Read synchronized with  English  French  German  Russian 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

    Miehet istuvat, ja seisaallansa
    Akilles näin lausui puheessansa.

Popen Iliaadi.

Cora seisoi vangeista etumaisena, käsivarret kietoutuneina Alicen käsivarsiin hellimmän sisarellisen rakkauden merkiksi. Huolimatta siitä julmasta ja uhkaavasta villirivistä, joka ympäröi häntä joka taholta, ei pieninkään pelko omasta puolestaan estänyt tätä jalosydämistä neitoa pitämästä silmiään kiinnitettyinä vapisevan Alicen kalpeihin, tuskaa ilmaiseviin kasvoihin. Aivan heidän sivullaan seisoi Heyward, yhtä pelokkaana ajatellen kummankin kohtaloa, sillä sellaisella levottoman epätietoisuuden hetkellä hän tuskin osasi antaa etusijaa sille, jota hän eniten rakasti. Haukansilmä oli jättäytynyt hieman jälkeen, kunnioittaen seuralaistensa korkeampaa arvoa, jota ei heidän nykyisen tilansa samanlaisuuskaan saanut häntä unohtamaan. Unkasia ei näkynyt heidän muassaan.

Kun täydellinen hiljaisuus jälleen vallitsi ja kun tavallinen pitkä, tehoisa äänettömyys oli kulunut, nousi toinen patriarkan sivulla istuvista iäkkäistä päälliköistä ja kysyi hyvin ymmärrettävällä englanninkielellä:

"Ken vangeistani on Pitkä Pyssy?"

Ei Duncan eikä metsästäjä vastannut. Edellinen loi kuitenkin silmäyksen mustaan, hiljaiseen kansanjoukkoon ja peräytyi askelen keksiessään Maguan ilkeät kasvot. Hän näki heti, että tällä kavalalla villillä oli jokin salainen osansa heidän nykyiseen esiintymiseensä heimon edessä, ja hän päätti kaikin mahdollisin keinoin estää häntä toteuttamasta kaameita suunnitelmiaan. Hän oli nähnyt esimerkin intiaanien päätäpahkaisesta rangaistustavasta, ja hän pelkäsi nyt toverinsa valitun sen uudeksi uhriksi. Tässä pulmassa, jossa oli vähän tai ei ensinkään aikaa miettimiseen, päätti hän äkkiä suojella verratonta ystäväänsä, käyköön hänen itsensä sitten kuinka tahansa. Ennenkuin hän oli kuitenkaan ennättänyt vastata, toistettiin kysymys kovempaan ja selvemmin.

"Antakaa meille aseet ja viekää meidät tuonne metsään. Tekomme puhuvat puolestamme!" vastasi nuori mies ylpeästi.

"Tämä on siis se soturi, jonka nimi on täyttänyt korvamme!" virkkoi päällikkö, katsellen Heywardia yhtä uteliaan hartaasti kuin ihminen yleensä katselee ensimmäisen kerran kohdatessaan henkilön, jolle ansio tai sattuma, hyve tai rikos on hankkinut erikoista kuuluisuutta. "Mikä on tuonut valkoisen miehen delavarien leiriin?"

"Pulani. Tulin etsimään ruokaa, suojaa ja ystäviä."

"Se ei ole mahdollista. Metsät ovat täynnä riistaa. Soturin pää ei tarvitse muuta suojaa kuin pilvettömän taivaan. Ja delavarit ovat Englannin miesten vihollisia eivätkä ystäviä. Menkää! Suu puhui, mutta sydän ei sanonut mitään."

Duncan, joka ei oikein tiennyt, miten jatkaa, pysyi vaiti; mutta tiedustelija, joka oli tarkkaavana kuunnellut kaikkea sanottua, astui nyt lujana eturintaan.

"Kun en minä vastannut 'Pitkää Pyssyä' kysyttäessä, ei se johtunut häpeästä eikä pelosta", selitti hän, "sillä ei enempää toinen kuin toinenkaan kuulu rehelliselle miehelle. Mutta minä en myönnä mingoille oikeutta antaa sitä nimeä miehelle, jonka ystävät ovat muistaneet hänen erikoisia kykyjään tässä suhteessa, sitäkin vähemmän, kun heidän käyttämänsä nimi on suora valhe, koska 'Hirventappaja' on rihlakivääri eikä mikään tavallinen pyssy. Minä olen kuitenkin se mies, joka on saanut nimen Natanael suvultaan sekä kohteliaan mainesanan 'Haukansilmä' oman virtansa varrella asuvilta delavareilta ja jota irokeesit ovat juljenneet ruveta sanomaan 'Pitkäksi Pyssyksi', kysymättä lainkaan lupaa siltä, jota asia eniten koskee."

Kaikkien läsnäolijain silmät, jotka olivat tähän asti totisina tutkineet Duncania, kääntyivät nyt tuossa tuokiossa tämän kunnioitettavan nimen uuteen ryhdikkääseen, jäntevään tavoittelijaan. Ei ollut suinkaan kummeksuttavaa, että kaksi miestä pyrki vaatimaan niin suurta kunniaa, sillä vaikka pettureita tavattiinkin harvoin alkuasukkaiden joukossa, eivät ne sentään olleet aivan tuntemattomia. Mutta delavarien oikeamielisille ja ankaroille periaatteille oli erikoisen tähdellistä, ettei tässä suhteessa mitään erehdystä tapahtunut. Muutamat vanhemmat miehet neuvottelivat keskenään ja näyttivät sitten päättäneen kysyä asian oikeata laitaa vieraaltaan.

"Veljeni sanoi käärmeen ryömineen leiriin", virkkoi päällikkö Magualle; "kuka hän on?"

Huroni osoitti tiedustelijaa.

"Uskooko viisas delavari parjaavaa sutta?" huudahti Duncan, joka tuli yhä lujemmin vakuuttuneeksi vanhan vihollisensa pahoista aikomuksista. "Koira ei valehtele milloinkaan, mutta onko kuultu suden puhuvan totta?"

Maguan silmät iskivät tulta, mutta kun hän oivalsi, kuinka välttämätöntä hänen oli säilyttää malttinsa, kääntyi hän poispäin äänettömän halveksivasti, varmana siitä, että intiaanien terävänäköisyys saisi kyllä lopulta selvän kiistanalaisen kysymyksen oikeasta laidasta. Hän ei pettynytkään, sillä toisen lyhyen neuvottelun jälkeen kääntyi viekas delavari jälleen hänen puoleensa ja ilmoitti päällikköjen päätöksen, vaikka kylläkin hyvin varovaisin kääntein.

"Veljeäni on sanottu valehtelijaksi", virkkoi hän, "ja hänen ystävänsä ovat vihoissaan. He tahtovat osoittaa hänen puhuneen totta. Annettakoon vangeilleni pyssyt, niin että he saavat näyttää, kumpi on se mies."

Vaikka Magua tiesi tämän keinon syntyneen kokonaan epäluulosta hänen suhteensa, oli hän pitävinään sitä pelkkänä kohteliaisuutena ja teki myöntävän eleen, ikäänkuin olisi ollut mielissään, kun hänen väitteensä todenmukaisuuden tulisi selvittämään tiedustelijan kaltainen taitava ampuja. Aseet laskettiin viipymättä ystävällisten vastustajain käsiin ja heitä käskettiin ampumaan yli istuvan joukon päiden erästä saviastiaa, joka sattumalta näkyi kannolla ehkä viidenkymmenen kyynärän päässä paikalta, missä he seisoivat.

Heyward hymyili itsekseen, kun hänen piti muka esiintyä metsästäjän kilpailijana, vaikka hän päättikin yhä pysyä petoksessaan, siksi kunnes saisi selon Maguan todellisista tarkoituksista. Kohottaen pyssynsä hyvin huolellisesti ja uudistaen kolme kertaa tähtäyksensä hän vihdoin laukaisi. Kuula iski puuhun pari tuumaa astiasta, ja yleinen tyytyväisyyden huudahdus ilmoitti laukausta pidettävän oivallisena taidonnäytteenä tuliluikun käyttelyssä. Haukansilmäkin nyykäytti päätään ikäänkuin sanoakseen: "Sepä kävi paremmin kuin odotinkaan." Mutta osoittamatta vähintäkään halua kilpailla menestyksellisen ampujan kanssa, seisoi hän pyssyynsä nojaten yli minuutin ajan aivan kuin kokonaan ajatuksiinsa hautautuneena. Tästä mietiskelystä herätti hänet kuitenkin se nuori intiaani, joka oli aseet tuonut ja joka nyt kosketti häntä olkapäähän sanoen tavattoman murteellisella englanninkielellä:

"Voiko kalpeanaama osata siihen?"

"Kyllä, huroni!" huudahti metsästäjä, nostaen lyhyen pyssyn oikealla kädellään ilmaan ja ravistaen sitä Maguaan päin yhtä vaivattomasti kuin se olisi ollut kevyt ruoko; "kyllä, huroni, minä osaisin sinuun nyt, eikä mikään maallinen mahti voisi sitä tekoa estää! Liihoitteleva haukka ei ole varmempi kyyhkysestään kuin minä olen tällä hetkellä sinusta, jos minä vain tahtoisin lähettää kuulan sydämeesi! Ja miksi en sitä tekisi? Miksi! — Siksi että värini periaatteet sen kieltävät ja siksi, että minä siten tuottaisin tuhon heikoille ja viattomille. Jos tunnet sellaisen olennon kuin Jumalan, niin kiitä Häntä siis sisimmässä sielussasi, sillä siihen on sinulla totisesti syytä!"

Tiedustelijan tulistuneet kasvot, kiukkuisa katse ja ikäänkuin kasvava olemus herättivät salaista kauhua kaikissa kuulijoissa. Delavarit pidättivät henkeä jännityksissään, mutta Magua, vaikka hän ei kovin paljoa luottanutkaan vihollisensa itsehillintään, pysyi yhä liikkumattomana ja tyynenä siinä, missä seisoi väkijoukon puserruksessa ikäänkuin paikalleen juurtuneena.

"Osaa siihen", penäsi jälleen nuori delavari tiedustelijan vieressä.

"Osaa mihin, hupsu! — mihin?" huudahti Haukansilmä, joka yhä heilutteli asettaan raivostuneena päänsä päällä, vaikkei hänen silmänsä enää etsinytkään Maguaa.

"Jos valkoinen mies on se soturi, joka hän väittää olevansa", sanoi vanha päällikkö, "niin osatkoon hän lähemmäs maalia!"

Tiedustelija nauroi kovaa — mikä Heywardista tuntui säikähdyttävältä kuin olisi hän kuullut jonkin yliluonnollisen äänen — sitten hän laski pyssyn raskaasti ojennetulle vasemmalle kädelleen, jolloin se laukesi ikäänkuin pelkästä töytäyksestä; mutta astian sirpaleet lentelivät ilmaan ja putoilivat joka haaralle. Melkein samassa silmänräpäyksessä kuului pyssynperän kolahdus, kun metsästäjä pudotti sen halveksien maahan.

Ensimmäinen vaikutelma niin oudosta näystä oli kaikkivoittava ihmettely. Sitten kävi matala, yhä koveneva humina läpi kansanjoukon, kunnes se lopulta paisui selviksi ääniksi, jotka ilmaisivat voimakkaan mielipiteiden vastakkaisuuden vallitsevan katsojissa. Kun toiset avonaisesti ilmaisivat ihastuksensa niin uskomattomasta taitavuudesta, oli ehdottomasti suurin osa heimoa taipuvainen luulemaan laukauksen menestystä sattuman aiheuttamaksi. Heyward ei hidastellut vahvistamasta näkökantaa, joka oli niin edullinen hänen omille tarkoituksilleen.

"Se oli vain sattumaa!" huudahti hän. "Eihän kukaan voi ampua tähtäämättä!"

"Sattumaa!" kertasi kiihtynyt erämies, joka nyt itsepintaisesti halusi osoittaa olevansa se, joksi hän itseään sanoi, seurasipa siitä sitten mitä tahansa, ja joka ei välittänyt vähääkään Heywardin salaisista kehoitusmerkeistä myöntyä petokseen. "Luuleeko tuokin valehteleva huroni sen olleen sattumaa? Antakaa hänelle toinen pyssy ja pankaa meidät naama vasten naamaa ilman suojaa ja juonia ja antakaa Kaitselmuksen ja meidän omien silmiemme ratkaista riitamme! Minä en tee teille tätä tarjousta, majuri, sillä veremme on samaa väriä ja me palvelemme samaa herraa."

"Onhan kerrassaan ilmeistä, että huroni on valehdellut", vastasi
Heyward levollisesti. "Kuulittehan itsekin hänen väittävän teitä
Pitkäksi Pyssyksi."

On mahdotonta sanoa, mihin kiivaaseen väitteeseen itsepäinen Haukansilmä olisi lähinnä turvautunut maltittomassa halussaan puolustaa nimeään, ellei vanha delavari olisi jälleen käynyt väliin.

"Haukka, joka tulee pilvistä, voi sinne palatakin milloin sitä miellyttää", virkkoi hän. "Antakaa heille pyssyt!"

Tällä kertaa tarttui tiedustelija tuliluikkuunsa kiihkeästi, eikä Magualla, niin epäluuloisin silmin kuin hän seurasikin ampujan kaikkia liikkeitä, ollut enää vähintäkään syytä pelkoon.

"Näytettäköön nyt sitten koko tämän delavariheimon edessä, kuka tässä on taitavin pyssymies!" huusi metsästäjä, napahduttaen aseensa tukkia sillä sormella, joka oli jo niin monta tuhoisaa kertaa vetänyt liipasimesta. "Te näette tuolla puussa riippuvan juomaleilin, majuri. Jos olette oikea rajamaiden pyssyniekka, niin särkekäähän sen kylki!"

Duncan tarkasteli esinettä ja valmistihe uuteen kilpailuun. Juomaleili oli intiaanien käyttämiä tavallisia pikku astioita ja se riippui kauriinnahkaisen hihnan kannattamana erään pienen männyn kuivuneessa oksassa, hyvinkin sadan kyynärän päässä paikalta. Niin kummallinen oli itserakkauden tunne, että nuori sotilas, vaikka hän oivalsikin villien katselijain arvostelun täydellisen mitättömyyden, unohti riidan äkilliset syyt, tahtoessaan kunnostautua. On jo nähty, ettei hänen taitonsa ollut suinkaan halveksittava, ja hän päätti nyt osoittaa sitä loistavimmalla tavalla, mihin kykeni. Jos hänen elämänsä olisi riippunut tuloksesta, ei Duncanin tähtäys olisi ollut tyynempi eikä huolellisempi. Hän laukaisi, ja kolme neljä nuorta intiaania, jotka pamahduksen kuultuaan juoksivat paikalle, ilmoittivat huutaen, että kuula oli tunkeutunut puuhun hyvin vähän syrjään itse maalista. Soturit kiljuivat yhteisvoimin ihastustaan ja käänsivät sitten kysyvät silmänsä toiseen kilpailijaan.

"Kelpaahan se Kuninkaallisen Amerikkalaisen rykmentin ampumiseksi tuo!" myönsi Haukansilmä nauraen taasen omalla hiljaisella, sydämellisellä tavallaan; "mutta jos minun pyssyni olisi usein poikennut noin paljon oikeasta suunnasta, olisi moni näätä, jonka turkki on nyt jonkun neidin puuhkana, jäänyt ikiajoiksi metsään, niin, ja moni mingo, jonka oli pakko lähteä viimeiselle tililleen, toimittelisi tänä päivänäkin konnantöitään maakuntien välillä. Toivoakseni on sillä naisella, joka tämän leilin omistaa, useampia tuontapaisia astioita majassaan, sillä se ei tule enää koskaan pitämään vettä."

Metsästäjä oli puhellessaan ravistanut sankkiruutiaan ja nostanut hanan; lopetettuaan hän heitti toisen jalkansa taaksepäin ja kohotti sitten hitaasti pyssynsuuta maasta. Liike oli vakava, tasainen ja samansuuntainen. Kun piippu oli noussut maalin tasalle, pysähtyi se silmänräpäykseksi vapisematta tai huiskumatta, ikäänkuin olisivat mies ja pyssy olleet samasta kivestä veistetyt. Tämän liikkumattomuuden aikana se purki sisältönsä kirkkaana, välähtelevänä tulenliekkinä. Jälleen loikkasivat nuoret intiaanit paikalle, mutta heidän hätäinen etsintänsä ja pettynyt katseensa ilmoittivat, ettei kuulasta ollut jälkeäkään nähtävissä.

"Mene!" sanoi vanha päällikkö tiedustelijalle syvästi halveksien. "Sinä olet susi koiran nahoissa. Minä tahdon puhua Englannin miesten 'Pitkälle Pyssylle'."

"Ah! Olisipa minulla ollut tässä se tuliluikku, joka on hankkinut minulle käyttämänne nimen, olisin sitoutunut katkaisemaan hihnan ja pudottamaan leilin sitä puhkaisematta!" vastasi Haukansilmä vähääkään hämmentymättä toisen puheista. "Houkkiot, jos tahdotte näiden metsien tarkk'ampujan kuulan löytää, täytyy teidän tutkia maalia eikä sen ympäristöä!"

Nuoret intiaanit käsittivät heti hänen tarkoituksensa — sillä nyt hän puhui delavarin kieltä — sieppasivat leilin alas puusta, pitivät sitä ilmassa riemuissaan huutaen ja näyttivät reikää sen pohjassa, jonka kuula oli puhkaissut, kuljettuaan läpi sen päällimmäisen kyljen keskelle kaiverretusta suuaukosta. Tämä ennen kuulumaton taitavuus houkutteli äänekkään, hurjan ihastushuudon jokaisen läsnäolevan soturin suusta. Se ratkaisi myös kysymyksen ja jätti lopullisesti Haukansilmän omistamaan vaarallisen maineensa. Samat uteliaat ja ihailevat silmät, jotka olivat uudelleen kääntyneet Heywardiin, suuntautuivat nyt kiinteästi metsästäjän ahavanpuremiin kasvoihin, niin että hänestä tuli heti häntä ympäröivien yksinkertaisten ja teeskentelemättömien olentojen huomion keskushenkilö. Kun äkillinen, meluisa kiihtymys oli hiukan tyyntynyt, ryhtyi vanha päällikkö jatkamaan kuulusteluaan.

"Miksi tahdoit tukkia korvani?" kysyi hän Duncanilta. "Ovatko delavarit hulluja ja eivätkö he osaa erottaa nuorta pantteria kissasta?"

"He tulevat vielä näkemään, että huroni on laulava lintu", vastasi
Duncan yrittäen jäljitellä alkuasukasten kuvakieltä.

"Se on hyvä. Me saamme nähdä, kuka voi sulkea miesten korvat. Veli", jatkoi päällikkö kääntäen katseensa Maguaan, "delavarit kuuntelevat."

Näin erikoiseen tapaan puhuteltuna ja suoraan kehoitettuna esittämään tarkoituksensa nousi huroni seisaalleen, astui tyynesti ja arvokkaasti kehän keskelle, mihin hän pysähtyi vastapäätä vankeja, ja valmistihe aloittamaan. Mutta ennenkuin aukaisi suunsa, antoi hän silmiensä hitaasti liukua pitkin vakavain kasvojen muodostamaa elävää piiriä, ikäänkuin sovitellakseen puheensa kuulijainsa käsityskyvyn mukaan. Haukansilmään hän loi kunnioittavan vihamielisyyden katseen; Duncania hän silmäsi sammumattoman raivon ilme piirteissään; vapisevaa Alicea hän tuskin huomasi; mutta kun hänen katseensa osui lujaan, käskevään ja kuitenkin viehättävään Coraan, viivähti hänen silmänsä siinä näyssä hetkisen, kuvastellen tunnetta, jota olisi ollut vaikea määritellä. Kaameiden aikomustensa täyttämänä alkoi hän sitten puhua Kanadan kielellä, jota tiesi useimpain kuulijainsa ymmärtävän.

"Henki, joka ihmiset loi, antoi heille erilaisen värin", alkoi ovela huroni. "Toiset ovat mustempia kuin kömpelö karhu. Ne hän määräsi orjiksi ja niitä Hän käski aina tekemään työtä majavan tavoin. Kun etelätuuli puhaltaa, voitte kuulla heidän huokailevan kovemmin kuin mylvivät puhvelit suuren suolajärven rannoilla, missä heitä kuljettavia suuria veneitä vilisee laumoittain. Toiset teki Hän taas kalpeammiksi kasvoiltaan kuin metsien kärpän, ja nämä hän määräsi olemaan kauppiaita, koiria naisilleen ja susia orjilleen. Tälle kansalle hän antoi kyyhkysen luonnon: siivet, jotka eivät koskaan väsy, poikia lukuisammin kuin puille lehtiä ja sellaisen ruokahalun, että he söisivät suuhunsa koko maan. Hän antoi heille kielen, joka on petollinen kuin villikissan houkutus, kaniinin sydämen, sian (mutta ei ketun) kavaluuden ja käsivarret pitemmät kuin hirven koivet. Kielellään he tukkivat intiaanien korvat; heidän sydämensä opettaa heitä palkkaamaan sotureita, jotka lähtevät taisteluun heidän puolestaan; heidän kavaluutensa neuvoo heitä kokoomaan kaiken maailman tavaran, ja heidän käsivartensa sulkevat syleilyynsä maan suolaisen veden rannoilta suuren järven saariin asti. Heidän ahneutensa tekee heidät sairaiksi. Jumala antoi heille tarpeeksi, ja kuitenkin puuttuu heiltä kaikki. Sellaisia ovat kalpeanaamat.

"Toisille taas Suuri Henki antoi kirkkaamman ja punaisemman nahan kuin tuo aurinko", jatkoi Magua viitaten ilmehikkäästi päivän himmentyneeseen kultakehrään, joka parhaillaan taisteli taivaanrannan usvakerroksia vastaan; "ja ne Hän loi oman mielensä mukaisiksi. Hän antoi heille tämän saaren sellaisena kuin hän oli sen tehnyt, puiden peittämänä ja täynnänsä riistaa. Tuuli raivasi heille ahot saloihin; aurinko ja sateet kypsyttivät heidän hedelmänsä, ja lumi tuli opettamaan heille kiitollisuutta. Mitä olisivat he tehneet teillä matkatakseen? He näkivät kukkulain läpi! Kun majavat tekivät työtä, makasivat he varjossa ja katselivat niitä. Tuulet virvoittivat heitä kesällä, ja talvella lämmittivät heitä nahat. Jos he keskenään taistelivat, tapahtui se todistukseksi, että he olivat miehiä. He olivat urhoollisia, he olivat hurskaita, he olivat onnellisia."

Tässä puhuja pysähtyi ja katsahti ympärilleen nähdäkseen, oliko hänen tarinansa koskettanut kuulijain tunteisiin. Kaikkialla hän tapasi kasvoihinsa nauliutuneita silmiä, kohotettuja päitä ja laajentuneita sieraimia, ikäänkuin olisi jokainen läsnäolija halunnut ja kyennyt yksinäänkin kostamaan rotunsa kärsimän vääryyden.

"Jos Suuri Henki antoi erilaisen kielen punaisille lapsilleen", jatkoi hän matalalla, murheellisella äänellä, "teki hän sen siksi, että kaikki eläimet heitä ymmärtäisivät. Toiset Hän asetti lumien sekaan heidän serkkunsa karhun kanssa. Muutamat Hän lähetti laskevaan aurinkoon päin, autuaitten metsästysmaiden tielle. Joillekuille määräsi Hän taas maat suurten vilppaiden vesien ympärillä, mutta suurimmalle, rakkaimmalle kansalleen Hän antoi suolaisen järven hiekkarannat. Tietävätkö veljeni näiden suosittujen miesten nimen?"

"He olivat lenapeja!" huusi parikymmentä innokasta ääntä kuin yhdestä suusta.

"He olivat lenni lenapeja", vahvisti Magua, ollen kumartavinaan päätänsä kunnioittaakseen heidän muinaista suuruuttaan. "He olivat lenapien heimo! Aurinko nousi vedestä, joka oli suolaista, ja laski veteen, joka oli makeata, eikä se koskaan kadonnut heidän silmistään. Mutta miksi kertoisin minä, metsien huroni, viisaalle kansalle sen omaa tarinaa? Miksi muistuttaisin heille heidän kärsimiään vääryyksiä, heidän entistä mahtavuuttaan, heidän urotekojaan, heidän kunniaansa, heidän onneaan — heidän häviöitään, heidän tappioitaan, heidän kurjuuttaan? Onhan heidän joukossaan mies, joka on kaiken sen nähnyt ja joka tietää sen olevan totta! Olen puhunut. Kieleni on vaiti, sillä sydämeni on lyijyä. Minä kuuntelen."

Puhujan vaiettua kääntyivät kaikki kasvot ja kaikki silmät yht'aikaa kunnianarvoisaan Tamenundiin. Siitä hetkestä lähtien, kun hän istuutui, aina tähän asti eivät patriarkan huulet olleet avautuneet ja tuskin hän oli antanut elon merkkiä. Hän kyhjötti heikkona kumarassa ja näennäisesti kokonaan tietämättömänä, missä oli, koko sen alkukohtauksen ajan, jolloin metsästäjän taito oli niin selvästi tullut näkyviin. Maguan äänen noustessa ja laskiessa tarkasti harkituin vivahduksin tuntui hän kuitenkin tulleen tajuihinsa ja kerran, pari hän nosti päätäänkin ikäänkuin kuunnellakseen. Mutta kun ovela huroni mainitsi hänen kansansa nimen, kohosivat vanhuksen silmäluomet ja hän katsoi väkijoukkoon kasvoillaan samanlainen tylsä, ajatukseton ilme, jonka luulisi kuuluvan kummitukselle. Sitten hän yritti nousta seisomaan ja avustajainsa tukemana onnistuikin hänen päästä asentoon, joka vaikutti arvokkuudellaan, vaikka hän horjuikin heikkouttaan.

"Kuka kutsuu lenapien lapsia?" kysyi hän syvällä kurkkuäänellä, jonka teki kaamean kuuluvaksi kansan hengähtämätön hiljaisuus. "Kuka puhuu menneistä? Eikö munasta tule mato — madosta hyönteinen, joka kuolee? Miksi tarinoivat delavarit hyvästä, joka on kadonnut? Parempi olisi kiittää Manitoa siitä, mitä on jäänyt jäljelle."

"Wyandot", selitti Magua astuen lähemmäksi sitä karkeatekoista kohonnetta, jolla toinen seisoi, "Tamenundin ystävä."

"Ystävä!" kertasi vanhus rypistyneillä kulmillaan ankaruus, joka muistutti hänen parhaiden päiviensä kauhistuttavaa katsantoa. "Ovatko mingot maan valtijaita? Mikä tuo huronin tänne?"

"Oikeus. Hänen vankinsa ovat hänen veljiensä luona, ja hän on tullut ottamaan omaansa."

Tamenund käänsi päänsä toisen tukijansa puoleen ja kuunteli hänen lyhyttä selitystään. Sitten loi hän jälleen katseensa anojaan ja tarkasteli häntä hetkisen tutkivasti, minkä jälkeen hän virkkoi matalalla ja vastustelevalla äänellä:

"Oikeus on suuren Maniton laki. Lapseni, antakaa vieraalle ruokaa.
Sitten, huroni, ota omasi ja lähde."

Tämän juhlallisen tuomion lausuttuaan istuutui patriarkka ja sulki silmänsä jälleen, ikäänkuin hän mieluummin olisi katsellut oman kypsyneen kokemuksensa kuvia kuin näkyväisen maailman esineitä. Sellaisesta päätöksestä ei ainoakaan delavari uskaltanut nurista, vielä vähemmin ruveta sitä vastustamaan. Sanat olivat tuskin lausutut, kun neljä, viisi nuorempaa soturia kiepahti Heywardin ja metsästäjän taakse ja kiersi niin taitavasti ja kerkeästi hihnat heidän ranteisiinsa, että he olivat silmänräpäyksessä kytketyt. Edellinen oli niin kokonaan kiintynyt kallisarvoisen ja melkein tajuttoman taakkansa tukemiseen, ettei huomannut heidän aikomustaan, ennenkuin se oli jo täytetty; ja jälkimmäinen, joka piti delavarien vihamielisiäkin heimoja korkeampina olentoina, antautui vastustelematta. Ehkäpä ei metsästäjä olisi sentään käyttäytynyt näin veltosti, jos hän olisi täydelleen ymmärtänyt kieltä, jolla aikaisempi keskustelu oli tapahtunut.

Magua loi voitonriemuisen katseen ympäröivään kansanjoukkoon, ennenkuin ryhtyi tarkoituksiaan toteuttamaan. Huomattuaan, etteivät miehet enää kyenneet mitään tekemään, käänsi hän silmänsä siihen henkilöön, joka hänelle merkitsi eniten. Cora kohtasi hänen katseensa niin lujin ja tyynin ilmein, että toisen päättäväisyys horjui. Mutta muistaen aikaisemman keinonsa nosti hän Alicen sen soturin pitelystä, johon tyttö oli nojannut, nyökkäsi Heywardia seuraamaan ja antoi ympäröivälle väkijoukolle merkin tehdä tietä. Mutta Cora, noudattamatta huronin otaksumaa vaikutinta, syöksähti patriarkan jalkojen juureen ja huusi äänensä korottaen:

"Oikeamielinen, kunnianarvoisa delavari, sinun viisauteesi ja valtaasi me luotamme armoa saadaksemme! Ole kuuro tuolle viekkaalle ja tunnottomalle hirviölle, joka myrkyttää korvasi petoksella sammuttaakseen verenjanoaan. Sinä, joka olet elänyt niin kauan ja joka olet nähnyt maailman pahuuden, sinä osaat varmasti kääntää sen kauhut onnettomasta!"

Vanhuksen silmät ponnahtivat raskaasti auki ja hän katsahti jälleen väkijoukkoon. Kun anojan läpitunkeva ääni värähteli hänen korvissaan, käänsi hän silmänsä hitaasti hänen puoleensa ja pysähtyi lopulta tarkastamaan häntä pitkään ja tutkivasti. Cora oli heittäytynyt polvilleen, kädet toisiinsa puristuneina ja painettuina rintaa vasten, ja niin oli hän kuin kaunis, hengittävä naisen kuvapatsas, tuijottaessaan siinä jonkinlaisen pyhän kunnioituksen valtaamana patriarkan kuihtuneisiin, vaikka yhä vielä yleviin kasvoihin. Vähitellen muuttui Tamenundin piirteiden ilme, niiden ajatuksettomuus vaihtui ihailuksi ja niitä kirkasti osittain sama terävä järki, joka vuosisata sitten oli sytyttänyt nuorekkaan tulensa delavarien monilukuisiin joukkoihin. Häh nousi seisaalleen auttamatta ja nähtävästi ponnistelemattakin ja kysyi äänellä, jonka lujuus säpsähdytti kuulijoita:

"Ken sinä olet?"

"Nainen. Vihattua rotua, jos niin tahdot — englantilainen. Mutta nainen, joka ei ole koskaan tehnyt sinulle pahaa ja joka ei voisi tehdäkään pahaa kansallesi, jos tahtoisikin, ja joka nyt pyytää apua."

"Sanokaa minulle, lapseni", jatkoi patriarkka käheästi viitaten ympärillään istuville, vaikka hänen silmänsä yhä tähystivät polvistunutta Coraa, "minne ovat delavarit leiriytyneet?"

"Irokeesien vuorille, tuolle puolen Horikanin kirkkaita lähteitä."

"Monta polttavaa kesää on tullut ja mennyt siitä, kun viimeksi join omien virtojeni vettä. Minkvonin lapset ovat rehellisimmät valkoisista miehistä; mutta heitä janotti ja he ottivat ne itselleen. Ajavatko he meitä takaa näin kauas?"

"Me emme aja ketään takaa emmekä ahnehdi mitään", vastasi Cora. "Jouduttuamme vangeiksi vastoin tahtoamme on meidät tuotu teidän luoksenne, ja me pyydämme vain lupaa saada palata kotiimme rauhassa. Etkö sinä ole Tamenund — tämän kansan isä, tuomari, sanoisinpa melkein profeetta?"

"Minä olen monen päivän Tamenund."

"Seitsemisen vuotta sitten oli eräs kansasi mies joutunut valkoisen päällikön armoille tämän maakunnan rajoilla. Hän sanoi olevansa hyvän ja hurskaan Tamenundin verta. 'Mene', sanoi valkoinen mies, 'syntyperäsi tähden olet vapaa! Muistatko tämän englantilaisen soturin nimeä?'"

"Minä muistan nauravana poikana seisoneeni meren hiekkaisella rannalla ja nähneeni suuren veneen, jolla oli siivet valkeammat kuin joutsenen ja leveämmät kuin monen kotkan ja joka tuli nousevasta auringosta päin", vastasi patriarkka korkealle iälle ominaisella tarkalla muistilla.

"Ei, ei, minä en puhu niin kaukaisesta ajasta, vaan suosiosta, jota muuan omaiseni osoitti sukulaisellesi nuorimmankin soturisi muistinikään."

"Tapahtuiko se silloin, kun Englannin ja Hollannin miehet taistelivat keskenään delavarien metsästysmaista? Silloin oli Tamenund päällikkönä ja silloin hän ensi kerran laski jousen syrjään, tarttuakseen kalpeanaamojen salamaan."

"Ei silloinkaan", keskeytti Cora, "vaan monta, monta vuotta myöhemmin. Minä puhun eilispäivän tapahtumasta. Varmaankaan et ole sitä unohtanut."

"Vasta eilenhän olivat lenapien lapset maailman herroja", tarttui vanhus puheeseen liikuttavan ilmehikkäästi. "Suolaisen järven kalat, linnut, pedot ja metsien mingot tunnustivat heidät ruhtinaikseen."

Cora laski päänsä kumaraan pettymyksissään ja kamppaili katkeran hetken tuskansa kanssa. Mutta sitten hän kohotti kukoistavat kasvonsa ja sädehtivät silmänsä taas ja jatkoi äänellä, joka oli melkein yhtä läpitunkeva kuin patriarkankin ylimaallinen ääni.

"Sano minulle, onko Tamenund isä?"

Vanhus katsahti häneen korkealta istuimeltaan hyväntahtoinen hymy riutuvilla kasvoillaan, loi sitten hitaan silmäyksen kokoontuneeseen heimoonsa ja vastasi:

"Kokonaisen kansan."

"Itselleni en pyydä mitään. Sinun ja kansasi tavoin, kunnianarvoisa päällikkö, on esi-isieni kirous langennut raskaana heidän lapsensa päälle", jatkoi Cora, puristaen käsiään suonenvedontapaisesti sydämelleen ja laskien päänsä niin alas, että hänen palavat poskensa melkein kokonaan peittyivät hänen hartioilleen sekasortoisina suortuvina valuviin mustiin, kiiltäviin kiharoihin. "Mutta tuossa on nainen, joka ei ole vielä milloinkaan tuntenut taivaan vihan painoa ennen kuin nyt. Hän on vanhan, heikon miehen tytär, miehen, jonka päivät ovat päättymäisillään. Häntä rakastavat monet, hyvin monet, ja hän on heidän ilonsa, ja hän on liian hyvä, liian kallisarvoinen joutuakseen tämän konnan uhriksi."

"Minä tiedän, että kalpeanaamat ovat ylpeä ja nälkäinen rotu. Minä tiedän, että he eivät vaadi ainoastaan maata omakseen, vaan että he väittävät halvimmankin heidän värisistään olevan paremman kuin punaisen miehen viisainkin päällikkö", jatkoi vanha ruhtinas totisena, huolimatta siitä kuinka syvästi hän haavoitti kuulijaansa, jonka pää hänen puhuessaan vajosi melkein maahan häpeän painamana. "Heidän heimojensa koirat ja varikset ulvoisivat ja raakkuisivat, jos he aikoisivat ottaa majoihinsa naisen, jonka veri ei olisi lumen väriä. Mutta älkööt he kerskailko Maniton kasvojen edessä liian äänekkäästi. He tulivat tähän maahan auringon noustessa, ja heidät kai saamme lähtemäänkin auringon laskiessa. Minä olen usein nähnyt heinäsirkkojen kaluavan lehdet puista, mutta kukkien aika on aina palannut."

"Niin tapahtuu", virkkoi Cora vetäen syvään henkeänsä, ikäänkuin huumauksesta herättyään, kohotti päänsä, pudisti taakseen kiiltävän hunnun ja jatkoi säihkyvin silmin, jotka muodostivat omituisen vastakohdan hänen kalmankalpeille kasvoilleen. "Mutta miksi — sitä ei meidän ole sallittu tutkia. Täällä on vielä muuan sinun oman kansasi jäsen, jota ei ole tuotu sinun eteesi; kuule hänen puhettaan, ennen kuin päästät huronin poistumaan voitonriemuisena."

Huomattuaan Tamenundin katselevan ympärilleen epätietoisena sanoi toinen hänen seuralaisistaan:

"Hän on käärme — Englannin miesten ostama punanahka. Me aiomme kiduttaa häntä."

"Tuokaa hänet tänne", käski tietäjä.

Sitten vajosi Tamenund jälleen istuimelleen, ja niin syvä hiljaisuus syntyi nuorten miesten suoriessa täyttämään tätä lyhyttä määräystä, että kepeän aamutuulen liikuttamien lehtien kuultiin selvästi kahisevan läheisessä metsässä.