Read synchronized with  English  French  German  Russian 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Pulma. Enkö minä saisi pelata jalopeuraa myöskin?

Kesäyön Unelma.

Huolimatta tarmokkaasta päättäväisyydestään tajusi Haukansilmä sentään täydellisesti niiden vaikeuksien ja vaarojen suuruuden, joihin hän oli antautumaisillaan. Palatessaan leirille pohti hänen terävä ja harjaantunut älynsä pontevasti keinoja, joilla voisi vastustaa vihollistensa peloittavaa valppautta ja vireyttä. Vain ihon väri pelasti Maguan ja loitsijan hengen, nämä kun olisivat olleet hänen turvallisuudelleen suodut ensimmäiset uhrit, ellei metsästäjä olisi pitänyt sellaista tekoa, niin hyvin kuin se sopikin intiaanin luonteeseen, kokonaan arvottomana miehelle, joka kerskui polveutuvansa täydelleen puhdasrotuisista esi-isistä. Hänen piti siis vain luottaa niihin vitsoihin ja hihnoihin, joilla hän oli sitonut vankinsa, ja niin hän jatkoi matkaansa suoraan majojen keskustaa kohti.

Hänen lähetessään rakennuksia tulivat hänen askelensa yhä varovaisemmiksi, eikä hänen valpas silmänsä jättänyt huomaamatta ainoatakaan merkkiä, ei ystävällistä eikä uhkaavaa. Muuan rappeutunut maja näkyi toisia hieman ulompana, ja tuntui kuin olisi se jätetty silleen keskentekoisena — epäilemättä jonkin tärkeän tarvikeaineen, kuten puun tai veden puutteessa. Heikkoa valoa tuikki sen raoista ja ilmaisi, että se ei huonosta tilastaan huolimatta ollut asukastaan vailla. Sitä kohti ohjasi siis metsästäjä kulkunsa taitavan sotapäällikön tavoin, joka tunnustelee ensin vihollisten etuvarustuksia, ennenkuin uskaltaa käydä päähyökkäykseen.

Heittäytyen kuvailemalleen pedolle luontaiseen asentoon ryömi Haukansilmä pienelle aukolle, mistä hän saattoi nähdä majan sisään. Se osoittautuikin olevansa David Gamutin asunto. Tänne oli uskollinen laulumestari nytkin paennut kaikkine suruineen ja pelkoineen nöyrästi luottaen Kaitselmuksen suojelukseen. Juuri samalla hetkellä, kun hänen kömpelö olemuksensa joutui metsästäjän tarkastelun alaiseksi tavalla, jonka olemme maininneet, oli erämies itsekin, vaikka valemuodossaan, tämän yksinäisen eläjän syvimpien mietiskelyjen esineenä.

Kuinka luja Davidin luottamus olikin entisaikojen ihmeisiin, kieltäytyi hän kuitenkin uskomasta minkään yliluonnollisen voiman välitöntä sekaantumista nykypäiväin tapauksiin. Toisin sanoen, vaikka hän vahvasti uskoi Bileamin aasin puhekykyyn, epäili hän sentään melkoisesti karhun laulumahdollisuuksia, huolimatta siitä, että oli jälkimmäisestä tapauksesta saanut omien oivallisten kuuloelimensä todistuksen. Hänen ilmeessään ja eleissään oli jotakin, joka kertoi metsästäjälle hänen mielensä olevan mitä pahimman sekasorron tilassa. Hän istui risukasalla, josta otettu oksa silloin, toinen tällöin elätti hänen heikkoa tultansa, pää käden varassa, surumielisten mietteiden vallassa. Puku, jota sävelten lemmikki kantoi, ei ollut millään tavoin muuttunut viime kuvaamastamme, paitsi että hän oli peittänyt kaljun päänsä kolmikolkkaisella majavannahkahatulla, joka ei ollut osoittautunut kyllin viekoittelevaksi kiihoittamaan jonkun hänen isäntänsä ahneutta.

Älykäs Haukansilmä, joka muisti sen kiireellisen tavan, millä toinen oli jättänyt paikkansa sairaan vaimon vuoteen ääressä, uumoili hiukan noin juhlallisen mietiskelyn syytä. Kierrettyään ensin hökkelin päästäkseen varmuuteen, että se oli aivan erillään muista ja että sen asujan mielenlaatu suojeli sitä kävijöiltä, rohkeni hän kompuroida sen matalasta ovesta suoraan Gamutin eteen. Jälkimmäisen asento jätti tulen heidän välilleen; ja kun Haukansilmä oli istuutunut takatassuilleen, kului lähes minuutti heidän vain katsellessaan toisiaan sanaakaan sanomatta. Yllätyksen äkillisyys ja laatu oli melkein liikaa Davidin — emme sano järjelle — vaan uskolle ja rohkeudelle. Hän hapuili pilliään ja nousi jaloilleen hämärästi kai aikoen koettaa sävelten manausvoimaa.

"Musta ja salaperäinen hirviö!" hän huudahti vapisevin käsin sovitellessaan nenälleen apusilmiään ja etsiessään pettämätöntä turvaansa hädässä ja ahdistuksessa, siunattua pyhien psalmien käännöstä. "Minä en tunne sinun luontoasi enkä aivoituksiasi, mutta jos jotakin mielessäsi kantaisit kirkon halvimman palvelijan ruumista tai henkeä vastaan, niin kuuntele Israelin nuorukaisen jumalallisia sanoja ja heittäydy katumukseen."

Karhu ravisti villavia kupeitaan ja tuttu ääni vastasi:

"Heittäkää metsään puhallusvehkeenne ja opettakaa kurkullenne säädyllisyyttä. Viisi sanaa selkeätä, ymmärrettävää englantia ovat tällä hetkellä paremmat kuin tunti kirkumista."

"Mikä sinä olet?" kysyi David aivan kykenemättömänä jatkamaan alkuperäistä aikomustaan ja osaten tuskin hengittää.

"Ihminen niinkuin tekin, ja ihminen, jonka veressä on yhtä vähän karhun tai intiaanin veren jälkeä kuin teidänkään veressänne. Oletteko niin pian unohtanut, keneltä saitte tuon hassunkurisen kojeen, jota nyt pidätte kädessänne?"

"Voiko se olla mahdollista?" ihmetteli David hengittäen vapaammin sitä mukaa kuin totuus alkoi hänelle sarastaa. "Olen nähnyt monia ihmeitä pakanain seassa oleskellessani, mutta en varmastikaan tämän veroista!"

"Niinpä niin", vastasi Haukansilmä paljastaen rehelliset kasvonsa siten tukeakseen kumppaninsa horjuvaa luottamusta. "Tässä näette ihon, jossa, vaikkei se ehkä olekaan niin valkea kuin niiden nuorten neitosten, ei ole punaisen vivahdustakaan muuta kuin mitä taivaan tuulet ja aurinko ovat siihen painaneet. No niin, käykäämmepä asiaan."

"Ensiksi kertokaa minulle neidistä ja nuorukaisesta, Joka niin urheasti oli tullut häntä etsimään!" keskeytti David.

"Niin, he ovat onnellisesti paenneet näiden konnien kirveitä. Mutta voitteko osoittaa minut Unkasin jäljille?"

"Nuori mies on vankeudessa, ja pahoin pelkään hänen kuolemansa olevan varman asian. Suruni on suuri, kun niin hyvillä lahjoilla varustettu ihminen kuolee tietämättömyytensä yössä, ja minä olen valinnut suloisen hymnin…"

"Voitteko opastaa minut hänen luokseen?"

"Se tehtävä ei liene vaikea", vastasi David epäröiden, "vaikka minä suuresti pelkäänkin, että teidän läsnäolonne pikemminkin pahentaisi kuin lieventäisi hänen muutoinkin niin onnetonta kohtaloaan."

"Ei sanaakaan enää, matkaan vain", tiukkasi Haukansilmä peittäen jälleen kasvonsa ja näyttäen itse esimerkkiä lähtemällä heti majasta.

Tiellä sai metsästäjä tietää kumppaninsa pääsevän Unkasin luo, koska häntä pidettiin mielipuolena ja koska hän oli saavuttanut erään vartijan suosion, sillä tämän David oli valinnut erikoisen uskonnollisen käännytystyönsä esineeksi siitä syystä, että mies sopersi hieman englantia. Kuinka paljon huroni ymmärsi uuden ystävänsä tarkoitusperiä, saattaa kyllä olla epäilyksenalaista, mutta kun ehdoton huomaavaisuus on yhtä imartelevaa villille kuin sivistyneemmälle henkilölle, oli sillä ollut kerrottu vaikutus. On tarpeetonta huomauttaa siitä kekseliäästä tavasta, jolla metsästäjä lypsi yksinkertaisesta Davidista nämä erikoistiedot, emmekä tällä kohdalla myöskään sen perinpohjaisemmin esitä niitä ohjeita, joita hän antoi kumppanilleen, päästyään täydellisesti kaikkien tarpeellisten asianhaarain perille, koska lukija on riittävästi tutustuva kaikkeen siihen kertomuksen edistyessä.

Maja, jonne Unkas oli suljettu, oli aivan kylän keskellä, ja sitä oli asemansa puolesta ehkä kaikkein vaikein lähestyä tai sieltä poistua huomaamatta. Mutta Haukansilmän oveluuteen ei tällä kertaa kuulunut pieninkään salaileminen. Luottaen valepukuunsa ja taitoonsa näytellä osaa, johon oli ryhtynyt, valitsi hän avonaisimman ja suorimman tien paikalle. Myöhäin hetki soi hänelle kuitenkin hieman suojaa, jota hän näytti niin kovin halveksivan. Pojat olivat jo vaipuneet uneen, ja kaikki naiset ja enimmät soturitkin olivat vetäytyneet majoihinsa yöksi. Vain neljä, viisi viimeksimainittua viipyi vielä Unkasin vankilan ovella, missä he salavihkaa vaikka hyvin tarkasti pitivät silmällä vihollisen käyttäytymistä.

Nähdessään Gamutin ja hänen seurassaan heidän kunnioitetuimman loitsijansa tunnetussa valepuvussa kulkevan olennon, tekivät he kerkeästi tietä molemmille. Mutta he eivät osoittaneet vähintäkään halua poistua. Päinvastoin aikoivat he ilmeisesti jäädä paikoilleen sitäkin innokkaammin, kun he toivoivat näkevänsä kaikenlaisia salaperäisiä taikatemppuja, jotka heidän mielestään luonnollisesti liittyivät moiseen käyntiin.

Kun metsästäjä oli täydelleen kykenemätön puhuttelemaan huroneja heidän omalla kielellään, täytyi hänen uskoa keskustelun hoito kokonaan Davidille. Huolimatta yksinkertaisuudestaan tuotti tämä erinomaista kunniaa saamilleen ohjeille, koska hän täytti ylen määrin opettajansa rohkeimmatkin toiveet.

"Delavarit ovat akkoja!" huudahti hän kääntyen sen villin puoleen, jolla oli heikkoa aavistusta hänen käyttämästään kielestä. "Englannin miehet, hullut maalaiseni, ovat yllyttäneet heitä tarttumaan sotakirveeseen ja lyömään kanadalaisia isiään, ja he ovat unohtaneet sukupuolensa. Haluaako veljeni kuulla 'Nopean Hirven' pyytävän hameitaan ja nähdä hänen itkevän huronien edessä paaluun kytkettynä?"

Innokkaasti myöntävä "hugh!" ilmaisi tyytyväisyyden, mitä villi tuntisi todetessaan moista heikkoutta vihollisessa, jota oli niin kauan vihattu ja pelätty.

"Sitten astukoon hän syrjään, ja tuo viisas mies on puhaltava siihen koiraan! Sanokoon hän sen veljilleni!"

Huroni selitti Davidin tarkoituksen tovereilleen, jotka vuorostaan kuuntelivat ehdotusta ihastuneina, sillä heidän raaka mielensä riemuitsi moisesta hienostuneesta julmuudesta. He peräytyivät hieman ovelta ja viittasivat luuloteltua loitsijaa käymään sisään. Mutta kehoitusta noudattamatta istui karhu yhä asemillaan ja mörisi.

"Viisas mies pelkää, että hänen puhalluksensa osuu hänen veljiinsä ja vie mennessään heidänkin urheutensa", jatkoi David toimien saamiensa ohjeiden mukaisesti. "Heidän on käytävä loitommaksi."

Huronit, joiden mielestä sellainen onnettomuus olisi ollut pahin turma, mikä olisi voinut heitä kohdata, väistyivät yhtenä miehenä niin kauas, etteivät enää kuulleet tavallista puhetta, vaikka he sentään aina vapaasti näkivätkin majan ovelle. Tyytyväisenä turvallisuuteensa jätti silloin metsästäjä paikkansa ja tallusteli hitaasti hökkeliin. Se oli hiljainen ja synkkä, sillä siinä oli vanki yksinään ja sitä valaisi vain hiiltyvä nuotio, jota oli käytetty ruuan valmistuksessa.

Unkas seisoi majan kaukaisimmassa sopessa taaksepäin nojaten, sillä hänet oli sidottu käsistä ja jaloista vahvoin vitsoin. Kun tuo peloittava kummitus ensin osui nuoren mohikaanin silmiin, ei hän suonut pedolle ainoatakaan katsetta. Metsästäjä, joka oli jättänyt Davidin ovelle vartioimaan, ettei heitä huomattaisi, katsoi parhaaksi pysyä valepuvussaan niin kauan, kunnes olisivat varmasti muiden silmiltä salassa. Rupeamatta puhumaan jäljitteli hän siis esittämänsä eläimen liikkeitä ja elkeitä. Nuori mohikaani, joka ensin luuli vihollistensa lähettäneen oikean pedon häntä säikyttelemään ja koettelemaan hänen hermojansa, keksi pian noissa heilutuksissa ja nyykäytyksissä, jotka olivat Heywardista näyttäneet niin luonnollisilta, eräitä erehdyksiä, ja ne paljastivat heti asian oikean laidan. Jos Haukansilmä olisi huomannut, kuinka pienessä arvossa taidokkaampi Unkas piti hänen esityksiään, olisi hän epäilemättä suutuksissaan jatkanut yhä ilvettään. Mutta nuoren miehen halveksivan katseen saattoi selittää niin monella eri tavalla, että arvoisa erämies säästyi sellaisen keksinnön nöyryytykseltä. Heti kun siis David antoi ennakolta sovitun merkin, kuului karhun äkeän mörinän sijasta majassa hiljainen sihinä.

Unkas oli heittäytynyt nojalleen majan seinää vasten ja sulkenut silmänsä päästäkseen katselemasta niin halveksittavaa ja epämiellyttävää olentoa. Mutta heti kun käärmeen sihinä kuului, kavahti hän koholleen ja pälyili joka taholle, painoi päänsä alas ja käänteli sitä tutkivasti sinne tänne, kunnes hänen terävä silmänsä pysähtyi petoon, joka yhä istui paikallaan kuin jonkin taikavoiman pitelemänä. Jälleen kuului sama ääni, ja tällä kerralla ilmeisesti pedon suusta. Jälleen kiitivät nuoren miehen silmät yli koko majan sisustan, ja kun ne lopulta palasivat äskeiseen pysähdyspaikkaansa, lausui Unkas syvällä, hillityllä äänellä: "Haukansilmä!"

"Leikatkaa hänen siteensä", virkkoi Haukansilmä Davidille, joka juuri silloin läheni heitä.

Laulumestari teki työtä käskettyä, ja pian olivat Unkasin jäsenet vapaina. Samassa rutisi myös pedon kuiva nahka, ja ketterästi nousi metsästäjä omassa olemuksessaan jaloilleen. Mohikaani näytti vaistomaisesti käsittävän ystävänsä yrityksen luonteen, koska ei kieli eivätkä kasvot antaneet pienintäkään hämmästyksen merkkiä. Kun Haukansilmä oli heittänyt hartioiltaan pörröisen vaatetuksensa, mikä tapahtui vain irroittamalla muutamia nahkahihnoja, veti hän esiin pitkän kiiltävän puukon ja pisti sen Unkasin käteen.

"Punaiset huronit ovat ulkona", virkkoi hän. "Olkaamme valmiit."

Samalla hän laski sormensa merkitsevästi toiselle samanlaiselle aseelle, jotka molemmat olivat hedelmiä hänen tämän illan kuluessa osoittamastaan urheudesta vihollisten keskuudessa.

"Me lähdemme", lausui Unkas.

"Minne?"

"Kilpikonnien luo; he ovat minun iso-isieni lapsia."

"Niin, poikani", sanoi metsästäjä englanninkielellä, jota hän aina unohtui käyttämään ollessaan hieman hajamielisenä, "sama veri virtaa luullakseni suonissanne, mutta aika ja etäisyys ovat hiukan muuttaneet sen väriä. Mitä teemme noille mingoille tuolla oven ulkopuolella? Heitä on kuusi, ja tätä laulumestaria voi tuskin laskea miksikään."

"Huronit ovat kerskureita", virkkoi Unkas halveksien. "Heidän vertauskuvansa on hirvi ja kuitenkin he juoksevat kuin etanat. Delavarit ovat kilpikonnan lapsia, mutta he voittavat nopeudessa metsäkauriinkin."

"Niinpä niin, poikani, onpa tosiaan perää puheissasi; enkä minä lainkaan epäile sinun kilpajuoksussa jättävän jälkeesi koko kansakunnan; ja taitaisitpa vain suoralla parin peninkulman pituisella taipaleella ehtiä perille ja puhaltaa hengästymisesi ennenkuin ainoakaan niistä konnista olisi kerinnyt toisen kylän kuuluvillekaan. Mutta valkoisen miehen kyvyt ovat enemmän hänen käsissään kuin säärissään. Mitä eritoten minuun tulee, niin osaan halkaista huronin kallon yhtä hyvin kuin joku parempikin mies, mutta kun on kysymys kilpajuoksusta, kävisivät ne roistot minulle ylivoimaisiksi."

Unkas, joka oli jo lähestynyt ovea valmiina astumaan edellä, peräytyi nyt ja asettui jälleen majan kaukaisimpaan soppeen. Mutta Haukansilmä, joka puuhaili liian ahkerasti omine ajatuksineen huomatakseen tätä liikettä, jatkoi yhä puhetta enemmän itsekseen kuin kumppanilleen.

"Loppujen lopuksi on kuitenkin järjetöntä pitää miestä vankina toisen miehen kykyjen takia. Siispä, Unkas, onkin sinun parasta ottaa koivet selkääsi, sillä välin kun minä pukeudun uudelleen nahkaani ja luotan viekkauteeni, kun en voi luottaa nopeuteeni."

Nuori mohikaani ei vastannut sanaakaan, laski rauhallisesti käsivarret ristiin rinnalleen ja nojasi selkäänsä erästä majan seinää tukevaa pystysuoraa pylvästä vasten.

"No", virkahti metsästäjä häneen katsoen, "miksi viivyttelet? Kyllä minulle jää tarpeeksi aikaa, kun konnat ensin tavoittelevat sinua kiinni."

"Unkas jää tänne", kuului tyyni vastaus.

"Miksi?"

"Tapellakseen isänsä veljen rinnalla ja kuollakseen delavarien ystävän kanssa."

"Kas niin, poikani", vastasi Haukansilmä puristaen Unkasin kättä rautaisilla sormillaan. "Olisikin ollut enemmän mingon kuin mohikaanin kaltaista, jos olisit minut jättänyt. Mutta arvelin, että sopiihan sitä sentään ehdottaa, koska nuoret tavallisesti rakastavat elämää. No. mitä ei sodassa voida suorittaa selvän rohkeuden avulla, siinä täytyy käyttää viekkautta. Puikahda nahkaan; minä en epäile sinun osaavan näytellä karhua melkein yhtä hyvin kuin minä itse."

Mikä saattoikaan olla Unkasin yksityinen mielipide heidän kyvyistään tässä suhteessa, eivät hänen totiset kasvonsa ainakaan millään tavoin ilmaisseet hänen vaativan itselleen etevämmyyttä. Äänettömänä ja ketterästi vetäytyi hän pedon nahkaan ja odotti sitten muita ohjeita, joita hänen iäkkäämpi kumppaninsa suvaitsi antaa.

"Kuulkaahan, ystäväni", puhui Haukansilmä Davidille, "teillä ei liene mitään puvun vaihdosta vastaan, niin tottumaton kuin olettekin salojen hätäkeinoihin. Kas tässä, ottakaa metsästysnuttuni ja lakkini ja antakaa minulle vaippanne ja hattunne. Teidän täytyy uskoa minulle myöskin kirjanne ja silmälasinne samoin kuin puhalluspillinnekin; jos vielä joskus tapaamme toisemme parempina aikoina, saatte kaikki takaisin, ja monet kiitokset vielä kaupanpäällisiksi."

David luovutti pyydetyt tavarat niin auliisti, että moinen olisi herättänyt suuria ajatuksia hänen anteliaisuudestaan, ellei hän olisi vaihdoksessa hyötynyt useassa kohdin. Haukansilmä sukaisi pian päälleen lainavaatteensa; ja kun hänen vilkkaat silmänsä olivat kätkeytyneet lasien taakse ja kun hänen päätänsä peitti majavannahkainen hattu, saattoi hän tähtien valossa hyvinkin käydä laulumestarista, etenkin kun he olivat melkein saman kokoisia. Heti kun nämä valmistelut oli suoritettu, kääntyi metsästäjä Davidin puoleen ja antoi hänelle lähtöohjeensa.

"Oletteko taipuvainen pelkurimaisuuteen?" kysyi hän suorasukaisesti, päästäkseen soveliaasti selville asiasta, ennenkuin ryhtyi yksityiskohtaisiin neuvoihin.

"Tarkoitukseni ovat rauhallisia, ja luonnonlaatuni, sen nöyrästi uskon, kallistuu vahvasti vain kiitokseen ja rakkauteen", vastasi David hiukan närkästyneenä niin suorasta hyökkäyksestä hänen miehuutensa kimppuun; "mutta kukaan ei ole sanova, että minä olisin koskaan, suurimmankaan hädän hetkellä, unohtanut luottaa Herraan Jumalaan."

"Suurimman vaaranne hetki lyö silloin, kun villit huomaavat, että heitä on vedetty nenästä. Ellei teitä silloin napsauteta kalloon, suojelee teitä otaksuttu heikkomielisyytenne, ja teillä on silloin hyvä syy toivoa kuolevanne koreasti vuoteessanne. Jos jäätte tänne, on teidän paras istua tuohon varjoon ja olla olevinanne Unkas siksi, kunnes viekkaat intiaanit keksivät petoksen, jolloin, kuten jo viittasin, teidän koetushetkenne on tullut. Valitkaa siis itse: pötkikää käpälämäkeen tai jääkää tänne."

"Aivan niin", lausahti David lujasti, "minä jään tänne delavarin tilalle. Urhoollisesti ja jalomielisesti on hän taistellut puolestani, ja tämän ja enemmänkin uskallan minä hänen palveluksekseen."

"Te puhutte miehen lailla, miehen, josta järkevämmässä koulussa olisi voinut tulla parempaakin. Pitäkää päätänne kumarassa ja vetäkää jalat allenne, sillä niiden muoto ilmaisisi totuuden liian aikaisin. Olkaa vaiti niin kauan kuin mahdollista, ja viisainta olisi teidän ääneen ruvetessanne äkkiä parkaista jokin niistä mahtavista virsistänne, jotta intiaanit muistaisivat, ettette ole yhtä vastuunalainen teoistanne kuin ihmisten yleensä tulisi olla. Jos he kuitenkin ottavat teidän päänahkanne, mitä minä en toivo enkä usko heidän tekevän, niin luottakaa siihen, että Unkas ja minä emme unohda tekoa, vaan kostamme sen kuten sopii oikeiden soturien ja luotettavien ystävien."

"Seis!" huudahti David huomatessaan toisten aikovan lähteä tämän vakuutuksen annettuaan. "Olen Hänen arvoton ja halpa seuraajansa, joka ei opettanut koston evankeliumia. Jos minä siis saisin surmani, niin älkää sentähden etsikö uhreja haamulleni, vaan antakaa mieluummin anteeksi murhaajilleni, ja jos heitä lainkaan muistatte, niin tapahtukoon se rukouksin heidän sielujensa valistamiseksi ja heidän iankaikkiseksi autuudekseen."

Metsästäjä epäröi ja näytti syvästi miettivän.

"Siinäpä on periaate", virkkoi hän vihdoin, "joka kokonaan poikkeaa metsän laeista, mutta joka siitä huolimatta on kaunis ja jalo, kun sitä oikein ajattelee." Puhaltaen raskaan huokauksen, ehkäpä viimeisen niistä, joita hän milloinkaan puhalsi kaivatessaan jo ammoin hylkäämäänsä olotilaa, lisäsi hän sitten: "Minä kyllä haluaisin sitä itsekin noudattaa, kun nyt kerran olen puhdasrotuinen mies, vaikkei aina olekaan helppoa kohdella intiaania samoin kuin kristittyä lähimmäistään. Jumala siunatkoon teitä, ystäväni. Minä luulen, että te ette olekaan niin kovin väärillä jäljillä, kun asiaa tarkemmin harkitsee ja pitää iankaikkisuutta silmäinsä edessä, vaikka paljon riippuukin luonnollisista taipumuksista ja kiusauksen voimasta."

Näin puhuen kääntyi metsästäjä pudistamaan sydämellisesti Davidin kättä, minkä ystävyydenosoituksen jälkeen hän viipymättä lähti majasta uuden pedonesittäjän seuraamana.

Heti kun Haukansilmä huomasi joutuneensa huronien nähtäville, kohensi hän kookasta vartaloaan Davidin kankeaan tapaan, heilutteli kättään muka tahtia lyödäkseen ja aloitti hänen virrenveisuunsa jäljittelyksi aiotun juohotuksen. Onneksi tämän aran seikkailun menestymiselle oli hän joutunut tekemisiin korvien kanssa, joilla oli sangen vähän aavistusta sulosoinnuista, sillä muutoin olisivat hänen surulliset yrittelynsä ajaneet ehdottomasti karille. Oli välttämätöntä kulkea vaarallisen läheltä ohi villien mustan joukon, ja metsästäjän ääni yhä vain lujeni heidän tullessaan likemmäksi. Heidän saavuttuaan aivan heidän kohdalleen ojensi se huroni, joka puhui englantia, toisen kätensä ja pysäytti valelaulumestarin.

"Entä se delavarikoira?" sanoi hän nojaten eteenpäin ja tirkistellen himmeässä valossa erottaakseen toisen kasvojenilmeen, "pelkääkö hän? Saavatko huronit kuulla hänen voivotuksensa?"

Samassa mörähti peto niin tavattoman äkeästi ja luonnollisesti, että nuori intiaani päästi otteensa ja hypähti syrjään, ikäänkuin päästäkseen selville, oliko siinä oikea vai teeskennelty karhu heilumassa hänen edessään. Haukansilmä, joka pelkäsi äänensä ilmaisevan hänet hänen taitaville vihollisilleen, käytti kerkeästi keskeytystä puhjetakseen uuteen niin mahtavaan laulunkärinään, että sitä hienostuneessa seurassa olisi sanottu suorastaan "korviasärkeväksi". Mutta hänen nykyisten kuulijainsa kesken tuotti se hänelle vain uusia lisiä siihen kunnioitukseen, jota intiaanit eivät milloinkaan kiellä heikkomielisyyden vaivaamiksi otaksutuilta ihmisiltä. Villien pieni parvi peräytyi yhtenä miehenä ja päästi luulemansa loitsijan ja hänen pyhää intoa uhkuvan apulaisensa menemään.

Kysyttiinpä siinä Unkasilta ja metsästäjältä tavallista suurempaa kylmäverisyyttä, kun heidän piti yhä vain jatkaa sitä arvokasta ja malttavaista käyntiä, jota he olivat noudattaneet majojenkin ohi kulkiessaan, ja etenkin kun he pian huomasivat uteliaisuuden siihen määrin voittaneen pelon, että vartijat olivat lähestyneet majaa nähdäkseen loitsujen vaikutuksen. Davidin pieninkin varomaton tai äkkipikainen liikahdus voisi ilmaista heidät, ja aikaa tarvittiin välttämättä metsästäjän paon varmentamiseen. Äänekäs melu, jota jälkimmäinen katsoi viisaimmaksi yhä jatkaa, houkutteli monta uteliasta töllistelijää heidän sivuuttamiensa majojen oville, ja kerran, pari astui joku synkännäköinen soturi heidän polkunsa poikki taikauskon tai valppauden johtamana. Heitä ei kuitenkaan pidätetty, koska hetken hämäryys ja yrityksen otaksumaton rohkeus olivat heidän parhaita liittolaisiaan.

Seikkailijat olivat selvinneet kylästä ja lähenivät nyt nopeasti metsän suojelevaa pimentoa, kun äänekäs ja pitkä huuto kajahti siitä majasta, minne Unkas oli ollut kytkettynä. Mohikaani ponnahti pystyyn ja täristeli villavaa peittoaan, ikäänkuin olisi hänen kuvailemansa eläin ryhtymäisillään johonkin epätoivoiseen ponnistukseen.

"Seis!" lausui metsästäjä, tarttuen ystäväänsä olkapäästä, "anna niiden kirkaista toistamiseen! Sehän oli vain hämmästyksen ilmausta."

Hänen ei tarvinnut kauan odottaa, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä täytti uusi kirkuna ilman ja kulki pitkin koko kylän raitteja. Unkas heitti nahkansa siihen ja astui näkyviin omine sopusuhtaisine muotoineen. Haukansilmä taputti häntä keveästi olkapäälle ja kiiruhti eteenpäin.

"Seuratkoot nyt vain jälkiämme!" sanoi metsästäjä kiskoen kahta pyssyä kaikkine tarvikkeineen erään pensaan alta ja Unkasille aseen ojennettuaan heiluttaessaan 'Hirventappajaa'; "kaksi heistä ainakin huomaa tehneensä sen surmakseen."

Laskettuaan pyssynsä asentoon, jota metsästäjät käyttävät ollessaan valmiina ampumaan otustansa, riensivät he sitten tulisesti eteenpäin ja hautautuivat pian metsän synkkään pimentoon.