Read synchronized with  English  French  German  Russian 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Fluellen. Lyöd kuoljaks pojat ja trossin! Se on järjestäs sotareklamentei vasta: se on simmost riivatun kanaljantyöt, ymmärrättäk te, ku ikänäs olla voi.

Kuningas Henrik Viides.

Niin kauan kuin delavarien vihollinen ja tämän uhri olivat näkyvissä, pysyi väkijoukko liikkumattomana, ikäänkuin olisi sen loihtinut paikalleen jokin huroneille ystävällinen voima, mutta heti kun Magua oli kadonnut metsän peittoon, alkoi se riehua ja liikehtiä hurjan, väkevän intohimon vallassa. Unkas viipyi korkeammalla paikallaan katsellen Coraa aina siihen asti, kunnes hänen pukunsa värit sekaantuivat metsän lehviin; silloin hän astui alas, kulki vaieten läpi tungoksen ja hävisi majaan, josta hän oli niin hiljan ilmestynyt. Muutamat vakavammat ja tarkkaavaisemmat soturit, jotka olivat nähneet nuoren päällikön silmistä välähdelleet vihan salamat hänen käydessään ohi, seurasivat häntä paikkaan, jonka hän oli valinnut mietiskelyilleen. Senjälkeen toimitettiin Tamenund ja Alice suojaan, ja naisia ja lapsia käskettiin hajaantumaan. Seuraavan tähdellisen tunnin aikana oli leiri kuin rauhattomana suriseva mehiläispesä, jonka asukkaat vain odottivat johtajansa ilmestymistä ja esimerkkiä lähteäkseen jollekin kaukaiselle ja tärkeälle lentoretkelle.

Muuan nuori soturi tuli vihdoin Unkasin majasta, asteli jonkinlaista ponnekasta marssia erästä kalliotasanteen halkeamassa kasvavaa vaivaismäntyä kohti, kuori sen rungosta kaarnan ja palasi sitten sanaakaan sanomatta sinne, mistä oli tullutkin. Häntä seurasi pian toinen, joka katkoi puun oksat, niin että se jäi siihen törröttämään alastomana ja raastettuna. Kolmas maalasi paalun tummanpunaisin viiruin. Kaikkia näitä osoituksia kansan johtajan vihamielisistä aikomuksista katselivat miehet synkän, pahaenteisen hiljaisuuden vallitessa. Vihdoin astui esiin mohikaani itse, kaikki vaatetus riisuttuna lukuun ottamatta vyötä ja pitkiä säärystimiä, ja toinen puoli jaloja kasvoja uhkaavan mustan väripilven peitossa.

Unkas käveli hitaasti ja arvokkaasti paalulle, jota hän heti alkoi kiertää tahdikkain, jonkinlaista vanhaa tanssia muistuttavin askelin, samalla korottaen äänensä hurjaan, säännöttömään sotalauluun. Sen sävelet kulkivat ihmisäänen äärimmäisillä rajoilla: joskus ne olivat valittavia ja surullisia, kilpaillen lintujen viserryksen kanssa, joskus ne taas saivat äkillisin hämmästyttävin laskuin kuulijat vapisemaan niiden syvyyttä ja voimaa. Sanoja ei ollut pitkältä, mutta niitä toistettiin usein ja ne siirtyivät jonkinlaisesta jumaluudelle kohdistetusta rukouksesta ja ylistyksestä soturin aikeiden selittämiseen, kunnes ne päättyivät, kuten olivat alkaneetkin, myöntämällä hänen kohtalonsa kokonaan riippuvan Suuren Hengen tahdosta. Jos olisi mahdollista kääntää sitä sisältörikasta ja sointuvaa kieltä, jota hän puhui, kuuluisi laulu suunnilleen seuraavasti:

    "Manito! Manito! Manito!
    Sä olet suuri ja hyvä ja viisas:
    Manito! Manito!
    Sä olet hurskas.

    Taivaalla, pilvissä, oi! mä nään
    monta pilkkua — mustaa ja punaista:
    taivaalla, oi! mä nään
    monta pilveä.

    Metsissä, ilmassa, oi! mä kuulen
    huudon ja ulvonnan ja parkuäänet:
    metsissä, oi! mä kuulen
    korkean huudon!

    Manito! Manito! Manito!
    Mä heikko oon — Sä väkevä; mä hidas —
    Manito! Manito!
    Auta minua!"

Jokaisen säkeistön lopussa — mikäli voimme laulun eri osista tätä nimeä käyttää — hän pysähtyi venyttämään juuri esittämäänsä ääntä voimakkaammin kuin tavallista, ilmaisten sillä edellisten sanojen erikoista tunnetta. Ensimmäisen säkeistön loppu oli niin muodoin juhlallinen ja pyrki osoittamaan syvää kunnioitusta; toinen joikaus oli kuvaileva ja samalla peloittava, ja kolmantena oli tuo tunnettu, kauhistava sotahuuto, joka raikui nuoren sankarin huulilta kaikkien taistelun hirvittävien äänien yhtymänä. Viimeinen oli ensimmäisen tavoin nöyrä ja rukoileva. Kolme eri kertaa hän toisti tämän laulun, ja yhtä usein hän kiersi tanssien paalun.

Ensimmäisen kierroksen loputtua seurasi muuan arvokas ja kunnioitettu lenapipäällikkö hänen esimerkkiään laulaen kuitenkin omia sanojaan samanlaisella sävelellä. Soturi toisensa jälkeen yhtyi tanssiin, siksi kunnes kaikki mainioimmat ja etevimmät miehet liikkuivat sen tahdissa. Näky muuttui hurjaksi ja peloittavaksi, kun päälliköiden julmat, uhkaavat kasvot tulivat kahta kauheammiksi niiden hirvittävien kiljausten voimasta, joihin he yhdistivät matalat kurkkuäänensä. Silloin iski Unkas kirveensä syvälle paaluun ja päästi karjahduksen, jota saattoi sanoa hänen erikoiseksi taisteluhuudokseen. Tämä teko ilmoitti, että hän oli suostunut rupeamaan ylipäälliköksi aiotulle retkelle.

Se oli merkki, joka herätti kaikki kansan uinuvat intohimot. Satakunta nuorukaista, joita tähän asti oli pidättänyt heidän ikäänsä kuuluva arkuus, syöksyi nyt yhtenä mielettömänä joukkona muka vihollista esittävän vertauskuvan kimppuun ja raastoi sen säpäleiksi pala palalta, kunnes rungosta ei ollut enää muuta jäljellä kuin juuret maassa. Tässä kiihkeässä metelissä suoritettiin kaikkein hillittömimpiä sodan tekoja puun sirpaleita kohtaan yhtä suurella näennäisellä raivolla kuin jos ne olisivat olleet heidän julmuutensa eläviä uhreja. Toisilta nyljettiin muka päänahka; muutamiin iskettiin terävä, värisevä kirves, ja toisia puhkottiin surmaavalla puukolla. Lyhyesti sanoen: kiihkon ja hurjan innostuksen merkit olivat niin voimakkaat ja ilmeiset, että tulevaa retkeä pidettiin yleisesti koko kansan yhteisenä asiana.

Iskettyään puuta oli Unkas heti poistunut piiristä ja luonut silmänsä aurinkoon, joka oli juuri saapumaisillaan kohtaan, missä aselepo Maguan kanssa oli päättyvä. Tämän ilmoittivat pian tapahtuneeksi merkitsevä kädenliike ja sitä vastaava huuto, ja koko kiihtynyt joukko jätti valesotansa osoittaen iloaan kimakoin kirkauksin ja alkoi varustautua todellisuuden vaarallisempiin yrityksiin.

Leirin koko näkö muuttui silmänräpäyksessä. Ne soturit, jotka oli jo maalattu ja aseistettu, seisoivat niin äänettöminä ja liikkumattomina kuin eivät lainkaan kykenisi kiivaammin tunteitaan ilmaisemaan. Toiselta puolen tulivat naiset ulos majoista, juohottaen riemu- ja valituslauluja, jotka olivat niin kummallisesti toisiinsa sekaantuneita, että olisi ollut vaikeata sanoa, kumpainen mieliala oli vallitsevana. Mutta kukaan ei kuitenkaan ollut toimettomana. Toiset kantoivat kallisarvoisimpia esineitään, toiset lapsiaan, muutamat taas vanhuksiaan ja sairaitaan metsään, joka vehmaana, kirkkaanviheriänä mattona levisi vuoren juurella. Sinne vetäytyi Tamenundkin tyynenä ja rauhallisena, keskusteltuaan ensin hiukan aikaa liikuttavasti Unkasin kanssa, josta tietäjän oli yhtä vaikeata erota kuin isän kauan kadoksissa olleesta ja hiljattain löydetystä lapsestaan. Sillä välin hankki Duncan Alicenkin varmaan turvapaikkaan ja etsi sitten käsiinsä metsästäjän, koko käytöksellään osoittaen, kuinka palavasti hänkin halusi lähenevään taisteluun.

Mutta Haukansilmä oli liian tottunut alkuasukkaiden sotalauluun ja varusteluihin kiinnittääkseen sen suurempaa huomiota par'aikaa tapahtuvaan kohtaukseen. Hän loi vain silloin tällöin katseen niiden soturien lukuun ja kelpoisuuteen, jotka toinen toisensa jälkeen ilmaisivat olevansa valmiit seuraamaan Unkasia otteluun. Tässä suhteessa saattoi hän pian olla tyytyväinen, sillä kuten jo aikaisemmin on nähty, käsitti nuoren päällikön sotavoima ennen pitkää jokaisen taistelukuntoisen miehen koko kansasta. Kun tämä tärkein kohta oli selvinnyt hänen mielihyvikseen, lähetti hän erään intiaanipojan hakemaan 'Hirventappajaa' ja Unkasin pyssyä sieltä, mihin he olivat ne kätkeneet delavarien leiriin tullessaan: kaksinkerroin taitava temppu, koska se suojeli aseita heidän omalta kohtaloltaan, jos heidät otettaisiin vangiksi, ja koska se taas heidän edukseen sai heidät näyttämään vieraiden keskuudessa enemmän loukatuilta avunanojilta kuin kaikilla puolustus- ja hyökkäysvälineillä varustetuilta sotureilta. Valitessaan toisen noutamaan kuuluisaa, arvokasta pyssyään ei metsästäjä ollut suinkaan luopunut tavallisesta varovaisuudestaan. Hän tiesi, ettei Magua ollut saapunut leiriin ilman saattoväkeä ja hän tiesi myös huronivakoojain pitävän silmällä uusien vihollistensa liikkeitä metsänrannan koko pituudelta. Sentähden olisi yrityksen suorittaminen voinut käydä hänelle itselleen tuhoisaksi, jonkun soturin olisi tuskin käynyt paremmin, mutta nuori poika saattoi ehkä joutua vaaraan vasta sitten, kun hänen tehtävänsä laatu oli selvinnyt. Heywardin tullessa hänen luokseen odotteli tiedustelija parhaillaan rauhallisena kokeensa päätöstä.

Poika, joka oli saanut tarkat ohjeet ja jolta ei puuttunut riittävää oveluutta, meni vaaroja uhmaten metsään rinta ylpeydestä ja kunnianhimosta paisuneena. Hän ohjasi suuntansa vähän matkan päähän paikasta, mihin pyssyt oli piilotettu. Mutta heti kun pensaiden oksat soivat hänelle suojaa, nähtiin hänen tumman ruumiinsa käärmeenä sujahtelevan toivottua aarretta kohti. Hänen yrityksensä onnistuikin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuli hän jälleen näkyviin, juosten nopeaan kuin nuoli, kummassakin kädessään voittosaalis, kapean aukeaman poikki, joka reunusti kylän asemapaikaksi valittua ylätasankoa. Hän oli jo ehtinyt rinteen juurelle ja kiiti uskomattoman ketterästi sen sivua ylös, kun metsästä kuuluva laukaus osoitti, kuinka täsmällisen oikein tiedustelija oli arvostellut aseman. Poika vastasi siihen heikolla halveksivalla huudolla, mutta samassa lähetettiin toinen kuula hänen jälkeensä toisesta väijytyspaikasta. Seuraavassa hetkessä kohosi hän tasanteelle, heilutti riemuiten pyssyjään ja riensi ylpeänä kuin voittanut sankari kohti kuuluisaa metsästäjää, joka oli kunnioittanut häntä niin suurenmoisella tehtävällä.

Huolimatta vilkkaasta mielenkiinnosta, jolla Haukansilmä oli seurannut lähettinsä retkeä, tunsi hän kuitenkin 'Hirventappajan' nähdessään sellaista iloa, ettei hänen ajatuksissaan ollut hetkiseksi lainkaan tilaa muille asioille. Vasta tarkasteltuaan tuliluikkuaan ymmärtävin silmin, avattuaan ja suljettuaan sankkipannun ainakin kymmenen tai viisitoista kertaa ja tehtyään muita yhtä tärkeitä kokeita lukolla kääntyi hän poikaan päin ja kysyi osaaottavasti, oliko hän haavoittunut. Miehenalku katseli häntä ylpeänä kasvoihin, mutta ei vastannut sanaakaan.

"Ahaa! Näenpä, poikaseni, että konnat ovat nirhaisseet käsivarttasi!" jatkoi metsästäjä tarttuen sisukkaan kärsijän jäseneen, johon toinen kuulista oli kyntänyt syvän haavan; "mutta hiukkanen survottua lepänkuorta parantaa sen kuin taikomalla. Sillä välin sidon sen oikein mahtavasti tällä helmivyöllä! Sinä olet aloittanut soturin toimet aikaisin, urhea poikaseni, ja sinä tulet epäilemättä viemään aika joukon kunniallisia arpia hautaasi. Tunnen monta nuorta miestä, jotka ovat jo nylkeneet päänahkojakin, mutta jotka eivät voi näyttää sellaista merkkiä kuin tämä. Mene!" lisäsi hän käsivarren sidottuaan, "sinusta vääntyy vielä aikaa voittaen päällikkö!"

Poika lähti ylpeämpänä vuotavasta verestään kuin turhamaisinkaan hovimies tulipunaisesta tähtinauhastaan, ja kävellessään ikäistensä keskellä hän oli yleisen ihailun ja kateuden esineenä.

Mutta niin monien vakavain ja tärkeiden tehtäväin hetkellä ei tämä yksinäinen nuorekkaan urhouden teko saanut osakseen sitä huomiota ja ylistystä, mikä sille olisi rauhallisemmissa oloissa kuulunut. Se oli kuitenkin ilmaissut delavareille vihollisten aseman ja aikeet. Senpätähden määrättiinkin parvi uljaita miehiä, jotka paremmin sopivat tehtävään kuin heikko, vaikka rohkea poika, karkoittamaan vakoilijat. Asia oli pian suoritettu, sillä useimmat huronit peräytyivät heti, huomattuaan joutuneensa keksityiksi. Delavarit ajoivat heitä takaa riittävän matkan päähän leiristä ja pysähtyivät sitten odottamaan lähempiä ohjeita, koska pelkäsivät muutoin suistuvansa salaväijytykseen. Kun molemmat puolueet pysyttelivät visusti piilossa, oli metsä jälleen niin hiljainen ja äänetön kuin leppeä kesäaamu ja syvä yksinäisyys suinkin voivat sen tehdä.

Tyyni, mutta sisäisesti kiihtynyt Unkas kutsui nyt päälliköt luokseen ja jakoi voimansa. Hän esitteli näille Haukansilmän usein koetelluksi, mutta aina luottamusta ansainneeksi soturiksi. Kun hän näki ystävänsä saaneen suosiollisen vastaanoton, uskoi hän tämän komentoon kaksikymmentä miestä, jotka hänen laillaan olivat toimeliaita, taitavia ja päättäväisiä. Hän selitti sitten delavareille Heywardin arvoaseman englantilaisissa joukoissa ja tarjosi sitten hänelle samanlaista luottamustointa. Mutta Duncan kieltäytyi tehtävästä ja pyysi saada palvella vapaaehtoisena metsästäjän rinnalla. Tämän järjestelyn jälkeen osoitti nuori mohikaani kullekin intiaanipäällikölle hänen vastuunalaisen paikkansa, ja kun aika joutui, antoi hän käskyn lähteä matkaan. Häntä totteli ilomielin, vaikka äänettöminä, yli kaksisataa miestä.

Heidän menoaan metsään ei koetettu pienimmälläkään tavalla estää, eivätkä he kohdanneet ainoatakaan elävää olentoa, joka olisi voinut joko nostaa hälytystä tai antaa heille tarpeellisia tietoja, ennenkuin tulivat omien tiedustelijainsa lymypaikoille. Siinä käskettiin pysähtymään ja päälliköt kutsuttiin "kuiskaavaan neuvotteluun".

Tässä kokouksessa esitettiin erilaisia toimintasuunnitelmia, mutta mikään niistä ei vastannut heidän tulisen johtajansa toiveita. Jos Unkas olisi seurannut oman kiihkeytensä yllykkeitä, olisi hän hetkeäkään viipymättä vienyt miehensä hurjaan rynnäkköön ja pannut riidan ratkeamaan äkillisellä onnenkaupalla, mutta sellainen menettely olisi sotinut kaikkia hänen heimolaistensa perittyjä tapoja ja katsantokantoja vastaan. Hänen oli siis pakko taipua varovaisuuteen, jota hän nykyisessä mielentilassaan inhosi, ja kuunnella neuvoja, jotka saivat hänen kiihkeän sydämensä raivoamaan, kun hän katkerana muisteli Coran vaaraa ja Maguan julkeutta.

Kun oli näin mihinkään tulokseen pääsemättä keskusteltu useita minuutteja, nähtiin erään yksinäisen olennon lähenevän vihollisten puolelta niin kiireesti, että häntä saattoi luulla rauhan sanomia tuovaksi lähettilääksi. Mutta kun muukalainen oli ehtinyt noin sadan kyynärän päähän piilopaikasta, jonka turviin delavarien neuvosto oli kokoontunut, alkoi hän epäröidä eikä tuntunut tietävän, mihin suuntaan kulkea, niin että hän lopulta kokonaan pysähtyi. Kaikkien silmät tähtäsivät Unkasiin, ikäänkuin pyytäen ohjeita, miten nyt oli meneteltävä.

"Haukansilmä", virkkoi nuori päällikkö matalalla äänellä, "hän ei saa enää koskaan puhua huroneille."

"Hänen hetkensä on tullut", vastasi suorasukainen metsästäjä pistäen pyssynsä pitkän piipun lehtien lomitse ja ryhtyen tyynellä, kohtalokkaalla tavallaan tähtäämään. Mutta vetämättä liipasimesta laski hän suun jälleen alas ja antautui tavallisen hilpeydenpuuskansa valtaan. "Minä luulin sitä veijaria mingoksi, niin totta kuin olen kurja syntinen!" puheli hän. "Mutta kun silmäni nousi hänen kylkiluitaan pitkin etsiäkseen paikkaa, mistä voisi lähettää kuulan sisään — niin osaatko ajatella, Unkas — näin laulumestarin puhaltimen; loppujen lopuksi hän onkin se mies, jota Gamutiksi sanotaan ja jonka kuolema ei hyödytä ketään, mutta jonka elämä, jos hänen kielensä kelpaa muuhunkin kuin laulamiseen, saattaa olla meidän tarkoituksillemme avuksi. Elleivät sävelet ole kokonaan mahtiaan menettäneet, pääsen minä pian sen kunnon miehen kanssa keskusteluun äänellä, joka hänen mielestään on varmastikin 'Hirventappajan' puheita paljoa miellyttävämpi.

Näin sanoen laski Haukansilmä pyssyn kädestään ja ryömittyään pensaiden läpi Davidin kuuluville yritti päästää ilmoille samoja säveleitä, jotka olivat kerran johdattaneet hänet niin turvallisesti ja loistavasti läpi huronien leirin. Gamutin herkkiä kuuloelimiä ei ollut helppo pettää — ja totta puhuen olisikin ollut kenenkään muun kuin Haukansilmän vaikeata synnyttää sellaista kärinää! — ja kun hän oli kerran ennen kuullut saman äänen, tiesi hän nyt, mistä se lähti. Miesparka näytti päässeen suuresta pulasta, sillä seuraten laulun suuntaa — tehtävä, joka ei hänelle ollut paljoakaan miellyttävämpi kuin kokonaisen tykistöpatterin kimppuun hyökkääminen — keksi hän pian piiloutuneen metsästäjän.

"Minä ihmettelen, mitä huronit tästä ajattelevat!" puheli tiedustelija nauraen, ottaessaan kumppaniaan käsivarresta ja ohjaten häntä taammas joukkonsa luo. "Jos ne konnat väijyvät kuulomatkan päässä, uskovat he täällä olevan kaksi hassahtanutta yhden asemesta! Mutta täällä olemme hyvässä turvassa", lisäsi hän Unkasia ja tämän seuralaisia osoittaen. "No, lasketelkaapas nyt meille tarina mingojen vehkeistä selvällä englanninkielellä, ilman äänen nousuja ja laskuja."

David katseli julmia, villinnäköisiä päälliköitä ympärillään mykän hämmästyksen vallassa, mutta kun häntä rauhoitti muutamien tuttujen kasvojen näkeminen, kykeni hän pian kokoamaan ajatuksensa ja vastaamaan ymmärrettävästi.

"Pakanat ovat jalkeilla valtavin joukoin, ja minä pelkään heidän hautovan pahaa. Viimeisen tunnin kuluessa on heidän asuinsijoillaan ollut sellainen ulvonta, ja jumalaton meteli ja sellainen äänten sekoitus, että sitä olisi häpeä mainitakin ja että minä sen takia lähdin pakenemaan delavarien luo rauhaa saadakseni."

"Korvanne eivät olisi paljoa vaihdosta hyötyneet, jos olisitte ollut jaloiltanne nopsempi", vastasi metsästäjä kuivanleikkisästi. "Mutta olkoon sen asian laita miten tahansa; missä ovat huronit?"

"He ovat piiloutuneet metsään tämän paikan ja heidän kylänsä välille niin monilukuisina, että teidän olisi varovaisinta heti kääntyä takaisin."

Unkas loi ylpeän silmäyksen pitkin puuriviä, jonka takana hänen oma joukkonsa oli kätkössä, ja lausui vain nimen:

"Magua?"

"On heidän mukanaan. Hän toi leiriin sen neidon, joka oli ollut delavarien kylässä, ja jätettyään hänet luolaan, asettui hän raivoavan suden kaltaisena villiensä etunenään. En tiedä, mikä oli saanut hänet niin suunniltaan!"

"Hän jätti neidon, sanotte, luolaan!" keskeytti Heyward; "onpa hyvä, että tiedämme, missä se on! Eikö voitaisi heti ryhtyä joihinkin toimiin hänen vapauttamisekseen?"

Unkas katsahti totisena tiedustelijaan, ennenkuin kysyi:

"Mitä sanoo Haukansilmä?"

"Anna minulle kaksikymmentä pyssyäni, niin kierrän oikealle pitkin virran rantaa, sivuutan majavain pesän ja tapaan vanhan päällikön ja everstin. Sitten kuulet sotahuudon siltä suunnalta; tällä tuulella voi sen hyvin lähettää peninkulman päähän. Sitten ahdistat sinä, Unkas, heitä edestä, ja kun he tulevat tuliluikkujemme ulottuville, saatamme heidät sellaiseen kiipeliin, että — siitä panen vanhan rajamaalaisen hyvän nimen pantiksi — heidän rivinsä taipuu kuin saarnijousi. Sen jälkeen voimme valloittaa heidän kylänsä ja pelastaa neidin luolasta sekä sitten päättää tilimme heimon kanssa joko valkoisen miehen taistelutapaan hyökkäyksellä ja voitolla tai sitten intiaanien tottumuksia noudattaen juonilla ja salaväijytyksillä. Tässä suunnitelmassa ei ehkä ilmene kovin suurta oppia, majuri, mutta rohkeudella ja kärsivällisyydellä voimme sen toteuttaa."

"Suunnitelma on hyvä", huudahti Duncan, joka huomasi Coran vapauttamisen olevan metsästäjän ensimmäisenä huolena; "minä pidän siitä paljon. Ryhtykäämme heti sitä toteuttamaan."

Lyhyessä neuvottelussa pohdittiin suunnitelmaa lähemmin ja selitettiin sitä yksityiskohtaisemmin eri partiojoukoille; merkkihuudoista sovittiin, ja niin erosivat päälliköt lähteäkseen kukin määrätylle paikalleen.