Read synchronized with  English  French  German  Russian 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Kahakoitiin kauan miesten lailla, viljoin niitti turkkilaista Tuoni. Voitto! — mutta Botsarista vailla: vuosi verta joka suoni! Hymyn uljaan näki sotaveikot, kun he huusi, karjui niinkuin peikot, vallatessaan hurmekentän. Mutta nytpä vaipui silmä umpeen, niinkuin vaipuu kukka valkolumpeen laskiessa päivän kehrän.

Halleck.

Seuraavan päivän aurinko näki lenapien leirissä surevan kansan. Häipynyt oli taistelun melske, ja he olivat tyydyttäneet vanhan vihansa mingoja kohtaan ja kostaneet näille äskeisen loukkauksen hävittämällä kokonaisen yhteiskunnan. Musta, kolkonnäköinen savu, joka leijaili huronien leiripaikan yllä, ilmaisi jo itsessään kyllin selvästi, kuinka tämän vaeltavan heimon oli käynyt, kun taas sadat kaarneet, jotka kiertelivät vuorten kalpeita huippuja tai liihoittelivat kirkuvina parvina yli avarain metsien, osoittivat kauhistuttavalla tavalla suuntaa, jota taistelu oli kulkenut. Lyhyesti: jokainen rajamaasodan merkkeihin vähänkään tottunut silmä olisi helposti huomannut kaikki nämä pettämättömät todistukset intiaanien koston säälimättömästä julmuudesta.

Mutta sittenkin näki nouseva aurinko lenapien leirissä surevan kansan. Ei kuulunut voitonhuutoja eikä riemulauluja heidän menestyksensä ylistämiseksi. Myöhästyneinkin soturi oli jo palannut kauhistuttavasta toimestaan, mutta vain riistääkseen vyöltään verisen ammattinsa hirvittävät tunnusmerkit ja yhtyäkseen heimolaistensa valituksiin onnettomuuden lyömästä kansasta. Ylpeys ja voitonhurma olivat väistyneet nöyryyden tieltä, ja hurjimmat inhimilliset intohimot olivat jo tyyntyneet syvimmän ja vilpittömimmän surun ilmauksiksi.

Majat olivat tyhjinä, mutta leveä vyö totisia kasvoja ympäröi erästä paikkaa niiden läheisyydessä, minne kaikki, joissa henki oli, olivat kokoontuneet ja missä kaikki nyt seisoivat syvän, peloittavan äänettömyyden vallitessa. Vaikka kaikkiin arvoihin ja ikäluokkiin ja kaikkiin ammatteihin ja molempiin sukupuoliin kuuluvat ihmiset olivat yhtyneet muodostamaan tämän hengittävän ruumisseinän, sykki heidän sydämensä vain yhdelle ainoalle tunteelle. Jokainen silmä oli naulattuna tämän kehän keskukseen, missä tämän hartaan, yhteisen mielenkiinnon esineet olivat.

Kuusi delavarityttöä, joiden pitkät, mustat, aaltoilevat kiharat vaipuivat valtoiminaan heidän rinnalleen, seisoi muista erillään ja antoi itsestään elonmerkkejä vain sirottelemalla tuolloin tällöin hyvätuoksuisia yrttejä ja metsän kukkia suloisesti lemuavista kasveista tehdylle kantovuoteelle, jolla lämminsydämisen, jalon ja ylevän Coran maalliset jäännökset intiaanikankaasta neulotun paarivaatteen peittäminä lepäsivät. Hänen ruumiinsa oli kääritty useihin samanlaisiin yksinkertaisiin verhoihin, ja hänen kasvonsa oli ikuisiksi ajoiksi kätketty ihmisten katseilta. Hänen jalkopäässään istui murtunut Munro. Hänen iäkäs päänsä oli kumartunut melkein maahan asti pakollisesti alistuneena Kaitselmuksen kuritukseen, mutta salainen tuska taisteli hänen uurtuneella otsallaan, jonka osaksi peittivät huolettomasti ohimoille valahtavat harmaat hapset. Gamut seisoi hänen sivullaan, lempeä pää alttiina auringonsäteille, harhailevat, surulliset silmät yhtä paljon kiinnitettyinä pieneen kirjaan, joka sisälsi niin paljon omituisella tavalla esitettyjä hurskaita ajatuksia, kuin olentoon, jolle hänen sielunsa halasi julistaa lohdutusta. Heyward oli myöskin lähettyvillä, nojaten puuhun ja kokien hillitä äkillisiä murheenpuuskiaan, joita tukahduttamaan tarvittiin hänen voimakkain miehekkyytensä.

Mutta jos tämä ryhmä, kuten voi helposti kuvitella, oli surullinen ja masentunut, niin paljoa liikuttavampi oli toinen sikermä saman avoimen kentän vastakkaisella puolella. Unkas siellä istui niinkuin eläisi hän vielä, ruumis ja jäsenet nostettuina vakavaan ja juhlalliseen asentoon kaikkein komeimpien koristusten peittäminä, mitä heimon rikkaus suinkin saattoi hankkia. Uljaita sulkia liehui hänen päässään; helmivöitä, kaulahelyjä, rannerenkaita ja kunniarahoja välkkyi tavattomat määrät hänen kaunistuksenaan, vaikka hänen tylsä silmänsä ja elottomat kasvonsa muodostivatkin liian jyrkän vastakohdan kaikelle niiden julistamalle turhalle korskeudelle.

Chingachgook oli asettunut aivan ruumista vastapäätä, ilman aseita, ilman maalausta, ilman koristeita, ottamatta lukuun hänen heimonsa kirkkaansinistä tunnuskuvaa, joka oli lähtemättömäksi piirretty hänen paljaaseen rintaansa. Koko sen pitkän ajan, minkä heimo oli ollut näin koossa, oli mohikaanisoturi hievahtamattoman murheellisena tuijottanut poikansa kylmiin, tunnottomiin kasvoihin. Niin kiinteä ja väistymätön oli tämä katse ja niin muuttumaton hänen asentonsa, ettei vieras olisi osannut erottaa elävää kuolleesta, ellei olisi nähnyt niitä ahdistetun hengen äkillisiä värähdyksiä, jotka tavantakaa vavahduttivat vanhuksen mustia piirteitä, ja sitä kuolontyyneyttä, joka oli iäksi laskeutunut toisen koko olemukseen.

Metsästäjä oli aivan hänen lähellään nojaten miettivän näköisenä ankaraan, kostavaan aseeseensa, kun taas Tamenund oli kansansa vanhinten tukemana asettunut korkemmalle paikalle, mistä hän saattoi nähdä koko tuon mykän, murheellisen väenpaljouden.

Kehän sisäreunassa seisoi vieraan kansan sopaan puettu soturi, ja sen ulkopuolella odotti hänen hevosensa ratsaspalvelijain vartioimana, jotka olivat ilmeisesti varustautuneet pitkälle matkalle. Muukalaisen puku ja koristeet ilmaisivat hänen olevan vastuunalaisessa asemassa ja läheisessä suhteessa Kanadan maaherraan, ja hän näytti nyt, kun hänen rauhanvälityksensä oli tullut tarpeettomaksi liittolaistensa hillittömän rajuuden takia, tyytyvän vain äänettömänä ja surullisena katselemaan taistelun hedelmiä, jota hän oli tullut liian myöhään estämään.

Päivän ensimmäinen neljännes oli loppumaisillaan, ja kuitenkin oli väkijoukko seisonut näin hengähtämättömän hiljaa sen koitosta lähtien. Tukahdutettua huokausta voimakkaampaa ääntä se ei ollut päästänyt, eikä jäsenkään ollut liikahtanut koko tänä pitkänä, väsyttävänä aikana muuta kuin tarjotakseen yksinkertaisia, liikuttavia uhreja, joita hetkestä hetkeen kannettiin vainajain muistolle. Vain intiaanin kärsivällisyys ja itsehillintä saattoi kestää sellaista kuolemanhievahtamattomuutta, joka näytti muuttaneen jokaisen mustan, liikkumattoman olennon kivipatsaaksi.

Vihdoin ojensi delavarien patriarkka toisen käsivartensa ja nousi seuralaistensa olkapäihin nojaten seisomaan niin heikkona kuin olisi kokonainen ihmisikä erottanut miehen, joka edellisenä päivänä puhui kansalleen, vanhuksesta, joka nyt horjui korokkeellaan.

"Lenapien miehet!" sanoi hän ontolla äänellä ikäänkuin olisi julistanut profeetallisia sanomaa. "Maniton kasvot ovat pilven takana! Hänen silmänsä on kääntynyt teistä pois; Hänen korvansa ovat tukossa; Hänen kielensä ei vastaa. Te ette näe häntä, mutta hänen tuomionsa on teidän edessänne. Olkoon sydämenne avoin ja älköön henkenne valhetta lausuko. Lenapien miehet! Maniton kasvot ovat pilven takana!"

Kun tämä yksinkertainen, mutta kuitenkin kauhistuttava ilmoitus saapui kansan korviin, syntyi niin syvä ja kaamea hiljaisuus, kuin olisi heidän palvomansa korkea henki lausunut nuo sanat ilman ihmiselinten apua; Unkasin liikkumaton ruumiskin näytti elolliselta olennolta verrattuna hänen ympärillään seisovaan nöyryytettyyn ja masentuneeseen väkijoukkoon. Mutta samassa määrin kuin tämän peloittavan sanoman välitön vaikutus vähitellen heikkeni, alkoi matala sorina nousta kuolleiden kunniaa laulamaan. Äänet, naisäänet, olivat vihlovan vienoja ja valittavia. Sanat eivät seuranneet toisiaan missään säännöllisessä järjestyksessä, mutta kun yksi oli lopettanut ylistyshymnin tai valituslaulun, miksi sitä sanottaneenkin, jatkoi sitä toinen ilmaisemalla tunteitaan tavalla, jonka liikutus ja tilaisuus hänelle kulloinkin sanelivat. Väliin keskeytti laulajattaren yleinen äänekäs surunpuuska, jonka kestäessä Coran kantovuoteen ympärille asettuneet tytöt poimivat yrtit ja kukat hänen ruumiiltaan ikäänkuin surun hullaannuttamina. Mutta kun heidän murehtimisensa oli taas saanut lempeämmän muodon, heitettiin nämä puhtauden ja sulouden vertauskuvat paikalleen takaisin kaikilla tavoin ilmaisemaan hellyyttä ja kaipausta. Vaikka heidän lauluaan katkaisivatkin monet yleiset purkaukset ja keskeytykset, olisi sen käännös kuitenkin sisältänyt yhtenäisen jakson, jota pääasiassa liitti yhteen johdonmukainen ajatussarja.

Muuan tyttö, arvonsa ja etevien ominaisuuksiensa takia siihen toimeen valittuna, alkoi kainosti viittailemalla kaatuneen soturin ansioihin, koristaen lauluaan itämaisilla kuvilla, joita intiaanit ovat varmaankin tuoneet mukanaan toisen maanosan äärimmäisiltä laidoilta ja jotka itsessään muodostavat kahden maailman muinaisia historioita yhdistävän renkaan. Tyttö sanoi vainajaa "heimonsa pantteriksi" ja kuvaili häntä mieheksi, jonka nahkakenkä ei jättänyt jälkiä kastenurmelle, jonka hyppy oli kuin nuoren kauriinvasan loikkaus, jonka silmä oli pimeän yön tähteä kirkkaampi ja jonka ääni oli taistelussa jyrisevämpi kuin Maniton ukkonen. Hän muistutti hänelle äitiä, joka hänet synnytti, ja viipyi erikoisesti sen onnen esittelyssä, jota tämä nainen varmaankin tunsi sellaisen pojan omistaessaan. Hän pyysi häntä sanomaan maammolleen, kun he tapasivat toisensa henkien maailmassa, että delavaritytöt olivat vuodattaneet kyyneleitä hänen lapsensa haudalle ja sanoneet häntä siunatuksi.

Hänen seuraajansa vaimensivat äänensä yhä lempeämpään ja hellempään säveleeseen ja viittasivat naisellisella hienotunteisuudella ja herkkyydellä vieraaseen neitoon, joka oli poistunut maan päältä niin lähellä nuoren soturin lähtöä, että Suuri Henki oli siten ilmaissut tahtonsa liian selvään, jotta sitä voitaisiin käsittää väärin. He kehoittivat häntä olemaan lempeä naiselle ja hyväntahtoisuudella kohtelemaan hänen taitamattomuuttaan askareissa, jotka olivat välttämättömiä hänenlaisensa soturin mukavuudelle. He kuvailivat laveasti hänen verratonta kauneuttaan ja hänen jaloa rohkeuttaan ilman pienintäkään kateuden häivää, niinkuin luulisi enkelien iloitsevan heitä korkeammasta täydellisyydestä, lisäten, että nämä erinomaiset ominaisuudet korvasivat enemmän kuin täydelleen hänen kasvatuksensa vähäiset puutteet.

Tämän jälkeen puhuttelivat toiset tytöt määrätyssä järjestyksessä neitoa itseään, matalalla, vienolla hellyyden ja lemmen äänellä. He kehoittivat häntä olemaan hyvillä mielin eikä pelkäämään mitään tulevasta onnestaan. Metsästäjähän oli oleva hänen kumppaninsa, ja hän oli kyllä osaava huolehtia hänen pienimmistäkin tarpeistaan; ja soturihan oli hänen rinnallaan kykenevänä suojelemaan häntä kaikilta vaaroilta. He takasivat hänen polkunsa miellyttäväksi ja taakkansa kevyeksi. He varoittivat häntä hyödyttömästi kaihoamasta nuoruutensa ystäviä ja isiensä asumasijoja, vakuuttaen, että lenapien autuailla metsästysmailla oli yhtä suloisia laaksoja, yhtä kirkkaita jokia ja yhtä suloisia kukkia kuin "kalpeanaamojen taivaassa". He neuvoivat häntä pitämään silmällä kumppaninsa tarpeita eikä koskaan unohtamaan erotusta, jonka Manito oli niin viisaasti pannut heidän välilleen. Sitten yhdistivät he hurjalla voimalla äänensä laulamaan mohikaanin luonteesta. He sanoivat häntä jaloksi, miehekkääksi ja ylevämieliseksi, ja he antoivat hänelle kaikki ominaisuudet, jotka soturia kaunistavat ja joita impi taitaa rakastaa. Pukien ajatuksensa mitä syvällisimpiin ja kaukaisimpiin kuviin he ilmoittivat sitten sukupuolensa vaistomaisella herkkyydellä havainneensa heidän lyhyen yhdessäolonsa aikana, minne päin hänen uinuvat taipumuksensa häntä vetivät. Delavaritytöt eivät löytäneet suosiota hänen silmissään! Hän oli rotua, joka oli kerran hallinnut suolaisen järven rantoja, ja hänen toiveensa kuljettivat hänet takaisin kansan luo, joka asui hänen isiensä haudoilla. Ja miksi ei olisi sellainen voimakas kiintymys saanut tapahtua! Saattoihan jokainen silmä nähdä, että neito oli puhtaampaa ja jalompaa verta kuin hänen heimolaisensa, ja todistihan hänen käyttäytymisensä, että hän kykeni kestämään salojen elämän vaarat ja vastukset. Nyt, lisäsivät he, oli "maan viisas vallitsija" siirtänyt hänet paikkaan, missä hän saattoi tavata arvoisiansa henkiä ja olla onnellinen iankaikkisesti.

Sitten muuttuivat jälleen laulun sävy ja aihe, ja nyt puhuttiin immestä, joka itki läheisessä majassa. He vertasivat häntä lumihiutaleeseen, sillä yhtä puhdas hän oli, yhtä valkoinen, yhtä kirkas ja yhtä herkkä sulamaan kesän polttavassa helteessä tai jäätymään talven pakkasessa. He eivät epäilleet hänen olevan suloisen nuoren päällikön silmissä, jonka ihonväri ja suru olivat niin suuresti hänen hipiänsä ja tuskansa kaltaiset, mutta vaikka he eivät sanallakaan ilmaisseet erityistä mieltymystään, tuntuivat he sentään selvästi pitävän häntä ominaisuuksiltaan valittamaansa neitoa heikompana. Siitä huolimatta he eivät kieltäneet häneltä ainoatakaan ylistystä, mitä hänen harvinainen suloutensa saattoi syyllä vaatia. Hänen kiemurtelevia kiharoitaan verrattiin vehmaisiin viinirypäleen köynnöksiin, hänen silmäänsä taivaan sinikanteen, eikä valkoisintakaan pilveä, kun aurinko luo siihen hehkuvan kultansa, myönnetty niin viehättäväksi kuin oli hänen poskiensa kukoistus.

Näiden ja muiden samanlaisten joikujen aikana kuului vain laulun hyminä, mikä väliin nousi voimakkaaksi, väliin peloittavaksikin niistä äkillisistä surunpurkauksista, joita voisi sanoa sen kuorokohdiksi. Delavarit itsekin kuuntelivat kuin tenhottuina, ja heidän puhuvien kasvojensa vaihtelevista ilmeistä saattoi helposti nähdä, kuinka syvästi ja totisesti he tunsivat mukana. Eikä Davidkaan ollut haluton kallistamaan korviansa niin suloisten äänten kohinalle, ja kauan ennen laulun loppua ilmoitti hänen katseensa, että hänen sielunsa oli joutunut lumouksiin.

Metsästäjä, joka yksinään valkoisista miehistä ymmärsi sanat, nousi hiukan mietteliäästä asennostaan ja käänsi kasvonsa sivulle paremmin tajutakseen tyttöjen laulun ajatuksen. Mutta kun he puhuivat Coran ja Unkasin yhteisistä tulevaisuudentoiveista, pudisti hän päätään ikäänkuin käsittäen heidän yksinkertaisen uskonsa erehdyksen, vajosi sitten nojaavaan asentoonsa takaisin ja pysyi siinä menojen loppuun asti — mikäli sellaista toimitusta voi sanoa menoiksi, missä tunne pulppusi niin syvistä lähteistä. Heyward ja Munro, jotka eivät tajunneet vähimmässäkään määrin kuulemansa luonnonraikkaan laulun sanoja, säilyttivät onnellisesti itsehillintänsä.

Chingachgook yksin muodosti poikkeuksen alkuasukaskuulijain ilmehikkäästä hartaudesta. Hänen katsantonsa ei vaihdellut kertaakaan koko kohtauksen aikana, eikä lihaskaan värähtänyt hänen jäykillä kasvoillaan valituslaulun hurjimmistakaan, liikuttavimmistakaan purkauksista. Hänen poikansa kylmät, tunnottomat jätteet olivat hänelle kaikki kaikessa, ja muut aistit paitsi näkö tuntuivat lamautuneen, jotta hänen silmänsä saisivat vielä viimeisen kerran katsella piirteitä, joita hän oli niin kauan rakastanut ja jotka pian olivat iäksi katoavat hänen näkyvistään.

Kun hautajaismenot olivat edistyneet näin pitkälle, astui muuan totinen ja tuima mies, joka oli kuuluisa urotöistään ja erikoisesti kunnostautumisestaan äskeisessä taistelussa, hitaasti väkijoukosta ja asettui lähelle vainajaa.

"Miksi jätit meidät, vapanatshikien ylpeys?" puhui hän Unkasin tylsiin silmiin tuijottaen kuin olisi tyhjällä tomumajalla ollut vielä elävän ihmisen kyvyt; "sinun aikasi oli kuin auringon, kun se vielä viipyy puiden seassa, sinun kunniasi oli kirkkaampi kuin sen valo keskipäivällä. Sinä olet mennyt, nuori soturi, mutta sata wyandotia on lähtenyt perkaamaan orjantappuroita polultasi henkien maailmaan. Kuka olisi uskonut, kun sinut tappelussa näki, sinun voivan kuolla? Kuka ennen sinua näytti Uttawalle tietä taisteluun? Sinun jalkasi olivat kuin kotkan siivet, sinun käsivartesi raskaampi hongan putoavaa oksaa ja sinun äänesi kuin Maniton, kun Hän puhuu pilvissä. Uttawan kieli on heikko", lisäsi hän surumielisesti ympärilleen katsahtaen, "ja hänen sydämensä sanomattoman raskas. Vapanatshkien ylpeys, miksi jätit meidät?"

Häntä seurasi toisia arvonsa mukaisessa järjestyksessä, siksi kunnes useimmat heimon korkeimmista ja etevimmistä miehistä olivat laulaen tai puhuen kantaneet ylistysosansa kaatuneen päällikön hengelle. Kun tämä toimitus oli lopussa, syntyi kentälle uusi syvä, hengähtämätön hiljaisuus.

Silloin kuului syvää, matalaa huminaa kuin kaukaisen soiton hillittyä säestystä, joka kohosi tarpeeksi korkealle ilmaan juuri kuuluakseen, mutta pysyäkseen kuitenkin niin epäselvänä, että sen laatu ja lähtöpaikka jäivät samalla tavalla arvaamisen varaan. Sitä seurasi kuitenkin uusi ja jälleen uusi sävel, kukin edeltäjäänsä voimakkaampana, kunnes ne saapuivat korvaan ensin venytettyinä ja usein toistettuina huudahduksina ja lopulta sanoina. Chingachgookin huulet olivat niin paljon auenneet, että ne ilmaisivat tuon äänen olleen isän kuolinlaulun alkua. Vaikka ei ainoakaan silmä kääntynyt häneen päin ja vaikka ei pienintäkään malttamattomuuden oiretta näkynyt, huomasi sentään siitä tavasta, millä väkijoukko kohotti päänsä paremmin sanat ja sävelen kuullakseen, että he ahmivat äänen niin hartaasti ja kiihkeästi kuin olisi Tamenund itse ollut kuunneltavana. Mutta he odottivat turhaan. Sävel nousi juuri niin voimakkaaksi, että sen saattoi sanoa kuuluvan, mutta sitten se heikkeni ja värähteli, kunnes se vihdoin katosi korvista kuin olisi sen kuljettanut matkaansa ohisuhahtava tuuli. Ruhtinaan huulet sulkeutuivat, ja hän jäi äänettömänä istumaan, näyttäen tuijottavine silmineen ja hievahtamattomine asentoineen olennolta, jolle Kaikkivaltiaan käsi oli lahjoittanut ihmisen ruumiin, mutta ei hänen henkeään. Delavarit, jotka näistä oireista ymmärsivät, ettei heidän ystävänsä mieli ollut vielä valmistunut niin voimakkaaseen tahdonponnistukseen, hellittivät tarkkaavaisuuttaan ja näyttivät vaistomaisella hienotunteisuudellaan kääntävän ajatuksensa kokonaan vieraan neidon hautajaismenoihin.

Muuan vanhempi päällikkö antoi merkin naisille, jotka olivat ryhmittyneet sille puolelle ihmiskehää, missä Coran ruumis lepäsi. Viittausta totellen nostivat tytöt kantovuoteen päittensä tasalle ja kulkivat eteenpäin hitain, säännöllisin askelin, hymisten samalla uutta valituslaulua vainajan ylistykseksi. Gamut, joka oli tarkoin katsellut menoja, mitkä hänestä tuntuivat kovin pakanallisilta, kumarsi nyt päänsä tajuttoman isän olkapään yli ja kuiskasi:

"Ne lähtevät viemään lapsenne tomua; emmekö mene mukaan katsomaan, että se haudataan kristillisellä tavalla?"

Munro säpsähti kuin olisi viimeisen tuomion pasuuna törähtänyt hänen korvaansa ja luoden hätäisen, levottoman katseen ympärilleen nousi hän jalkeilleen ja seurasi vaatimatonta kulkuetta ryhdikkäänä kuin sotilas, mutta kantaen samalla isän kärsimyksen koko taakkaa. Hänen ystävänsä kiiruhtivat hänen ympärilleen mielessään murhe, liian väkevä, jotta sitä voisi sanoa pelkäksi myötätunnoksi — nuori ranskalainenkin yhtyi saattoon nähtävästi sangen liikutettuna niin suloisen olennon ennenaikaisesta, surullisesta poismenosta. Mutta kun heimon viimeinen halvinkin nainen oli liittynyt pakottomaan ja kuitenkin järjestyneeseen riviin, supistivat lenapien miehet kehänsä ja astuivat entistä lähemmäksi Unkasin ruumista yhtä äänettöminä, yhtä totisina ja liikkumattomina kuin ennenkin.

Paikka, joka oli valittu Coran viimeiseksi leposijaksi, oli pienoisella kummulla, missä kasvoi ryhmä nuoria, elinvoimaisia kuusia, jotka loivat soveliasta alakuloista siimestä haudalle. Sinne saavuttuaan laskivat tytöt taakkansa maahan ja jäivät sitten useiksi minuuteiksi oikealla intiaanikärsivällisyydellä ja luontaisella kainoudella odottamaan jotakin ilmoitusta siitä, että ne, joiden tunteet tässä olivat eniten kysymyksessä, olivat kaikkeen järjestelyyn tyytyväisiä. Vihdoin metsästäjä, joka yksinään ymmärsi heidän tapansa, lausui heidän omalla kielellään:

"Tyttäreni ovat kaikki hyvin tehneet; valkoiset miehet kiittävät heitä."

Tyytyväisinä tähän suosionosoitukseen toimittivat tytöt ruumiin koivuntuohesta taidokkaasti, jopa sirostikin kyhättyyn arkkuun, minkä jälkeen he laskivat sen viimeiseen pimeään asuntoonsa. Vainajan peittäminen ja kaivetun maan kätkeminen lehtien ja muiden luonnollisten ja tavallisten suojaverhojen alle suoritettiin samaan koruttomaan ja äänettömään tapaan. Mutta kun nämä lempeät olennot, jotka olivat tehneet kaikki nämä surulliset ja ystävälliset toimet, olivat tulleet puuhissaan näin pitkälle, epäröivät he kuin osoittaakseen, etteivät tienneet, vieläkö heidän tuli jatkaa palvelustaan. Tässä hautajaismenojen kohdassa puhutteli metsästäjä jälleen heitä.

"Nuoret naiseni ovat tehneet kylliksi", virkkoi hän. "Valkeaihoisen henki ei tarvitse ruokaa eikä vaatteita, koska hän noudattaa samanväristen heimolaistensa taivaan tapoja. Minä näen", lisäsi hän katsahtaen Davidiin, joka selaili kirjaansa ilmeisesti aikoen aloittaa jonkin hurskaan virren, "että eräs mies, joka paremmin tuntee kristilliset menot, aikoo puhua."

Naiset väistyivät vaatimattomina syrjään ja oltuaan näytelmän pääesiintyjiä muuttuivat nyt seuraavain tapausten hiljaisiksi, mutta tarkkaavaisiksi katselijoiksi. Koko sinä aikana, jolloin David vuodatti henkensä hartaita tunteita veisaamiseen, eivät he tehneet pienintäkään hämmästyksen eikä malttamattomuuden merkkiä. He kuuntelivat ikäänkuin olisivat ymmärtäneet outojen sanojen ajatuksen ja ikäänkuin olisivat tajunneet ne surun, toivon ja nöyryyden sekanaiset tunteet, joita niiden oli määrä tulkita.

Näkemänsä kohtauksen innoittamana ja ehkäpä oman salaisen liikutuksensa nostattamana voitti laulumestari kaikki tavalliset saavutuksensa. Hänen täyteläinen, voimakas äänensä ei kärsinyt vertailusta tyttöjen vienon hyminän kanssa, ja hänen vivahdusrikkaammalla sävelellään oli ainakin niiden korvissa, joille se oli erikoisemmin tarkoitettu, se etu, että siihen liittyivät ymmärrettävät sanat. Ja hän lopetti hautausvirtensä niinkuin oli sen aloittanutkin: vakavan, juhlallisen hiljaisuuden vallitessa.

Mutta kun viimeinen sointu oli häipynyt kuulijain korvista, osoittivat silmäin salaiset, arastelevat katsahdukset ja naisjoukon yleinen, vaikka hillitty liikahtelu, että odotettiin vainajan isänkin jotakin lausuvan. Munrokin näytti käsittävän, että hänen nyt oli aika ryhtyä suurimpaan voimainponnistukseen, mihin ihmisluonto yleensä kykenee. Hän paljasti harmaat hapsensa ja katseli kainoa, vaiteliasta joukkoa ympärillään lujin ja hallitsevin ilmein. Viitaten sitten kädellään metsästäjää kuulemaan virkkoi hän:

"Sanokaa näille lempeille, hyväntahtoisille naisille, että murtunut, menehtynyt mies kiittää heitä. Sanokaa heille, että se Korkein Olento, jota me kaikki eri nimillä palvelemme, on muistava heidän rakkaudentyönsä ja ettei se aika ole kaukana, jolloin me kaikki kokoonnumme Hänen valtaistuimensa ympärille sukupuoleen, arvoon tai väriin katsomatta."

Metsästäjä kuunteli tarkoin vapisevaa ääntä, jolla sotavanhus lausui nämä sanat, ja pudisti sitten hitaasti päätään ikäänkuin epäillen niiden vaikutusta.

"Jos niille tuollaista puhuisi", virkkoi hän, "olisi se samaa kuin sanoisi heille, ettei lunta sada talvella tai että aurinko paistaa kuumimmin silloin, kun puut menettävät lehtensä."

Sitten hän kääntyi naisten puoleen ja tulkitsi heille isän kiitollisuuden tavalla, joka hänen nähdäkseen parhaiten sopi kuulijain käsityskykyyn. Munron pää oli jälleen vajonnut rinnalle, ja hän oli uudelleen uppoamassa syvään suruunsa, kun aikaisemmin mainittu nuori ranskalainen rohkeni koskettaa hänen kyynärpäähänsä. Saatuaan murehtivan vanhuksen huomion suuntautumaan puoleensa osoitti hän nuorten intiaanien ryhmää, joka läheni kantaen kevyttä, mutta tarkasti peitettyä kantotuolia, ja viittasi sitten ylös aurinkoon.

"Minä ymmärrän tarkoituksenne, herra", vastasi Munro pakotetun lujalla äänellä, "minä ymmärrän tarkoituksenne. Se on taivaan tahto, ja minä alistun. Cora, lapseni! Jos murtuneen isän rukoukset auttaisivat sinua nyt, kuinka autuas olisitkaan! Tulkaa, hyvät herrat", lisäsi hän katsahtaen ympärilleen ylevän rauhallisena, vaikka hänen kuihtuneilla kasvoillaan väreilevä tuska oli liian voimakas hänen salattavakseen, "tehtävämme on täällä päättynyt. Lähtekäämme."

Heyward noudatti mielellään kehoitusta, joka vei heidät pois paikalta, missä hän joka hetki tunsi olevansa kadottamaisillaan kykynsä hallita tunteitaan. Toveriensa noustessa hevosten selkään ennätti hän sentään puristaa metsästäjän kättä ja muistuttaa häntä uudelleen sopimuksesta, jonka he olivat keskenään tehneet ja jonka mukaan heidän tuli jälleen tavata brittiläisen armeijan vartioketjujen sisällä. Sitten hän heittäytyi satulaan ja kannusti ratsuaan kantotuolin viereen, missä matalat, tukahdutetut nyyhkytykset ilmaisivat Alicen matkustavan. Munron pää painui jälleen povelle, Heyward ja David seurasivat hiljaisen surun valtaamina, ja Montcalmin lähetti saattoi heitä sotilaineen. Ja tällä tavoin kulkivat kaikki valkoiset miehet Haukansilmää lukematta delavarien silmäin editse ja hautautuivat pian näiden seutujen avaroihin metsiin.

Mutta side, joka yhteisessä onnettomuudessa oli liittänyt näiden yksinkertaisten metsänasukasten tunteet heidän luonaan niin tuokiollisesti käyneisiin muukalaisiin, ei katkennut niin helposti. Vuosia kului, ennenkuin tarina valkoisesta neidosta ja nuoresta mohikaanisoturista lakkasi virkistämästä pitkiä öitä ja vaivalloisia marsseja tai sytyttämästä heidän nuoriin urhoihinsa kostonhalua. Eikä näiden muistettavien tapausten sivuhenkilöitäkään unohdettu. Metsästäjältä, joka monta vuotta jälkeenpäin oli yhdistävänä renkaana heidän ja sivistyneen maailman välillä, saivat he kyselyihinsä tietää, että "Harmaapää" pian koottiin isäinsä tykö — kuten väärin luultiin, sotilaallisten vastoinkäymistensä murtamana — ja että "Avonainen Käsi" oli vienyt hänen eloonjääneen tyttärensä kauas "kalpeanaamojen" uudisasutuksille, missä hänen kyynelensä olivat vihdoinkin herenneet vuotamasta ja missä niitä oli seurannut se kirkas hymy, joka paremmin sopi hänen hilpeälle luonteelleen.

Mutta nämä tapaukset liittyvät kertomustamme myöhempään aikaan. Omaan väriinsä kuuluvista erottuaan palasi Haukansilmä paikalle, minne hänen kiintymyksensä häntä veti niin voimakkaasti, ettei mikään muu yhdysside olisi voinut olla sen kiinnittävämpi. Hän tuli juuri parhaaseen aikaan ehtiäkseen luoda lähtökatseen Unkasiin, jota delavarit jo käärivät hänen viimeiseen nahkapukuunsa. He seisahtuivat toimestaan antaakseen uljaan eränkävijän vielä kerran kaihoten ja viipyen katsahtaa häneen, mutta sitten verhosivat he ruumiin ikiajoiksi silmän näkemättömäksi. Sitten muodostui aikaisemman kaltainen kulkue, ja koko kansa kerääntyi päällikön tilapäisen haudan ympärille — me sanomme tilapäisen, koska katsottiin asiaan kuuluvaksi, että hänen luunsa jonakin tulevana päivänä saisivat levätä hänen oman heimonsa vainajain joukossa

Saattoon liittyminen ja kaikkia liikuttava tunne oli ollut yleinen ja yht'aikainen. Sama vakava murheen ilmaisu, sama jäykkä hiljaisuus ja sama pääsurijan kunnioitus, joita jo on kuvattu, vallitsivat tälläkin hautauspaikalla. Ruumis laskettiin lepoasentoon, kasvot käännettyinä kohti nousevaa aurinkoa, sivullaan kaikki sodan ja metsästyksen välineet valmiina viimeistä matkaa varten. Aukko jätettiin arkkuun, joka suojeli ruumista mullalta, niin että henki saattoi milloin halusi päästä maallisen majansa yhteyteen, ja sitten peitettiin kaikki alkuasukasten erikoisella kätevyydellä petoeläinten vainun ja saaliinhimon varalta. Ulkonaiset menot olivat nyt lakanneet ja läsnäolijat käänsivät jälleen huomionsa juhlamenojen sisäiseen, henkisempään puoleen.

Chingachgook joutui jälleen yleisen huomion esineeksi. Hän ei ollut vielä puhunut, ja jotakin lohduttavaa ja opettavaa odotettiin niin kuuluisalta päälliköltä niin juhlallisella hetkellä. Ymmärtäen kansan toiveet kohotti tuo ankara, lujatahtoinen soturi kasvonsa, jotka hän oli äskettäin viittaansa peittänyt, ja katsahti ympärilleen tyynin silmin. Hänen tiukasti puristuneet, ilmehikkäät huulensa avautuivat sitten, ja ensimmäisen kerran näiden pitkien juhlamenojen aikana kuului hänen äänensä selvästi:

"Miksi veljeni surevat?" lausui hän katsellen masentuneiden soturien mustaa riviä ympärillään; "miksi tyttäreni itkevät? Siksikö, että nuori mies on mennyt autuaille metsästysmaille, että päällikkö on täyttänyt aikansa kunnialla? Hän oli hyvä, hän oli kuuliainen, hän oli urhoollinen. Kuka voi sen kieltää? Manito tarvitsi sellaista soturia ja Hän kutsui hänet pois. Mitä minuun tulee, Unkasin poikaan ja isään, olen minä kuin karsittu petäjä kalpeanaamojen raivauksessa. Sukuni on poistunut suolaisen järven rannoilta ja delavarien kukkuloilta. Mutta kuka voi sanoa, että heimon Käärme on unohtanut viisautensa? Minä olen yksin…"

"Ei, ei", huusi metsästäjä, joka oli säälivin silmin katsellut ystävänsä jäykkiä piirteitä hilliten itsensä niinkuin tämäkin, mutta tuntien nyt, ettei hänen sydämensä kestänyt enempää. "Ei, ruhtinas, et yksin. Vaikka värimme ja luontomme ovatkin erilaiset, on Jumala sittenkin pannut meidät kulkemaan samaa polkua. Minulla ei ole sukulaisia ja minä voin sinun tavallasi sanoa, ettei minulla ole kansaakaan. Hän oli poikasi ja luonnostaan punanahka; ja voipa olla, että sinun veresi oli häntä lähempänä, — mutta jos minä milloinkaan unohdan sen nuorukaisen, joka niin usein taisteli rinnallani sodassa ja joka niin usein nukkui vierelläni rauhan aikana, unohtakoon minut Hän, joka on luonut meidät kaikki, mikä sitten värimme ja mitkä sitten lahjamme lienevätkään! Poika jätti meidät ajaksi, mutta, ruhtinas, sinä et ole yksin."

Chingachgook tarttui käteen, jonka metsästäjä lämpimästi ojensi hänelle yli äsken kaivetun maan, ja tässä ystävyyttä ilmaisevassa asennossa kumarsivat nämä kaksi tuikeaa, pelotonta metsänkävijää päänsä yhteen ja vuodattivat polttavia kyyneleitä, jotka kastelivat Unkasin hautaa kuin lempeät sadepisarat.

Keskellä kunnioittavaa hiljaisuutta, jonka vallitessa tätä tunteiden purkausta katseltiin, koska oli kysymyksessä kaksi näiden seutujen kuuluisinta soturia, kohotti Tamenund äänensä kehoittaakseen väkijoukkoa hajaantumaan.

"Tämä riittää", lausui hän. "Menkää, lenapien lapset, Maniton viha ei ole vielä lopussa. Miksi viipyisi Tamenund? Kalpeanaamat ovat maan valtijaina, eikä punaisten miesten aika ole vielä tullut takaisin. Minun päiväni on ollut liian pitkä. Aamulla näin Unamisin pojat onnellisina ja vahvoina; ja kuitenkin, ennen kuin yö tuli, olen minä elänyt nähdäkseni mohikaanien viisaan suvun viimeisen soturin!"

< Prev. Chapter  |  Next Chapter >