Read synchronized with  English  French  German  Russian 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

                 Ei ne nuku.
    Kalliolla hirmujoukko istuu,
    nään sen.

Gray.

"Olisi meidän parhaaksemme annetun varoituksen halveksimista yhä pysyä piilossa", virkkoi Haukansilmä vihdoin, "kun kerran moisia ääniä kuuluu metsästä! Naiset pysykööt suojassa, mutta mohikaanit ja minä aiomme vartioida kalliolla, ja minä otaksun, että kuudennenkymmenennen amerikkalaisen rykmentin majuri haluaa tehdä meille seuraa."

"Onko siis vaara niin uhkaava?" kysyi Cora.

"Hän, joka synnyttää oudot äänet ja lähettää ne ihmiselle ilmoitukseksi, tuntee yksinään vaaramme. Minä katsoisin olevani rikollinen, jopa kapinoitsevani Hänen tahtoaan vastaan viipyessäni luolassa tuollaisten varoitushuutojen kaikuessa! Sekin saamaton sielu, joka kuluttaa päivänsä veisailemiseen, hypähti jalkeille kuultuaan kirkaisun ja sanoi olevansa 'täynnänsä halua käydä taisteluun'. Jos olisikin kysymyksessä vain taistelu, sen seikan ymmärtäisimme kaikki ja siitä suoriutuisimme helposti; mutta minä olen kuullut, että kun moisia ääniä kajahtelee maan ja taivaan välillä, on toisenlainen ottelu odotettavissa."

"Jos kaikki meidän pelonaiheemme, ystäväni, rajoittuvat yliluonnollisiin syihin, meidän tuskin tarvitsee pelätä", jatkoi järkähtämätön Cora. "Voihan olla niinkin, että viholliset eivät ole keksineet muita keinoja saadakseen meidät pelkäämään siten helpottaakseen voittoaan?"

"Neiti", vastasi tiedustelija juhlallisesti, "minä olen kolmekymmentä vuotta kuunnellut kaikkia metsän ääniä, kuunnellut niinkuin se kuuntelee, jonka elämä ja kuolema riippuu hänen korviensa tarkkuudesta. Ei ole sitä pantterin uikutusta, ei sitä matkijalinnun vihellystä, ei sitä pirullisten mingojen keksintöä, joka voisi minut pettää. Minä olen kuullut metsän valittavan kuin kuolevan ihmisen tuskissaan; usein, usein olen tarkannut salaman räiskyvän ilmassa kuin palavain varpujen ja nähnyt sen syöksevän säkeniä ja monelle haaralle singahtelevia tulenkieliä, mutta olen uskonut aina, että Hän leikkii kättensä töillä. Mutta eivät mohikaanit enkä minä, joka olen puhdasverinen valkoinen mies, voi selittää äskeistä kirkaisua. Sentähden me luulemme sitä meille lähetetyksi varoitukseksi."

"Tämäpä on kummallista!" virkahti Heyward ottaen kätköstä molemmat pistoolit. "Olkoon se sitten rauhanmerkki tai sodan sanoma, joka tapauksessa on siitä otettava selko. Käykää edellä, ystäväni, minä seuraan."

Kaikki tunsivat piilopaikasta päästyään heti mielensä suloisesti virkistyvän saadessaan luolan ummehtuneen ilman sijasta keuhkoihinsa raikkautta kosken pyörteiden ja putousten yllä. Raskas iltatuuli hipoi virran pintaa ja tuntui ajavan putousten kohinan heidän luoliensa äärimmäisiin soppiin kumisten siellä voimakkaan tasaisena kuin kaukaisten kukkulain takana jyrisevä ukkonen. Kuu oli noussut, ja sen valo välkehti jo siellä täällä vedessä heidän yläpuolellaan, mutta kallionkieleke, missä he seisoivat, oli vielä varjossa. Lukuunottamatta kiitävän veden kohinaa ja satunnaista tuulen suhausta, kun se oikullisesti tempoillen leyhähteli heidän ohitseen, oli maisema niin hiljainen ja rauhallinen kuin yö ja yksinäisyys sen suinkin saattoivat tehdä. Turhaan jokaisen silmät olivat suuntautuneet vastakkaisille rannoille etsimään äkillisen karjahduksen synnyttäjää. Heidän tuskaisan, kiihkeän tuijotuksensa petollinen valo johti harhaan ja se keksi vain alastomia kallioita ja suoria, liikkumattomia puita.

"Täällä huokuu vastaan vain suloinen illan pimeys ja rauha", kuiskasi Duncan. "Kuinka ihailisimmekaan jonakin toisena hetkenä tuollaista maisemaa ja sen eloisaa yksinäisyyttä, Cora! Kuvitelkaapa olevanne turvassa, jolloin se, mikä nyt lisää kauhistustanne, olisikin ehkä sitä suuremman nautinnon aiheena…"

"Kuulkaa!" keskeytti Alice.

Kehoitus oli tarpeeton. Jälleen kohosi sama ääni kuin virran uomasta nousten, ja ponnahdettuaan takaisin kallioiden ahtaista rotkoista se tuntui etenevin, yhä vaimenevin kajahduksin aaltoilevan läpi metsän.

"Voiko kukaan täällä sanoa, mikä tuo huuto on?" kysyi Haukansilmä viimeisen kiirivän ääniaallon häivyttyä metsiin. "Jos voi, niin hän puhukoon! Minä puolestani en pidä sitä tähän maailmaan kuuluvana."

"Kyllä täällä on muuan, joka voi teille selittää asian", virkkoi Duncan. "Minä tunnen tuon äänen varsin hyvin, ja minä olen kuullut sen taistelukentällä ja muissa tilaisuuksissa, jotka eivät ole harvinaisia sotilaan elämässä. Sellaisen kaamean kiljahduksen hevonen päästää äärimmäisessä hädässä, joskus tuskan ja kivun, joskus myös pelon vaikutuksesta. Ratsuni on joko metsän petojen kynsissä tai se näkee vaaran voimatta sitä välttää. Ääni saattoi pettää minut luolassa, mutta täällä vapaassa ilmassa tunnen sen liian hyvin erehtyäkseni."

Metsästäjä ja hänen toverinsa kuuntelivat tätä yksinkertaista selitystä tarkkaavaisesti kuin miehet, jotka hylkäävät haitalliset, piintyneet käsitykset keksiessään uusia. Kaksi jälkimmäistä päästi tavallisen ilmehikkään "hugh"-huudahduksensa päästessään näin askeleen totuutta lähemmäksi, kun taas ensimmäinen kotvan äänettömänä mietittyään otti vastaamisen huolekseen.

"En voi kieltää sanojenne merkitystä", virkkoi hän, "sillä minä en paljoa ymmärrä hevosista, vaikka olenkin syntynyt seudussa, missä niitä on runsaasti. Sudet varmaan häärivät niiden ympärillä rantatörmällä, ja pelästyneet elukat huutavat ihmistä apuun parhaansa mukaan. Unkas", — jatkoi hän delavarinkielellä — "Unkas, pistäydy kanootilla alhaalla ja sinkauta kekäle niiden paholaisten joukkoon, sillä muutoin pelko tuhoaa sen, mitä sudet eivät saa aikaan, ja me jäämme ilman hevosia lähtiessämme huomisaamuna matkalle, jolloin meidän on suorastaan pakko kulkea nopeaan."

Nuori alkuasukas oli jo laskeutunut vesirajaan noudattamaan käskyä, kun pitkä ulvahdus kajahti virran rannalta ja kantautui pikaisesti metsän syvyyksiin siellä kuollakseen, ikäänkuin pedot olisivat vapaaehtoisesti äkillisen pelästyksen valtaamina jättäneet saaliinsa. Unkas peräytyi vaistomaisen ketterästi; ja nuo kolme metsänkävijää ryhtyivät jälleen vakavina puoliääneen keskustelemaan.

"Meitä voidaan verrata metsästäjiin, jotka ovat olleet epätietoisia ilmansuunnista ja joilta aurinko on ollut kateissa päiväkausia", Haukansilmä sanoi vihdoin toverinsa jättäen. "Nyt vasta me alamme jälleen päästä selville tienviitoista ja nyt vasta alkavat polut vapautua orjantappurapensaista! Asettukaa tuon pyökin varjoon, jonka se luo kuutamossa — se on sankempaa kuin mäntyjen siimes — ja odottakaamme, mitä Herramme suvaitsee sitten lähettää. Puhelkaa vain kuiskauksin, vaikka loppujen lopuksi olisi parasta ja viisainta, että kukin puhelisi äänettömästi itsekseen jonkin aikaa."

Metsästäjän esiintymistapa oli vakavaa ja vaikuttavaa, eikä siinä enää lainkaan näkynyt miehuuttoman pelon merkkejä. Ilmeisesti oli hänen hetkellinen heikkoutensa hälvennyt heti, kun hän oli päässyt selville salaisuudesta, jota hänen oma kokemuksensa ei ollut kyennyt ratkaisemaan, ja vaikka hän nyt varmasti näkikin heidän nykyisen asemansa todella vaaralliseksi, oli hän kuitenkin valmis kohtaamaan kaikkia koettelemuksia koko karaistuneen luontonsa tarmolla. Sama tunne näytti myös olevan alkuasukkailla, jotka asettuivat sellaisiin paikkoihin, että he saattoivat pitää silmällä molempia rantoja pysytellen itse näkymättömissä. Sellaisissa olosuhteissa tavallinen varovaisuus käski Heywardia ja hänen tovereitaan noudattamaan näiden taitavien miesten antamaa esimerkkiä. Nuori mies kantoi kasan lehväisiä oksia luolasta ja kun hän oli laskenut ne siihen käytävään, joka erotti toisistaan molemmat onkalot, istuutuivat sisarukset niille; täten he olivat kallioiden välissä suojassa kaikilta heittoaseilta, kun taas toiselta puolen heidän levottomuuttaan lievensi varma tietoisuus siitä, ettei mikään vaara voinut lähestyä heidän saamattaan siitä varoitusta. Heyward asettui myöskin heidän lähelleen, joten hän saattoi keskustella turvattiensa kanssa tarvitsematta korottaa ääntänsä vaarallisen voimakkaaksi, kun taas David sijoitti metsänkävijöitä jäljitellen ruhonsa kallion halkeamaan niin taitavasti, etteivät hänen onnettomat raajansa enää herättäneet kiusallista huomiota.

Tällä tavoin kului tunti toisensa jälkeen häiriöittä. Kuu ennätti yletä keskitaivaalle ja valoi nyt lempeätä loistettaan suoraan liikuttavalle näylle, jonka tarjosivat toistensa sylissä rauhallisesti uinuvat sisarukset. Duncan levitti Coran leveän päällysvaipan heidän ylleen, vaikka hän olisikin niin mielellään heitä katsellut, ja koetti sitten etsiä omalle päälleen pielusta kalliosta. Davidista alkoi lähteä ääniä, jotka olisivat loukanneet hänen herkkiä kuulohermojaan hänen valveilla ollessaan; lyhyesti: kaikki muut paitsi Haukansilmä ja mohikaanit vaipuivat vastustamattoman uupumuksen raukaisemina täydellisen tajuttomuuden tilaan. Mutta heidän väsymättömien vartijoidensa valppaus ei heikentynyt eikä nukkunut. Liikkumattomina kuin kallio, jonka pintaan kukin heistä näytti kuhmuksi juuttuneen, he loikoivat siinä silmät herkeämättä harhaillen pitkin sitä mustaa puuriviä, joka kohosi kapean virran läheisiltä rannoilta. He eivät äännähtäneetkään; tarkin korva ei olisi voinut sanoa heidän edes hengittävän. Ilmeisesti tämä tavaton varovaisuus johtui kokemuksesta, jota eivät vihollisten ovelimmatkaan temput voisi pettää. Ei mitään epäilyttävää sattunut, kuu laski ja hieman alempana virran mutkassa puunlatvojen yläpuolelle avautunut kalpea juova ilmaisi päivän koittavan.

Silloin vasta Haukansilmä liikahti. Hän ryömi pitkin kalliota ja ravisti Duncanin hereille sikeästä unesta.

"Nyt on aika lähteä matkaan", kuiskasi hän; "herättäkää neidit ja olkaa valmiit astumaan veneeseen, kun tuon sen maallenousupaikalle."

"Onko yö ollut rauhallinen?" kysyi Heyward, "sillä minä puolestani luulen unen tehneen melkein tyystin lopun valppaudestani."

"Kaikki on yhä rauhallista kuin keski-yöllä. — Olkaa hiljaa, mutta toimikaa ripeästi."

Nyt oli Duncan täysin valveilla ja hän nosti heti vaipan nukkuvien tyttöjen yltä. Tämä liike sai Coran kohottamaan kätensä ikäänkuin työntääkseen hänet pois, Alicen soperrellessa vienolla, pehmeällä äänellään: "Ei, ei, rakas isä, ei meitä jätetty, Duncan oli kanssamme!"

"Niin, niin, sinä suloinen, viaton tyttö", kuiskasi nuorukainen, "Duncan on tässä, ja niin kauan kuin hänessä on henkeä tai niin kauan kuin vaaraa jatkuu, ei hän ole sinua koskaan jättävä. Cora! Alice! nouskaa ylös. On jo aika lähteä liikkeelle!"

Nuoremman sisaren kimeä kirkaisu ja vanhemman kavahtaminen seisaalleen hänen eteensä hurjan kauhun valtaamana oli odottamaton vastaus, jonka hän sai. Heywardin vielä puhuessa oli näet yht'äkkiä alkanut kuulua sellaista huutoa ja rääkymistä, että hänen verensä tuntui kauhusta hyytyvän suonissa. Lähes minuutin ajan tuntui siltä kuin olisivat helvetin henget päässeet irti ja antaneet villin riemunsa purkautua tällä hirvittävällä tavalla. Huudot eivät tulleet miltään määrätyltä suunnalta, vaikkakin ne ilmeisesti täyttivät metsän ja pelästyneiden kuuntelijain herkän luulon mukaan myös putouksen onkalot, kalliot, virran uoman ja ilman. David kohotti kookkaan ruhonsa pystyyn keskellä tätä hornamaista melua ja kiljaisi käsi kummallakin korvalla:

"Mistä tulee tämä kamala epäsointu? — Onko helvetti päässyt valloilleen, koska tuollaisia ääniä kuuluu?"

Kymmenen pyssyn kirkas leimaus ja nopea pamahdus seurasi virran molemmilta rannoilta tätä varomatonta maalitauluksi asettumista, ja onneton laulunopettaja kaatui tajuttomana samalle kalliolle, missä hän oli niin kauan nukkunut. Mohikaanit vastasivat urheasti vihollisten peloittavaan ja samalla riemukkaaseen kirkaisuun, jonka nämä olivat päästäneet Gamutin pökertyessä. Laukauksia ammuttiin molemmilta puolin nopeasti ja taajaan, mutta kumpikin oli liian viisas jättääkseen pienintäkään osaa ruumiistaan alttiiksi vihollisen kuulille. Duncan kuunteli tuskaisen jännittyneenä melan vetoja, koska hän uskoi paon nyt olevan heidän ainoan pelastuskeinonsa. Virta vieri ohi tavallista vauhtiaan, mutta venettä ei vain näkynyt sen tummalla pinnalla. Hän aikoi juuri luulla metsästäjän heidät julmasti hylänneen, kun kalliolta hänen alapuoleltaan välähti valtava leimaus, ja hurja rääkäisy, johon sekaantui tuskaisaa valitusta, ilmaisi Haukansilmän tuhoisasta aseesta lähteneen kuolemantuojan tavanneen uhrinsa. Tästä pienestä vastoinkäymisestä pelästyneinä hyökkääjät vetäytyivät heti takaisin, ja vähitellen muuttui kaikki yhtä hiljaiseksi kuin ennen tätä äkillistä meteliä. Duncan käytti otollista hetkeä juostakseen Gamutin ruumiin luo ja kantaakseen sen suojaan siihen kapeaan rotkoon, joka oli sisarusten piilopaikkana. Hetken kuluttua oli koko seurue kerääntynyt tähän verraten turvalliseen käytävään.

"Miesparka pelasti sentään päänahkansa", virkkoi Haukansilmä tyynesti sipaisten kädellään Davidin päätä, "mutta hän on esimerkki siitä, miten saattaa käydä miehelle, joka syntyy maailmaan liian pitkä kieli suussa! Olihan sulaa hulluutta alastomalla kalliolla näyttää kuutta jalkaa lihaa ja verta raivoisille villeille, ja minä ihmettelen, miten hän selvisi siitä hengissä."

"Eikö hän olekaan kuollut?" kysyi Cora äänellä, jonka käheä sävy ilmaisi, kuinka voimakkaasti tytön luonnollinen kauhu taisteli hänen teeskenneltyä kylmäverisyyttään vastaan. "Voimmeko me tehdä jotakin auttaaksemme onnetonta miesraukkaa?"

"Ei, ei! Veri kiertää vielä hänen sydämessään, ja kun hän on tuossa nukkunut aikansa, tulee hän jälleen tuntoihinsa ja toivoaksemme viisastuu kokemuksestaan käyttäen vast'edes rohkeuttaan oikealla ajalla", vastasi Haukansilmä katsellen syrjäsilmällä tajutonta ruumista ja täyttäen samalla ruutimittaa ihmeteltävän ketterästi. "Kanna hänet luolaan, Unkas, ja laske hänet lehvävuoteelle. Mitä kauemmin hänen unensa kestää, sitä parempi hänelle, etenkin kun on epäiltävää, tokko mies löytää näiltä kallioilta sopivaa suojaa tuolle hirveälle ruholleen, ja lisäksi ulkoilmalaulusta meillä tuskin on mitään hyötyä irokeesien parissa."

"Te luulette siis hyökkäyksen uudistuvan?" kysyi Heyward.

"Odottaisinko nälkäisen suden tyytyvän hotkaisemaan kitaansa vain yhden suupalan? He ovat menettäneet miehen, ja heidän tapansa on tappiota kärsittyään ja äkkihyökkäyksessä epäonnistuttuaan peräytyä, mutta pian saamme heidät takaisin koettelemaan uusia keinoja meidän pettämiseksemme ja päänahkojemme valtaamiseksi. Paraana toivonamme", jatkoi hän, kohottaen ahavanpuremat kasvonsa, joilla juuri silloin huolestuneen ilmeen varjo vilahti kuin tummeneva pilvi, "on puolustaa tätä kalliota siksi, kunnes Munro voi lähettää sotaväenosaston avuksemme. Jumala suokoon sen tapahtuvan pian ja sellaisen päällikön johdolla, joka tuntee intiaanien tavat!"

"Te kuulette pelastuksemme mahdollisuudet, Cora", virkkoi Duncan, "ja te tiedätte, että kenraali Munro levottomana isänä ja kokeneena soturina on tekevä parhaansa. Tulkaa sentähden Alicen kanssa tänne luolaan, missä ainakin olette turvassa vihollistemme murhaavilta pyssyiltä ja missä voitte lempeän luontonne mukaisesti hoidella tätä onnetonta toveriamme."

Sisarukset seurasivat häntä ulompaan luolaan, missä Davidin huokaukset ilmoittivat hänen jo vähitellen tulevan tuntoihinsa, ja jättäen haavoittuneen miehen heidän hoiviinsa majuri aikoi heti poistua.

"Duncan!" kuului Coran vapiseva ääni, kun nuorukainen oli ennättänyt luolan suulle. Hän käännähti ja katsoi puhujaan, joka oli valahtanut kalmankalpeaksi, jonka huulet vapisivat ja joka niin turvaa-anovan näköisenä katsoi miestä, että tämä mitä kiiruimmin riensi hänen luokseen. "Muistakaa, Duncan, kuinka välttämätön olette pelastuaksemme — kuinka pyhän tehtävän olette isältäni saanut — kuinka paljon riippuu varovaisuudestanne ja huolellisuudestanne — kuinka…" lisäsi hän juoruavan veren syöksähtäessä hänen kasvoihinsa ja punatessa ne aina ohimoita myöten, "kuinka kallis, todella kallis, olette jokaiselle, joka Munron nimeä kantaa."

"Mikään ei voi suuremmassa määrin lisätä rakkauttani elämään", sanoi Heyward antaen vaistomaisesti katseensa viipyä Alicen nuorekkaassa olennossa, "kuin haluni huolehtia haltuuni uskotuista ihmishengistä. Kunnon isäntämme selittää teille, että minun kuudennenkymmenennen amerikkalaisen rykmentin majurina tulee ottaa osaa taisteluun, mutta meidän tehtävämme on oleva helppo: pidämme vain muutamien tuntien ajan noita verikoiria loitolla."

Vastausta odottamatta hän riistäytyi sisarusten seurasta ja astui metsästäjän ja hänen tovereidensa luo, jotka yhä viipyivät molempain luolain välisen kapean rotkon suojassa.

"Minä sanon sinulle, Unkas", puheli edellinen, Heywardin tullessa heidän joukkoonsa, "että tuhlaat turhaan ruutiasi ja että lisäksi vielä pyssyn töytäys vie tähtäyksesi viistoon. Hiukan ruutia, hiukan lyijyä, mutta pitkä tuliputki, kas nepä yhdessä kiskaisevat varmasti mingosta kuolinrääkäyksen. Ainakin on minulla sellainen kokemus niistä lurjuksista. Tulkaa, ystävät, menkäämme koloihimme, sillä ei kukaan voi sanoa, milloin tai mistäpäin makva[5] iskee."

Intiaanit vetäytyivät äänettöminä osoitetuille paikoilleen, kallion halkeamiin, mistä he saattoivat vallita pääsyä putousten juurelle. Pienen saaren keskikohdalle oli muutamia käppyräisiä vaivaismäntyjä kyennyt juurtumaan ja muodostamaan jonkinlaisen tiheikön, mihin Haukansilmä syöksähti nopeana kuin metsäkauris, ja häntä seurasi ketterä Duncan. Sieltä he löysivät niin hyvän turvapaikan kuin olosuhteet suinkin sallivat kääpiömäisten puiden ja sinne tänne sirottuneiden kivenlohkareiden keskeltä. Heidän yläpuolellaan oli alaston, pyöreä kallio, jonka kummallakin sivulla vesi myllerteli ja meurusi syöksyäkseen vihdoin syvyyksiin aikaisemmin kuvatulla tavalla. Kun päivä nyt oli koittanut, eivät rannat esiintyneet enää vain sekavina rykelminä, vaan he näkivät nyt metsän uumeniin ja saattoivat erottaa tummien mäntyjen luoman katoksen alta kaikki esineet.

Pitkä ja jännittävä odotus alkoi, mutta mitään merkkiä uudistetusta hyökkäyksestä ei kuulunut, josta seikasta Duncan jo päätteli heidän tulensa olleen tuhoisamman kuin he luulivatkaan ja vihollisen lopullisesti peräytyneen. Kun hän rohkeni esittää tämän mielipiteensä toverilleen, otti Haukansilmä sen vastaan epäilevin päänpudistuksin.

"Te ette tunne makvan luontoa, jos luulette hänen niin helposti pötkivän pakoon ilman päänahkoja!" vastasi tämä. "Jos täällä oli tänä aamuna yksi noista paholaisista kirkumassa, niin oli niitä yhtä hyvin neljäkymmentäkin, ja he tietävät meidän lukumme ja laatumme liian hyvin luopuakseen niin pian metsästyksestä. Vaiti, katsokaa tuonne ylös vesirajaan, juuri siihen missä se taittuu kallioiden yli. Minä en ole kuolevainen ihminen, elleivät nuo uskaliaat paholaiset ole uineet putouksen harjalle ja aivan kuin pahan onnen oikusta he ovat päässeetkin saaren kärkeen. Hiljaa mies, pysykää visusti alallanne tai muuten katoavat hiukset päälaeltanne yhdessä veitsen viilteessä!"

Mutta Heyward kohotti kuitenkin päänsä piilosta, haluten tarkemmin katsella tekoa, jota hän syystä piti oikeana taidon ja vikkelyyden näytteenä. Virta oli kuluttanut pehmeätä kallionkielekettä niin paljon, että sen ensimmäinen harja oli loivempi ja kaarevampi kuin tavallisesti tällaisissa putouksissa. Ainoana oppaanaan virran kuohunta saaren kärkeä vasten oli joukko heidän leppymättömiä vihollisiaan uskaltautunut vuolteeseen ja uinut tähän kohtaan, tietäen varsin hyvin, kuinka helppoa siitä olisi yrityksen onnistuessa päästä pahaa-aavistamattomien uhrien luo. Juuri Haukansilmän tauottua puhumasta näkyi neljä ihmispäätä kurkistelevan muutamien virran kuljettamien hirsien yli, jotka olivat pysähtyneet näille alastomille kallioille ja jotka luultavasti olivat antaneet heille ajatuksen tämän uskaliaan kokeen mahdollisuudesta. Seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi viides mies kellumassa putouksen viheriällä harjalla, vähän matkaa saaresta. Villi ponnisteli väkevästi päästäkseen turvapaikkaan ja kiitävän veden kantamana hän jo ojensikin toisen kätensä kurottuville, avuliaille tovereille, kun hän tempautuikin jälleen vihaiseen vuolteeseen, ponnahti ensin ilmaan kädet kohotettuina ja silmät nurin päässä ja pudota molskahti sitten äkkiä siihen syvään ja ammottavaan kuiluun, jonka reunalla hän äsken oli häilynyt. Yksi ainoa hurja, epätoivoinen kirkaisu kohosi syvyydestä, ja kaikki oli jälleen hiljaista kuin haudassa.

Duncan ajatteli ensin jalomielisyyden puuskassaan rientää onnettoman raukan avuksi, mutta hän tunsi järkähtämättömän metsästäjän rautakouran naulaavan hänet paikalleen.

"Tahdotteko usuttaa varman kuoleman niskaamme ilmaisemalla mingoille, missä olemme?" kysyi Haukansilmä ankarasti. "Siinä säästimme ruutipanoksen, ja ampumavarat ovat meille nyt yhtä kallisarvoisia kuin hengenveto ahdistetulle kauriille. Uudistakaa pistoolinne sankkiruuti — putousten levittämä usva voi kostuttaa sen — ja olkaa valmis ankaraan otteluun, kun alan ampua ryntääviä."

Hän pisti sormen suuhunsa ja päästi pitkän, kimakan vihellyksen, johon alemmilla kallioilla vartioivat mohikaanit vastasivat. Duncan näki vilaukselta muutamia; päitä ajopuiden yläpuolella tämän merkin synnyttämän äänen jälkeen, mutta ne katosivat jälleen yhtä nopeasti kuin olivat hänen silmiinsä välähtäneet. Heikko kahahdus sai hänet sitten katsomaan taakseen, ja hän näki Unkasin muutaman jalan päässä ryömivän kohti. Haukansilmä lausui hänelle muutamia sanoja delavarinkielellä, minkä jälkeen nuori päällikkö valikoi itselleen paikan heidän läheltään äärimmäisen varovasti ja häiriintymättömän tyynesti. Heywardille oli tämä kuumeisen, levottoman jännityksen hetki, mutta metsästäjä katsoi otollisen hetken tulleen pitää luento nuoremmille taistelutovereilleen tuliaseiden tarkoituksenmukaisesta käyttämisestä.

"Kaikista aseista", aloitti hän, "on pitkäpiippuinen tarkasti rihlattu, pehmeämetallinen pyssy vaarallisin taitavissa käsissä, vaikka tarvitaankin vakavaa kättä, nopsa silmää ja suurta huolellisuutta lataamisessa, jos mieli saada kaikki sen hyvät puolet esiin. Pyssysepät ymmärtävät vähän kutsumuksensa velvoitusta kyhätessään kokoon kaikenlaisia linnuntiputtajiaan ja lyhyitä ratsu…"

Hänet keskeytti Unkasin matala, mutta ilmehikäs 'hugh!'.

"Minä näen ne, poikani, minä näen ne!" jatkoi Haukansilmä. "He kokoontuvat juuri rynnäkköön, muutoin he pitäisivät kyllä nuo likaiset pakaransa piilossa pölkkyjen takana. Hyvä, antaa heidän vain tulla", lisäsi hän asettaan tarkastellen, "etumainen mies ainakin syöksyy suoraan surman suuhun, vaikka hän olisi sitten itse Montcalm!"

Samassa silmänräpäyksessä vapisutti metsää uusi huuto ja kirkuna, ja tämän merkin kuultuaan nuo neljä villiä ponnahtivat piilostaan ajopuiden takaa. Heyward tunsi polttavaa halua rynnätä heitä vastaan, niin voimakas oli hetken huumaava jännitys, mutta häntä pidätti metsästäjän ja Unkasin osoittama maltti. Kun heidän vihollisensa, jotka aimo loikkauksin juoksivat heitä erottavaa mustaa kalliota pitkin hurjasti kirkuen, olivat tulleet muutamien sylien päähän, kohosi Haukansilmän pyssy hitaasti vaivaismäntyjen keskeltä ja sylki äkkiä suustaan tuhoisan sisältönsä. Etumainen intiaani hypähti kuin haavoittunut hirvi ja putosi sitten päistikkaa halkeamaan, joita saarella oli niin runsaasti.

"Nyt, Unkas!" huusi metsästäjä vetäen tupesta pitkän puukkonsa, samalla kun hänen eloisat silmänsä alkoivat leimuta ottelun kiihkoa, "napsauta tuo viimeinen kirkuva pirunpoika hengiltä; noista kahdesta me kyllä pidämme huolen!"

Häntä toteltiin, ja vain kaksi vihollista oli enää voitettavana. Heyward oli antanut toisen pistoolinsa Haukansilmälle, ja yhdessä he nyt ryntäsivät loivaa rinnettä alas vainoajiaan vastaan. He laukaisivat aseensa samalla kertaa, mutta molemmat yhtä huonolla menestyksellä.

"Arvasinhan minä sen! Ja sanoinhan minä sen!" murisi metsästäjä lingoten halveksitun pikku aseen katkeran ylenkatseellisesti putoukseen. "Tulkaapa tänne, te riivatun ryökäleet, tulkaapa tänne kohtaamaan puhdasrotuista valkoista miestä!"

Tuskin olivat nämä sanat päässeet hänen huuliltaan, kun hän näki edessään jättiläismäisen, raivoisasti tuijottavan villin. Samalla hetkellä huomasi Duncankin joutuneensa käsirysyyn toisen kanssa. Ketterästi tarttuivat Haukansilmä ja hänen vastustajansa toistensa vaarallista asetta pitelevään käteen. Lähes minuutin he seisoivat näin silmä vasten silmää kumpikin kiivaasti ponnistellen voittaakseen lihasvoimin vastustajansa. Lopulta lannistivat valkoisen miehen terästyneemmät jäntereet alkuasukkaan jäsenet. Jälkimmäisen ase heltisi hitaasti metsästäjän jatkuvasti puristaessa, ja yht'äkkiä hän irroitti otteen vihollisen ranteesta ja työnsi terävän puukkonsa tämän paljaan rinnan läpi sydämeen. Sillä välin oli Heyward joutunut uhkaavampaan tilanteeseen. Hänen kepeä miekkansa räsähti poikki heti ensi iskulla. Kun hänellä ei ollut mitään muutakaan puolustusasetta, riippui hänen pelastuksensa kokonaan hänen ruumiinvoimistaan ja päättäväisyydestään. Tosin ei häneltä puuttunut kumpaakaan, mutta hän oli tavannut vihollisen, joka oli kaikin puolin hänen vertaisensa. Onneksi hän sai pian vastustajansa aseettomaksi, kun tämän veitsi putosi kalliolle heidän jalkainsa juureen. Tästä hetkestä alkaen taisteltiin siitä, kumpi syöksisi toisen tuosta pyörryttävästä korkeudesta syvään kuiluun putouksen juurelle. Jokainen äkkinäinen tempaus vei heitä lähemmäksi jyrkänteen reunaa, missä Duncan älysi viimeisen ja ratkaisevan kamppailun tapahtuvan. Kumpikin taistelija pani kaiken voimansa ja tarmonsa tähän ponnistukseen, ja seuraus oli, että molemmat horjuivat syvyyden partaalla. Heyward tunsi villin tarttuvan kurkkuunsa ja näki tämän julmasti hymyilevän ja toivoi vahingoniloisena voivansa vetää vihollisensa mukanaan samaan turmioon. Heyward tunsi vastustamattoman voiman vetävän häntä kuiluun ja koki äkillisen kuolemantuskan kaikessa kauheudessaan. Aivan viime hetkessä ilmestyi hänen silmiensä eteen musta käsi ja välkkyvä veitsi, intiaani hellitti otteensa veren ruiskahtaessa hänen ranteestaan. Ja kun Unkasin pelastava koura tempasi Duncanin taaksepäin, tuijottivat tämän silmät yhä kuin lumottuina kuiluun kuukertuvan vihollisen hurjiin, pettymyksen raivoa kuvastaviin kasvoihin. "Suojaan! suojaan!" huusi Haukansilmä, joka juuri sillä hetkellä oli suoriutunut vastustajastaan, "suojaan, jos henkenne on teille rakas! Työ on vasta puoliksi tehty!"

Nuori mohikaani kiljaisi voitonriemuisesti, kiiti Duncanin seuraamana sitä loivaa rinnettä ylös, jota pitkin he olivat tappeluun laskeutuneet, ja etsi kallioiden ja puiden välistä turvapaikkaa.