Read synchronized with  English  French  German  Russian 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Raivoo rutto, kiihtyy ruumistulet, ellei kuningas viivykkeittä poista täältä mustasilmäneittä.

Popen Iliaadi.

Sinä aikana, jolloin Unkas edellä kuvattuun tapaan jakoi voimiansa, oli metsä yhtä hiljainen ja, ellemme ota lukuun niitä, jotka olivat äsken neuvotteluun kokoontuneet, näennäisesti yhtä tyhjä ihmisistä kuin lähtiessään kaikkivaltiaan luojansa kädestä. Silmä saattoi seurata joka suuntaan puiden varjoisia, pitkiä välimaita keksimättä ainoatakaan olentoa, joka ei olisi todellisesti kuulunut rauhalliseen, uinuvaan maisemaan. Joskus kuului lintu lentää lepattelevan pyökkien oksilla, ja tuolloin tällöin pudotti orava pähkinän, vetäen joukkion hämmästyneet katseet hetkiseksi puoleensa; mutta heti kun nämä tilapäiset keskeytykset olivat lakanneet, suhisi tuuli yksin heidän päittensä yläpuolella pitkin metsän viheriää, lainehtivaa pintaa, joka vain virtojen ja järvien katkaisemana levisi niin avarain alueitten yli. Siinä salossa, joka oli delavarien ja heidän vihollistensa kylän välillä, ei ihmisjalka tuntunut koskaan kulkeneen, niin syvään ja hengähtämättömään hiljaisuuteen se oli vajonnut. Mutta Haukansilmä, joka nyt oli saanut osalleen johtavan aseman seikkailussa, tunsi liian hyvin niiden luonteen, joiden kanssa hänen piti kohta taistella, luottaakseen tähän petolliseen rauhaan.

Nähdessään pienen joukkonsa kokoontuneen ympärilleen heitti metsästäjä 'Hirventappajan' käsivartensa koukkuun, teki äänettömän merkin kehoittaakseen toisia seuraamaan ja johti heitä hyvän matkaa taaksepäin eräälle pienelle purolle, jonka yli he olivat äsken edetessään menneet. Siihen hän pysähtyi ja odotettuaan, kunnes kaikki hänen totiset ja tarkkaavaiset soturinsa olivat ennättäneet hänen luokseen, kysyi hän delavarinkielellä:

"Tietääkö kukaan nuorista miehistäni, minne tämä vesi vie meidät?"

Muuan delavari ojensi toisen kätensä kaksi sormea haralleen ja osoittaen niiden yhtyvän juuressa vastasi:

"Ennenkuin aurinko on kulkenut oman leveytensä, yhtyy pieni vesi isoon veteen." Sitten hän lisäsi tarkoittamaansa suuntaan viitaten: "Ne kaksi ovat kylliksi majaville."

"Sitä minä ajattelinkin", virkkoi metsästäjä, nostaen silmänsä kohti puunlatvojen väliin jäänyttä aukeamaa, "kun näin, mihin päin se juoksee ja mihin päin vuoret kulkevat. Miehet, me etenemme sen rantojen suojassa, kunnes vainuamme huroneja."

Hänen toverinsa päästivät tavallisen lyhyen suostumuksenhuutonsa, mutta kun he huomasivat johtajansa aikovan astua itse eellimmäisenä, teki pari heistä merkkejä, ettei kaikki ollut niinkuin olla piti. Haukansilmä, joka ymmärsi heidän puhuvat silmäyksensä, käännähti ja näki, että laulumestari oli seurannut hänen joukkoaan tänne asti.

"Tiedättekö, ystäväni", kysyi metsästäjä vakavana ja hiukan ylpeänäkin omain ansioittensa tietoisuudesta, "että tämä on mitä uhkarohkeinta tehtävää suorittamaan valittu ja sellaisen miehen komentoon asetettu soturiparvi, joka ei suinkaan halua jättää sitä toimettomaksi, vaikka jonkun muun sopisikin se paremmin sanoa? Jo viiden minuutin tai ainakin kolmenkymmenen minuutin kuluttu astumme jonkun huronin ruumiille, elävälle tai kuolleelle."

"Vaikkei minulle olekaan selvin sanoin esitetty aikomuksianne", vastasi David, jonka kasvot peitti heikko puna ja jonka muutoin niin rauhalliset ja ilmeettömät silmät nyt hehkuivat outoa tulta, "ovat miehenne olleet mielestäni kuin Jaakobin lapset, jotka kävivät ulos sotaan sikemiläisiä vastaan, koska nämä jumalattomuudessaan tahtoivat avioon saattaa naista siitä kansasta, joka oli löytänyt armon Herran edessä. Nyt olen minä kulkenut pitkät matkat ja kokenut niin hyvät kuin pahatkin neidon kanssa, jota etsitte; ja vaikka en olekaan taistelujen mies ja vaikka en olekaan kupeitani vyöttänyt enkä miekkaani teroittanut, tahtoisin kuitenkin mielelläni iskeä iskun hänen puolestaan."

Metsästäjä epäröi, ikäänkuin punniten itsekseen niin kummallisen joukonlisän mahdollisuuksia, ennenkuin vastasi:

"Te ette osaa käytellä minkäänlaista asetta. Teillä ei ole edes pyssyä, ja uskokaa minua, minkä mingot saavat, sen he kyllä runsaasti maksavat."

"Vaikka en olekaan mikään kerskaileva Goljatti", vastasi David vetäen lingon kirjavan ja kummallisen pukunsa peitosta, "en ole kuitenkaan unohtanut juutalaisen paimenpojan esimerkkiä. Tämän vanhanaikaisen sota-aseen käyttöä harjoittelin nuoruudessani uutterasti, ja toivottavasti ei taitoni ole minua vielä kokonaan jättänyt."

"Aivan niin!" virkkoi Haukansilmä katsellen kylmin ja masentavin silmin kauriinnahkaista hihnaa ja sen kivipussia, "kyllähän tuo kapine kelpaisi nuolien, jopa puukkojenkin joukkoon, mutta ranskalaiset ovat varustaneet nämä mingot hyvillä rihlapyssyillä. Mutta teidän lahjanne näkyy olevan käydä vahingoittumatta tulen läpi, ja kun teitä on tähän asti onni suosinut — majuri, olette jättänyt hanan ylös; yksi ainoakin liian aikainen laukaus olisi samaa kuin kahdenkymmenen päänahan menettäminen ilman vähintäkään hyötyä — niin saatte seurata mukana, lauluniekka; me ehkä voimme käyttää teitä, kun tulee aika kirkua."

"Minä kiitän teitä, ystäväni", vastasi David kuninkaallisen kaimansa tavoin valiten itselleen puron kivien joukosta sopivia heittoesineitä; "vaikka minulla ei olekaan erikoisia taipumuksia tappamiseen, olisi mieleni käynyt kuitenkin kovin murheelliseksi, jos olisitte lähettänyt minut pois."

"Mutta muistakaa", lisäsi metsästäjä taputtaen merkitsevästi päätään siltä kohdalta, missä Gamutin kallossa oli yhä vielä haava, "me olemme tulleet tappelemaan emmekä lauluja lurittelemaan. Siihen asti kunnes yleinen sotahuuto kajahtaa, puhuu vain pyssy."

David nyökkäsi osoittaakseen ymmärtäneensä varoituksen, ja sitten antoi Haukansilmä lähtömerkin, ensin tutkivasti katsahdettuaan seuralaisiinsa.

Heidän matkansa kulki noin peninkulman verran pitkin puron uomaa. Vaikka äkkijyrkät rantatörmät ja niitä reunustava tiheä viidakko suojelivatkin heitä suuremmalta näkymisen vaaralta, ei kuitenkaan lyöty laimin ainoatakaan intiaanihyökkäyksissä tavallista varokeinoa. Kummallakin sivulla ryömi pikemmin kuin käveli soturi, joka tuon tuostakin vilkaisi metsään, ja melkein joka minuutti pysähtyi parvi kuuntelemaan vihollisääniä niin herkin elimin, että moinen olisi tuntunut käsittämättömältä alkuperäisestä luonnontilasta etääntyneestä miehestä. Heidän marssiaan ei kuitenkaan mikään häirinnyt, ja he saapuivat paikalle, missä pienempi virta laski suurempaan, ilman että heidän etenemistään tunnuttiin lainkaan huomatun. Siinä Haukansilmä jälleen pysähtyi tutkiakseen metsän merkkejä.

"Me saammekin ilmeisesti soveliaan taistelupäivän", lausui hän englanniksi Heywardiin kääntyen ja nostaen katseensa pilviin, joita alkoi levein kasautumin vyöryä poikki taivaan; "kirkas aurinko ja kimalteleva piippu eivät ole hyvän tähtäyksen ystäviä. Kaikki suosii meitä, sillä heillä on tuuli vastassaan, niin että se paiskaa heille päin naamaa heidän pamauksensa ja savunsa, mikä ei itsessään ole niinkään pieni asia; me taas saamme ensin ampua ja kuitenkin nähdä selvästi. Mutta tähänpä suojamme loppuukin. Majavat ovat eläneet satoja vuosia tämän virran varrella, ja kaiken sen jälkeen, mitä ne ovat tarvinneet ruuakseen ja suluikseen, on täällä, kuten näette, paljon kuorittuja kantoja, mutta vähän eläviä puita."

Haukansilmä kuvasi tosiaankin näillä harvoilla sanoilla varsin hyvin näyn, joka nyt avautui heidän eteensä. Puro vaihteli leveydeltään, niin että se joskus kohisi kapeissa kallionhalkeamissa, joskus taas levittäytyi laajalti yli alavan maan, missä se muodosti lammikoiden tapaisia vesipintoja. Joka paikassa sen rannoilla näkyi kuolleiden puiden mätäneviä jätteitä kaikissa rappeutumisen eri asteissa, alkaen niistä, jotka huokailivat horjuvain runkojensa painosta, ja päätyen niihin, joilta oli hiljan ryöstetty se karkea puku, mihin niin salaperäisesti sisältyy niiden elämisen mahdollisuus. Muutamia pitkiä, kaatuneita, sammalpeitteisiä hirsiä virui niiden joukossa, ikäänkuin muistoina jostakin aikaisemmasta, kauan sitten kuolleesta sukupolvesta.

Kaikkia näitä pikkuseikkoja tarkkasi metsästäjä niin huolellisesti ja kiinnostuneesti, etteivät ne kaiketi koskaan ennen olleet saaneet sellaista huomiota osakseen. Hän tiesi huronien leirin olevan puolen peninkulman päässä virtaa ylöspäin, ja levottomana peläten piileskelevää vaaraa oli hän hämmästyksissään, kun ei keksinyt vihollisista pienintäkään jälkeä. Kerran pari oli hän jo antamaisillaan käskyn rynnäkköön koettaakseen vallata kylän yllättämällä, mutta hänen kokemuksensa selitti hänelle pian niin hyödyttömän yrityksen vaarallisuuden. Sitten hän kuunteli hartaasti ja tuskallisen epätietoisena taistelun oireita siltä taholta, minne Unkas oli jäänyt; mutta ei kuulunut muuta kuin tuulen tohina, joka alkoi myrskyä uhaten puuskauksittain huoahdella metsän syvyyksissä. Vihdoin, antaen pikemmin vallan oudolle malttamattomuudelleen kuin totellen kokemuksensa neuvoa, päätti hän johtaa asiat johonkin ratkaisevaan tulokseen paljastamalla joukkonsa ja kulkemalla varovasti, vaikka varmasti virtaa ylös.

Huomioitaan tehdessään oli Haukansilmä seisonut erään pensaan suojassa, samalla kun hänen kumppaninsa olivat jääneet siihen syvänteeseen, jonka läpi pienempi virta laski toiseen; mutta kuultuaan hänen matalan, vaikka silti selvän merkkinsä hiipi koko joukko törmää ylös mustien kummitusten kaltaisina ja asettui äänettömänä johtajansa ympärille. Viitaten suuntaan, jonne tahtoi kuljettavan, lähti Haukansilmä matkaan, soturiparven rientäessä seuraamaan häntä perättäisessä jonossa ja astuessa niin tarkoin hänen jälkiinsä, että Heywardia ja Davidia lukuun ottamatta näytti kuin olisi siitä taivaltanut vain yksi mies.

Tuskin oli joukko kuitenkaan jättänyt suojansa, kun kymmenkunnan pyssyn yhteislaukaus kajahti heidän takanaan ja muuan delavari, loikaten korkealle ilmaan kuin haavoittunut kauris, putosi hengettömänä pitkin pituuttaan maahan.

"Ah! Jotakin tuontapaista minä pelkäsin!" huudahti metsästäjä englanniksi, samassa lisäten nopeana kuin ajatus toisella äidinkielellään: "Suojaan, miehet, ja ampukaa!"

Koko parvi hajaantui siinä silmänräpäyksessä, ja ennenkuin Heyward oli ennättänyt tointua hämmästyksestään, huomasi hän jääneensä seisomaan yksin Davidin kanssa. Onneksi olivat huronit jo peräytyneet, niin että hän oli pelastunut heidän tuleltaan. Mutta sellainen asiain tila ei ilmeisesti voinut kestää kauan, sillä metsästäjä näytti miehilleen esimerkkiä ahdistamalla peräytyvää vihollista laukoen pyssyään ja hypähtäen puulta puulle sitä mukaa kuin huronit hitaasti väistyivät.

Hyökkäyksen näytti suorittaneen hyvin pieni huronijoukko, joka kuitenkin yhä kasvoi ystäviinsä päin vetäytyessään, niin että vastatuli oli melkein, ellei jo täsmälleen, yhtä vilkas kuin eteneväin delavarien. Heyward syöksyi taistelevain joukkoon ja noudattaen kumppaniensa välttämätöntä varovaisuutta pamautteli ahkerasti pyssyään. Ottelu muuttui nyt kiivaaksi ja paikalliseksi. Vain harvat kärsivät vaurioita, koska molemmat puolueet pysyttelivät niin tarkoin kuin mahdollista puiden suojassa, paljastamatta ruumistaan muulloin kuin tähdätessään. Mutta asema kävi yhä uhkaavammaksi Haukansilmälle ja hänen joukolleen. Terävänäköinen metsästäjä huomasi kyllä vaaran, mutta ei tiennyt keinoa sen välttämiseksi. Hän älysi olevan tuhoisampaa peräytyä kuin pysyä paikoillaan, koska hän näki vihollisen lähettävän väkeä hänen sivuilleen, mikä teki piilossa pysyttelemisen niin vaikeaksi delavareille, että heidän tulensa taukosi melkein kokonaan. Tällä hetkellä, kun he luulivat koko vihollisheimon vähitellen heidät kiertävän, kuulivat he metsän lehväkatoksissa kaikuvaa ottelevain kirkunaa ja pyssyjen räiskinää siltä suunnalta, minne Unkas oli asettunut: laaksosta, joka tavallaan oli Haukansilmän ja hänen parvensa taistelutannerta alempana.

Tämän hyökkäyksen vaikutukset tuntuivat silmänräpäyksessä metsästäjän ja hänen ystäviensä suureksi avuksi. Näytti siltä kuin olisi hänen rynnäkkönsä arvattu ja sen tähden mennyt myttyyn, mutta samalla tuntui kuin olisi vihollinen vuorostaan erehtynyt sen tarkoituksesta ja voimasta ja siitä syystä jättänyt liian pienen parven torjumaan nuoren mohikaanin hurjaa hyökkäystä. Tämä seikka kävi kahdellakin tavalla selville, ensiksi siitä nopeudesta, millä taistelu vyöryi kylää kohti ja toiseksi heidän vastustajainsa äkillisestä vähenemisestä, he kun kiiruhtivat tukemaan päärintamaansa ja, kuten nyt osoittautui, tärkeintä puolustuspaikkaansa.

Innostaen miehiään äänellään ja esimerkillään käski Haukansilmä ryntäämään vihollisen kimppuun. Hyökkäys rajoittui tässä yksinkertaisessa sodankäynnissä vain syöksymiseen suojasta suojaan yhä lähemmäs vastustajaa, ja tämä temppu suoritettiin kerkeästi ja menestyksellisesti. Huronit pakotettiin väistymään, ja taistelun näyttämö siirtyi pian siltä avonaisemmalta maalta, missä kamppailu oli alkanut, paikalle, missä ahdistetut saivat turvaa viidakosta. Täällä muuttui taistelu sitkeäksi, kiivaaksi ja tulokseltaan epätietoiseksi, sillä delavarit, vaikkei kukaan heistä suorastaan kaatunut, alkoivat vuotaa runsaasti verta, heidät kun oli pakotettu varsin epäedulliseen asemaan.

Tällä tukalalla hetkellä osasi Haukansilmä puikahtaa saman puun taakse, joka oli Heywardinkin suojana; useimmat hänen miehistään olivat kuulomatkan päässä hiukan oikealla paukuttelemassa nopeita vaikka hyödyttömiä yhteislaukauksia piiloutuneeseen viholliseen.

"Te olette nuori mies, majuri", sanoi metsästäjä laskien 'Hirventappajan' perän maahan ja nojaten piippuun hiukan väsyneenä innokkaasta hyörinästään, "ja teidän tehtäväksenne jonakin päivänä voi osua sotajoukkojen johtaminen näitä mingo-roistoja vastaan. Tässä te nyt voitte nähdä intiaanitaistelun periaatteet. Niihin kuuluu pääasiallisesti nopsa käsi, terävä silmä ja hyvä suoja. No, jos teillä nyt olisi tässä komppania kuninkaallisia amerikkalaisia, niin millä tavoin panisitte sen toimimaan?"

"Pistin tekisi ehkä selvää jälkeä?"

"Kas vain, tuossa teidän puheessanne vallitsee kokonaan valkoisen miehen järki, mutta näissä erämaissa täytyy miehen aina kysyä itseltään, kuinka monta henkeä hän voi säästää. Ei", jatkoi metsästäjä mietteliäästi päätään pudistaen, "hevonen on ennemmin tai myöhemmin — häpeä on sitä sanoa — ratkaiseva nämä kahakat. Elukat ovat parempia kuin miehet, ja hevoseen me lopultakin tulemme. Heitäpäs nyt kengitetty kavio punanahan pieksun jäljille, ja kun hänen pyssynsä on kerran tyhjä, ei hän ennätä enää pysähtyä sitä uudelleen lataamaan."

"Tätä asiaa sopisi ehkä paremmin pohtia jossakin toisessa tilaisuudessa", vastasi Heyward. "Joko pian hyökkäämme?"

"Minä en voi pitää sitä miehen ominaisuuksille sopimattomana, jos hän hengähtäessään antautuukin hyödyllisiin mietiskelyihin", kuului tiedustelijan vastaus. "Mitä taas rynnäkköön tulee, niin ei minua se keino paljoakaan miellytä, koska pari päänahkaa olisi varmastikin pakko uhrata siinä pelissä. Ja kuitenkin", lisäsi hän kumartaen päätään sivulle paremmin kuullakseen kaukaisen taistelun melskeen, "jos me mielimme olla Unkasille joksikin hyödyksi, täytyy meidän pian suoriutua näistä omista konnistamme!"

Sitten hän käännähti nopsasti ja päättävästi ympäri ja huusi intiaaneilleen näiden omalla kielellä. Hänen sanoihinsa vastattiin kiljahduksella, ja merkin saatuaan teki jokainen soturi kerkeän kiertoliikkeen sen puun ympäri, jonka takana hän seisoi. Nähdessään niin monien mustien haamujen väikähtävän silmiensä edessä samalla hetkellä houkuttuivat huronit päästämään kiireellisen ja siis tuloksettoman yhteislaukauksen. Pysähtymättä vetämään henkeä syöksyivät delavarit pitkin loikkauksin metsään saaliinsa kimppuun hyökkääväin pantterien kaltaisina. Haukansilmä juoksi heidän etunenässään, heiluttaen peloittavaa pyssyään ja innostaen seuralaisiaan esimerkillään. Muutamat vanhemmat ja viekkaammat huronit, joita heidän laukaustensa tuhlaamiseksi keksitty salajuoni ei ollut pettänyt, ampuivat nyt läheltä kuolettavan tuiskauksen ja todistivat metsästäjän pelon oikeaksi kaatamalla kolme etumaisinta soturia.

Mutta tämä isku ei kyennyt hillitsemään raivoisaa hyökkäystä. Delavarit ryntäsivät vihollistensa suojapaikkoihin luontaisella hurjuudellaan ja lakaisivat tieltään kaiken vastustuksen hirvittävällä voimallaan.

Käsirysy kesti vain hetkisen, sillä ahdistetut peräytyivät nopeasti, kunnes saapuivat tiheikön vastakkaiselle reunalle, missä he tarrautuivat suojiinsa yhtä itsepintaisesti kuin ajetut otukset. Tässä merkitsevässä silmänräpäyksessä, kun taistelun menestys oli jälleen muuttumassa epäiltäväksi, kuului pyssyn pamaus huronien takaa ja kuula tuli viheltäen metsänaukeamalla sijaitsevista majavain pesistä, seuranaan julma, peloittava sotahuuto.

"Siellä puhuu mohikaanien vanha päällikkö!" ilostui Haukansilmä vastaten huutoon omalla jyrisevällä äänellään. "Nyt ahdistamme niitä edestä ja takaa!"

Tämä kaikki vaikutti huroneihin silmänräpäyksessä. Menetettyään rohkeutensa sellaiselta suunnalta tulevasta hyökkäyksestä, ettei heille jäänyt enää suojassa pysyttelemisen mahdollisuutta, kohottivat heidän soturinsa yhteisen pettymyksen kirkunan, hajaantuivat samassa ja juoksivat poikki aukeaman mistään muusta kuin paosta välittämättä. Ja moni kaatui siinä yrityksessä vainoavain delavarien kuulista ja iskuista.

Emme pysähdy sen laveammin kuvailemaan metsästäjän ja Chingachgookin kohtaamista tai Duncanin ja Munron liikuttavampaa keskustelua. Muutamat lyhyet, kiireiset sanat riittivät selittämään asiain tilan kummallekin joukolle, ja Haukansilmä esitti sitten mohikaanien ruhtinaan miehilleen, jättäen ylipäällikkyyden hänen käsiinsä. Chingachgook suostui tarjottuun kunniatoimeen, johon hänen syntyperänsä ja kokemuksensa tekivät hänet oikeutetuksi, sillä totisella arvokkuudella, joka aina antaa tehoa intiaanisoturin käskyille. Seuraten metsästäjän jälkiä johti hän joukkonsa takaisin tiheikön läpi, ja hänen soturinsa nylkivät kulkiessaan kaatuneilta huroneilta päänahat ja piilottivat omien kuolleittensa ruumiit, kunnes he näin tehden saapuivat paikalle, missä edellinen katsoi sopivaksi pysähtyä.

Soturit, jotka äskeisessä ottelussa olivat kestäneet niin ankaroita ponnisteluja, sijoitettiin nyt pienelle tasanteelle, jossa siellä täällä kohosi tarpeeksi puita heidän suojakseen. Maa vietti melkoisen jyrkästi alaspäin heidän edestään, ja heidän silmäinsä alla avautui useiden peninkulmien pituinen kapea, synkkä, metsääkasvava laakso. Tässä tiheässä, varjoisassa metsässä taisteli Unkas yhä huronien päävoiman kanssa.

Mohikaani ja hänen ystävänsä etenivät jyrkänteen reunalle ja kuuntelivat harjaantunein korvin taistelun melskettä. Muutamia lintuja liihoitteli laakson lehvämeren yllä, pelästyneinä paettuaan salaisista pesistään, ja siellä ja täällä ilmaisi puiden joukosta kohoava kirkas savupilvi, joka näytti jo sulavan ympäröivään ilmaan, paikkaa, missä kamppailu oli ollut kiivain ja pitkällisin.

"Taistelu urkenee rinnettä ylös", virkkoi Duncan, viitaten suuntaan, mistä kuului uudelleen tuliaseiden räiskettä. "Me olemme liian keskellä heidän rintamaansa voidaksemme iskeä tehoisasti."

"He kääntyvät vielä laakson pohjaan, missä suoja on tihein ja turvallisin", väitti metsästäjä, "ja niin jäämme kauniisti heidän kylkipuolelleen. Menkää, ruhtinas; teillä on tuskin aikaa kohottaa sotahuuto ja johtaa nuoret miehenne kahakkaan. Minä teen tehtäväni tässä rytäkässä soturien kanssa, jotka ovat samaa väriä kuin minäkin. Te tunnette minut, mohikaani: ei ainoakaan huroni, niin paljon kuin heitä liekin, pääse tämän kummun yli selkäämme 'Hirventappajan' saamatta siitä vihiä."

Intiaanipäällikkö viivähti vielä hetkisen tarkatakseen taistelun kulkua, joka nyt vyöryi nopeasti rinnettä ylös varmana merkkinä siitä, että delavarit olivat voitolla, eikä hän poistunut paikalta, ennenkuin häntä muistuttivat ystävien ja vihollisten läheisyydestä edellisten kuulat, joita alkoi harvakseltaan töksähdellä maahan kuivien lehtien sekaan niinkuin myrskyä ennustavia rakeita. Haukansilmä ja hänen kolme toveriansa peräytyivät muutaman askelen suojaan ja odottivat ottelun tulosta niin rauhallisina, että vain pitkällinen tottumus sai heidät siten käyttäytymään sellaisissa oloissa.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin pyssyjen pamahdukset alkoivat menettää metsän kaikupohjan ja kumahdella siihen tapaan kuin vapaassa ilmassa laukaistut tuliluikut. Sitten ilmestyi soturi siellä toinen täällä metsän liepeille, mutta aukeamalle saavuttuaan koetti hän koota uutta rohkeutta ikäänkuin olisi siinä paikka, missä oli viimeistä vastarintaa yritettävä. Näihin liittyi pian toisia, kunnes pitkä rivi mustia haamuja näkyi epätoivon vimmalla pysyttelevän lymyssään. Heyward alkoi tulla malttamattomaksi ja vilkui levottomana Chingachgookiin päin. Päällikkö istui kallionkielellä vain tyynet kasvot näkyvissä tarkastellen ottelua yhtä rauhallisin silmin kuin olisi hän siinä pelkkänä toimettomana katselijana.

"Aika on tullut delavarin iskeä!" hätäili Duncan.

"Ei vielä", vastasi metsästäjä; "kun hän vainuaa ystävänsä, antaa hän heidän tietää olevansa täällä. Katsokaa, katsokaa: lurjukset kokoontuvat tuohon männikköön kuin kimpuksi kerääntyvät mehiläiset lentonsa jälkeen. Nainenkin osaisi lähettää kuulan tuollaisen mustanahkain rykelmän keskelle!"

Samassa kajahti sotahuuto, ja kymmenisen huronia kaatui Chingachgookin ja hänen joukkonsa yhteislaukauksesta. Sitä seuraavaan kiljaukseen vastasi yksi ainoa taisteluhuuto metsästä, ja heti vapisutti ilmaa ulvonta, joka kaikui kuin olisi tuhat kurkkua liittynyt yhteiseen ponnistukseen. Huronit horjahtivat ja heittivät keskustansa suojattomaksi, niin että Unkas ryntäsi metsästä sadan soturin etupäässä heidän jättämästään aukosta.

Heiluttaen käsiään oikealle ja vasemmalle osoitti nuori päällikkö vihollista seuralaisilleen, jotka heti hajaantuivat ajamaan sitä takaa. Taistelu jakautui nyt eri haaroille, kun huronien murretun rintaman molemmat siivet etsivät jälleen suojaa metsästä voitokkaiden lenapien soturien ahdistaessa heitä tuimasti. Minuutin kuluttua kaikkosi melske jo eri tahoille ja hälveni hälvenemistään metsän kaikuviin lehväkatoksiin.

Pieni ryhmä huroneja ei ollut kuitenkaan huolinut etsiä suojaa, vaan peräytyi hätyytetyn jalopeuran tavoin hitaasti ja uhkaavasti ylös rinnettä, mistä Chingachgook ja hänen joukkonsa oli juuri lähtenyt yhtyäkseen lähemmin taistelun melskeeseen. Maguan saattoi tuntea tässä parvessa peloittavan hurjista kasvoistaan ja siitä ylpeän käskevästä ryhdistä, joka hänellä yhä oli.

Innoissaan järjestäessään takaa-ajoa oli Unkas jättäytynyt melkein yksin, mutta heti kun hänen silmänsä osuivat Kettuun, unohti hän kaiken muun. Kohottaen taisteluhuutonsa, joka liitti hänen seuraansa kuusi tai seitsemän soturia, hyökkäsi hän erilaisista voimasuhteista välittämättä vihollisensa kimppuun. Kettu, joka piti hänen liikkeitään silmällä, pysähtyi iloissaan odottamaan häntä. Mutta juuri siinä silmänräpäyksessä, kun hän luuli nuoren äkkipikaisen ahdistajansa malttamattomuuksissaan joutuneen hänen armoilleen, kuului uusi sotahuuto ja Pitkän Pyssyn nähtiin ryntäävän avuksi kaikkine valkoihoisine seuralaisineen. Huroni pyörähti viipymättä ympäri ja alkoi nopeasti peräytyä rinnettä ylös.

Siinä ei ollut aikaa tervehdyksiin eikä onnitteluihin, sillä Unkas, vaikka ei tiennytkään ystäviensä läheisyydestä, jatkoi takaa-ajoaan tuulen nopeudella. Turhaa huusi Haukansilmä hänelle varoituksiaan salaväijytyksistä: nuori mohikaani uhmasi vihollistensa vaarallista tulta ja pakotti heidät pakenemaan yhtä lentämällä kuin hän itsekin loikkasi eteenpäin. Oli onni, että kilpajuoksu kesti vain lyhyen ajan ja että valkoiset miehet olivat hyvin edullisessa asemassa, muutoin olisi delavari pian ehättänyt kaikista tovereistaan edelle ja joutunut rohkeutensa uhriksi. Mutta ennenkuin sellainen onnettomuus oli tapahtunut, ennättivät sekä ajetut että ahdistajat wyandotien kylään, iskumatkan päähän toisistaan.

Asuntojensa läheisyyden innostamina ja pakoon väsyneinä pysähtyivät nyt huronit ja taistelivat neuvottelumajansa ympärillä epätoivon vimmalla. Hyökkäys ja sen seuraukset olivat kuin myrskypyörteen tuhoava kulku. Unkasin kirves, Haukansilmän pyssyntukki ja Munronkin yhä jäntevä käsivarsi olivat täydessä toimessa tämän kiitävän hetken, ja pian virui tantereella aika joukot heidän vihollisiaan. Mutta niin rohkea ja vaaraa uhmaileva kuin Magua olikin, vältti hän sentään kaikki hänen henkeään vastaan tehdyt hyökkäykset, ikäänkuin olisi häntä suojellut se satumainen voima, joka piti huolta vanhan runouden lemmikkisankarien kohtaloista. Kohottaen ulvonnan, joka puhui voimakkaammin vihasta ja raivosta kuin kokonaiset kirjat, ryntäsi ovela päällikkö, nähtyään toveriensa kaatuneen, vain kahden eloonjääneen ystävänsä seuraamana paikalta, jättäen delavarit nylkemään kuolleilta verisiä voitonmerkkejään. Mutta Unkas, joka oli turhaan etsinyt Maguaa tappelun tiimellyksessä, hyökkäsi ajamaan häntä takaa, Haukansilmä, Heyward ja David kintereillään. Kaikki mitä metsästäjä kykeni tekemään, oli pitää pyssynsä suuta jonkin verran ystävänsä edellä, mutta se suorittikin kaikki oikean tenhokilven tehtävät. Kerran näytti Magua aikovan ryhtyä uuteen ja viimeiseen vastarintaan tappioittensa kostamiseksi, mutta luopuen aikomuksestaan heti, kun oli sen ilmaissutkin, syöksähti hän viidakkoon, jonka läpi viholliset häntä seurasivat, ja katosi äkkiä luolaan, jonka lukija jo tuntee. Haukansilmä, joka oli vain Unkasin takia ollut ampumatta, kohotti voittohuudon ja julisti korkealla äänellä, että he olivat nyt saaliistaan varmat. Takaa-ajajat ryntäsivät pitkään ja kapeaan käytävään ja näkivät vielä vilahdukselta pakenevat huronit. Heidän kulkuaan luolan luonnonmuodostamain kujien ja maanalaisten huoneiden läpi ilmaisivat satojen naisten ja lasten huuto ja kirkuna. Himmeässä, epäselvässä valaistuksessa oli tämä paikka kuin Manalan synkkä alanko, jossa kadotettujen haamuja ja hurjia paholaisia pakeni joukoittain.

Mutta Unkas piti yhä Maguaa silmällä, ikäänkuin olisi elämällä ollut hänelle vain yksi tarkoitusperä. Heyward ja metsästäjä kiiruhtivat hänen jäljessään, yhteisen, vaikka ehkä jonkin verran heikomman tunteen innostamina. Mutta heidän tiensä kävi yhä hankalammaksi näissä pimeissä, synkissä käytävissä, ja juoksevat viholliset siinsivät silmään yhä epäselvemmin ja harvemmin; kerran he jo luulivat eksyneensä jäljiltä, kun valkean hameen nähtiin häilähtävän erään ilmeisesti vuoren harjalle johtavan käytävän toisessa päässä.

"Se on Cora!" huudahti Heyward äänellä, jossa kauhu ja ilo yhtyivät hurjalla tavalla.

"Cora! Cora!" kertasi Unkas loikaten eteenpäin kuin hirvi.

"Se oli nuori tyttömme!" huusi metsästäjä. "Rohkeutta, neiti; me tulemme! Me tulemme!"

Takaa-ajoa jatkettiin kymmenkertaisella innolla, kun oli edes vilahdukselta saatu nähdä vanki. Mutta tie oli epätasaista, murtunutta ja paikoittain melkein mahdotonta kulkea. Unkas heitti pois pyssynsä ja juoksi eteenpäin mistään välittämättä. Heyward seurasi malttamattomana hänen esimerkkiään, vaikka molemmat saivatkin hetki jälkeenpäin muistutuksen tämän teon järjettömyydestä kuullessaan kumajavan laukauksen, jonka huronit olivat ennättäneet ampua alas kalliokäytävään ja joka lievästi haavoitti nuorta mohikaania.

"Meidän täytyy päästä heihin käsiksi!" huusi metsästäjä huipaten ystäväinsä ohi epätoivoisella hyppäyksellä, "muuten konnat nappovat meidät kaikki hengiltä tältä välimatkalta. Ja katsokaahan, he pitävät neitiä kilpenä edessään!"

Vaikka hänen toverinsa eivät huomanneet tai oikeammin puhuen kuulleet hänen sanojaan, seurasivat he kuitenkin hänen esimerkkiään ja pääsivät uskomattomin ponnistuksin niin lähelle pakenevia, että näkivät kahden soturin raahaavan Coraa välissään eteenpäin, Maguan johtaessa heidän kulkunsa suuntaa. Siinä silmänräpäyksenä kuvastuivat kaikki neljä selvästi avonaista taivasta vasten ja katosivat sitten. Melkein mielettöminä pettymyksestä lisäsivät Unkas ja Heyward vauhtiaan, joka jo näytti melkein yliluonnolliselta, ja pääsivät luolasta vuoren kupeelle kylliksi ajoissa keksiäkseen pakenevain tien. Kulku kävi rinnettä ylös ja oli yhä vaivalloista ja uhkarohkeata.

Pyssynsä haittaamana ja ehkäpä tuntien heikompaa mielenkiintoa vankia kohtaan kuin kumppaninsa päästi metsästäjä nämä hiukan edelleen, ja Unkas taas vuorostaan sivuutti Heywardin. Tällä tavoin hyppivät he yli kallioiden, kuilujen ja esteiden niin rohkeasti ja niin uskomattoman lyhyessä ajassa, että moinen olisi toisella hetkellä ja toisissa oloissa tuntunut suorastaan mahdottomalta. Mutta tuliset nuorukaiset saivat oivan palkinnon ponnistuksistaan, kun he huomasivat huronien Coran estämänä alkavan joutua tappiolle kilpajuoksussa.

"Pysähdy, wyandotien koira!" huusi Unkas, heristäen kiiltävää kirvestään Magualle; "delavarityttö käskee sinua seisahtumaan!"

"Minä en tule enää edemmäksi!" kirkaisi Cora, pysähtyen aivan odottamatta eräälle kallionkielekkeelle, jonka alla ammotti syvä kuilu ja josta ei enää ollut pitkä matka vuoren huipulle. "Tapa minut, jos tahdot, inhoittava huroni; minä en lähde tästä kauemmas."

Neidon kuljettajat kohottivat kerkeästi tapparansa, täynnänsä sitä saastaista iloa, jota paholaiset varmaankin tuntevat tihutöissään, mutta Magua pysähdytti nostetut käsivarret. Väännettyään aseet toveriensa käsistä ja heitettyään ne yli kallion veti huronipäällikkö puukkonsa ja kääntyi vankiinsa kasvoillaan ilme, jossa vastakkaiset intohimot kävivät hurjaa taistelua keskenään.

"Vaimo", kähisi hän, "valitse Ovelan Ketun maja tai puukko!"

Cora ei nähnytkään häntä, vaan vajosi polvilleen, nosti silmänsä ja kätensä taivasta kohti ja sanoi nöyrällä ja kuitenkin luottavalla äänellä:

"Jumalani, minä olen Sinun! Tee minulle mitä parhaaksi näet!"

"Vaimo!" toisti Magua kähisten ja koettaen turhaa tavata hänen tyynten, sädehtiväin silmäinsä katsetta "valitse!"

Mutta Cora ei kuullut eikä huomannut hänen käskyään. Huronin jokainen jänne vapisi, ja hän nosti jo kätensä, mutta laski sen epäröivän ja hämmästyneen näköisenä jälleen alas. Uudelleen taisteli hän itsensä kanssa ja kohotti taas terävän aseensa, mutta juuri silloin kuului läpitunkeva huuto heidän yläpuoleltaan ja Unkasin nähtiin mielettömänä loikkaavan peloittavasti korkeudesta kallionkielekkeelle. Magua peräytyi askelen, ja toinen hänen seuralaisistaan käytti tilaisuutta työntääkseen puukkonsa Coran rintaan.

Huroni hyökkäsi tiikerinä rikollisen, pakoon yrittävän maanmiehensä kimppuun, mutta pudotessaan langennut Unkas erotti luonnottomat kiistatoverit toisistaan. Tämä keskeytys johti Maguan ajatukset pois hänen varsinaisesta aikomuksestaan, ja juuri näkemänsä murhan hullaannuttamana hän upotti aseensa pitkin pituuttaan kaatuneen delavarin selkään päästäen kauhistavan karjahduksen tämän raukkamaisen teon tehtyään. Mutta Unkas nousi iskusta huolimatta niin kuin haavoitettu pantteri kääntyy päin vainoojaansa ja löi Coran murhaajan jalkoihinsa kooten viimeiset raukenevat voimansa tähän ponnistukseen. Sitten katsahti hän tuimana ja katkerana Kettuun ja ilmoitti silmänsä ilmeellä kaiken sen, mitä hän olisi tehnyt, ellei kykyä olisi puuttunut. Tämä tarttui vastustelemattoman delavarin ponnettomaan käsivarteen ja pisti puukkonsa kolme kertaa hänen rintaansa, kunnes hänen uhrinsa, yhä pitäen sammumatonta halveksimista kuvastelevan katseensa naulittuna viholliseen, lysähti hengettömänä hänen jalkoihinsa.

"Armoa, armoa, huroni!" huusi Heyward ylhäältä kauhun tukahduttamin äänin. "Anna armoa, niin sinä itsekin saat armon!"

Heiluttaen uhittelevasti puukkoaan rukoilevalle nuorelle miehelle päästi voitokas Magua niin hirvittävän, niin hurjan ja niin riemuitsevan huudon, että sen villinkorskea kaiku saapui niidenkin korviin, jotka taistelivat laaksossa tuhat jalkaa alempana. Hänelle vastasi väkevällä kiljahduksella metsästäjä, jonka kookas ruumis näkyi samassa ketterästi liikkuvan häntä kohti pitkin noita vaarallisia kallionkärkiä niin rohkein ja uljain hypyin kuin olisi hänellä ollut kyky lentää ilmassa. Mutta kun Haukansilmä ehti säälimättömän teurastuksen näyttämölle, näkyivät kallionkielekkeellä enää vain vainajat.

Hänen terävä silmänsä katsahti kerran uhreihin ja kohosi sitten tarkastelemaan vastassaan olevaa vaikeakulkuista rinnettä. Muuan ihmisolento seisoi vuoren huipulla, aivan pyörryttävän kuilun reunalla, käsivarret kohotettuina kauhistavan uhkaavaan asentoon. Pysähtymättä ottamaan selkoa ken hän oli, nosti Haukansilmä pyssynsä, mutta alhaalla pakenevan villin päähän putoava kivilohkare sai hänet katsomaan tarkemmin, ja hän tunsi kunnon Gamutin raivostuneet, hehkuvat piirteet. Sitten ilmestyi Magua näkyviin eräästä kallionhalkeamasta ja astuen kylmän välinpitämättömästi viimeisen seuralaisensa ruumiin yli suoriutui aika loikkauksella leveästä rotkosta ja nousi kalliota ylös kohdalta, missä David ei päässyt häntä uhkaamaan. Yksi ainoa hyppy saattoi nyt lennättää hänet kuilun toiselle reunalle varmaan turvaan. Mutta ennen kuin ryhtyi tähän hyppyyn pysähtyi huroni ja karjui heristäen nyrkkiään metsästäjälle:

"Kalpeanaamat ovat koiria! Delavarit ovat akkoja! Magua jättää heidät kalliolle varisten saaliiksi!"

Käheästi nauraen loikkasi hän epätoivon voimalla, mutta ei yltänytkään maaliinsa, vaikka hänen kätensä ennättivätkin tarrautua aivan jyrkänteen reunalla kasvavaan vaivaispuuhun. Haukansilmä oli kyyristynyt kuin hyppyyn aikova peto, ja koko hänen ruumiinsa vapisi niin voimakasta kiihkoa, että hänen puoliksi kohotetun pyssynsä suu heilui kuin tuulessa värisevä lehti. Väsyttämättä itseään turhilla ponnistuksilla päästi viekas Magua ruumiinsa vajoamaan käsivarsiensa pituudelta ja tapasi kuin tapasikin jalkainsa alle kallionkolon. Sitten hän keräsi kaikki voimansa, uudisti yrityksen ja onnistuikin vetämään polvensa vuoren partaalle. Tällä hetkellä, kun hänen vihollisensa ruumis oli aivan kokoon käpristynyt, nosti metsästäjä tärisevän aseensa olkapäähänsä. Ympäröivät kalliotkaan eivät seisoneet vakavammin kuin pyssy sinä silmänräpäyksenä, jolloin se tuiskautti ulos sisältönsä. Huronin kädet heltisivät, ja hänen ruumiinsa taivahti hiukan taaksepäin, hänen polviensa pysyessä yhä entisessä asemassaan. Heittäen leppymättömän katseen viholliseensa hän heristi jälleen nyrkkiään hurjassa uhmassaan. Mutta hänen otteensa heikkeni yhä, ja hänen musta ruumiinsa näkyi lyhyen hetken halkaisevan ilmaa pää alaspäin, kunnes se nopealla matkallaan tuhoa kohti syöksyi vuoren kupeita kiipeilevän pensasvyön peittoon.