Read synchronized with  English  French  German  Russian 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Antonio. Kyllä muistan: Kun Caesar sanoo: "tee se", on se tehty.

Julius Caesar.

Kuten edellä nähtiin, oli Unkasin vankilan edustalla odottavain villien uteliaisuus saanut voiton heidän pelostaan loitsijan tuhoisaa henkäystä kohtaan. He hiipivät varovasti ja jyskyttävin sydämin eräälle seinän halkeamalle, josta heikkoa valoa kajasteli. Useiden minuuttien ajan he pitivät erehdyksissään Davidia vankinaan, mutta sitten sattui juuri se tapaturma, jota Haukansilmä oli aavistellut. Väsyneenä pitämään pitkän ruumiinsa ulottimia niin lähellä toisiaan päästi laulaja alaraajansa vähitellen oikenemaan, kunnes hänen toinen epämuotoinen jalkansa joutui suoranaiseen kosketukseen nuotion hiiltyväin kekäleiden kanssa ja potkiskeli niitä syrjään. Ensimmältä luulivat huronit noitavoiman muuttaneen delavarin sellaiseksi. Mutta kun David aavistamattakaan, että häntä pidettiin silmällä, käänsi päätänsä tulta kohti ja näytti säyseät, yksinkertaiset kasvonsa todellisen vangin ylväiden piirteiden asemesta, oli herkkäuskoisen alkuasukkaankin enää mahdotonta epäillä. Soturit syöksyivät yhtenä joukkona majaan ja käydessään varsin suorasukaisesti vankiinsa käsiksi keksivät heti paikalla petoksen. Silloin kajahti pakenijain ensiksi kuulema huuto. Sitä seurasi mitä hurjimpia ja kiukustuneimpia kostonhalun ilmauksia. Davidin, joka siitä huolimatta pysyi lujana päätöksessään turvata ystäväinsä pakoa, oli pakko uskoa, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut. Kun hänellä ei ollut enää kirjaa eikä soittokonetta, täytyi hänen luottaa muistiin, joka kuitenkin harvoin petti hänet sellaisissa seikoissa, ja puhjeten äänekkääseen, liikutettuun lauluun koetti hän viihdyttää siirtymistään toiseen maailmaan turvautumalla erään hautausvirren alkusäkeistöihin, Intiaanit tajusivat oikeaan aikaan hänen heikkomielisyytensä ja syöksyen ulos he herättivät kylän edellä kerrotulla tavalla.

Intiaanisoturi nukkuu niinkuin hän taisteleekin: ilman minkäänlaisia keinotekoisia puolustusvälineitä. Tuskin oli siis hälytyskirkuna kajahtanut, kun pari sataa miestä oli jalkeilla valmiina tappeluun tai takaa-ajoon, mihin kulloinkin tarvittiin. Pako tuli pian tunnetuksi, ja koko heimo tungeskeli sankkana joukkona neuvottelumajan ympärillä, kärsimättömänä odotellen päälliköittensä määräyksiä. Kun niin äkkiä vedottiin heidän viisauteensa, ei kestänyt kauan, ennenkuin taitavaa Maguaa kaivattiin. Hänen nimeään mainittiin, ja kaikki katselivat ihmetellen ympärilleen, kun ei häntä kuulunut. Lähettäjä toimitettiin sitten hänen majalleen kiirehtimään hänen tuloaan.

Sillä välin määrättiin muutamat ketterimmät ja luotettavimmat nuoret miehet kiertämään kentän metsän peitossa saadakseen selville, etteivät heidän epäillyt naapurinsa delavarit aikoneet mitään pahaa. Naisia ja lapsia juoksenteli sinne ja tänne, ja ennen pitkää oli koko leiri uudelleen hurjan, melskeisen vilinän ja sekasorron näyttämönä. Vähitellen heikkenivät kuitenkin nämä epäjärjestyksen merkit, ja muutamien minuuttien kuluttua olivat vanhimmat ja arvokkaimmat päälliköt kokoontuneet majaan totiseen neuvotteluun.

Useiden äänten hälinä ilmaisi pian jonkin partio-osaston lähenevän, ja siltä toivottiin saatavan joitakuita tietoja, jotka selvittäisivät tämän odottamattoman yllätyksen salaisuuden. Ulkona seisova ihmisrykelmä antoi tietä ja muutamia sotureja astui majaan, tuoden mukanaan onnettoman loitsijan, jonka metsästäjä oli niin pitkäksi ajaksi jättänyt mitä tukalimpaan tilaan.

Vaikka tämä mies sai huronien keskuudessa varsin erilaista arvonantoa osakseen, — toiset näet luottivat ehdottomasti hänen voimaansa, toisten taas pitäessä häntä suoranaisena petturina — kuuntelivat nyt kaikki häntä hartaina. Kun hänen lyhyt tarinansa oli lopussa, astui sairaan vaimon isä esiin ja kertoi vuorostaan muutamin ytimekkäin lausein, mitä hän tiesi. Nämä kaksi selontekoa antoivat oikean suunnan seuraaville tutkimuksille, joihin nyt ryhdyttiin kaikella villien luontaisella taidolla.

Syöksymättä sekasortoisena, hajanaisena parvena luolaan he valitsivat kymmenen viisainta ja pontevinta päällikköään toimittamaan tarkastusta. Kun ei aikaa ollut vähääkään hukattavissa, lähtivät valitut miehet heti matkalle sanaakaan sanomatta. Oviaukolle saavuttua päästivät nuoremmat miehet vanhemmat edelleen, ja niin kulki koko joukko pitkin matalaa, pimeätä käytävää askeleissaan soturien lujuus ja rohkeus, jotka ovat valmiit uhrautumaan yhteiseksi hyväksi, vaikka he samalla sentään salaisesti epäilivät sen voiman laatua, jonka kanssa he olivat antautumaisillaan taisteluun.

Luolan ulommainen huone oli äänetön ja synkkä. Vaimo lepäsi entisellä paikallaan ja entisessä asennossaan, vaikka olikin joukossa niitä, jotka vakuuttivat nähneensä tuon otaksutun "valkoisen lääkemiehen" kantaneen hänet metsään. Sellainen suora ja ilmeinen vastatodistus isän kertomukselle sai kaikkien silmät kääntymään häneen. Närkästyneenä tuosta äänettömästä syytöksestä ja sisäisesti hämmästyneenä niin selittämättömästä seikasta, astui päällikkö vuoteen ääreen ja kumartui epäluuloisena tarkastamaan nukkujan piirteitä, ikäänkuin ei olisi uskonut niitä oikeiksi. Hänen tyttärensä oli kuollut.

Luonnon erehtymätön vaisto sai hetkeksi voiton, ja vanha soturi peitti kasvonsa suruissaan. Mutta pian hän hillitsi tunteensa, kääntyi kumppaneihinsa päin ja lausui ruumista osoittaen kansansa kielellä:

"Nuoren mieheni vaimo on jättänyt meidät! Suuri Henki on suuttunut lapsiinsa!"

Tätä murheellista ilmoitusta kuunneltiin juhlallisen hiljaisuuden vallitessa. Lyhyen äänettömyyden jälkeen aikoi muuan vanhempi intiaani puhua, kun jokin musta esine vyörähti viereisestä huoneesta aivan sen kopin keskelle, missä he seisoivat. Tuntematta niiden olentojen luontoa, joiden kanssa he olivat joutuneet tekemisiin, peräytyivät kaikki hiukan ja katselivat tapausta kummissaan, kunnes outo tulija kääntyi päin valoa ja koholleen yritellen näytti Maguan vääntyneet, vaikka yhä julmat ja raivostuneet kasvot. Keksintöä seurasi yleinen hämmästyksenhuudahdus.

Mutta heti kun päällikön oikea tilanne käsitettiin, ilmestyi muutamia kerkeitä puukkoja ja hänen raajansa ja kielensä vapautettiin viipymättä. Huroni nousi seisaalleen ja ravistihe kuin jalopeura luolastaan lähtiessään. Hän ei lausunut sanaakaan, vaikka hänen kätensä tempoili suonenvedontapaisesti puukon vartta ja vaikka hänen kolkot silmänsä tutkivat koko joukkoa ikäänkuin etsiäkseen esinettä, johon sopi purkaa kostonhimon ensimmäinen puuska.

Oli Unkasin, metsästäjän ja Davidinkin onni, että he olivat kaikki hänen kätensä ulottumattomissa sellaisella hetkellä, sillä silloin ei olisi tosiaankaan mikään hienostuneen julmuuden keksintö viivyttänyt heidän kuolemaansa vastoin niin hurjan raivon täyttämän mielen käskyjä, että se melkein tukahdutti hänet. Kohdatessaan kuitenkin ympärillään vain ystävien kasvoja narskutteli villi hampaitaan kuin rautanappuloita ja nieleskeli kiukkuaan uhrin puutteessa, johon sen kohdistaa. Nämä raivonpurkaukset herättivät yleistä huomiota, mutta kun kaikki pelkäsivät vielä lisää kiihdyttävänsä mieltä, joka oli jo melkein hulluuteen asti hurjistunut, kului useita minuutteja, ennenkuin sanaakaan lausuttiin. Mutta kun oli odotettu sovelias aika, alkoi joukon vanhin puhua.

"Ystäväni on löytänyt vihollisen", virkkoi hän. "Onko hän lähellä, jotta huronit voisivat kostaa."

"Kuolkoon delavari!" huudahti Magua ukkosen äänellä.

Seurasi uusi, pitkä ja merkitsevä hiljaisuus, kunnes sen rikkoi kuten ennenkin tarpeellisen varovasti sama soturi.

"Mohikaani on nopea jaloistaan ja juoksee kauas", puhui hän, "mutta nuoret mieheni ovat hänen jäljillään."

"Onko hän karannut?" kysyi Magua niin syvällä kurkkuäänellä, että se tuntui tulevan hänen rintansa sisimmästä.

"Paha henki on ollut keskuudessamme, ja delavari on sokaissut silmämme."

"Paha henki!" kertasi toinen ivallisena. "Se on sama henki, joka on tappanut niin monta huronia, sama henki, joka surmasi nuoria miehiäni 'pauhaavan virran' rannalla, joka otti heidän päänahkansa 'parantavan lähteen' luona ja joka nyt sitoi Ovelan Ketun kädet!"

"Kenestä ystäväni puhuu?"

"Siitä koirasta, jolla on huronin sydän ja viekkaus kalpean nahkansa alla — Pitkästä Pyssystä."

Tuon pelätyn nimen lausuminen teki tavallisen vaikutuksensa kuulijoihin. Mutta kun he olivat ennättäneet hiukan miettiä ja kun soturit muistivat, että heidän kauhistuttava, rohkea vihollisensa oli tunkeutunut aivan heidän leirinsä keskelle kolttosiaan tekemään, nousi hirvittävä raivo hämmästyksen sijaan, ja kaikki ne hurjat intohimot, jotka olivat äsken raivonneet Maguan povessa, olivat nyt äkkiä siirtyneet hänen tovereihinsa. Muutamat kiristelivät hampaitaan kiukuissaan, toiset purkivat tunteitaan huutoihin ja kolmannet taas huitoivat ilmaan mielipuolten tavoin, ikäänkuin olisi heidän vihansa esine kärsinyt heidän iskuistaan. Mutta tämä äkillinen ankara purkaus antoi pian tilaa sille hiljaiselle, jurolle itsehillinnälle, jota he tavallisimmin noudattivat toimettomuutensa hetkinä.

Magua, joka oli vuorostaan saanut aikaa ajattelemiseen, muutti nyt käytöstapaansa ja esiintyi jälleen miehenä, joka tietää miten miettiä ja toimia niin vakavan asian mukaisella arvokkuudella.

"Menkäämme kansani luo", virkkoi hän. "Se odottaa meitä."

Hänen toverinsa myöntyivät äänettöminä ehdotukseen, ja koko villi joukko lähti luolasta ja palasi neuvottelumajalle. Kun he olivat istuutuneet, kääntyivät kaikkien silmät Maguaan, joka tästä merkistä ymmärsi, että he olivat kaikki yhteisesti jättäneet tapahtuneiden asiain kertomisen hänen huolekseen. Hän nousi ja esitti kertomuksensa toistelematta tai lyhentelemättä. Sekä Duncanin että Haukansilmän toimittamat petokset paljastuivat nyt tietysti täydelleen, niin ettei heimon taikauskoisinkaan soturi voinut enää epäillä tapausten oikeata kulkua. Oli liiankin ilmeistä, että heitä oli julkeasti, häpeällisesti, perinpohjaisesti vedetty nenästä. Kun hän oli lopettanut ja istuutunut, katseli koko heimo — sillä hänen kuulijakuntanaan olivat pääasiassa kaikki kansan sotakuntoiset miehet — toinen toistaan yhtä hämmästyneenä vihollisten rohkeudesta kuin heidän menestyksestäänkin. Mutta seuraavana toimena oli miettiä koston keinoja ja tapaa.

Lisäväkeä lähetettiin pakolaisten jäljille, ja päälliköt ryhtyivät sitten vakavasti pohtimaan kaikkia asianhaaroja. Monta erilaista keinoa ehdottelivat vanhemmat soturit kukin vuorostaan, ja kaikkia niitä kuunteli Magua äänettömänä ja kunnioittavasti. Tämä älykäs villi oli saanut tyyneytensä ja viekkautensa takaisin ja pyrki nyt päämääräänsä tavallisella varovaisuudellaan ja taidollaan. Vasta kun kaikki halukkaat olivat lausuneet ajatuksensa, valmistautui hän esittämään mielipiteensä. Niille antoi lisätukea se seikka, että muutamat vakoilijat olivat jo palanneet ja ilmoittaneet vihollisten jälkiä seuratun niin kauas, ettei ollut enää vähintäkään epäilystä heidän etsineen turvaa heimon epäluotettavien liittolaisten delavarien läheisestä leiristä.

Tähän tärkeään tietoon nojaten selitteli päällikkö kumppaneilleen varovasti suunnitelmiaan, ja kuten sopi odottaakin hänen kaunopuheisuudeltaan ja viekkaudeltaan, hyväksyttiin ne ilman ainoatakaan vastustavaa ääntä. Niiden tarkoitus ja perusteet olivat seuraavat.

On jo aikaisemmin viitattu siihen, että melkein poikkeuksetta noudatetun säännön mukaisesti sisaret oli heti heidän huronikylään saavuttuaan erotettu toisistaan. Magua oli piankin oivaltanut, että hän Alicen pidättämällä myös mitä varmimmin voi luottaa Coran pysymiseen. Heidät erotettaessa toisistaan hän jätti sentähden edellisen kätensä ulottuville uskoen toisen ja hänelle merkitsevämmän naisen liittolaistensa huomaan. Tätä järjestelyä pidettiin kuitenkin vain väliaikaisena ja siihen ryhdyttiin yhtä paljon naapurien mielistelemiseksi kuin intiaanien oveluuden saneleman muuttumattoman menettelytavan takia.

Herkeämättä kostonhimoisten tunteiden kiihoittamana, jotka harvoin vaimenevat villin povessa, ei päällikkö sentään unohtanut pysyvämpiä omakohtaisia etujaan. Hänen täytyi pitkällä ja vaivalloisella katumustyöllään sovittaa nuoruutensa hullutuksia ja petoksia, ennenkuin hän jälleen pääsi täydellisesti nauttimaan kansansa luottamusta — ja ilman luottamusta ei kukaan voinut saavuttaa arvovaltaa intiaaniheimon keskuudessa. Tässä arassa ja hankalassa asemassa oleva viekas huroni ei ollut lyönyt laimin ainoatakaan keinoa vaikutustaan lisätäkseen, ja muuan hänen onnistuneimpia tekojaan oli ollut se menestys, millä hän oli hankkinut heimolleen heidän mahtavain ja vaarallisten naapuriensa suosion. Hänen pyrkimyksensä tulos oli vastannut hänen valtiotaitonsa kaikkia odotuksia, sillä huronit eivät missään suhteessa poikenneet siitä luontoamme vallitsevasta yleisestä laista, että mies nostaa omat kykynsä täsmälleen yhtä korkealle kuin niitä muutkin arvostelevat.

Mutta samalla kun Magua suoritti tämän näennäisen uhrin yhteisille asioille, ei hän koskaan kadottanut näkyvistään omia yksityisiä tarkoitusperiään. Näitä viimeksimainittuja olivat kuitenkin arveluttavasti häirinneet ne odottamattomat tapaukset, jotka olivat riistäneet kaikki hänen vankinsa hänen käsistään, ja nyt hän huomasi välttämättömäksi pyydellä suosionosoituksia niiltä, joita oli äskettäin koettanut tehdä velallisikseen.

Useat päälliköt olivat esittäneet syvästi harkittuja ja taitavia suunnitelmia delavarien yllättämiseksi ja heidän leirinsä valtaamiseksi, niin että vangitkin saataisiin takaisin samalla iskulla; sillä kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että heidän kunniansa, heidän etunsa ja heidän kaatuneiden maanmiestensä rauha ja onni vaativat heitä pian kantamaan uhreja kostolleen. Mutta nämä ehdotukset olivat niin vaarallisia panna toimeen ja niiden tulos niin epätietoinen, ettei Maguan ollut vaikeata niitä kumota. Hän kuvaili tavallisella taidollaan niiden uhkarohkeutta ja epävarmuutta, ja vasta kun hän oli poistanut tieltään kaikki vastasuunnitelmien esteet, uskalsi hän käydä esittämään omia ajatuksiaan.

Hän aloitti imartelemalla kuulijainsa itserakkautta: pettämätön keino herättää tarkkaavaisuutta. Lueteltuaan ne monet tilaisuudet, missä huronit olivat osoittaneet rohkeuttaan ja urhoollisuuttaan loukkauksia rangaistessaan, poikkesi hän korkealentoisesti ylistämään viisauden voimaa. Hän kuvaili tämän ominaisuudet muodostamaa suurta erotusta majavan ja muiden eläinten, sitten eläinten ja ihmisten ja lopuksi erityisesi huronien ja muun ihmiskunnan välillä. Nostettuaan näin varovaisuuden tarpeelliseen arvoon ryhtyi hän selvittämään, miten sitä oli sovellettava heimon nykyisessä asemassa. Yhdellä puolen, sanoi hän, oli heidän suuri kalpea isänsä, Kanadan maaherra, joka katsoi lapsiinsa kovin silmin sen jälkeen kun heidän kirveensä olivat tulleet niin punaisiksi; toisella puolen oli taas kansa yhtä lukuisa kuin he itsekin, joka puhui eri kieltä, jonka edut kävivät eri suuntiin kuin heidän, joka ei heitä rakastanut ja joka mielellään käyttäisi pienintäkin tekosyytä saattaakseen heidät suuren valkoisen päällikön epäsuosioon. Sitten hän puhui heidän tarpeistaan, lahjoista, joita heillä oli oikeus odottaa tekemiensä palvelusten palkinnoksi, heidän elämästään kaukana omilta metsästysmailtaan ja kotikylistään ja välttämättömyydestä pitää niin tärkeässä asiassa silmällä enemmän varovaisuutta kuin välittömiä taipumuksia. Kun hän huomasi vanhojen miesten osoittavan suosiotaan hänen maltilleen, mutta taas monien hurjimpien ja arvokkainten soturien kuuntelevan hänen valtioviisaita esityksiään synkin otsin, johti hän heidät taitavasti siihen asiaan, joka heitä enimmän miellytti. Hän puhui avonaisesti heidän varovaisuutensa hedelmistä, joiden hän rohkeasti sanoi johtavan täydelliseen ja lopulliseen vihollisten kukistamiseen. Hän viittaili myöskin hämärästi siihen, että heidän menestyksensä saattoi sopivasti harkittuna laajentua kaikkien niiden tuhoamiseksi, joita heillä oli syytä vihata. Lyhyesti sanoen: hän yhdisti niin ovelasti etäisen varovaiseen, selvän hämärään, että hän sukoili molempien puolueiden mielitekoja ja jätti jokaiselle toivomisen mahdollisuuden, vaikkei kukaan voinut kerskailla täydelleen tajunneensa hänen tarkoitustaan.

Puhuja tai valtiomies, joka osaa synnyttää sellaisen asiaintilan, on yleisesti aikalaistensa suosiossa, miten jälkimaailma häntä sitten kohdelleekin. Kaikki käsittivät, että enemmän ajateltiin kuin lausuttiin, ja kukin luuli tuon salatun tarkoituksen olevan juuri sen, minkä hän omasta puolestaan kykeni käsittämään tai minkä hänen omat toiveensa herättivät.

Tällaisten suotuisain asianhaarain vallitessa ei olekaan ihmeellistä, että Maguan neuvo voitti. Heimo suostui toimimaan maltillisesti, ja yksimielisesti uskottiin koko asian johto sen päällikön huomaan, joka oli ehdottanut niin järkeviä ja selviä keinoja.

Magua oli nyt saavuttanut kaikella viekkaudellaan ja toimeliaisuudellaan tavoittelemistaan tarkoitusperistä yhden. Pohja, jonka hän oli kadottanut kansansa suosiossa, oli vallattu täydelleen takaisin, ja sen lisäksi hän kävi asioiden etunenässä. Hän oli itse asiassa koko heimon johtaja, ja niin kauan kun hän voi säilyttää suosionsa, ei kukaan kuningas ollut yksinvaltiaampi, etenkin kansakunnan viipyessä vihollisten alueella. Hän heitti siis pois neuvonantajan naaman ja otti tehtävänsä arvon mukaisen vakavan, käskevän ryhdin ja ilmeen.

Juoksijoita lähetettiin hankkimaan tietoja eri tahoilta, urkkijoita määrättiin lähenemään ja vakoilemaan delavarien leiriä, muut soturit toimitettiin majoihinsa lepäämään vakuutellen, että heidän palveluksiaan tultaisiin pian tarvitsemaan, ja vaimoja ja lapsia käskettiin vetäytymään tiehensä muistuttaen, että heidän asianaan oli pysyä hiljaa. Kun nämä eri valmistelut oli suoritettu, kulki Magua läpi kylän, poiketen tähän tai tuohon majaan tervehtimään henkilöitä, joille hän arveli käyntinsä voivan olla imartelevan. Hän vahvisti ystäviensä luottamusta, kiinnitti horjuvia ja tyydytti kaikkia. Sitten hän meni omaan asuntoonsa. Vaimo, jonka huronipäällikkö oli jättänyt silloin, kun hänet karkoitettiin kansansa parista, oli kuollut. Lapsia ei hänellä ollut, niin että hänellä ei nyt ollut ainoatakaan toveria majassaan. Tämä maja oli juuri se sama rappeutunut ja yksinäinen hökkeli, mistä Haukansilmä löysi Davidin; Magua oli sietänyt niinä harvoina kertoina, jolloin he tapasivat toisensa, laulumestarin läsnäoloa korskean ylemmyyden halveksivalla välinpitämättömyydellä.

Tänne siis Magua vetäytyi, kun hänen valtioviisaat toimensa olivat päättyneet. Muiden nukkuessa ei hän kuitenkaan saanut eikä etsinyt lepoa. Jos joku olisi ollut kyllin utelias seuratakseen äskettäin valitun päällikön elkeitä, olisi hän nähnyt tämän istuvan eräässä majan nurkassa miettimässä tulevia tekojaan siitä lähtien, kun hän tänne tuli, aina siihen hetkeen asti, jolloin hän oli määrännyt soturit uudelleen kokoontumaan. Joskus puhalsi yön leyhkä läpi majan rakojen, ja matala liekki, joka leijui hiiltyneiden kekäleiden yllä, loi vavahtelevan valonsa juroon erakkoon. Sellaisina hetkinä ei olisi ollut vaikeata kuvitella hämärästi näkyvää villiä pimeyden ruhtinaaksi, joka hautoi muka kärsimäänsä vääryyttä ja suunnitteli uusia ilkeitä juoniaan.

Paljon ennen päivän koittoa astui kuitenkin soturi toisensa jälkeen Maguan yksinäiseen majaan, siksi kunnes heitä oli kerääntynyt sinne kaksikymmentä miestä. Kullakin oli pyssynsä ja muut sotatarpeensa, vaikka maalaus olikin kauttaaltaan rauhallinen. Ei kukaan kiinnittänyt mitään huomiota näiden julmannäköisten olentojen tuloon; muutamat istuutuivat varjoisemmille paikoille, mutta toiset seisoivat liikkumattomina kuin patsaat, kunnes määrätty joukko oli koossa.

Silloin nousi Magua ja antoi lähtömerkin. Itse hän asettui parvea johtamaan. Tämä seurasi opastansa yksitellen tuossa tunnetussa järjestyksessä, joka on saanut kuvaavan nimen "intiaanijono" ja jota myös sanotaan "hanhenmarssiksi".

Poikkeamatta polulle, joka vei suoraan delavarien leiriä kohti, johdatti Magua joukkoansa jonkin matkaa alaspäin pitkin virran mutkittelevaa vartta ja ohi majavain pienen tekojärven. Päivä alkoi sarastaa heidän astuessaan metsänaukeamalle, jonka nämä älykkäät ja toimeliaat eläimet olivat raivanneet. Vaikka Magualla, joka oli pukeutunut vanhaan pukuunsa, olikin ketun kuva nuttunsa erikoisesti valmistetussa nahassa, oli hänen partioparvessaan muuan päällikkö, jonka erikoisena tunnusmerkkinä eli vertauskuvana oli majava. Olisi ollut jonkinlainen rikollinen laiminlyönti, ellei tämä mies kuviteltujen sukulaistensa mahtavan yhteiskunnan ohi kulkiessaan olisi jollakin tavoin osoittanut kunnioitustaan. Hän pysähtyi siis ja puhui niille niin hellin ja ystävällisin sanoin kuin olisivat olleet kysymyksessä suorastaan järjelliset olennot. Hän sanoi eläimiä serkuikseen ja huomautti heille, että hänen suojeleva vaikutuksensa esti ketään heitä häiritsemästä, vaikka niin monet ahnaat kauppamiehet yllyttivät intiaaneja ryöstämään heidän henkensä. Hän lupasi heille edelleenkin suosiotaan ja kehoitti heitä olemaan kiitollisia. Sitten hän puhui retkestä, johon hän itsekin otti osaa, ja viittaili, vaikka tarpeellisen varovasti ja kiertelevästä, miten heidän oli välttämätöntä antaa sukulaiselleen osa siitä viisaudesta, jonka takia he itse olivat niin suuressa maineessa.

Tämän kummallisen puheen aikana seisoivat soturin toverit niin vakavina ja tarkkaavaisina kuuntelemassa hänen sanojaan kuin olisi heillä kaikilla ollut yhtä syvä vakaumus niiden tarpeellisuudesta. Kerran tai kahdesti kohosi mustia täpliä veden pinnalle, ja huroni oli mielissään, koska hänen nähdäkseen puhe ei ollut mennyt hukkaan. Juuri kun hän oli lopettanut ylistyksensä, pistihe erään ison majavan pää muutaman pesän aukosta; tämän pesän multaseinät olivat varsin rappeutuneet ja intiaanijoukko olikin sen asemasta päättäen luullut sitä asumattomaksi. Sellaista tavatonta luottavaisuuden osoitusta piti puhuja erinomaisen hyvänä enteenä, ja vaikka eläin vetäytyikin varsin äkkiä takaisin, ei hän säästänyt kiitoksiaan eikä kehujaan.

Kun Maguan mielestä oli kylliksi aikaa tuhlattu tämän soturin sukulaisuustunteiden hyvittämiseen, antoi hän jälleen lähtömerkin. Intiaanien poistuttua yhtenä joukkona ja niin kepein askelin, etteivät tavallisen ihmisen korvat olisi niitä lainkaan kuulleet, rohkeni sama kunnianarvoisa majava uudelleen pistää päänsä esiin piilostaan. Jos joku huroneista olisi kääntynyt katsomaan taakseen, olisi hän nähnyt eläimen seuraavan heidän liikkeitään sellaisella tarkkuudella ja hartaudella, että sitä olisi varsin helposti voinut erehtyä pitämään järjellisenä olentona. Niin selviä ja käsitettäviä olivat tosiaankin tuon luontokappaleen tuumat ja teot, että kokeneinkin huomioija olisi joutunut pulaan yrittäessään saada kaikkia sen elkeitä sopimaan majavan tapoihin, kunnes partiojoukon hävittyä metsään koko salaisuus sai selityksensä: eläin ryömi kokonaisuudessaan ulos majasta ja turkisnaamion takaa paljastuivat silloin Chingachgookin vakavat kasvot.