Read synchronized with  English  French  German  Russian 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Jo Siionissa sävelet nää kaikui; hän niitä hetken laulaa verkkaisaan, ja sitten "rukoilkaamme" kuiskaa toimessaan.

Burns.

Heywardiin ja hänen seuralaisiinsa tämä salaperäinen katoaminen vaikutti levottomuutta herättävästi, sillä vaikka valkoisen miehen käytös ei tähän saakka ollut antanut syytä pienimpäänkään moitteeseen, hänen karkea pukunsa, sievistelemätön puhetapansa, voimakas vihansa ja hänen vaiteliaat liittolaisensa herättivät uudelleen eloon epäluulon, jonka petollisen intiaanioppaan menettely oli synnyttänyt.

Vain laulumestaria ei liikuttanut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän istuutui eräälle kallionkielekkeelle, mistä hän ei antanut muita elonmerkkejä kuin sisäisen taistelujensa pusertamia lukuisia, raskaita huokauksia. Sitten alkoi kuulua aivan kuin maan uumenista vaimentuneita ääniä ja nopea valonväläys paljasti ulkona odottaville kallisarvoisen piilopaikan salaisuuden.

Erään kallioon muodostuneen kapean, syvän luolan toisessa päässä istui tiedustelija kädessään roihuava oksakimppu. Tulen väkevä hohde lankesi täyteläisenä hänen tanakoille, ahavanpuremille kasvoilleen ja metsäläisasulleen luoden jonkinlaista haaveenomaista hurjuutta mieheen, joka arkisessa päivänvalossa nähtynä olisi toisella tavalla viehättänyt kummallisine pukuineen, jäntevine vartaloineen, johon yhtyi ketteryys, valpas varovaisuus ja harvinainen avomielisyys, mikä tavantakaa loisti hänen tarmokkaista kasvoistaan. Vähän matkaa hänestä seisoi Unkas, jonka olemus kokonaisuudessaan oli tavattoman selvästi nähtävissä. Matkustajat katselivat pelokkaina nuoren mohikaanin solakkaa, notkeata ruumista, joka oli kaunis ja vailla kaikkea eleiden teennäisyyttä. Vaikka hänen vartaloaan peitti vastoin tavallisuutta viheriä, hetalereunainen metsästysmekko, samanlainen kuin valkoisen miehenkin, ei mikään estänyt näkymästä hänen tummia, kiiltäviä, pelottomia silmiään, hänen voimakkaiden, ylpeiden, luonnonpunaisten ja puhtaiden piirteittensä rohkeata ääriviivaa tai hänen arvokkaasti kaareutuvaa otsaansa ja hänen sopusuhtaista, jaloa päätänsä, joka ritarillista nylkyhiustupsua lukuunottamatta oli ajeltu paljaaksi. Ensi kerran Duncanilla ja hänen seuralaisillaan oli tilaisuus tarkemmin katsella kummankin intiaanin ilmehikkäitä piirteitä, ja kukin matkueen jäsen tunsi vapautuvansa raskaasta epäluulon taakasta tutustuessaan tarkemmin nuoren soturin ylpeään ja päättävään, samalla villiin ulkomuotoon. Tietenkin tämä olento heidän mielestään saattoi olla osaton sivistyksen hedelmistä, mutta he olivat varmoja siitä, ettei hän koskaan tietoisesti käytä suuria luonnonlahjojaan konnamaisiin, petollisiin tarkotuksiin. Teeskentelemätön Alice katseli hänen luontevaa olemustaan ja ylvästä ryhtiään kuin hänellä olisi ollut edessään jokin kreikkalaisen kuvanveistotaiteen arvokas jäännös, johon suuri ihme oli puhaltanut hengen. Heyward, joka oli tottunut turmeltumattomien alkuasukasten joukossa näkemään usein kaunismuotoisia piirteitä, ilmaisi peittelemättä ihastuksensa tästä sopusuhtaisten muotojen väärentämättömästä esikuvasta.

"Minä voisin nukkua rauhassa", Alice kuiskasi, "jos minulla olisi vartijanani noin pelottomalta ja jalomieliseltä näyttävä nuorukainen. Varmastikaan, Duncan, ei hän ole ollut suorittamassa julmia murhatekoja ja kauhistavia kidutuksia, joista olemme niin paljon lukeneet ja kuulleet!"

"Tässä näemme tosiaankin harvinaisen loistavan esimerkin niistä oivallisista luonnollisista ominaisuuksista, joista tämän merkillisen kansan sanotaan olevan niin rikkaan", vastasi Heyward. "Minä yhdyn teihin, Alice, että moinen otsa ja moinen silmä ovat luodut pikemmin peloittamaan kuin pettämään. Mutta älkäämme tuottako itsellemme pettymystä odottamalla muuta osoitusta tuosta meidän otaksumastamme hyveellisyydestä kuin mikä sopii villin tapoihin. Loistavat esimerkit jaloista luonteenominaisuuksista ovat kristittyjen parissa yhtä harvinaisia kuin intiaanien keskuudessa, vaikkei kumpainenkaan rotu yhteisen luontomme kunniaksi ole kykenemätön niitä synnyttämään. Toivokaamme siis, ettei tämä mohikaani saata odotuksiamme häpeään, vaan osoittautuu ulkomuotonsa mukaisesti urheaksi ja varmaksi ystäväksi."

"Nyt puhui majuri Heyward niinkuin majuri Heywardin tulikin puhua", virkkoi Cora. "Kuka tämän luonnonlapsen nähdessään muistaakaan hänen ihonsa väriä!"

Lyhyt ja nähtävästi kiusallinen äänettömyys seurasi tätä huomautusta, kunnes sen keskeytti tiedustelijan huuto astua sisään.

"Tämä tuli alkaa jo loimuta liian kirkkaasti", hän jatkoi heidän noudatettuaan kehoitusta, "ja voisi johtaa mingot tänne tuhoksemme. Unkas, päästähän vaippa alas ja näytä niille lurjuksille sen pimeä puoli. Tämä illallinen ei nyt tosin ole sellainen, jota kuninkaallisen amerikkalaisen rykmentin majurilla on oikeus odottaa, mutta tiedänpä monen tuon sotaväenosaston urhean partiojoukon olleen mielissään, kun sai syödä riistansa raakana, vieläpä ilman mausteen hajuakaan. Tässähän taas on, kuten näette, suolaa yltä kyllin ja kohta tästä käristyy oivallinen paisti. Tuossa taas on naisväen istuimiksi tuoreita oksia, jotka tosin eivät liene yhtä upeita kuin heidän guinealaiset mahonkituolinsa, mutta joista sentään lähtee miellyttävämpi tuoksu kuin mistään nahasta, olkoon se sitten tuotu Guineasta tai mistä muusta maasta tahansa. Ja tulkaa tekin tänne, ystäväiseni, älkääkä enää murehtiko varsaanne! Viaton oli vielä raukka, eikä se ollut saanut kovia kokea. Kuolema pelasti elukkapahan monesta kipeästä selästä ja monesta väsyneestä koivesta!"

Unkas noudatti toisen käskyä, ja kun Haukansilmä herkesi puhumasta, kuului kosken kohina enää kaukaisen ukkosen vyörynnältä.

"Olemmeko täysin turvassa tässä luolassa?" kysyi Heyward. "Eikö täällä ole pelkoa yllätyksestä? Tuolta rotkon suultahan voisi yksi ainoa mies pyssyineen pitää meitä kokonaan vallassaan."

Muuan kummitusmainen olento kohosi näkyviin pimeästä metsästäjän takaa ja tarttuen loimottavaan kekäleeseen valaisi sillä heidän piilopaikkansa äärimmäistä soppea. Alice kirkaisi heikosti ja Corakin hypähti seisaalleen tämän pelästyttävän ilmestyksen astuessa valopiiriin, mutta Heyward tyynnytti heidät selittämällä, että tämä oli heidän saattajansa Chingachgook, joka toista verhoa nostamalla näytti luolan toisen pääsytien. Pitäen kekälettä kädessään hän kulki toisen syvän ja ahtaan kallionhalkeaman poikki, joka oli kohtisuorassa sitä rotkoa vastaan, missä he olivat, mutta joka vastoin edellistä oli yläpuolelta avoin, ja astui toiseen luolaan, joka suurin piirtein oli ensimmäisen kaltainen.

"Sellaiset vanhat ketut kuin tuo Chingachgook ja minä emme anna itseämme yllättää luolassa, josta olisi vain yksi pääsytie", Haukansilmä virkkoi nauraen. "Te oivallatte helposti tämän paikan erikoisedut: kallio on mustaa kalkkikiveä, joka tunnetusti on varsin pehmeää! eikä siitä tule niinkään epämukavaa pielusta oksien ja lehvien puutteessa. No niin, tuo koski oli muinoin useita kyynäröitä meitä alempana, ja sen pinta, siitä menen takuuseen, oli yhtä rauhallinen ja kaunis kuin missä muussa paikassa tahansa Hudsonia. Mutta vanhuus on kauneuden paha vihollinen, sen seikan saavat nämä suloiset nuoret neitosetkin vielä oppia! Paikka on surullisesti muuttunut! Nämä kalliot ovat täynnä halkeamia, ja kun ne toisissa kohdin ovat pehmeämpiä kuin toisissa, on vesi uurtanut syviä onkaloita päästäkseen eteenpäin, niin että se lopulta on siirtynyt muutamia satoja jalkoja ylemmäs, murtaen esteensä täältä, kuluttaen ne pois tuolta, ja niin putoukset muuttavat muotoaan yhtä mittaa."

"Millä kohdalla niitä me nyt olemme?" kysyi Heyward.

"Me olemme lähellä sitä paikkaa, mihin Kaitselmus ne ensiksi määräsi, mutta missä ne näyttävät olleen liian kapinanhaluisia pysyäkseen alallaan. Kallio on ollut pehmeämpää molemmilla puolin meitä, ja niin ne jättivät virran keskikohdan paljaaksi ja kuivaksi kaiverrettuaan ensin nämä kaksi pientä koloa piilopaikoiksemme."

"Me olemme siis saarella?"

"Niin olemme. Meillä on putoukset kummallakin sivulla ja virta ylhäällä ja alhaalla. Päiväseen aikaan kannattaisi meidän nousta tämän kallion huipulle katselemaan veden nurinkurisia tapoja. Veden juoksu putouksessa on aivan epäsäännöllistä. Joskus se hyppää alas yhdellä loikkauksella, joskus se kuukertelee jyrkännettä pitkin miten sattuu. Tuolla se tepsuttelee hiljaa eteenpäin, täällä se taas kiitää nuolena. Yhdessä paikassa se on valkeata kuin lumi, toisessa viheriää kuin ruoho. Väliin se syöksyy syviin onkaloihin, jotka kuminallaan saavat maan vapisemaan; väliin se solisee ja lirisee kuin pieni puro kaivertaen kouruja ja kuoppia vanhaan kiveen kuin sotkettuun saveen. Virran koko suunnitelma näyttää menneen sekaisin. Ensin se juoksee tasaisesti tarkoituksenaan vieriä jyrkännettä alas, kuten alussa oli määrättykin. Sitten se tekee polven ja tähyilee päin rantoja, ja toisinaan se kurkistelee suoraan taakseen, ikäänkuin sitä ei haluttaisikaan lähteä erämaastaan yhtyäkseen suolaveteen! Toden totta, neitiseni, tuo hieno, seittimäinen harso, jota kannatte kaulallanne, on karheaa ja pikemminkin kalaverkon kaltaista niihin kallionkielekkeihin verrattuna, joita minä voisin teille näyttää ja joissa virta muovaa kaikenlaisia kuvioita yrittellen kaikesta sovinnaisuudesta vapauduttuaan kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Ja kuitenkin, mihin kaikki lopulta vie? Kun veden on hetken aikaa sallittu noudattaa tahtoansa kuten itsepäisen ihmisen, kokoaa sen jälleen sama käsi, joka sen loikin, ja muutamia syliä alempana näette sen verkkaisesti vierivän kohti merta, niinkuin oli määrättykin aikojen alussa."

Saatuaan tästä tarkasta Glennin putousten kuvauksesta rauhoittavan varmuuden piilopaikkansa turvallisuudesta kuuntelijat olivat taipuvaiset arvostelemaan toisin kuin Haukansilmä niiden villiä viehätystä. Mutta heidän tilansa ei sallinut heidän ajatustensa kauan viipyä luonnon kauneuden ihailemisessa, ja kun metsästäjä ei ollut katsonut tarpeelliseksi keskeyttää keittiöpuuhiaan puhuessaan, paitsi milloin hän rikkinäisellä haarukalla viittasi johonkin kapinalliseen virran erikoisuuteen, he käänsivät nyt päähuomionsa välttämättömään, vaikka itse asiassa vähemmän runollisen illallisen syömiseen.

Ateria, jonka oivallisuutta suuresti lisäsivät muutamat herkkutavarat, mitkä Heyward oli älynnyt ottaa mukaansa hevosista erotessa, vaikutti erinomaisen virkistävästi väsyneeseen seurueeseen. Unkas toimi neitien palvelijana, suorittaen kaikki pikku tehtävänsä, joihin hän kykeni, arvokkaasti ja samalla pelokkaan kohteliaasti, mikä suuresti huvitti Heywardia, joka vallan hyvin tiesi, että tuo kaikki oli jotakin aivan uutta ja outoa intiaanin tavoille, jotka kieltävät sotureita alentumasta mihinkään talousaskareihin, kaikista vähimmin naisten hyväksi! Mutta kun vierasvaraisuuden sääntöjä heidänkin keskuudessaan pidettiin pyhinä, ei tämä pieni poikkeaminen miehen ylhäisestä arvokkuudesta herättänyt julkista huomautusta. Tarkka huomioitsija luolassa olisi kuitenkin havainnut nuoren päällikön jakavan palveluksiaan hieman puolueellisesti. Sillä vaikka hän ojensi Alicelle vesileilin ja pippuripuun pahkasta sirosti veistetyllä lautasella lihan täysin huomaavaisesti, niin suorittaessaan saman kohteliaan palveluksen hänen sisarelleen hän salli mustien silmiensä katsoa tavallista kauemmin tytön vereviä, ilmehikkäitä kasvoja. Pari kertaa hänen oli pakko puhua herättääkseen palveltavainsa huomiota. Niissä tapauksissa hän käytti englanninkieltä, murteellista ja puutteellista tosin, mutta ymmärrettävää silti, ja sen vieno sointusävy sai neitoset kohottamaan katsettaan hämmästyneinä ja ihastuneina. Näiden kohteliaisuudenosoitusten ohella vaihdettiin muitakin lauseita, jotka olivat omiansa antamaan seurueen eri jäsenten välisille suhteille ystävällisen leiman.

Kaiken aikaa Chingachgook pysyi järkkymättömän juhlallisena. Hän oli istuutunut lähemmäksi valoa, joten levottomat, pälyilevät vieraat saattoivat helpommin erottaa hänen kasvojensa luonnollisen ilmeen sotamaalauksen keinotekoisesta julmuudesta. He havaitsivat pojan ja isän olevan suuresti toistensa näköisiä ottaen lukuun iän ja kestettyjen vaivojen aiheuttamat muutokset. Hänen piirteidensä villi hurjuus näytti nyt uinuvan ja kasvojen lepotilalle kuuluva, intiaaneille ominainen välinpitämätön ilme oli tullut sen tilalle. Helposti saattoi kuitenkin huomata muutamista harvoista välähdyksistä, jotka joskus syttyivät hänen mustille kasvoilleen, että pieni vihanpuuska jo kykeni sytyttämään täyteen ilmiliekkiin hirvittävän vertauskuvan, jonka hän oli valinnut vihollisiaan peloittaakseen. Metsästäjän nopsa, harhaileva katse taas todisti tarkkaavaisuutta. Hän söi ja joi ruokahalulla, jota mikään vaaran aavistelu ei voinut häiritä, mutta hänen valppautensa ei näyttänyt hetkeksikään raukeavan. Parikymmentä kertaa hän jäykistyi tarkkaamaan leili ja lihapala huulilla pään kääntyessä kuuntelemaan ehkä joitakin kaukaisia, epäilyttäviä ääniä. Tämä liike säännöllisesti palautti hänen vieraansa nauttimasta tilanteen tuomista viehätyksistä ja pakotti heidät muistamaan huolestuttavia yksityiskohtia. Mutta kun mikään huomautus ei kuitenkaan liittynyt näihin keskeytyksiin, hälveni niiden synnyttämä hetkellinen pelästyskin nopeasti, jopa vähäksi ajaksi unohtuikin kokonaan.

"Kas tässä, ystäväni", virkkoi Haukansilmä aterian lopulla, vetäen lehtikasasta nassakan ja kääntyen laulumestariin, joka istui hänen vieressään ja joka oli osoittanut huomaavaisuutta hänen keittiötaidolleen, "maistakaahan hieman tätä männynkerkillä höystettyä olutta! Se on huuhtova pois kaikki surulliset ajatukset varsastanne ja virkistävä sieluanne. Minä puolestani juon maljan lähemmän tuttavuutemme kunniaksi ja toivon, ettei hitunen hevosenlihaa jätä turhaa närkästystä välillemme. Mikä olikaan nimenne?"

"Gamut — David Gamut", vastasi vieras, joka valmistautui suutaan pyyhkien upottamaan surunsa metsästäjän väkevätuoksuiseen paloviinasekoitukseen.

"Oivallinen nimi, kerrassaan oivallinen nimi, ja luullakseni peritty kunniallisilta esi-isiltä. Minä olen suuri nimien ihailija, vaikka kristittyjen tavat ovatkin tässä suhteessa paljon jäljessä villien pitämyksistä. Suurin pelkuri, minkä minä tunnen, oli nimeltään Karhu, ja hänen vaimona Tyyni kykeni torumaan ihmisen lähettyviltään nopeammin kuin ahdistettu kauris kykenee juoksemaan pari kyynärää. Intiaanille sitä vastoin on tämä seikka omantunnonasia: mikä hänen nimensä on, sellainen on hän yleensä itsekin — ei sentään niin, että tuo Chingachgook, joka merkitsee Suuri Käärme, olisi mikään käärme| suuri enempää kuin pienikään, vaan tarkoitetaan nimellä sitä, että hän ymmärtää ihmismielen koukut ja mutkat, on vaitelias ja iskee vihollisiinsa silloin, kun nämä kaikista vähimmin sitä aavistavat. Mikä on ammattinne?"

"Minä olen halpa, virrenveisuun opettaja."

"Kuinka sanoittekaan?"

"Minä opetan Connecticutin nostoväen nuorempaa polvea laulamaan."

"Olisipa teillä parempaakin tekemistä. Teidän vietävät penikkanne nauravat ja hoilaavat jo muutenkin liian lujaan metsissä, kun heidän päin vastoin ei pitäisi hengittääkään kovempaa kuin kettu uidessaan. Osaatteko käsitellä sileäpiippuista pyssyä vai oikeata tussaria?"

"Minulla ei, Jumalan kiitos, ole koskaan ollut aihetta tarttua moisiin murha-aseisiin!"

"Ehkäpä sitten ymmärrätte kompassia ja piirrätte salojen vesistöjä ja vuoria paperille, jotta niillä seuduilla matkustavat löytävät paikat niiden nimien mukaan?"

"Minä en harjoita mitään sellaista tointa."

"Teillä on allanne koipipari, joka ilmeisesti saa pitkän taipaleen tuntumaan lyhyeltä. Arvelen siis teidän joskus kuljettavan sanomia kenraalille?"

"En koskaan. Minä seuraan yksinomaan korkeata kutsumustani, kirkollisen säveltaiteen opettamista!"

"Onpa siinäkin kutsumus!" Haukansilmä hytkyi sisäisestä naurusta. "Koko ikänsä apinan tavoin matkia kaikkia matalia ja kimeitä ääniä, joita sattuu tulemaan muiden ihmisten kurkusta. No, no, ystäväiseni, se on teidän luonnollinen taipumuksenne, jota ei pidä vähäksyä enempää kuin jos olisi kysymys ampumisesta tai jostakin muusta arvokkaammasta kyvystä. Antakaapa sentähden kuulua, mitä voitte saada aikaan omalla alallanne: niinhän voimme parhaiten sanoa toisillemme hyvää yötä, sillä onpa jo aika näiden neitien mennä keräämään voimia pitkään ja ankaraan ponnisteluun, joka on aloitettava jo päivän koittaessa, ennenkuin makvat ovat päässeet jaloilleen."

"Siihen suostun sydämeni pohjasta", vastasi David asettaen rautasankaiset silmälasit jälleen nenälleen ja vetäen taskustaan pienen rakkaan virsikirjansa, jonka hän heti ojensi Alicelle. "Mikä onkaan soveliaampaa ja lohdullisempaa kuin illalla virittää kiitosvirsi niin vaarallisen ja kauhistavan päivän jälkeen!"

Alice hymyili, mutta katsahdettuaan Heywardiin hän punastui ja epäröi.

"Noudattakaa haluanne", kuiskasi tämä. "Eikö psalmirunoilijan arvoisan kaiman kehoituksella ole mitään vaikutusta tällaisena hetkenä?"

Tämän lausunnon rohkaisemana Alice suostui tehtävään, mihin hänen hurskaat taipumuksensa ja hänen innokas mieltymyksensä laulun sulosointuihin olivat häntä jo niin voimakkaasti vetäneet. Kirja avattiin virren kohdalta, joka sopi varsin hyvin heidän tilaansa, ja laulunopettaja ei tällä kertaa tuntunut haluavan ylittää Jumalan innoittaman Israelin kuninkaan kykyjä, mikä seikka oli omiaan lisäämään hetken harrasta vaatimattomuutta. Corakin tunsi halua avustaa sisartansa, ja niin alkoi hurskas veisuu, kun tunnollinen David oli ensin ottanut välttämättömät äänentapailut soittokoneesta ja kurkusta.

Sävel oli hidas ja juhlallinen. Toisinaan se paisui pienen kirjan yli kumartuneiden naisten pyhästä innostuksesta täyteen voimaansa, toisinaan heikkeni niin, että veden kohina antoi laululle kumean säestyksen. Davidin luontainen maku ja varma korva sovitti ja heikensi äänen voiman pienen umpinaisen luolan mukaiseksi, jonka jokaisen halkeaman ja syvennyksen laulajain äänten väräjävät sävelet täyttivät. Intiaanit tuijottivat kuin silmät naulattuina kallioon ja kuuntelivat niin hartaasti, että näyttivät muuttuneen kivipatsaiksi. Mutta metsästäjä, joka kylmän ja välinpitämättömän näköisenä oli laskenut leuan nojaamaan kättä vasten, päästi vähitellen kovat piirteensä sulamaan, ja kun säkeistö seurasi säkeistöä, tunsi hän rautaisen luontonsa heltyvän muistellessaan lapsuutensa aikoja, jolloin hänen korvansa olivat siirtomaiden uudisasutuksilla tottuneet kuuntelemaan samanlaisia ylistysvirsiä. Hänen harhailevat silmänsä alkoivat kostua, ja ennenkuin laulu oli loppunut, vieri kuumia kyyneleitä lähteistä, jotka näyttivät aikoja sitten kuivuneen, ja tipahteli toinen toisensa jälkeen poskille, jotka olivat useammin tunteneet taivaan tuulia kuin tuollaisia liikutuksen todisteita. Laulajat viipyivät vielä tuollaisessa hymisevässä, kuolevassa soinnussa, joita korva niin hartaana ja jännittyneenä kuuntelee, ikäänkuin tietäisi menettäneensä ne ikipäiviksi, kun ulkoa kajahti huuto, joka ei tuntunut lähtevän ihmiskurkusta eikä edes tästä maailmasta ja joka ei ainoastaan tunkeutunut luolan perimmäisiin sopukoihin, vaan myös kuulijain sydämen syvyyksiin. Sitä seurasi niin kuolettava hiljaisuus, että vesikin tuntui pysähtyneen raivoisasta vauhdistaan moisen kaamean ja tavattoman kirkaisun vaikutuksesta.

"Mitä se oli?" Alice uskalsi kuiskata muutamien hetkien hirvittävän odotuksen jälkeen.

"Mitä se oli?" kertasi Heyward lujemmin.

Ei Haukansilmä eivätkä intiaanit vastanneet. He kuuntelivat yhä, ikäänkuin odottaen huudon toistuvan, ja he ilmeisesti näyttivät aika lailla hämmästyneiltä. Vihdoin he puhelivat vakavasti keskenään delavarinkielellä, minkä jälkeen Unkas poistui varovasti luolasta toista sisempää ja salaisempaa tietä. Vasta hänen mentyään loihe metsästäjä jälleen puhumaan, tällä kertaa englanniksi.

"Mitä se oli tai mitä se ei ollut, sitä ei voi kukaan täällä sanoa, vaikka kaksi meistä on kierrellyt metsiä yli kolmekymmentä vuotta! Minä uskoin tähän asti, ettei ollut olemassa mitään intiaanin tai elävän olennon päästämää ääntä, jota minun korvani eivät olisi ennen kuulleet; mutta tämä kirkaisu osoittaa, että minä olin vain turhamielinen ja itserakas narri!"

"Eikö se ollut aivan yksinkertaisesti huuto, jonka soturit tapaavat kohottaa peloittaakseen vihollista?" Cora kysyi siinä seisoessaan ja kääriessään huivia tiukemmin ympärilleen esiintyen koko joukon tyynemmin kuin hänen pelästynyt sisarensa.

"Ei, ei! Tämä kuului ilkeältä, hirvittävältä ja epäinhimilliseltä; mutta sotahuudosta taas ei voi koskaan erehtyä! No, Unkas", kysyi metsästäjä delavarinkielellä nuorelta päälliköltä, tämän palattua takaisit! "mitä näit? Näkyykö tulemme verhojen läpi?"

Samalla kielellä annettu vastaus oli lyhyt ja ilmeisesti järkähtämätön.

"Ulkona ei näy mitään", jatkoi Haukansilmä tyytymättömästi päätään pudistaen, "ja piilopaikkamme on edelleenkin pimeän peitossa! Menkää toiseen luolaan te, jotka tarvitsette lepoa, ja koettakaa nukkua. Meidän täytyy olla jalkeilla paljoa ennen auringonnousua ja kiiruhtaa mahdollisimman nopeasti Edward-linnaan, sillä aikaa kun mingot vielä vetävät aamu-uniaan."

Cora noudatti kehoitusta ja sai tyynellä esiintymisellään aremman Alicenkin tajuamaan tottelemisen välttämättömyyden. Ennen poistumistaan hän sentään kuiskaten pyysi Duncania lähtemään mukaan. Unkas aukaisi pääsytien kohottamalla aukkoa peittävää verhoa, ja kun sisarukset kääntyivät kiittämään häntä tästä huomaavaisuudesta, he näkivät metsästäjän jälleen istuvan hiipuvan hiilloksen ääressä kasvot käsiin upotettuina näköjään syvästi miettien selittämätöntä kirkaisua, joka oli niin odottamatta keskeyttänyt heidän iltahartautensa.

Heyward otti mukaansa roihuavan kekäleen, joka loi himmeätä valoa siihen kapeaan käytävään, mikä nyt sai olla heidän huoneistonaan. Pistettyään sen soveliaaseen paikkaan hän palasi jälleen naisten luo, jotka nyt olivat ensi kerran hänen kanssaan kahden kesken sen jälkeen, kun he olivat jättäneet taakseen Edward-linnan ystävälliset varustukset.

"Älkää poistuko luotamme, Duncan", Alice pyyteli. "Me emme voi nukkua tällaisessa paikassa tuon kamalan huudon vielä kaikuessa korvissamme!"

"Tarkastelkaamme ensin linnoituksenne turvallisuutta", vastasi Heyward, "ja puhukaamme sitten vasta levosta."

Hän astui luolan peräsoppeen aukolle, jota kuten toisiakin, peittivät villavaipat, ja kohottaen paksun esiripun syrjään hengitti putouksen raitista, virkistävää ilmaa. Virran yksi haara juoksi syvän, ahtaan rotkon kautta, minkä sen vesi oli kaivertanut pehmeään kallioon aivan hänen jalkojensa juureen ja mikä hänen tietensä muodosti luotettavan suojan kaikkea siltä suunnalta tulevaa vaaraa vastaan; putous oli näet ylempänä muutaman sylen päässä villinä ja raivokkaana kohisten.

"Luonto on rakentanut ylikäymättömän varustuksen tälle puolelle", jatkoi hän osoittaen mustaan virtaan pystysuorana ryöppyävää putousta ja laski verhon alas. "Ja kun te tiedätte hyvien uskollisten miesten vartioivan etumaisessa luolassa, en näe mitään syytä, minkä vuoksi meidän kunnon isäntämme kehoitusta olisi halveksittava. Olen varma siitä, että Cora yhtyy minuun! kun minä sanon unen olevan tarpeen teille molemmille."

"Cora myöntää teidän olevan oikeassa, vaikka hän ei voikaan toteuttaa ajatusta käytännössä", vastasi vanhempi sisar, joka oli laskeutunut Alicen viereen lehvävuoteelle. "On olemassa muitakin syitä, jotka karkoittaisivat unen silmistämme, vaikka me olisimme säästyneetkin tuon salaperäisen huudon herättämästä levottomuudesta. Kysykää itseltänne, Heyward, voivatko tyttäret unhoittaa tuskan, mitä heidän isänsä varmastikin tuntee, kun hän ei tiedä missä ja millaisissa olosuhteissa hänen lapsensa viettävät yönsä erämaassa monien vaarojen keskellä?"

"Hän on sotilas ja hän tuntee metsävaelluksen seikkailut, niin hyvät kuin pahatkin."

"Mutta hänellä on isän sydän."

"Kuinka hyvä ja hellä hän onkaan aina ollut kaikista minun hulluuksistani huolimatta! Kuinka kärsivällisesti ja lempeästi hän onkaan aina täyttänyt toiveeni!" nyyhkytti Alice. "Me olemme olleet itsekkäitä, sisko, välttämättä pyrkiessämme hänen luokseen niin monen vaaran läpi!"

"Minä menettelin ehkä ajattelemattomasti pyytäessäni hänen suostumustaan matkaamme niin levottomalla hetkellä, mutta minä tahdoin vain hänelle näyttää, että vaikka kaikki muut hylkäisivätkin hänet ahdistuksen hetkenä, pysyvät hänen lapsensa kuitenkin hänelle uskollisina!"

"Kun hän kuuli teidän saapuneen Edward-linnaan", virkkoi Heyward lempeästi, "taistelivat pelko ja rakkaus ankarasti hänen povessaan, vaikkakin tämä jälkimmäinen pitkällisen eron kiihdyttämänä pääsi pian voitolle. 'Jalomielisen Coran uljuus heitä kannustaa, Duncan', sanoi hän, 'enkä minä tahdo panna sille esteitä. Minä vain toivoisin, että hänellä, joka on asetettu meidän kuninkaallisen herramme kunniaa puolustamaan, olisi edes puoletkaan hänen rohkeudestaan ja tarmostaan.'"

"Eikö hän puhunutkaan mitään minusta, Heyward?" kysyi Alice kateellisen hellästi. "Ei suinkaan hän voinut kokonaan unohtaa pikku Elsietään?"

"Sehän olisi ollut mahdotonta", nuori mies lohdutti. "Hän antoi teille tuhansia helliä lempinimiä, joita minä en rohkene tässä käyttää, mutta joiden sopivaisuudesta minä mitä lämpimimmin menen takuuseen. Kerrankin hän sanoi aiv…"

Duncan herkesi äkkiä puhumasta, sillä kun hän oli kiinnittänyt katseensa Alicen silmiin tämän käännyttyä lapsellisen rakkauden hellää innostusta hehkuen hänen puoleensa, paremmin ahmiakseen hänen sanansa, kajahti sama voimakas, hirvittävä huuto jälleen ilmassa ja teki hänet mykäksi. Seurasi pitkä, henkeäsalpaava hiljaisuus, jonka kestäessä kaikki katsoivat toisiinsa pelokkaasti odottaen kirkaisun kuuluvan uudestaan. Vihdoin verho kohosi hitaasti, ja metsästäjä seisoi oviaukossa kasvoilla ilme, minkä tyyneys ja varmuus nähtävästi alkoivat väistyä sen salaperäisen ilmiön tieltä, jonka uhkaamaa vaaraa vastaan ehkä koko hänen taitonsa ja kokemuksensa tulisi osoittautumaan tehottomaksi.