Read synchronized with  English  French  German  Russian 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

He viipyvät vielä, kostajat syntymämaan.

Gray.

Metsästäjän varoitushuuto ei suotta kajahtanut. Äsken kuvatun kuolemanottelun kestäessä ei putousten kohinaan sekaantunut ainoakaan inhimillinen ääni. Taistelun tuloksen odottaminen näytti pitäneen villit molemmilla rannoilla henkeäsalpaavassa jännityksessä, ja toisaalta kahakoivain nopeat liikkeet ja alituiset asemanvaihdokset ehdottomasti estivät ampumisen, joka olisi voinut käydä yhtä vaaralliseksi niin ystävälle kuin vihollisellekin. Mutta heti kun ottelu oli ratkaistu, pääsi ilmoille niin hurja ja julma huuto kuin vain raivoavaa kostoa janoavat intohimot voivat laskea keuhkoistaan. Sitä seurasivat pyssyjen äkilliset leimahdukset, ja niiden lyijylähettejä satoi satamalla kalliolle, ikäänkuin ryntääjät olisivat tahtoneet kohdistaa kaiken voimattoman raivonsa tuon tuhoisan taistelun tunnottomaan näyttämöön.

Chingachgook, joka järkähtämättömän tyynenä oli pysynyt paikoillaan koko tappelun ajan, vastaili tuleen taukoamatta, mutta harkiten. Kun Unkasin voitonhuuto ehätti hänen korviinsa, kohotti tyytyväinen isä ilmoille vastauskiljahduksen, minkä jälkeen hänen ahkera luikkunsa ilmoitti hänen yhä vartioivan asemaansa väsymättömän valppaasti. Tällä tavoin minuutit kiitivät nopeasti kuin ajatus, piirittäväin pyssyjen vain joskus puhjetessa räiskyviin yhteislaukauksiin, toisinaan taas epäsäännöllisesti silloin tällöin pamahtaen. Vaikka piiritettyjen ympärillä kallioille, puihin ja pensaihin läiskähteli sadoittain repiviä ja uurtelevia luoteja, oli heidän suojansa kuitenkin niin hyvä ja he pysyivät siinä niin suojattuina, että tähän asti oli David ainoa, joka oli vahingoittunut heidän pienestä parvestaan.

"Antaa heidän vain polttaa ruutinsa", virkkoi aina yhtä rauhallinen metsästäjä, kun kuula kuulan jälkeen viuhahti sen paikan yli, missä hän oli niin hyvässä turvassa. "Tästäpä tulee oikein hauska lyijynkeruu, kun pommitus on ohi, ja minä luulen hornanhenkien sentään leikkiin väsyvän ennen kuin nämä vanhat kalliot huutavat armoa! Unkas poikaseni, sinä tuhlaat suotta jyviäsi lataamalla liian voimakkaasti, eikä töytäävä pyssy koskaan lennätä varmaa luotia. Minä käskin sinun napsauttaa loikkivaa pakanaa valkoisen maaliviivan alapuolelle, mutta jos kuulasi lähtiessään erehtyi hiuskarvankaan verran, sattui luoti osumaan erehdyksestä juuri kaksi tuumaa sen yläpuolelle. Henki asuu mingossa matalalla, ja ihmisrakkaus käskee meitä tekemään pikaisen lopun näistä käärmeensikiöistä."

Tyyni hymy valaisi nuoren mohikaanin ylpeitä piirteitä, ilmaisten hänen ymmärtävän yhtä hyvin toisen englanninkielisen puheen kuin sen tarkoituksenkin; mutta hän ei millään tavoin puolustellut itseään.

"Minä en salli teidän syyttävän Unkasia harkinnan tai taidon puutteesta", sanoi Duncan. "Hän pelasti henkeni mitä kylmäverisimmällä ja sukkelimmalla tavalla ja sai minusta ystävän, jota ei tarvitse koskaan muistuttaa kiitollisuudenvelasta."

Unkas kohosi ja ojensi kätensä Heywardille. Tämän ystävyydenvahvistuksen aikana vaihtoivat nuo kaksi nuorta miestä ymmärtävän katseen, joka sai Duncanin kokonaan unohtamaan villin liittolaisensa rodun ja aseman. Sillä välin Haukansilmä, joka katseli tätä nuorekasta tunteenpurkausta kylmin, mutta silti suosiollisin silmin, teki seuraavan huomautuksen:

"Elämä on velka, johon ystävät usein joutuvat toinen toisillensa erämaassa. Uskallanpa sanoa suorittaneeni Unkasille saman palveluksen useita kertoja tätä ennen, ja minä muistan vallan hyvin hänen seisseen viiteen eri otteeseen minun ja kuoleman välillä: kolme kertaa mingoja vastaan taisteltaessa, kerran Horikanin poikki kuljettaessa, ja…"

"Tuo luoti oli tavallista paremmin tähdätty!" huudahti Duncan säpsähtäen tahtomattaan, kun kuula voimakkaasti kimmahti aivan hänen vierestään kalliosta.

Haukansilmä otti käteensä tuon muodottoman metallipalan ja ravisti päätänsä sitä tutkiessaan ja sanoessaan: "Sivulta ammuttu lyijy ei koskaan litisty eikä ohene niinkuin tämä! Jos se olisi pudonnut pilvistä, saattaa sen kyllä ymmärtää!"

Samassa kohosi Unkasin pyssy hiljaa taivasta kohden ja suuntasi sillä toverien silmät kohtaan, joka heti selvitti salaisuuden. Kääkkyräinen tammi kasvoi virran oikealla rannalla melkein vastapäätä heidän asemaansa ja etsiessään vapaata kasvualaa se oli kallistunut niin paljon eteenpäin, että sen korkeimmat oksat riippuivat juoksevan joenhaaran yläpuolella. Latvalehtiin, jotka niukasti verhosivat käyriä, kääpiömäisiä oksia, oli muuan villi kätkeytynyt, osa ruumiista puun rungon takana peitossa, osa näkyvissä kurkottavassa asennossa tähyilemässä salakavalan laukauksen seurauksia.

"Nuo paholaiset kiipeävät vaikka taivaaseen syöstäkseen meidät turmioon", virkkoi Haukansilmä. "Pidä häntä silmällä, poika, siksi kunnes minä saan 'Hirventappajan' kuntoon, sitten hätyytämme häntä molemmilta puolilta puuta yht'aikaa."

Unkas viivytti laukaustaan siksi, kunnes metsästäjä lausui komentosanan. Pyssyt leimahtivat, tammen lehtiä ja kaarnaa lensi ilmaan tuulen vietäväksi, mutta intiaani vastasi heidän hyökkäykseensä ivallisesti nauraen ja lähetti heille toisen kuulan, joka sieppasi lakin Haukansilmän päästä. Jälleen räjähti hurja huuto metsästä ja lyijysade viuhahteli piiritettyjen päiden yläpuolella, ikäänkuin olisi tahdottu visusti pidättää heidät paikalla, missä he olivat jatkuvasti puuhun kiivenneen soturin maalitauluna.

"Tässä on pantava tuumat tukkoon!" sanoi metsästäjä katsellen levottomana ympärilleen. "Unkas, kutsu isäsi tänne ylös; me tarvitsemme kaikkia aseita pudottaaksemme tuon ovelan roiston orreltaan."

Merkinanto tapahtui nopeasti, ja ennenkuin Haukansilmä oli uudelleen ladannut pyssynsä, oli Chingachgook heidän luonaan. Kun hänen poikansa osoitti tälle kokeneelle soturille vihollisen uhkaavaa ampumapaikkaa, pääsi tavanmukainen "hugh!"-huudahdus isän huulilta, mutta sen jälkeen ei hän enää osoittanut pienimmälläkään tavalla hämmästystä tai levottomuutta. Haukansilmä ja mohikaanit keskustelivat hetkisen vakavasti delavarinkielellä, ja sitten kävi kukin rauhallisesti paikalleen toteuttamaan suunnitelmaa, jonka he olivat nopeasti miettineet.

Ilmitulostaan asti oli tammeen kätkeytynyt soturi pitänyt yllä kiivasta, vaikka tuloksetonta tulta. Sitäpaitsi häiritsi vihollisten herkeämätön valppaus hänen tähtäystään, sillä heidän pyssynsä olivat aina uhkaamassa sitä puolta hänen ruumistaan, joka sattui paljastumaan. Mutta hänen kuulansa vinkuivat kyyristelevien ohi. Heywardin vaatteet saivat silmiinpistävien väriensä takia reiän toisensa jälkeen, ja kerran jo pirskahti vertakin hänen lievästi haavoittuneesta käsivarrestaan.

Vihollistensa epäonnistumisen rohkaisemana huroni yritti vihdoin tähdätä paremmin ja tuhoisammin. Mohikaanien valppaat silmät näkivät hänen varomattomasti paljastettujen alaraajojensa muodostaman tumman viivan ohuen lehtiverhon läpi, kolme, neljä tuumaa puun rungosta. Heidän pyssynsä pamahtivat yht'aikaa, ja kumartuessaan kouraisemaan haavoittunutta jalkaansa villi paljasti jälleen osan ruumiistaan. Nopeana kuin ajatus Haukansilmä käytti tätä etua hyväkseen ja laukaisi murha-aseensa tammen latvaa kohti. Lehdet heilahtelivat tiuhaan, vaarallinen pyssy putosi yläilmoista, ja muutamia hetkiä turhaan rimpuiltuaan näkyi villin ruumis roikkuvan ilmassa, villin epätoivoisesti pitäessä kiinni rosoisesta, paljaasta oksasta.

"Ampukaa häneen vielä armolaukaus!" Duncan huusi kauhistuneena kääntäen silmänsä pois lähimmäisensä hirvittävän tilan näkemisestä.

"Ei jyvääkään!" vastasi paatunut Haukansilmä. "Hänen kuolemansa on varma, eikä meillä ole tosiaankaan liikaa ruutia, sillä intiaanitappelut voivat kestää joskus päiväkausia. Kysymyksessä ovat joko heidän päänahkansa tai meidän! Ja Jumala, joka on meidät luonut, on myöskin antanut meille aivan erinomaisen halun säilyttää päälakemme nahka paikoillaan!"

Tätä jyrkkää ja järkähtämätöntä oppia vastaan ei ollut paljoa sanomista, etenkin kun sitä tukivat niin ilmeiset syyt. Metsästä kuuluneen kirkunan jälleen herjettyä laimeni laukausten vaihtokin, ja kaikkien, niin ystäväin kuin vihollisten silmät olivat kiintyneet tuon maan ja taivaan välillä sätkivän onnettoman raukan toivottomaan tilaan. Ruumis heilui ilmanvirtausten mukaan, ja vaikkei pienintäkään valitusta eikä ähkäystä päässyt uhrin huulilta, hän heitti joskus julmistuneen katseen vihollisiinsa, ja välimatkasta huolimatta saattoi nähdä kuolevan ihmisen epätoivon merkit hänen mustissa piirteissään. Kolme eri kertaa metsästäjä kohotti pyssynsä säälin valtaamana ja yhtä monta kertaa hän laski sen jälleen hiljaa alas, kun viisaus oli voittanut hänen jalon aikomuksensa. Vihdoin hellitti huronin toinen käsi otteensa ja retkahti menehtyneenä sivulle. Sitten seurasi toivoton ja tulokseton yritys tavoittaa oksaa uudelleen, ja silmänräpäyksen ajan näkyi villi hurjasti hamuilevan tyhjää ilmaa. Salamaa nopeammin pamahti Haukansilmän pyssy. Uhrin jäsenet vavahtivat ja vetäytyivät koukkuun, pää painui rinnalle, ja ruumis putosi hyrskyävään virtaan raskaasti kuin lyijy, ja sitten alati virtaava vesi imaisi hänet nieluunsa ja onneton huroni oli ikipäiviksi häipynyt jäljettömiin.

Tätä merkitsevää voittoa ei seurannutkaan riemuhuuto, ja mohikaanitkin katsahtivat toisiinsa äänettömän kauhun vallassa. Yksi ainoa kirkaisu kuului metsästä, ja sitten oli kaikki jälleen hiljaista. Haukansilmä yksinään näytti noudattaneen kylmän järjen neuvoa tässä tilaisuudessa, pudisti päätään hetkelliselle heikkoudelleen, jopa lausui tyytymättömyytensä ilmikin.

"Siinä meni viimeinen panos ruutisarvestani ja viimeinen kuula pussistani, ja se oli kerrassaan poikamainen teko!" hän harmitteli; "mitä sillä väliä, tapasiko hän putouksen kalliot elävänä tai kuolleena, tunto olisi joka tapauksessa pian loppunut! Unkas poikaseni, käväise veneellä hakemassa se iso ruutisarvi; siinä on kaikki ruuti, mitä meillä on jäljellä, ja me tulemme tarvitsemaan sen viimeiseen jyvään, mikäli oikein ymmärrän mingon luontoa."

Nuori mohikaani totteli, ja metsästäjä jäi yhä tyhmyyttään päivitellen kääntämään nurin tyhjän kuulapussinsa ja pudistelemaan viimeisiä jyväsiä sarvesta. Tästä surullisiin tuloksiin johtavasta tarkastelusta herätti hänet kuitenkin pian Unkasin äänekäs, kimakka huuto, joka kuului jopa tottumattoman Duncaninkin korvissa kuin jonkin uuden ja odottamattoman onnettomuuden enteeltä. Ajatellen luolaan kätkemäänsä kallista aarretta nuori mies syöksähti pystyyn vähääkään välittämättä vaarasta, joka häntä uhkasi niin varomattomasti asettuessaan vihollisten maalitauluksi. Kuin yhteisestä sopimuksesta toverit noudattivat hänen esimerkkiään ja yhdessä he kaikki ryntäsivät solaa alas turvalliseen rotkoon niin nopeasti, ettei vihollisten harva tuli kyennyt saamaan mitään vahinkoa aikaan. Outo huudahdus oli kutsunut sisarukset ja haavoittuneen Davidinkin ulos piilopaikasta, ja koko seurue huomasi heti ensi silmäyksellä, millainen onnettomuus oli saattanut heidän nuoren intiaanisuojelijansakin koetellun tyyneyden suunniltaan.

Vähän matkan päässä kalliosta näkyi heidän pieni veneensä uivan poikki pyörteiden kohti virran kiivasta keskijuoksua tavalla, joka selvästi ilmaisi jonkin salaisen voiman ohjaavan sen kulkua. Samassa kun tämä tuhoa-ennustava näky osui metsästäjän silmiin, kohosi hänen pyssynsä vaistomaisesti tähtäysasentoon, mutta piippu ei antanut mitään vastausta piikiven kirkkaisiin säkeniin.

"Liian myöhään, liian myöhään!" huokasi Haukansilmä antaessaan katkerasti pettyneenä hyödyttömän luikkunsa vaipua alas. "Nyt pakana on päässyt koskeen, ja vaikka meillä olisi ruutiakin, voisi se tuskin lennättää luotia nopeammin kuin hän nyt loittonee!"

Uskalias huroni nosti päänsä veneen suojasta, ja sen soluessa vinhasti virtaa alaspäin hän heilutti kättänsä ja päästi huudahduksen, jonka katselijat tiesivät merkitsevän voittoa. Hänen huutoonsa vastasi metsästä niin ivallisen ilkamoiva ja riemuitseva kirkuna ja nauru kuin olisi viisikymmentä paholaista syytänyt herjaansa kristityn sielun syöksyessä perikatoon.

"Naurakaa, naurakaa, helvetinsikiöt!" kiroili metsästäjä istuutuessaan kallionkielekkeelle ja päästäen pyssynsä putoamaan huolimattomasti jalkoihinsa, "sillä kolme näiden metsien nopsinta ja tarkinta tuliluikkua ei nyt merkitse enempää kuin kolme ruohonkortta tai kolme viimevuotista pukinsarvea!"

"Mikä nyt neuvoksi?" kysyi Duncan antaen ensi pettymyksen väistyä miehekkään toimintahalun tieltä; "miten meidän nyt käy?"

Haukansilmä vastasi vain pyöräyttäen sormeaan päänsä ympäri tavalla, josta kaikki ymmärsivät, mitä hän tarkoitti.

"Ei suinkaan, ei suinkaan tilamme ole vielä niin epätoivoinen!" huudahti nuori mies. "Huronit eivät vielä ole täällä; — me voimme puolustaa luolia ja vastustaa heidän maallenousuansa!"

"Millä sitten?" metsästäjä kysyi kylmästi. "Unkasin nuolillako vai naisten kyynelillä! Ei, ei. Te olette nuori ja rikas ja teillä on ystäviä, ja teidän iässänne on, sen tiedän, raskasta kuolla! Mutta", jatkoi hän luoden silmäyksen mohikaaneihin, "muistakaamme joka tapauksessa olevamme puhdasrotuisia valkeita miehiä ja näyttäkäämme näille metsän lapsille, että valkoinen veri voi juosta yhtä auliisti kuin punainenkin, silloin kun hetki on tullut."

Duncan käännähti nopeasti toverinsa osoittamaan suuntaan ja näki pahimpienkin aavistustensa saavan vahvistusta intiaanien käytöksestä. Chingachgook istuuduttuaan arvokkaaseen asentoon kalliojärkäleelle oli jo laskenut syrjään puukkonsa ja sotakirveensä ja veti parhaillaan kotkansulkia päästään ja kunnosti yksinäistä hiustupsuaan viimeiseen kauhistavaan tarkoitukseensa. Hänen piirteensä olivat tyynet mutta mietteliäät, ja taistelun synnyttämän hurjan tuijotuksen sijaan oli hänen tummiin silmiinsä tullut ilme, joka paremmin sopi hänen pian odottamaansa suureen muutokseen.

"Meidän asemamme ei ole, se ei voi olla toivoton!" jatkoi Duncan. "Jo tässä silmänräpäyksessä voi apu olla lähellä. Minä en näe ainuttakaan vihollista; he ovat kyllästyneet taisteluun, missä he vaaransivat paljon vähin voiton toivein!"

"Saattaa kulua minuutti tai saattaa kulua tunti, ennenkuin nuo viekkaat käärmeet pujahtavat kimppuumme, ja kokonaan heidän luonteensa mukaista olisi, jos he väijyisivät nyt jo tällä hetkellä kuulomatkan päässä", vastasi Haukansilmä, "mutta he tulevat joka tapauksessa ja sillä tavalla, ettei meille jää mitään pelastuksen toiveita! Chingachgook" — jatkoi hän delavarinkielellä — "veljeni, me olemme suorittaneet viimeisen taistelumme yhdessä, ja makvat tulevat riemuitsemaan mohikaanien viisaan miehen ja sen kalpeanaaman kuolemasta, jonka silmät tekevät yön päiväksi ja pilvet keväiseksi utuverhoksi!"

"Itkekööt mingojen naiset kaatuneita!" vastasi intiaani kopeasti ja järkähtämättömän tyynesti. "Mohikaanien Suuri Käärme on kiemurrellut heidän teltoissaan ja myrkyttänyt heidän voitonriemunsa ja pannut parkumaan lapset, joiden isät eivät ole palanneet kotiin. Yksitoista soturia makaa mullattuina etäällä heimonsa haudoista sitten lumien viime sulamisen, eikä ketään ole enää kertomassa heidän kätköpaikoistaan sen jälkeen kuin Chingachgookin kieli on vaiennut. Väläyttäkööt he terävintä sotakirvestään, sillä heidän katkerin vihamiehensä on heidän käsissään. Unkas, jalon rungon ylimmäisin oksa, käske pelkureita kiiruhtamaan, tai muutoin heidän sydämensä pehmenevät ja he muuttuvat naisiksi!"

*He etsivät kuolleitaan kalojen seasta!" kuului nuoren päällikön hiljainen, vieno ääni. "Huronit kelluvat limaisten ankeriasten parissa. He putoilevat tammista kuin syötäviksi kypsyneet hedelmät, ja delavarit nauravat!"

"Niin, niin", metsästäjä mutisi tarkkaavasti kuunneltuaan alkuasukasten omituista ajatustenpurkausta, "he ovat kuumentaneet intiaanitunteitaan ja he kiihoittavat makvoja tekemään heistä pikaisen lopun. Minä itse puhdasrotuisena valkoisena miehenä kuolen niinkuin värilleni sopii, ilman pilkkasanoja suussani ja ilman katkeruutta sydämessäni!"

"Miksi puhua lainkaan kuolemasta?" virkkoi Cora edeten paikasta, mihin aivan luonnollinen kauhistus oli hänet tähän hetkeen asti naulannut. "Polku on avoinna joka haaralle; paetkaa siis metsiin ja rukoilkaa Jumalaa avuksenne. Lähtekää, urhoolliset miehet! Me olemme teille jo ennestään liian paljon velkaa, me emme enää tahdo kietoa teitä toivottomaan kohtaloomme!"

"Te arvostelette irokeesien oveluuden liian vähäiseksi, neiti, kun luulette heidän jättäneen polun avoimeksi metsiin!" vastasi Haukansilmä, lisäten kuitenkin kaikessa suoruudessaan heti: "Vaikka kyllähän tuo virta pian kuljettaisi meidät heidän pyssyjensä ja äänensä ulottuvilta."

"Koettakaa siis onneanne virrassa! Miksi viivyttelette ja lisäätte armottomain vihollistemme uhrien lukua?"

"Miksi?" kertasi metsästäjä ylpeästi ympärilleen katsahtaen. "Siksi, että miehen aina on parempi kuolla tyytyväisenä itseensä kuin elää pahan omantunnon vaivaamana. Mitä vastaisimmekaan Munrolle, kun hän kysyisi, mihin ja millaiseen tilaan jätimme hänen lapsensa?"

"Menkää hänen luokseen ja viekää hänelle saarrettujen tervehdys, että hänen tulee kiiruhtaa avuksemme", vastasi Cora astuen jalomielisessä innossaan lähemmäksi metsästäjää. "Sanokaa hänelle, että huronit vievät meidät pohjoisiin erämaihin, mutta että ripeät toimenpiteet voivat meidät vielä ehkä pelastaa; ja jos kaikesta huolimatta taivas sallisi hänen apunsa tulevan liian myöhään, niin viekää hänelle", jatkoi hän soinnuttomasti ja vihdoin puolittain tukehtuneella äänellä, "hänen tytärtensä rakkaudenvakuutukset, siunaukset ja viimeiset rukoukset ja kieltäkää häntä suremasta heidän aikaista kuolemaansa ja kehoittakaa häntä nöyrässä luottamuksessa katsomaan kristityn vaelluksen päähän tavatakseen siellä lapsensa!"

Metsästäjän kovat, ahavanpuremat piirteet alkoivat elehtiä, ja kun tyttö oli lopettanut, laski hän leuan kätensä nojaan vaipuen syvästi miettimään ehdotusta. "Hänen sanoissaan on järkeä!" pääsi vihdoin metsästäjän puristettujen, vapisevain huulten välistä, "niissä on järkeä ja niissä asuu sitäpaitsi kristillinen henki. Mutta mikä on sopivaa punanahalle, on syntistä miehelle, jolla ei ole pisaraakaan sekaverta suonissaan puolustamassa hänen tietämättömyyttään. Chingachgook! Unkas! Kuulitteko, mitä mustasilmäinen nainen puhui?"

Hän puhutteli tovereitaan delavarinkielellä, ja hänen esityksensä, niin tyyntä ja maltillista kuin se olikin, kuulosti varsin ponnekkaalta. Vanhempi mohikaani kuunteli häntä hyvin vakavana ja näytti punnitsevan hänen sanojaan, joten saattoi luulla hänen huomanneen niiden ajatuksen tärkeyden. Hetken epäröityään hän heilautti kättään myöntymisen merkiksi ja lausui englanniksi "hyvä" kansalleen ominaisella painokkuudella. öitten soturi pisti puukon ja kirveen jälleen vyöhönsä ja astui äänettömästi kallionkielekkeelle, jota ei ollut helppo huomata kummaltakaan rannalta. Siihen hän pysähtyi hetkiseksi, osoitti merkitsevästi alapuolella oleviin metsiin, lausui muutamia sanoja omalla kielellään ilmoittaen suunnan, jota aikoi kulkea, syöksähti veteen ja vaipui sinne katselijain silmistä.

Metsästäjä viivytti lähtöään puhuakseen vielä hiukan jalomieliselle tytölle, joka alkoi hengittää keveämmin huomatessaan ehdotuksensa menestyksen.

"Viisautta on joskus annettu nuorille yhtä hyvin kuin vanhoillekin", lausui hän; "ja puheestanne voin vain antaa arvolauseen viisas. Jos teidän henkenne säästetään toistaiseksi ja teidät viedään metsiin, taitelkaa pensaiden oksia tiepuolessa ja painakaa askeltenne jäljet niin leveiksi kuin mahdollista, ja jos sitten kuolevaisen silmä voi ne nähdä, luottakaa siihen, että teillä on ystävä, joka seuraa teitä vaikka maan ääriin eikä hylkää koskaan."

Hän pudisti Coran kättä sydämellisesti, otti pyssynsä ja tarkastettuaan sitä hetkisen surullisena, laski sen jälleen varovasti maahan ja astui paikalle, mistä Chingachgook oli juuri kadonnut. Vähän aikaa hän riippui kalliosta pidellen ja katsahtaen ympärilleen hän lisäsi katkerasti kasvoillaan omituisen huolestunut ilme: "Jos ruutia olisi riittänyt, ei tätä häpeää olisi koskaan tapahtunut!" Sitten hän hellitti otteensa, vesi hulmahti hänen päänsä yli, ja hänkin oli kadonnut näkymättömiin. Kaikkien silmät tähtäsivät nyt Unkasiin, joka nojasi rosoiseen kallioon hievahtamattoman tyynenä. Odotettuaan hetkisen Cora viittasi virtaan ja sanoi:

"Ystäviänne ei ole keksitty, kuten näette, ja he ovat luultavasti nyt turvassa. Nyt on teidän vuoronne lähteä."

"Unkas jää tänne", kuului nuoren mohikaanin levollinen vastaus englanninkielellä."

"Lisäämään vangitsemisemme kauhuja ja vähentämään vapauttamisemme mahdollisuuksia! Menkää, jalomielinen nuorukainen", jatkoi Cora väistäen mohikaanin katsetta ja vaistomaisesti tuntien oman vaikutusvaltansa hän lisäsi: "Menkää isäni luo, kuten olen neuvonut. Te olette luotettavin sanansaattajani. Pyytäkää isältä varoja ostaaksenne hänen tyttärensä vapaaksi. Menkää! Minä pyydän, minä rukoilen: menkää'."

Nuoren päällikön luja, levollinen katse muuttui synkäksi ja murheelliseksi, mutta hän ei epäröinyt kauempaa. Kuulumattomin askelin hän kulki yli kallion ja heittäytyi kuohuvaan virtaan. Jäljellejääneet ennättivät tuskin henkeään vetää, ennenkuin he näkivät vilaukselta hänen päänsä nousevan ahmaisemaan ilmaa kaukana vuolteessa, minkä jälkeen se taas vajosi, eikä sitä sitten enää näkynyt.

Nämä nopeat ja ilmeisesti onnistuneet yritykset olivat kaikki tapahtuneet vain muutamien minuuttien vähentyessä ajasta, joka nyt oli tullut niin kallisarvoiseksi. Unkasin hävittyä näkyvistä Cora kääntyi ympäri ja puhui värisevin huulin Heywardille:

"Minä olen kuullut kehuttavan uimataitoanne, Duncan. Seuratkaa siis tekin näiden yksinkertaisten, uskollisten miesten viisasta esimerkkiä!"

"Sellaistako uskollisuutta Cora Munro vaatii suojelijaltaan?" kysyi nuorukainen surullisesti ja samalla katkerasti hymyillen.

"Tässä ei ole aikaa turhanpäiväisiin sanakiistoihin eikä vääriin kuvitteluihin", vastasi tyttö, "vaan meidän täytyy nyt ottaa velvollisuus kylmän harkinnan kannalta. Meitä ette voi enää millään tavalla auttaa täällä, Pelastakaa sensijaan kallis henkenne muiden ja läheisempien ystävienne hyväksi."

Heyward ei vastannut, ja hänen silmänsä kääntyivät surullisina tarkastelemaan kaunista Alicea, joka avuttomana kuin lapsi riippui hänen käsipuolessaan.

"Ottakaa huomioon", Cora jatkoi hetken kuluttua, jonka aikana hän näytti taistelleen paljoa ankaramman kuin hänen pelkonsa aiheuttaman tuskan kanssa, "että pahin, mikä meitä voi kohdata, on kuolema, ja että kuolema on taas vero, joka jokaisen tulee suorittaa Jumalan määräämänä hetkenä."

"On olemassa pahempiakin onnettomuuksia kuin kuolema", vastasi Duncan puhuen käheällä äänellä ja harmissaan tytön itsepäisyydestä, "ja niitä voisi ehkä torjua luonanne viipyvä mies, joka on valmis kuolemaan teidän puolestanne."

Cora ei pyydellyt enempää, vaan verhoten kasvonsa päällysvaipallaan hän veti melkein tajuttoman Alicen mukanaan sisemmän luolan syvimpään loukkoon.