Read synchronized with  English  French  German  Russian 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Hoi, hoi, hohoo, hoi!

Shakespeare.

Kun toinen näistä suloisista olennoista, jotka olemme niin hätäisesti lukijalle esittäneet, kulki ajatuksiinsa vaipuneena, toipui toinen piankin säikähdyksestä, joka oli saanut hänet huudahtamaan, ja nauraen heikkoudelleen, hän kysyi rinnallaan ratsastavalta nuorukaiselta:

"Ovatko moiset kummitukset yleisiä näissä metsissä, vai onko tämä ilmestys erityisesti tilattu tänne meidän iloksemme? Jälkimmäisessä tapauksessa täytyy kiitollisuuden sulkea suumme, mutta edellisessä tulemme sekä Cora että minä suuresti tarvitsemaan sitä perinnäistä rohkeuden varastoa, josta olemme niin ylpeitä, hyvän aikaa ennenkuin kohtaamme peloittavan Montcalmin."

"Tuo intiaani on sotajoukkomme 'juoksija' eli sanansaattaja, ja hänen kansansa silmillä katsoen pitäisi miestä sankarina", vastasi upseeri. "Hän on vapaaehtoisesti tarjoutunut opastamaan meidät järvelle erästä hyvin vähän tunnettua polkua pitkin nopeammin ja siis myöskin miellyttävämmin kuin jos olisimme seuranneet sotajoukkojemme hitaita liikkeitä."

"Minä en pidä hänestä", sanoi neito väristen osaksi luulotellusta, osaksi todellisesta pelosta. "Tehän tunnette hänet, Duncan, muutoinhan ette olisi arvelematta antautunut hänen johdettavakseen?"

"Sanokaa mieluummin, Alice, etten olisi uskonut teitä hänen huomaansa. Minä tunnen hänet, muutoinhan en olisi häneen luottanut, kaikista vähimmin juuri tällä hetkellä. Häntä mainitaan tosin kanadalaiseksi, mutta hän on kuitenkin tehnyt palveluksia ystävillemme mohokeille, jotka, kuten tietänette, kuuluvat yhtenä jäsenenä Kuuden Kansan liittoon. Kuulemani mukaan hänet heitti joukkoomme omituinen sattuma, isänne oli tässä leikissä mukana, ja tämä villi sai kokea kovia — mutta minä olen kokonaan unohtanut sen vähäpätöisen jutun. Riittää, että hän nyt on ystävämme."

"Jos hän on ollut isäni vihollinen, pidän hänestä vieläkin vähemmän!" huudahti nyt todella säikähtynyt tyttö. "Ettekö haastelisi hieman hänen kanssaan, majuri Heyward, jotta kuulisin hänen äänensä? Niin hullua kuin se lieneekin, olen usein teille tunnustanut vetäväni johtopäätöksiä ihmisäänen sävystä."

"Ei maksa vaivaa, sillä hänen vastauksensa olisi luullakseni vain huudahdus. Vaikka hän ymmärtäneekin englanninkieltä, ei hän heimolaistensa tapaan ole sitä osaavinansa; ja kaikista vähimmin hän alentuisi nyt sitä puhumaan, koska hänen täytyy säilyttää sodan aikana arvokkuutensa. Mutta hän pysähtyy; salainen polku, jota meidän on määrä kulkea, on varmaankin lähettyvillä."

Majuri Heyward arvasi oikein. Kun he ehtivät paikalle, johon intiaani oli seisahtunut viittaamaan sotatietä reunustavaan viidakkoon, näkyi siinä kapea piilopolku, jota saattoi vain yksitellen kulkea, eikä näinkään kovin mukavasti.

"Tässä on siis tiemme", virkkoi nuori mies matalalla äänellä. "Älkää millään tavoin paljastako epäluulojänne, sillä ne manaavat esiin vaaran, jota näytätte pelkäävän."

"Cora, mitä sinä ajattelet?" kysyi itsepäinen kaunotar. "Matkustaessamme sotajoukon mukana, vaikka sen seura voisi meitä tympäistä, olemme kai sentään paremmassa turvassa?"

"Villien tapoja tuntemattomana te, Alice, erehdytte todellisen vaaran paikasta", virkkoi Heyward. "Jos vihollisemme ovat jo ennättäneet vesien väliselle taipalelle, mikä ei ole lainkaan otaksuttavaa, meidän tiedustelijamme näet ovat siellä liikkeellä, he liikehtisivät paremminkin sotajoukon ympärillä, missä nyljettäviä päänahkoja on runsaimmin. Apujoukon kulkusuunta on tunnettu, kun taas meidän tiestämme ei ole kenelläkään vielä aavistusta, koska se määrättiin vasta tunti sitten."

"Pitääkö meidän epäillä miestä vain siksi, että hänen tapansa eivät ole samanlaiset kuin meidän ja että hänen ihonsa on tumma?" kysyi Cora tyynesti.

Alice ei epäröinyt enää, vaan iskien narraganset-hevostaan[2] lujasti ratsupiiskalla hän oli ensimmäisenä työntämässä syrjään pensaiden hentoja oksia ja valmis seuraamaan sanansaattajaa pimeälle, kiemurtelevalle polulle. Nuorukainen katsahti viimeiseen puhujattareen peittelemättömän ihailevasti ja päästäen hänen viehkeämmän, mutta tuskin kauniimman matkakumppaninsa yksinään edelle, hän raivasi innokkaasti tietä naiselle, jonka nimi oli Cora. Palvelijat näyttivät saaneen ohjeensa etukäteen, sillä sensijaan, että olisivat tunkeutuneet tiheikköön, he ajoivat yhä sotajoukon kulkemaa tietä heidän terävänäköisen oppaansa aloitteesta, kuten Heyward oli ilmoittanut, koska siten nyt heidän matkueensa jäljet jäivät vähäisiksi — siltä varalta, että kanadalaisia villejä sattuisi hiiviskelemään näin kaukana varsinaisen sotaväen edessä. Moneen minuuttiin ei polun hankaluus sallinut jatkaa keskustelua, mutta vihdoin he pääsivät ulos siitä leveästä viidakkovyöhykkeestä, joka reunusti maantietä, ja kulkivat nyt metsän korkean, mutta pimeän holvikaton alla. Täällä he pääsivät esteettömämmin etenemään; ja kun opas huomasi naisten jälleen hallitsevan hevosiaan, hän syöksähti jonkinlaiseen käynnin ja juoksun väliseen hölkkään ja kulki juuri niin nopeasti, että vauhti piti nuo varmajalkaiset, omituiset ratsut kireässä, mutta silti mukavassa ravissa. Nuorukainen oli juuri kääntynyt puhuttelemaan tummasilmäistä Coraa, kun etäältä takaa kuuluva, raivatun polun paljastuneisiin puunjuuriin kapsahtelevien kavioiden kopse sai hänet seisauttamaan ratsunsa, ja kun samassa hänen matkakumppaninsakin kiristivät ohjaksiaan, pysähtyi koko seurue saadakseen selityksen tähän odottamattomaan keskeytykseen.

Vähän ajan kuluttua he näkivät varsan juosta kirmaisevan metsäkauriin lailla suorien männynrunkojen välitse, ja pian tuli esiin myös edellisessä luvussa kuvailemamme miehenkuvatus hoputtaen koniaan parhaan taitonsa mukaan tyydyttävään lönkkään, varoen ettei joutuisi sen kanssa ilmiriitaan. Tähän asti tämä henkilö ei ollut herättänyt matkustajain huomiota. Vaikka hänellä oli kyky täydessä pituudessaan maankamaralla seisten kiinnittää kulkijan katse itseensä, olivat hänen ratsastukselliset sulonsa vielä suuremmassa määrässä omiaan hämmästyttämään näkijää. Vaikka hän herkeämättä vain toisella kannuksellisella jalallaan rusikoitsikin tammansa kupeita, hän sai tämän vauhdin kehitetyksi nopeaan takajalkalaukkaan, mihin etujalat ottivat osaa vain erikoisina sangen vaikeasti havaittavina hetkinä, ne kun yleensä tyytyivät kulkemaan epätasaista hölkkää. Ehkäpä näiden eri juoksutapojen nopea muuttuminen synnytti näköhäiriön, joka tuntuvasti suurensi elukan mahdollisuuksia, se vain on varmaa, ettei Heyward, jolla kuitenkin oli tarkka silmä havaitsemaan hevosen ansioita ja vikoja, kyennyt parhaalla tahdollakaan ratkaisemaan, millä tavalla hänen sisukkaan uljas takaa-ajajansa liikkui ja eteni heidän jäljessään mutkikkaalla polulla.

Ratsastajan eleet ja liikkeet olivat yhtä hämmästyttäviä kuin ratsunkin. Jälkimmäisen hytkyvän liikehtimisen joka vaihe nosti edellisen kömpelön vartalon koholle jalustimissa, saaden tällä tavoin aikaan sääriänsä suhdattomasti pitentämällä niin äkillisiä kasvamisia ja kutistumisia koossaan, että oli mahdotonta arvata hänen oikeita mittojaan. Jos tähän lisäämme vielä sen, että seurauksena yksipuolisesta kannustamisesta tamman toinen kylki näytti kulkevan nopeammin kuin toinen ja että tuuhean hännän alituiset viuhaukset erikoisen selvästi osoittivat, kumpi kuve kulloinkin oli pahemmassa vaarassa, olemme päättäneet sekä hevosen että miehen kuvauksen.

Synkkä ilme, joka oli noussut Heywardin kauniille, avonaisille ja miehekkäille kasvoille, hälveni vähitellen, ja hänen huulensa vetäytyivät keveään hymyyn katsellessaan muukalaista. Alice ei tehnyt erittäin voimakkaita yrityksiä hilpeyttään hillitäkseen, ja Corankin tummassa, mietteliäässä katseessa kimalteli pila ja iloisuus, jota hän näytti koettavan tukahduttaa pikemmin tavan kuin luonnon käskystä.

"Etsittekö täältä ketään?" kysyi Heyward, toisen ennätettyä niin lähelle, että hänen oli hiljennettävä vauhtiaan; "toivon, ettette tuo huonoja uutisia?"

"Aivan niin", vastasi muukalainen, ahkerasti heilutellen kolmikulmaista majavannahkahattuaan saadakseen tuulenhengen metsän raskaaseen ilmaan ja jättäen kuulijansa epätietoisuuteen siitä, kumpaiseenko nuoren miehen kysymykseen hän oli vastannut. Mutta kun hän oli vilvoitellut kasvojaan ja päässyt hengähdyksestään, hän jatkoi: "Kuulin teidän ratsastavan William Henrikiin, ja kun minunkin matkani pää on sama, tuumin kumpaisenkin puolen pitävän hyvästä seurasta."

"Teillä on yksi ääni ja se ratkaisee eduksenne", virkahti Heyward; "meitä on kolme, kun te olette kysynyt vain oman itsenne mielipidettä."

"Aivan niin. Pääasia on, että kukin pääsee omasta mielipiteestään. Kun se on kerran varma, ja kun ei naisia ole mukana vaikeuttamassa päätöstä, on parasta mennä asiaan. Minä olen yrittänyt suorittaa molemmat, ja tässä minä nyt olen."

"Jos mielitte matkustaa järvelle, olette erehtynyt tiestä", sanoi Heyward tylysti; "sinne johtava suuri valtatie on ainakin puolen peninkulman päässä takananne."

"Aivan niin", lausahti muukalainen vähääkään säikähtymättä kylmästä vastaanotosta; "viivyin Edwardissa kokonaisen viikon, ja olisinhan ollut mykkä, ellen olisi kysynyt tietä, jota minun oli kulkeminen; ja jos olisin ollut mykkä, olisi samalla tullut loppu kutsumuksestani." Myhäiltyään hieman itsekseen kuin mies, joka vaatimattomuudesta pidättyy selvemmin ilmaisemasta ihastustansa sukkeluuteen, mistä hänen kuulijansa eivät ymmärtäneet rahtuakaan, hän jatkoi: "Ei ole viisasta miehen, jolla on sellainen toimi kuin minulla, asettua liian tuttavalliselle kannalle opetettaviinsa, minkä takia minä en seuraakaan sotajoukon jälkiä. Lisäksi arvelin teidän kaltaisen herrasmiehen osaavan parhaiten menetellä kaikessa, mikä kuuluu matkustamiseen, ja niinpä päätinkin liittyä kulkueeseenne, saadakseni ratsastusretken miellyttävämmäksi, kun sitä vielä on lisäämässä molemminpuolinen vuorovaikutus."

"Sangen mielivaltainen, ja lisäksi äkillinen päätös!" huudahti Heyward, joka ei tiennyt, pitikö hänen purkaa kasvava kiukkunsa vaiko nauraa toiselle päin naamaa. "Te puhuitte äsken opettamisesta ja kutsumuksesta; oletteko ehkä maakuntajoukoissa opettamassa puolustuksen ja hyökkäyksen jaloa taitoa vai mahdollisesti viivoja ja kulmia piirrellen selvittelette matematiikan salaisuuksia?"

Muukalainen katseli hetkisen kysyjää hämmästyneen näköisenä, ja tukahuttaen pienimmänkin itsetyytyväisyyden hivenen juhlallisen nöyryyden ilmeeseen hän vastasi:

"Hyökkäykseen ei toivoakseni ole tässä puhetta kumpaiseltakaan puolen; ja puolustukseen ei minun taas tarvitse ryhtyä, koska minä Jumalan kiitos en ole tehnyt mitään ilmeistä syntiä siitä lähtien kun viimeksi rukoilin hänen armoaan ja laupeuttaan. En ymmärrä teidän viittauksianne viivoista ja kulmista; ja selittämisen minä taas jätän niille, jotka ovat kutsutut ja valitut siihen pyhään toimeen. Minä en pyydä omistaa itselleni mitään muuta lahjaa kuin hiukan taitoa rukoilemisen ja kiittämisen ihanassa toimessa, mikäli se ilmenee virsien veisaamisena."

"Mies on totisesti Apollon opetuslapsi", huudahti Alice huvitettuna, "ja minä otan hänet erikoiseen suojelukseeni. Ei, heittäkää pois tuo tuima katsantonne, Heyward, ja sallikaa hänen uteliaiden korvieni tähden matkustaa seurassamme. Sitäpaitsi", lisäsi hän nopeasti hiljaa luoden silmäyksen heistä loitommalle joutuneeseen Coraan, joka hitaasti seurasi heidän vaiteliaan, yrmeännäköisen oppaansa askeleita, "hädän tullen hänestä saamme luotettavan liittolaisen."

"Luuletteko, Alice, minun tuovan rakastamani henkilöt tälle salaiselle polulle, jos epäilisin jotakin vaarallista tapahtuvaksi."

"Ei, ei, minä en ajattele sitä nyt, mutta tämä kummallinen mies huvittaa minua, ja jos tosiaankin sävelet soivat hänen sielussaan, älkäämme tylysti työntäkö häntä seurastamme." Hän viittasi pyytävästi ratsupiiskallaan polkua pitkin, ja silloin heidän katseensa yhtyivät lyhyeksi hetkeksi, jota nuorukainen koetti viivyttelemällä pidentää, sitten taipuen hänen suloisen olemuksensa vaikutuksesta hän iski kannukset ratsunsa kupeisiin, ja laukkaava hevonen oli muutamin hypyin vienyt hänet jälleen Coran rinnalle.

"Olen iloinen tavattuani teidät, ystäväni", jatkoi tyttö, kehoittaen kädenviittauksin muukalaista lähtemään mukaan ja kannustaen samalla narragansetratsuaan. "Puolueelliset sukulaiset ovat koettaneet saada minut vakuutetuksi, etten ole kokonaan kelpaamaton kaksinlauluun, ja nyt voimme todella sulostuttaa matkaamme ja antautua mieliharrastukseemme. Minulle, oppimattomalle, tarjoutuu harvinainen etu saada kuulla oikean mestarin mielipiteitä ja kokemuksia taiteestaan."

"On sekä sielua että ruumista virkistävää harjoittaa virsien veisaamista soveliaissa tiloissa", vastasi laulunopettaja, noudattaen epäröimättä tytön kehoitusta jatkaa matkaa, "eikä mikään niin kohota mieltä kuin moinen pirteä yhteislaulu. Mutta neljä ääntä tarvitaan välttämättä, jotta sävel täydelleen sointuisi. Kaikista merkeistä päättäen on teillä pehmeä ja laaja sopraano; minä itse kykenen Herran erikoisesta armosta laulamaan tenorin korkeimmatkin sävelet; mutta meiltä puuttuu altto ja basso! Tuo kuninkaan upseeri, joka epäili päästää minua seuraansa, täyttäisi ehkä jälkimmäisen paikan, mikäli voin päätellä hänen äänensä sävystä tavallisessa keskustelussa."

"Älkää arvostelko liian korkeasti pettävien ja äkkinäisten ulkonaisten seikkojen mukaan", virkkoi tyttö hymyillen; "vaikka majuri Heyward saa tarvittaessa esiin äskeisiä syviä jymyääniä, hänen luonnollinen äänensä, uskokaa minua, soveltuu paremmin tenoriin kuin kuulemaanne bassoon."

"Onko hän sitten harjaantunut virsien veisaamiseen?" tiedusteli neidon teeskentelemätön matkatoveri.

Alicea nauratti, mutta hän sai sentään iloisuutensa hillityksi ja vastasi:

"Pelkäänpä hänen olevan enemmän mieltyneen maallisiin lauluihin. Sotilaan levoton elämä on hyvin vähän omiansa kasvattamaan vakavampia taipumuksia."

"Ihmiselle on annettu hänen äänensä yhtä hyvin kuin hänen muutkin kykynsä, jotta hän käyttäisi sitä oikein, eikä väärin. Ei voi kukaan sanoa nähneensä minun lyövän laimin lahjojani! Minä olen kiitollinen siitä, että vaikka minun nuoruuteni voidaankin sanoa olleen omistetun yksinomaan soitannollisille askarteluille kuten kuningas Davidin nuoruuden, ei ole ainoakaan säädyttömän säkeen tavu ikinä saastuttanut huuliani."

"Te olette siis rajoittanut harrastuksenne yksinomaan hengelliseen lauluun?"

"Aivan niin. Niinkuin Davidin psalmit voittavat kaiken muun ihmiskielellä kirjoitetun, niin voittavat maan pappien ja kirjanoppineiden niiden mukaan sovittamat virret kaiken turhan runouden. Olen onnellinen voidessani sanoa ilmaisevani yksinomaan Israelin kuninkaan omia ajatuksia ja toiveita, sillä vaikka aikojen kuluessa muutamat pienemmät muutokset saattaisivatkin käydä tarpeellisiksi, on tämä meidän käännöksemme, jota me käytämme Uuden Englannin siirtokunnissa, niin paljon kaikkia muita käännöksiä parempi, että se rikkautensa, tarkkuutensa ja hurskaan yksinkertaisuutensa takia lähenee niin paljon kuin mahdollista Jumalan innoittaman kirjoittajan suurta teosta itseään. Minä en milloinkaan, en nukkuessani enkä valvoessani, ole ilman tätä pyhää kirjaa. Tämä on kahdeskymmeneskuudes painos, julkaistu Bostonissa armon vuonna 1744, ja sen nimi on: 'Virret, hymnit ja hengelliset laulut, Vanhasta ja Uudesta Testamentista uloshaetut, uskollisesti englantilaisiksi värssyiksi käätyt, Uskovaisten julkiseksi ja yksityiseksi tarpeeksi, rakennukseksi ja lohdutukseksi, erinomattainkin Uudessa Englannissa'."

Näin ylistäessään runoilevain maanmiestensä oivallista tuotetta muukalainen oli vetänyt kirjan taskustaan ja sovitettuaan nenälleen rautasankaiset silmälasit avannut sen kaikella sillä huolella ja kunnioituksella, mikä vastasi sen pyhää tarkoitusta. Ilman enempiä aikailemisia tai kainostelemisia, ensin lausuttuaan sanan 'Standish' ja pantuaan suulleen tuon jo aikaisemmin kuvaillun tuntemattoman soittokoneen, josta hän puhalsi korkean, kimeän säveleen, minkä mukaan hän heti sovitti oman äänensä asteikkoa alemmaksi, hän alkoi sitten laulaa seuraavia sanoja täyteläisellä, pehmeällä ja sointuvalla äänellä, joka uljaasti uhmasi sekä säveltä että runoutta kuin myöskin hänen huonosti harjoitetun ratsunsa epämukavaa liikehtimistä:

"Oi kuinka on suloista, Luojalle mieluisaa, kun veljeni hän toista veljeä armastaa. Se on kuin voide pyhä, mi päästä runsahasti Aaronin partaa yhä valuvi helmaan asti."

Näiden taidokkaiden säkeiden esittämistä säesti muukalainen nostamalla ja laskemalla säännöllisesti oikeaa kättänsä; käden alhaalla ollessa viivähtivät sormet hetkisen pienen kirjan lehdillä, mutta kohottuaan sama jäsen teki niin kummallisen kiepahduksen, ettei sitä kukaan erikoisesti asiaan perehtynyt olisi ikinä voinut jäljitellä. Pitkällinen tottumus näytti tehneen tämän käsisäestyksen aivan välttämättömäksi, sillä se ei lakannut ennen kuin loppusointu, jonka runoilija oli valinnut säkeistönsä päättäjäksi, oli laulettu kaikella sillä ponnella, mikä kuuluu kaksitavuiselle sanalle.

Tuollainen odottamaton pauhina metsän hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä ei voinut olla saapumatta niiden korviin, jotka kulkivat lyhyen matkaa edellä. Intiaani mutisi muutamia sanoja murteellisella englanninkielellä Heywardille, joka vuorostaan puhutteli muukalaista keskeyttäen ja lopettaen hänen veisuunsa.

"Vaikka mikään vaara ei meitä uhkaakaan, pitäisi alkeellisimmankin varovaisuuden neuvoa meitä kulkemaan tämän saloseudun läpi niin hiljaa kuin mahdollista. Suonette sentähden minulle anteeksi, Alice, kun vähennän hupianne pyytämällä tätä herraa säästämään laulunsa turvallisempaan tilaisuuteen."

"Te vähennätte sitä tosiaankin", vastasi vallaton tyttö, "sillä en ole vielä koskaan kuullut sävelen ja sanojen sopimattomammin soveltuvan yhteen, josta nyt olen nauttinut; ja minä olin juuri syventynyt laveaan, oppineeseen tutkistelemukseen syistä, mitkä seikat saattoivat aiheuttaa moisen ristiriidan sointujen ja ajatuksen väillä, kun te katkaisitte mietiskelyjeni lumon bassoäänellänne, Duncan!"

"En ymmärrä lainkaan, mitä tarkoitatte bassoäänelläni", virkkoi Heyward neidon huomautuksesta loukkautuneena, "mutta sen vain tiedän, että teidän ja Coran turvallisuus on minulle paljon tärkeämpää kuin jokin täyden orkesterin esittämä Händelin kappale."

Hän vaikeni ja käänsi nopeasti kasvonsa läheiseen viidakkoon päin ja loi sitten silmänsä epäluuloisesti oppaaseen, joka yhä kulki varmoin askelin järkähtämättömän vakavana. Nuorukainen hymyili omalle pelolleen, koska hän kuvitteli joitakin kiiltäviä metsämarjoja vakoilevan villin kiiluviksi silmiksi, ja hän ratsasti edelleen jatkaen keskustelua, jonka tämä äkillinen otaksuma oli keskeyttänyt.

Majuri Heyward erehtyi vain siinä, että hän salli nuorekkaan, jalomielisen urheuden voittaa toimeliaan valppautensa. Ratsastava joukkue ei ollut vielä kauaksi ehtinyt, kun viidakon pensaiden oksat työntyivät varovasti syrjään ja ihmisen kasvot, niin hurjan villit kuin miksi alkuperäinen taide ja hillittömät intohimot voivat ne suinkin muovata, tirkistivät eteneväin matkustajain jälkeen. Riemu syttyi metsäläisen mustiksi maalatuilla kasvoille, kun hän huomasi varmalta näyttävien uhriensa suunnan näiden ratsastaessa vaarasta tietämättä yhä eteenpäin. Naisten keveät, suloiset muodot keinuivat puiden reunustamaa mutkikasta polkua pitkin ja Heywardin miehekäs vartalo seurasi niitä joka käänteessä, kunnes kulkueen päätti laulunopettajan eriskummallinen olemus, joka tuon tuostakin katosi lukemattomien, synkkinä riveinä kohoavien puunrunkojen taakse.