli hakemaan rahaa, jonka Hannu oli saanut jauhosäkistä, mutta poika oli niin väsynyt, että hän makasi yhä vuoteessaan.

"''Totta tosiaan', sanoi mylläri, 'oletpa sinä kovin laiska. Pitäisihän sinun tehdä ahkerammin työtä, kun minä aion antaa sinulle kottikärryt. Laiskuus on suuri synti, enkä tahtoisi että kukaan minun ystävistäni olisi laiska tai kuhnustelija. Älä ole pahoillasi, vaikka puhun näin suoraan sinulle. Tietysti en sitä tekisi, jollen olisi ystäväsi. Mutta mitä hyötyä on ystävyydestä, jollei voi puhua asiat suoraan? Jokainen voi imarrella ja mielistellä, mutta todellinen ystävä puhuu aina ikäviä asioita, eikä arastele tuottaa toiselle pahaa mieltä. Totta tosiaan, todellinen ystävä tekee sen mielelläänkin, sillä hän tietää tekevänsä sillä hyvää.'

"'Olen kovin pahoillani', sanoi pikku Hannu hieroen silmiään ja vetäen yömyssyn päästään, mutta minä olin niin väsynyt, että aioin loikoa hetken aikaa vielä vuoteessa ja kuunnella lintujen laulua. Tiedätkö, minä teen aina paremmin työtä, kun olen kuunnellut lintujen laulua.'

"'Sepä hyvä', sanoi mylläri taputtaen pikku Hannua poskelle, 'sillä minä tahtoisin, että tulisit meille niin pian kuin olet pukeutunut, ja korjaisit ladon kattoa.'

"Hannu parka olisi tahtonut tehdä työtä puutarhassansa, sillä hänen kukkansa eivät olleet saaneet vettä kahteen päivään, mutta hän ei tahtonut kieltää mylläriltäkään apuansa, tämä kun oli hänen hyvä ystävänsä.

"'Olisinko sinun mielestäsi kovin epäystävällinen, jos sanoisin etten jouda?' hän kysyi aralla äänellä.

"'No', vastasi mylläri, 'eipä voi sanoa minun vaativan sinulta liian paljon, koska aikomukseni on antaa sinulle kottikärryt; mutta tietysti, jos et huoli tulla, niin teen sen itse.'

"'Oi! Ei mitenkään', huudahti pikku Hannu; ja hän hyppäsi ylös vuoteeltaan, puki vaatteet ylleen ja läksi ladolle.

"Hän teki siellä työtä kaiken päivää aina auringonlaskuun saakka, ja illalla mylläri tuli katsomaan, miten hänen työnsä sujui.

"Joko olet korjannut reiän katossa, pikku Hannu?' huusi mylläri iloisella äänellä.

"'Nyt se on tehty', vastasi poika laskeutuen alas tikapuilta.

"'Oi!' sanoi mylläri, 'ei mikään työ ole niin hauskaa kuin se, minkä toiselle tekee'.

"'Mikä ilo saada kuulla sinun puhuvan', vastasi pikku Hannu istahtaen maahan ja pyyhkien otsaansa, 'suuri ilo tosiaankin. Mutta pelkäänpä, etten minä koskaan voi saada niin kauniita ajatuksia kuin sinulla on.'

"'Kyllä sinäkin niitä saat', sanoi mylläri, 'mutta sinun täytyy koettaa parastasi. Toistaiseksi sinä ymmärrät vain käytännössä ystävyyttä; myöhemmin opit myös ymmärtämään sen tietopuolen.'

"'Luuletko sitä todellakin?'kysyi pikku Hannu.

"'En epäile sitä yhtään', vastasi mylläri, 'mutta nyt kun olet korjannut katon, niin voisit mennä kotiin lepäämään, sillä huomenna tahtoisin lähettää sinut viemään lampaani vuorelle.'

"Pikku Hannu parka ei uskaltanut sanoa tähän mitään, ja varhain seuraavana aamuna mylläri toi lampaansa Hannun mökille, ja tämä läksi niiden kanssa ylös vuorelle. Koko päivä kului häneltä meno- ja tulomatkaan; ja kun hän palasi takaisin, niin hän oli niin väsynyt, että hän nukahti tuoliinsa, eikä herännyt ennenkuin kirkkaalla päivällä.

"Kuinka hauskasti minulta aika nyt kuluu puutarhassani', hän sanoi ja lähti heti työhön.

"Mutta eipä hänellä koskaan ollut aikaa hoitaa kukkiansa, sillä hänen ystävänsä, mylläri, tuli alituisesti ja lähetti hänet milloin asioille, milloin pyysi häntä työhön taloonsa. Pikku Hannu oli joskus hyvin alakuloisella mielellä, sillä hän pelkäsi kukkien luulevan, että hän oli unohtanut heidät kokonaan. Mutta hän lohdutti itseään sillä ajatuksella, että mylläri oli hänen paras ystävänsä. 'Sitäpaitsi', oli hänellä tapana ajatella, 'antaahan hän minulle kottikärryt, ja senhän hän tekee vain jalomielisyydestä'.

"Siten pikku Hannu teki työtä myllärille, ja mylläri puhui kaikenlaista kaunista ystävyydestä, jonka Hannu merkitsi muistikirjaansa ja luki sitä sitten öisin, sillä hän oli ahkera oppimaan.

"Sattuipa nyt eräänä iltana, kun pikku Hannu istui uunin ääressä, että ovelta kuului kovaa kolkutusta. Yö oli kovin myrskyinen, tuuli puhalsi ja vinkui mökin ympärillä niin kauheasti, että Hannu luuli kolkutusta ensin vain myrskyksi. Mutta kolkutus uudistui jälleen ja vieläpä kolmannen kerran entistään kovemmin.

"'Varmaan joku matkustaja raukka', ajatteli pikku Hannu ja juoksi ovelle.

"Siinä mylläri seisoi lyhty toisessa ja suuri keppi toisessa kädessä.

"'Rakas pikku Hannu', huusi mylläri, 'olen suuressa tuskassa. Pikku poikani putosi alas tikapuilta ja loukkasi itseään, ja minä olen menossa hakemaan lääkäriä. Mutta hän asuu niin kaukana, ja ilma on niin paha, ja siksipä juolahti mieleeni, että olisi paljoa parempi, jos sinä menisit minun sijastani. Tiedäthän, että aion antaa sinulle kottikärryt, ja siksi on aivan kohtuullista, että teet myös jotakin minulle.'

"Tietysti', sanoi pikku Hannu, 'olen oikein iloinen, että tulit minun luokseni, ja minä lähden heti paikalla matkaan. Mutta lainaa minulle lyhtysi, sillä yö on niin pimeä, että helposti voisin pudota ojaan.'

"'Olen hyvin pahoillani', vastasi mylläri, 'mutta tämä on aivan uusi lyhty, ja olisipa suuri vahinko, jos se vahingoittuisi'.

"'No, tulenhan minä toimeen ilman sitäkin', sanoi pikku Hannu ja hän otti esille turkkinsa ja lämpimän punaisen lakkinsa ja kääri liinan kaulaansa ja läksi matkaan.

"Myrsky oli hirveä. Yö oli niin pimeä, että pikku Hannu vaivoin saattoi eteensä nähdä, ja tuuli niin kovasti, että hänen oli vaikea pystyssä pysyä. Mutta hän kulki rohkealla mielellä, ja astuttuaan kolme tuntia, hän saapui tohtorin talolle ja kolkutti ovelle.

"'Kuka siellä?' huusi tohtori pistäen päänsä makuuhuoneensa ikkunasta ulos.

"'Pikku Hannu, tohtori'.

"'Mitä sinä tahdot, pikku Hannu?'

"'Myllärinpoika on pudonnut alas tikapuilta ja loukannut itseänsä, ja mylläri pyytää teitä heti saapumaan hänen luoksensa.'

"'Hyvä on!' sanoi tohtori. Ja hän käski satuloida hevosensa ja tuoda suuret saappaansa ja lyhdyn, ja sitten hän tuli alas ja ratsasti myllärin taloa kohti. Mutta pikku Hannu astui hitaasti hänen jäljissänsä.

"Mutta myrsky yhä yltyi ja sade tulvaili maahan, eikä pikku Hannu voinut nähdä minne hän astui, eikä jaksanut myöskään pysyä hevosen rinnalla. Vihdoin hän eksyi, ja joutui keskelle nummea, jossa oli hyvin vaarallista kulkea, sillä se oli täynnä syviä koloja, ja tuollaiseen koloon pikku Hannu parka hukkui. Muutamat vuohenpaimenet löysivät seuraavana päivänä hänen ruumiinsa, joka uiskenteli suuressa vesilätäkössä, ja toivat hänet mökkiinsä.

"Kaikki ihmiset saapuivat pikku Hannun hautajaisiin, sillä kaikki pitivät hänestä, ja mylläri oli ensimäinen surusaatossa.

"'Koska minä olin hänen paras ystävänsä', sanoi mylläri, 'niin on aivan kohtuullista, että minä saan parhaan paikan;' hän astui surusaaton etunenässä pitkässä, mustassa takissansa, ja pyyhki vähä-väliä silmiään suurella nenäliinallansa.

"'Me kaipaamme kaikki pikku Hannua', sanoi seppä, kun hautajaiset olivat ohitse ja he istuivat kaikki mukavasti ravintolassa juoden höystettyä viiniä ja syöden makeita leivoksia.

"'Minä varsinkin kaipaan häntä', vastasi mylläri; 'olinhan jo melkein antanut hänelle kottikärryni, enkä tosiaankaan nyt tiedä, mitä niillä tehdä. Ne ovat minulla kotona vain tiellä, ja ne ovat niin huonossa kunnossakin, etten voisi saada niistä yhtään mitään, jos ne möisin. Toisten varon, etten anna mitään muille. Jalomielisyydestä on vain itsellä vastusta.'"

"Entä sitten?" sanoi vesirotta pitkän vaitiolon jälkeen.

"Siihen se loppui", sanoi viheriävarpunen.

"Mutta kuinka myllärin sitten kävi?" kysyi vesirotta.

"Oi! sitä minä en tosiaankaan tiedä", vastasi viheriävarpunen; "enkä minä pidä sillä lukuakaan."

"On aivan selvää, että te ette ole myötätuntoinen luonteeltanne", sanoi vesirotta.

"Minäpä luulen, että te ette ymmärrä tämän kertomuksen tarkoitusta", huomautti viheriävarpunen.

"Mitä minä en ymmärrä?" huusi vesirotta.

"Sen tarkoitusta."

"Tahdotteko väittää, että kertomuksella olisi erityinen tarkoituksensa?"

"Tietysti", sanoi viheriävarpunen.

"Vai todellakin", sanoi vesirotta suutuksissaan, "sen olisitte saanut sanoa minulle ennenkuin aloititte kertoa. Jos sen olisitte tehnyt, niin minä olisin sanonut 'Pyh', aivan kuin tuo arvostelijakin. Mutta voinhan sen sanoa vieläkin." Ja sitten hän huusi "Pyh" kimakalla äänellä, heilautti häntäänsä ja katosi koloonsa.

"Mitä te pidätte vesirotasta?" kysyi ankka, joka tuli soutaen hetken kuluttua. "Onhan hänellä hyvät puolensa, mutta minulla on nyt kerran äidin tunteet, ja joka kerta kun näen vanhanpojan, nousee kyyneleitä silmiini."

"Pelkäänpä, että pahoitin hänen mieltänsä", vastasi viheriävarpunen.
"Sillä minä kerroin hänelle jutun, jolla oli erityinen tarkoitus."

"Ah, se on aina hyvin vaarallista", sanoi ankka.

Ja minä olen yhtä mieltä hänen kanssansa.

< Prev. Chapter  |  Next Chapter >