Read synchronized with  English  French  German  Russian 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

    Jos kiellätte te sen, hyi lakianne!
    Venetsian oikeudell' ei mitään voimaa.
    Odotan tuomiota, saanko? mitä?

Venetsian Kauppias.

Mikään inhimillinen ääni ei katkaissut hiljaisuutta moneen tuskallisen odotuksen täyttämään hetkeen. Vihdoin avautui ja sulkeutui aaltoileva joukko, ja Unkas seisoi elävän kehän keskellä. Kaikki silmät, jotka olivat uteliaina tarkastelleet tietäjän, heidän oman älynsä lähteen piirteitä, kääntyivät samassa ja suuntautuivat nyt salaisesti ihaillen ryhdikkääseen, notkeaan ja jalomuotoiseen vankiin. Mutta ei paikka, missä hän oli, eikä se kiinteä huomio, jonka esineeksi hän oli joutunut, kyennyt millään tavoin häiritsemään nuoren mohikaanin tyyneyttä. Hän loi levollisen, tarkkaavan silmäyksen ympärilleen ja kohtasi päälliköiden kasvoilla väikkyvän sammumattoman vihan ilmeen yhtä rauhallisena kuin uteliaiden lasten innokkaan katseen. Mutta kun hän ylpeässä tarkastelussaan viimeiseksi sattui vilkaisemaan Tamenundiin, muuttui hänen katseensa kiinteäksi ja tuijottavaksi, ikäänkuin kaikki muut näyt olisivat jo unohdetut. Sitten hän astui hitain, kuulumattomin askelin tasannetta ylös ja pysähtyi aivan tietäjän jalkajakkaran eteen. Siinä hän seisoi huomaamattomana, vaikka itse pitäen kaikkea silmällä, kunnes toinen päälliköistä ilmoitti vanhukselle hänen tulonsa.

"Millä kielellä puhuttelee vanki Manitoa?" kysyi patriarkka silmiään avaamatta.

"Isiensä tavoin delavarien kielellä", vastasi Unkas.

Tämä äkillinen ja odottamaton ilmoitus sai nousemaan väkijoukosta matalan, uhkaavan murinan, jota voi hyvin verrata leijonan ärjyntään, kun sen raivo on juuri heräämäisillään — peloittava enne sen tulevan vihan kaameudesta. Vaikutus oli yhtä voimakas tietäjään, vaikka se ilmenikin eri tavalla. Hän vei käden silmilleen, ikäänkuin välttääkseen pienintäkin vilahdusta niin saastaisesta näystä, samalla kun hän käheällä kurkkuäänellään kertasi juuri kuulemiaan sanoja.

"Delavari siis! Minä olen elänyt kylliksi kauan nähdäkseni lenapien heimot karkoitettuina neuvottelunuotioiltaan ja hajoitettuina kuin ahdistetut kaurisparvet pitkin irokeesien vuoria! Minä olen nähnyt vieraan kansan kirveiden lakaisevan metsät laaksoista, joita taivaan tuulet olivat säästäneet! Petojen, jotka vuorilla juoksevat, ja lintujen, jotka lentelevät puiden yllä, olen minä nähnyt elävän ihmisten majoissa, mutta en ole vielä nähnyt niin kurjaa delavaria, että hän myrkyllisen käärmeen tavoin hiipisi kansansa leiriin."

"Laulavat linnut ovat avanneet nokkansa, ja Tamenund on kuullut heidän viserryksensä", vastasi Unkas sointuvan äänensä vienoimmin vivahduksin.

Vanhus säpsähti ja kallisti päänsä sivulle, ikäänkuin tarkemmin kuullakseen jonkin häipyvän sävelen väräjävän soinnun.

"Uneksiiko Tamenund!" huudahti hän. "Mikä ääni kaikuu hänen korvissaan?
Ovatko talvet väistyneet? Tuleeko kesä jälleen lenapien lapsille?"

Juhlallinen ja kunnioittava hiljaisuus seurasi tätä delavari-profeetan huulilta kuulunutta. yhteydetöntä purkausta. Hänen kansansa oli heti valmis kuvittelemaan hänen käsittämättömän puheensa siksi salaperäiseksi keskusteluksi, johon hänen uskottiin usein antautuvan korkeamman järjen kanssa, ja odotti nyt ilmoituksen tulosta kauhistuneen jännittyneenä. Kärsivällisen hiljaisuuden jälkeen rohkeni kuitenkin muuan vanhemmista miehistä, huomattuaan tietäjän unohtaneen koko asian, muistuttaa hänelle vangin yhä seisovan hänen edessään.

"Petollinen delavari vapisee odottaessaan kuulevansa Tamenundin sanoja", virkkoi hän. "Hän on koira, joka ulvoo, kun Englannin miehet näyttävät hänelle jäljet."

"Ja te", vastasi Unkas, katsahtaen tuimana ympärilleen, "olette rakkeja, jotka vinkuvat, kun Ranskan miehet heittävät heille hirvensä perkeet!"

Kaksikymmentä puukkoa välähti ilmassa ja yhtä monta soturia hypähti pystyyn tämän purevan ja ehkäpä ansaitunkin soimauksen kuultuaan, mutta erään päällikön viittaus esti heidän raivonsa puhkeamasta teoiksi ja hankki ainakin ulkonaisen rauhan. Tehtävä olisi ehkä ollut vaikeampi, ellei Tamenund olisi liikahtaen ilmoittanut haluavansa jälleen puhua.

"Delavari!" lausui tietäjä, "huonosti ansaitset sinä nimesi. Kansani ei ole nähnyt kirkasta aurinkoa moneen talveen; ja soturi, joka hylkää heimonsa, kun päivä on peittynyt pilveen, on kaksinkertainen petturi' Maniton laki on oikea. Se on oikea, ja se on oleva oikea niin kauan kuin virrat juoksevat ja vuoret seisovat ja puiden kukat tulevat ja menevät. Hän on teidän, lapseni; kohdelkaa häntä niin kuin hän ansaitsee."

Ei jäsenkään värähtänyt eikä henkäyskään kulkenut tavallista kiivaammin eikä äänekkäämmin, ennenkuin tämän lopullisen tuomion viimeiset tavut olivat lähteneet Tamenundin huulilta. Mutta silloin räjähti kauhea kostonkiljaus yht'aikaa koko heimon suusta — peloittava ilmaus heidän säälimättömistä aikeistaan. Näiden pitkien, hurjien huutojen keskellä julisti muuan päällikkö korkealla äänellä, että vanki oli tuomittu kestämään tulikidutuksen kaamean rangaistuksen. Kehä syöksyi hajalleen, ja riemuitseva ulvonta sekaantui valmistelujen hälinään ja hyörinään. Heyward taisteli mielipuolen tavoin vartijoittensa kanssa. Haukansilmän levottomat silmät alkoivat pälyillä sivuille erikoisen vakavina, ja Cora heittäytyi jälleen patriarkan jalkoihin vielä kerran rukoilemaan armoa.

Näiden jännittävien hetkien kuluessa oli Unkas yksinään säilyttänyt arvokkaan tyyneytensä. Hän katseli valmisteluja lujin silmin, ja kun kiduttajat tulivat käymään häneen käsiksi, kohtasi hän heidät uljaan ja ylpeän näköisenä. Muuan heistä, jos mahdollista vielä julmempi ja villimpi kuin toverinsa, tarttui nuoren soturin metsästysmekkoon ja tempaisi sen yhdellä kahmauksella hänen yltään. Sitten hän hyökkäsi mielettömästä ilosta kiljuen viemään vastustelematonta vankiaan paalulle. Mutta samassa silmänräpäyksessä, jolloin villi näytti olevan vierain kaikille inhimillisille tunteille, pysähtyi hän aikeestaan yhtä äkillisesti kuin olisi jokin yliluonnollinen voima tullut Unkasin avuksi. Delavarin silmät näyttivät pullistuvan ulos kuopistaan, hänen suunsa aukeni ja koko hänen ruumiinsa jähmettyi rajattomasta hämmästyksestä. Kohottaen kätensä hitaasti ja tasaisesti osoitti hän sormellaan vangin rintaa. Hänen toverinsa tunkeutuivat kummissaan hänen ympärilleen ja jokaisen silmä tuijotti hänen esimerkkiään noudattaen siihen pieneen kilpikonnan kuvaan, joka oli heleällä sinivärillä kauniisti tatuoitu uhrin rintaan.

Lyhyen hetken nautti Unkas voitostaan kohtaukselle tyynesti hymyillen. Siten hän pyyhkäisi miehet ympäriltään väkevällä, ylpeällä kädenliikkeellä, astui kansan eteen ylevänä kuin kuningas ja alkoi puhua äänellä, jonka kaiku voitti väkijoukon ihastuksenhuminan.

"Lenni lenapien miehet!" huudahti hän, "minun rotuni kannattaa maata! Teidän heikko heimonne seisoo minun kirveliäni! Mikä delavarin sytyttämä tuli voisi polttaa isieni lasta", jatkoi hän osoittaen ylpeänä yksinkertaista vaakunaa ihossaan; "veri, joka tulee sellaisesta lähteestä, sammuttaisi liekkinne! Minun rotuni on kansojen iso-isä!"

"Kuka sinä olet?" kysyi Tamenund kohoten seisaalleen enemmän kuulemansa äänen hämmästyttävän soinnun kuin vangin puheesta ymmärtämänsä ajatuksen pakottamana.

"Unkas, Chingachgookin poika", vastasi vanki vaatimattomasti, kääntyi kansasta ja kumarsi päätään kunnioittaakseen toisen arvoa ja ikää; "suuren Unamisin, Kilpikonnan, poika."

"Tamenundin hetki on lähellä!" huudahti vanhus; "päivä on vihdoinkin muuttunut yöksi! Minä kiitän Manitoa, että on mies tullut tänne täyttämään paikkani neuvottelunuotion ääressä. Unkas, Unkasin poika, on löytynyt! Kuolevan kotkan silmät saakoot katsella nousevaa aurinkoa!"

Nuorukainen astui kepeästi, mutta ylpeästi korokkeelle, niin että koko tuo kiihtynyt, kummasteleva väkijoukko näki hänet. Tamenund piti häntä kauan käsivartensa ulottuvilla ja luki jokaisen kauniin viivan hänen kasvoistaan väsymättömänä kuin mies, joka muistelee onnensa päiviä.

"Onko Tamenund poika?" huudahti vihdoin hurmaantunut profeetta. "Olenko minä unena nähnyt niin monien lumien putoavan — olenko minä nukkuessani nähnyt kansani hajaantuneena kuin hiekan aalloissa — olenko minä uneksinut Englannin miehistä, joita oli enemmän kuin lehtiä puissa! Tamenundin nuoli ei enää pelottaisi hirvenvasikkaa; hänen käsivartensa on kuivettunut kuin kuolleen tammen oksa; etana voittaisi hänet kilpajuoksussa; ja kuitenkin seisoo nyt Unkas sellaisena hänen edessään kuin heidän lähtiessään taistelemaan kalpeanaamoja vastaan! Unkas, heimonsa pantteri, lenapien vanhin poika, mohikaanien ruhtinaista viisain! Sanokaa minulle, delavarit, onko Tamenund nukkunut sata talvea?"

Näitä sanoja seuraava tyyni ja syvä hiljaisuus osoitti riittävästi sitä pelokasta kunnioitusta, millä kansa kuunteli patriarkan sanoja. Kukaan ei uskaltanut vastata, vaikka kaikki odottivat hengähtämättä, mitä tuleman piti. Unkas katseli kuitenkin häntä kasvoihin lemmikkilapsen hellyydellä ja kunnioituksella ja kävi oman korkean, tunnustetun arvonsa nojalla vastaamaan.

"Neljä hänen rotunsa soturia on elänyt ja kuollut siitä, kun Tamenundin ystävä johti kansaansa taisteluun. Kilpikonnan veri on ollut monessa päällikössä, mutta kaikki ovat he palanneet siihen maahan, josta tulleetkin olivat, paitsi Chingachgook ja hänen poikansa."

"Se on totta — se on totta", vastasi vanhus, kun äkillisen muistamisen salama iski murskaksi kaikki hänen viehättävät kuvitelmansa ja sai hänet taas tajuamaan kansansa todellisen historian. "Viisaat miehemme ovat usein sanoneet, että kaksi soturia, jotka olivat muuttumatonta rotua, viipyi Englannin miesten kukkuloilla. Miksi ovat heidän sijansa delavarien neuvottelunuotion ympärillä olleet niin kauan tyhjinä?"

Nämä sanat saivat nuorukaisen kohottamaan päänsä, jota hän oli yhä pitänyt kunnioittavasti kumarassa, ja korottaen äänensä, niin että koko väkijoukko sen kuuli, puhui hän seuraavasti, ikäänkuin kerta kaikkiaan selittääkseen sukunsa käytöksen:

"Kerran me nukuimme siellä missä kuulimme suolaisen järven puhuvan vihassaan. Silloin me olimme maan valtiaita ja ruhtinaita. Mutta kun kalpeanaama näkyi jokaisella purolla, seurasimme me hirveä takaisin kansamme virralle. Delavarit olivat poissa. Vain muutamia sotureita kaikista heistä oli jäänyt juomaan virrasta, jota he rakastivat. Silloin sanoivat minun isäni: 'Täällä me metsästämme. Virran vedet juoksevat suolaiseen järveen. Jos menemme laskevaa aurinkoa kohti, tapaamme jokia, jotka laskevat suuriin makeisiin järviin; siellä kuolisi mohikaani niin kuin merenkalat kuolevat kirkkaissa lähteissä. Kun Manito on valmis ja sanoo 'Tulkaa', seuraamme me virtaa merelle asti ja otamme omamme takaisin.' Sellainen on, delavarit, Kilpikonnan lasten usko. Meidän silmämme katselevat mistä se tulee, mutta emme tiedä, mihin se menee. se riittää."

Lenapit kuuntelivat hänen sanojaan kaikella sillä kunnioituksella, minkä taikausko synnyttää, ja heistä oli salaista viehätystä siinä kuvarikkaassa kielessäkin, jolla nuori ruhtinas selitti aatteitaan. Unkas puolestaan tarkkasi lyhyen puheensa vaikutusta älykkäin silmin ja lievensi vähitellen sitä käskevää, voimakasta ilmettä, joka hänellä oli kasvoillaan ja ryhdissään, huomattuaan kuulijainsa tyytyväisyyden. Kun hän sitten antoi katseensa liitää yli Tamenundin korkean istuimen ympärille kerääntyneen äänettömän väentungoksen, keksi hän vasta kytketyn Haukansilmän. Hän lähti kiireesti paikaltaan, raivasi tien ystävänsä luo, leikkasi hänen hihnansa poikki yhdellä puukkonsa nopealla ja kiivastuneella vedolla ja viittasi väkijoukkoa väistymään syrjään. Intiaanit tottelivat äänettöminä ja sulkivat sitten jälleen kehänsä sellaiseksi kuin se oli ollut ennen hänen ilmestymistään heidän keskelleen.

Unkas otti metsästäjää kädestä ja vei hänet patriarkan jalkojen juureen.

"Isä", sanoi hän, "katso tätä kalpeanaamaa; hän on rehellinen mies ja delavarien ystävä."

"Onko hän Minkvonin poika?"

"Ei, mutta hän on soturi, jonka Englannin miehet tuntevat ja jota makvat pelkäävät."

"Minkä nimen on hän teoillaan ansainnut?"

"Me sanomme häntä Haukansilmäksi", vastasi Unkas käyttäen delavarinkielistä muotoa, "sillä hänen näkönsä ei petä koskaan. Mingot tuntevat hänet paremmin siitä, että hän tuottaa surman heidän sotureilleen. He sanovat häntä 'Pitkäksi Pyssyksi'."

"Pitkäksi Pyssyksi!" huudahti Tamenund aukaisten silmänsä ja katsahtaen metsästäjään tuikeasti. "Poikani ei tehnyt hyvin sanoessaan häntä ystäväkseen."

"Ystäväkseni sanon sitä, joka ystäväkseni osoittautuu", vastasi nuori päällikkö hyvin tyynesti ja lujasti. "Jos Unkas on tervetullut delavarien joukkoon, niin on Haukansilmä ystäväinsä keskellä."

"Kalpeanaama on tappanut nuoria miehiäni; hänen nimensä on suuri iskujen tähden, joilla hän on rangaissut lenapeja."

"Jos mingo on kuiskannut jotakin sellaista delavarin korvaan, on hän vain osoittanut olevansa laulava lintu", puuttui nyt puheeseen metsästäjä, joka luuli hetken tulleen puolustautua niin loukkaavilta syytöksiltä ja joka käytti keskustelukumppaninsa kieltä, maustaen kuitenkin intiaanilauseitaan omilla erikoisilla sananparsillaan. "Että minä olen makvoja surmannut, sitä ei minunlaiseni mies kiellä heidän neuvottelunuotioittensa ääressäkään, mutta että minä tieten tahtoen olisin satuttanut käteni delavariin, on vastoin kaikkia periaatteitani, jotka ovat ystävällisiä heille ja kaikelle, mikä heidän kansaansa kuuluu."

Matala mielihyvän hyminä kävi soturien joukossa, ja he vaihtoivat katseita keskenään, ikäänkuin alkaisivat vasta nyt tajuta erehdyksensä.

"Missä on huroni?" kysyi Tamenund. "Onko hän tukkinut minun korvani?"

Magua, jonka tunteita tällä Unkasin voitonriemun hetkellä on helpompi kuvitella kuin sanoin esittää, vastasi kutsuun astumalla rohkeasti patriarkan eteen.

"Oikeamielinen Tamenund", virkkoi hän, "ei ole pitävä sitä, mitä huroni on hänelle lainannut."

"Sano minulle, veljeni poika", vastasi tietäjä väistäen Ovelan Ketun mustia kasvoja ja kääntyen mieluummin katselemaan Unkasin jaloja piirteitä, "onko vieraalla voittajan oikeus sinuun?"

"Ei suinkaan. Pantteri voi joutua naisten virittämiin ansoihin, mutta hän on väkevä ja osaa hypätä niiden läpi."

"Entä Pitkään Pyssyyn?"

"Hän nauraa mingoille. Mene, huroni, kysymään naisiltasi karhun väriä."

"Ja muukalaiseen ja valkoiseen neitoon, jotka tulivat yhdessä leiriini?"

"Heidän tulee saada kulkea avonaista polkua."

"Ja naiseen, jonka huroni jätti soturieni luo?"

Unkas ei vastannut.

"Ja naiseen, jonka Mingo toi leiriini?" kertasi Tamenund totisena.

"Hän on minun", huusi Magua heristäen voitonriemuisena nyrkkiään
Unkasille. "Mohikaani, sinä tiedät, että hän on minun."

"Poikani on vaiti", virkkoi Tamenund koettaen lukea murheellisen nuorukaisen sivulle käännettyjen kasvojen ilmettä.

"Niin on asia", kuului hiljainen vastaus.

Seurasi lyhyt, juhlallinen äänettömyys, jonka aikana saattoi helposti huomata, kuinka vastenmielistä väkijoukon oli tunnustaa mingon vaatimuksen oikeus. Vihdoin lausui tietäjä, jonka päätöksestä kaikki riippui, lujalla äänellä:

"Huroni, mene."

"Niinkuin hän tulikin, oikeamielinen Tamenund", kysyi viekas Magua, "vaiko kätensä täynnä delavarien rehellisyyttä? Ovelan Ketun maja on tyhjä. Tee hänet vahvaksi antamalla hänelle omansa."

Vanhus mietti hetken itsekseen ja kallistaen päänsä toisen kunnianarvoisan kumppaninsa puoleen kysyi:

"Ovatko korvani auki?"

"Ovat."

"Onko tämä mingo päällikkö?"

"Kansansa ensimmäinen."

"Tyttö, mitä sinä tahdot? Suuri soturi ottaa sinut vaimokseen. Mene!
Sukusi ei ole loppuva."

"Tuhat kertaa parempi sen loppua, kuin minun joutua sellaiseen alennukseen!" huudahti kauhistunut Cora.

"Huroni, hänen sielunsa on hänen isänsä teltoissa. Vastahakoinen tyttö tekee majan onnettomaksi."

"Hän puhuu kansansa kielellä", vastasi Magua, katsellen uhriaan katkeran ivallisesti. "Hän on kauppiaiden sukua, ja hän haluaa myydä kirkkaat kasvonsa mahdollisimman kalliista. Lausukoon Tamenund sanansa."

"Ota simpukankuorivyö ja meidän ystävyytemme."

"Magua ei ota täältä mitään muuta kuin mitä hän tänne toi."

"Sitten lähde omasi kanssa. Suuri Manito kieltää delavaria tekemästä vääryyttä."

Magua kävi esiin ja tarttui vankiaan tiukasti käsivarresta. Delavarit väistyivät äänettöminä, ja Cora valmistautui alistumaan vastustelematta kohtaloonsa, huomatessaan kaikki puolustuspuheet hyödyttömiksi.

"Seis, seis!" huusi Duncan kiiruhtaen paikalle; "huroni, ole armelias! Hänen lunnaansa tulevat tekemään sinut rikkaammaksi kuin kenenkään kansasi jäsenen tiedetään ikinä olleen."

"Magua on punanahka; hän ei kaipaa kalpeanaamojen koruja."

"Kultaa, hopeaa, ruutia, lyijyä — kaikkea, mitä soturi tarvitsee, on oleva majassasi, kaikkea, mikä sopii heimon suurimmalle päällikölle."

"Ovela Kettu on hyvin väkevä", huusi Magua, ankarasti pudistaen kättä, joka piteli vastustelematonta Coraa; "hän on saanut kostonsa!"

"Kohtaloiden kaikkivaltias ohjaaja!" huudahti Heyward väännellen käsiään tuskissaan, "voitko tällaista kärsiä! Sinulta, oikeamielinen Tamenund, rukoilen armoa."

"Delavari on puhunut", vastasi tietäjä sulkien silmänsä ja vajoten taaksepäin istuimelleen. Hän oli yhtä väsynyt henkisistä kuin ruumiillisistakin ponnisteluistaan. "Miehet eivät puhu kahdesti."

"Ymmärrän, ettei päällikkö tuhlaa aikaansa peruuttamalla, mitä on kerran sanonut, ja se on oikein ja kohtuullista", virkkoi Haukansilmä viitaten Duncania vaikenemaan. "Mutta viisasta on myös jokaisen soturin miettiä ensin tarkasti, ennenkuin iskee kirveen vankinsa päähän. Huroni, minä en rakasta sinua, enkä minä voi sanoa kenenkään mingon saaneen minulta erikoisia suosionosoituksia. Ja hyvällä syyllä on otaksuttavissa, että ellei tämä sota pian lopu, on usea soturisi kohtaava minut vielä metsissä. Nyt jätän ratkaistavaksesi, pidätkö sinä parempana viedä leiriisi tuollaisen vangin kuin tuon neidin, vai minut, joka olen mies ja jonka sinun kansasi varsin mielellään näkisi paljain käsin."

"Tahtooko Pitkä Pyssy antaa henkensä naisen edestä?" kysyi Magua seisahtuen, sillä hän oli jo alkanut poistua paikalta uhreineen.

"Ei, ei, niin paljoa en ole sanonut", vastasi Haukansilmä peräytyen soveliaan varovasti huomatessaan, kuinka innostuneena Magua kuuli hänen ehdotuksensa. "Se olisi epäsuhtainen vaihtokauppa, vaikkapa kysymyksessä olisikin ikänsä ja kykynsä kukoistuksessa olevan soturin luovuttaminen rajamaiden parhaan naisen sijasta. Mutta minä suostun menemään talvileiriin jo nyt — ainakin kuusi viikkoa ennen lehtien lähtöä — ehdolla, että päästät neidin vapaaksi."

Magua pudisti päätään ja viittasi kärsimättömänä väkijoukkoa tekemään tietä.

"No hyvä", jatkoi Haukansilmä sen näköisenä, kuin ei hän olisi vielä puoliksikaan selvillä päätöksestään, "minä heitän sitten 'Hirventappajan' myös vaakaan. Uskokaa kokeneen metsästäjän sanaa: sillä pyssyllä ei ole vertaistaan näiden maakuntien välillä."

Magua ei suvainnut nytkään vastata, vaan yritteli yhä hajoittaa väentungosta.

"Ehkäpä", lisäsi tiedustelija kadottaen teeskennellyn tyyneytensä täsmälleen sitä mukaa kuin toinen tuntui suostumattomalta vaihtoon, "ehkäpä sovittaisi se mielipiteittemme pienet eroavaisuudet, jos minä sitoutuisin opettamaan nuorille miehillesi oikeata aseen käyttöä."

Kettu käski ankarana delavareja, jotka yhä seisoivat puhkaisemattomana kehänä hänen ympärillään toivoessaan hänen taipuvan ystävälliseen ehdotukseen, antamaan tietä, katseillaan uhaten muutoin uudelleen vedota heidän "profeettansa" järkähtämättömään oikeudentuntoon.

"Mikä on määrätty, sen täytyy ennemmin tai myöhemmin tapahtua", jatkoi Haukansilmä katsahtaen murheellisena ja nöyryytettynä Unkasiin. "Tuo konna tietää etunsa ja aikoo sitä käyttää! Jumala siunatkoon sinua, poika, sinulla on ystäviä luonnollisten sukulaistesi joukossa, ja minä toivon heidän osoittautuvan yhtä uskollisiksi kuin muuan, jonka sinä olet löytänyt puhdasrotuisten valkoisten miesten parista. Mitä minuun tulee, niin ennemmin tai myöhemmin pitää minun kuolla, ja onnellista on sen vuoksi, että on vain muutamia ihmisiä ottamassa osaa kuolinvalitukseeni. Kaiken kaikkiaan on hyvin luultavaa, että ne roistot tulevat nylkemään päänahkani, niin ettei päivä tai pari tee suurta erotusta ajan iankaikkisessa laskukirjassa. Jumala siunatkoon sinua!" lisäsi tuo karkea metsänkävijä kääntäen päänsä sivulle ja sitten äkkiä muuttaen sen suuntaa, luodakseen kaihoavan katseen nuorukaiseen. "Minä rakastin sekä sinua että isääsi, Unkas, vaikka meidän nahkamme eivät olekaan aivan samaa väriä ja vaikka taipumuksemme menevätkin hieman eri tahoille. Kerro vanhalle päällikölle, etten minä kadottanut häntä näkyvistäni pahimmassakaan hädässä, ja mitä sinuun tulee, niin ajattele minua joskus, kun olet päässyt onnellisille jäljille; ja luota siihen, poika, että olkoonpa sitten olemassa yksi taivas tai kaksi, niin on toisessa maailmassa sentään aina polku, jolla rehelliset miehet voivat tavata toisensa jälleen. Sinä löydät pyssyn samasta paikasta, mihin sen kätkimme; ota se ja kanna sitä minun muistokseni. Ja kuule, poika, kun nyt sinun luonnolliset periaatteesi eivät kerran kiellä sinua kostamasta, niin käytä sitä hieman vapaammin mingoihin nähden; se ehkä vähentäisi suruasi minut menetettyäsi ja huojentaisi sydäntäsi. Huroni, minä suostun tarjoukseesi. Päästä neiti, minä olen vamkisi!"

Hillitty, mutta selvään kuuluva suosionhumina nousi väkijoukosta tämän jalomielisen ehdotuksen herättämänä, koska julminkin, raainkin delavarisoturi ilmaisi ihastustaan aiotun uhrautumisen miehekkyydestä. Magua pysähtyi jälleen, ja yhden jännittävän hetken ajan saattoi sanoa hänen epäröineen, mutta sitten hän loi silmänsä Coraan kasvoillaan ilme, jossa omituisella tavalla yhtyivät kostonhimo ja ihailu, ja hänen päätöksensä vakiintui ikipäiviksi.

Hän osoitti halveksumistaan tarjousta kohtaan viskaamalla päätään taaksepäin ja sanoi lujalla, järkähtämättömällä äänellä:

"Ovela Kettu on suuri päällikkö; hänellä on vain yksi mieli. Tule", jatkoi hän laskien kätensä liian tuttavallisesti vankinsa olkapäälle pakottaakseen häntä käymään eteenpäin. "Huroni ei ole lörpöttelijä; lähtekäämme."

Neito peräytyi ylevän, naisellisen loukkautuneena, ja hänen mustat silmänsä säihkyivät ja hänen tulinen verensä läikähti suuttumuksesta auringon välkähdyksen tavoin hänen ohimoilleen asti.

"Minä olen vankinne, ja kun aika on tullut, olen minä valmis seuraamaan teitä, vaikka sitten kuolemaani. Mutta väkivaltaa ei tarvitse käyttää", puhui hän kylmästi ja jatkoi sitten Haukansilmään kääntyen: "Jalomielinen metsästäjä! Minä kiitän teitä mitä sydämellisimmin. Teidän tarjouksenne on turha, enkä minä olisi voinut sitä hyväksyäkään; mutta te voitte kuitenkin tehdä minulle palveluksen, vieläpä suuremman kuin äskeisellä jalolla aikomuksellanne. Katsokaa tuota riutuvaa, menehtynyttä lasta! Älkää hylätkö häntä, ennenkuin olette vienyt hänet sivistyneitten ihmisten asunnoille. Minä en tahdo sanoa", puheli hän puristaen metsästäjän kovaa kättä, "että hänen isänsä on teitä palkitseva — sillä sellaiset miehet kuin te ovat ihmisten palkintojen yläpuolella — mutta kiittävä hän on teitä ja siunaava. Ja uskokaa minua, hurskaan vanhuksen siunaus merkitsee jotakin taivaan silmissä. Tahtoisinpa minäkin kuulla siunauksen hänen huuliltaan tällä kauhistuttavalla hetkellä!" Hänen äänensä tukehtui, ja hän vaikeni vähäksi aikaa; sitten hän astui askelen lähemmäksi Duncania, joka tuki hänen tajutonta sisartaan, ja jatkoi hillitymmällä sävyllä, jossa hänen tunteensa ja hänen sukupuolensa kainous kamppailivat hirvittävällä tavalla: "Minun ei tarvitse kehoittaa teitä pitämään hellää huolta aarteesta, jonka te tulette kerran omistamaan. Te rakastatte häntä, Heyward, se peittäisi tuhat virhettä, jos niitä hänellä olisi. Hän on niin lempeä, hellä, suloinen, hyvä kuin kuolevainen ihminen suinkin voi olla. Hänen luonteessaan ja koko hänen olemuksessaan ei ole pienintäkään vikaa, josta ylpeinkään teistä kaikista voisi loukkaantua. Hän on kaunis — oi, niin voittamattoman kaunis!" lisäsi hän laskien oman kauniin, hohtavan kätensä alakuloisen hellästi Alicen vielä hohtavammalle alabasterinvalkealle otsalle ja suorien hänen kulmilleen valahtaneita kultaisia kiharoita, "ja kuitenkin on hänen sielunsa yhtä puhdas ja tahraton kuin hänen hipiänsä! Minä voisin sanoa paljon — enemmänkin ehkä kuin kylmempi järki hyväksyisi; mutta minä säästän teitä ja itseäni…" Hänen äänensä kävi kuulumattomaksi, ja hänen kasvonsa kumartuivat aivan sisareen kiinni. Suudeltuaan häntä pitkään ja palavasti kohousi hän kasvot kalmankalpeina, mutta ainoankaan kyynelen kimaltelematta kuumeisissa silmissään, kääntyi poispäin ja lisäsi villille kaikella entisellä ylpeydellään: "Nyt, mies, seuraan sinua, jos tahdot."

"Niin, mene!" huusi Duncan laskien Alicen erään intiaanitytön syliin, "mene, Magua, mene. Näillä delavareilla on lakinsa, jotka kieltävät heitä pidättämästä sinua, mutta minulla — minulla ei ole sellaisia esteitä. Mene, ilkeä, juonitteleva hirviö — miksi viivyttelet?"

Olisi vaikeata kuvailla sitä ilmettä, joka nousi Maguan kasvoille, kun hän kuunteli tätä kostonuhkausta. Siinä oli ensin julmaa, ilmeistä riemun väreilyä, kunnes sen pian peitti kylmä viekkaus.

"Metsät ovat auki", tyytyi hän vastaamaan. "'Avonainen Käsi' voi tulla."

"Seis!" huusi Haukansilmä tarttuen Duncania käsivarteen ja väkisin estäen häntä lähtemästä. "Te ette tunne konnan oveluutta. Hän johtaisi teidät salaväijytykseen ja kuolemaan…"

"Huroni", keskeytti Unkas, joka kansansa vaiteliaita tapoja noudattaen oli vain tarkasti ja totisena seurannut tapausten kehitystä puheeseen puuttumatta, "huroni, delavarien oikeus tulee Manitolta. Katso aurinkoa. Se on nyt tuon kuusen yläoksilla. Polkusi on lyhyt ja avonainen. Kun se on noussut puiden yläpuolelle, on miehiä jäljilläsi."

"Minä kuulen variksen vaakkuvan!" huudahti Magua ivallisesti nauraen. "Menkää!" jatkoi hän heristellen nyrkkiään väkijoukolle, joka hitaasti antoi hänelle tietä. "Missä ovat delavarien hameet? Lähettäkööt he nuolensa ja pyssynsä wyandoteille, niin saavat metsänriistaa syödäkseen ja maissia viljelläkseen. Koirat, kaniinit, varkaat — minä syljen teihin!"

Hänen lähtöilkuntaansa kuunneltiin haudankaltaisen, pahaaennustavan äänettömyyden vallitessa, ja nämä purevat sanat huulillaan kulki voitonriemuinen Magua kenenkään häiritsemättä metsään vastustelemattoman vankinsa seuraamana ja intiaanien vieraanvaraisuuden loukkaamattomien lakien suojelemana.