Read synchronized with  English  French  German  Russian 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Lausui näin, ja miehet toimekkaina hajaantuu ja tottelee kuin aina.

Popen Iliadi.

Lyhyt hetki riitti kuitenkin vakuuttamaan nuorukaiselle, että hän oli erehtynyt. Ankarasti puristaen laskeutui käsi hänen käsivarrelleen ja Unkasin matala ääni mumisi hänen korvaansa:

"Huronit ovat koiria. Pelkurin veren näkeminen ei voi koskaan saada soturia vapisemaan. 'Harmaapää' ja vanha päällikkö ovat turvassa, eikä Haukansilmän pyssy nuku. Menkää — Unkas ja 'Avonainen Käsi' ovat nyt toisilleen vieraita. Se riittää."

Heyward olisi mielellään kuunnellut enemmän, mutta ystävän lempeä työntö pakotti hänet painumaan ovelle ja muistutti hänelle vaaraa, mikä saattoi uhata, jos heidän keksittäisiin puhelleen keskenään. Hitaasti ja vastahakoisesti hän taipui siis välttämättömyyteen, lähti paikalta ja sekaantui siinä lähistöllä yhä häälyvään tungokseen. Kentän riutuvat nuotiot loivat himmeätä, epäselvää valoa niihin synkkiin haamuihin, jotka äänettöminä käyskentelivät edes takaisin, ja tuolloin tällöin osui tavallista kirkkaampi loimahdus majaan ja paljasti Unkasin, joka yhä seisoi suorassa asennossaan huronin ruumiin ääressä.

Ryhmä sotureita astui kuitenkin pian rakennukseen ja kantoi sieltä kuolleen soturin tunnottomat jätteet läheiseen metsään. Kun tämä järisyttävä näytelmä oli siis saanut tällaisen lopun, kuljeskeli Duncan majojen keskellä, kenenkään kysymättä tai näkemättä, koettaen löytää jotakin jälkeä hänestä, jonka takia hän oli nykyiseen vaaralliseen asemaansa antautunut. Heimoa tällä hetkellä vallitsevan mielialan kestäessä olisi hänen ollut varsin helppo paeta ja yhtyä tovereihinsa, jos sellainen tuuma olisi hänen päähänsä pälkähtänyt. Mutta Alicea koskevan lakkaamattoman huolen lisänä kahlitsi osaltaan Unkasin kohtaloon liittyvä tuoreempi, vaikka ehkä heikompi mielenkiinto hänet paikalle. Hän vaelteli siis yhä hökkeliltä hökkelille, vilkaisi jokaiseen, mutta sai vain lisää pettymyksiä, kunnes hän oli täten kiertänyt koko kylän. Luopuen etsiskelystä, joka osoittautui niin hedelmättömäksi, palasi hän neuvottelumajalle, päätettyään tavata Davidia, kysyä häneltä asian oikeata laitaa ja tehdä siten lopun epäilyksistään.

Saavuttuaan rakennukselle, jota näyttiin käyttävän sekä käräjätupana että mestauspaikkana, huomasi nuori mies äskeisen kiihkon jo lauenneen. Soturit olivat jälleen kerääntyneet ryhmään ja polttelivat nyt rauhassa piippujaan, keskustellen vakavina heidän äskeisen Horikanin eteläkärkeen suunnatun retkensä päätapauksista. Vaikka Duncanin paluu olikin epäilemättä omiansa muistuttamaan heitä hänen ammatistaan ja hänen käyntiinsä liittyvistä omituisista asianhaaroista, ei se kuitenkaan herättänyt mitään näkyväistä huomiota. Sikäli oli siis tuo äskeinen kamala näytelmä osoittautunut hyödylliseksi hänen aikeilleen, eikä hän tarvinnut muita kehoittajia kuin omat tunteensa tullakseen vakuuttuneeksi siitä, kuinka välttämätöntä hänen oli käyttää hyväkseen niin odottamatonta etua.

Näyttämättä hetkeäkään epäröivän astui hän majaan ja istuutui niin vakavana ja juhlallisena, että hänen käytöksensä sopi mainiosti hänen isäntiensä tapoihin. Nopea, mutta tutkiva katsaus riitti ilmaisemaan hänelle, että vaikka Unkas yhä olikin siinä, mihin hän oli hänet jättänyt, ei David ollut vielä palannut. Edellistä ei vartioitu sen ankarammin kuin että muuan nuori huroni istui lähellä ja piti häntä tarkoin silmällä; lisäksi nojasi aseistettu soturi kapean oviaukon toisen tuen muodostavaan pylvääseen. Muutoin näytti vanki olevan vapaa; hän vain ei ottanut vähintäkään osaa keskusteluun. Hän näyttikin paljoa enemmän kauniisti muovaillulta kuvapatsaalta kuin tuntevalta ja tahtovalta elävältä ihmiseltä.

Heyward oli liian äsken nähnyt peloittavan esimerkin sen kansan nopeasta rankaisemistavasta, jonka käsiin hän oli joutunut, ryhtyäkseen tungettelevalla rohkeudella etsimään vaaraa. Hän olisi paljoa mieluummin ollut vaiti ja omissa mietteissään kuin puhunut, koska hänen oikean olemuksensa keksiminen varmasti tulisi käymään väistämättömän tuhoisaksi. Onnettomuudeksi tälle varovaiselle päätökselle tuntuivat hänen isäntänsä joutuneen toisiin ajatuksiin. Hän ei ollut kauan istunut tahallisesti varjoon vetäytyneellä paikallaan, kun jo toinen niistä vanhemmista sotureista, jotka puhuivat ranskaa, lausui hänelle:

"Kanadalainen isäni ei unohda lapsiaan", virkkoi Päällikkö; "ja minä kiitän häntä siitä. Paha henki asuu erään nuoren mieheni vaimossa. Voiko taitava muukalainen peloittaa sen pois?"

Heywardilla oli jonkinlaista aavistusta intiaanien keskuudessa harjoitetusta, moisiin otaksuttuihin henkien vaivaamista koskeviin tapauksiin liittyvästä puoskaroimisesta. Hän huomasi heti ensi silmäyksellä, että tilaisuutta saattoi mahdollisesti käyttää hänen omiin tarkoituksiinsa. Olisikin sentähden ollut vaikeata juuri sillä hetkellä esittää häntä paremmin tyydyttävää ehdotusta. Mutta muistaen, että oli tarpeellista säilyttää hänen kuviteltuun ammattiinsa kuuluva arvokkuus, hillitsi hän tunteensa ja vastasi soveliaan salaperäisesti:

"Henkiäkin on erilaisia: toiset tottelevat viisauden voimaa, kun taas toiset ovat liian väkeviä."

"Veljeni on suuri lääkemies", jatkoi viekas villi, "ehkä hän koettaa?"

Myöntävä viittaus oli vastauksena. Huroni tyytyi vakuutukseen, tarttui uudelleen piippuunsa ja odotti soveliasta hetkeä liikkeelle lähtöön. Malttamaton Heyward kirosi itsekseen villien kylmiä tapoja, jotka vaativat sellaisia uhreja ulkonaiselle sovinnaisuudelle, mutta hänen oli pakko koettaa olla yhtä levollinen kuin päällikkö, joka sattuikin olemaan sairaan vaimon läheinen sukulainen. Minuutit venyivät, ja puoskariseikkailijasta tuntui jo tuntikin kuluneen, ennenkuin huroni laski pupun kädestään, veti viittansa rinnalleen ja näytti aikovan lähteä käymään potilaan majalle. Mutta juuri silloin pimitti kookkaan soturin ruumis oviaukon, tulija astui sanaakaan sanomatta läpi tarkkaavan ryhmän ja istuutui saman matalan risukimpun toiseen päähän, jolle Duncankin oli asettunut. Jälkimmäinen loi jännittynee katseen naapuriinsa ja tunsi koko ruumiinsa värisevän voittamattomasta kauhusta, kun hän huomasi joutuneensa niin läheisiin tekemisiin Maguan kanssa.

Tämän viekkaan ja pelätyn päällikön äkillinen palaaminen sai huronin lykkäämään lähtönsä toistaiseksi. Useat piiput, jotka olivat jo ennättäneet sammua, sytytettiin uudelleen, kun taas tulokas sanaakaan lausumatta veti tapparan vyöltään, täytti sen päähän kaiverretun kolon ja alkoi imeä sisäänsä tupakan höyryjä ontelon varren läpi niin välinpitämättömän näköisenä, ettei mitenkään olisi voinut uskoa hänen viipyneen kahta raskasta päivää pitkällä ja rasittavalla metsästysretkellä. Kymmenisen minuuttia, jotka Duncanista tuntuivat yhtä monelta iankaikkisuudelta, oli ehkä kulunut tällä tavoin; ja soturit ympäröi jo kokonaan valkoinen savupilvi ennen kuin kukaan heistä avasi suunsa.

"Tervetuloa!" lausui vihdoinkin yksi. "Onko veljeni tavannut hirviä?"

"Nuoret miehet huojuvat taakkainsa alla", vastasi Magua. "Lähteköön
'Taipuva Ruoko' metsästyspolulle; siellä hän on heidät tapaava."

Syvä, kolkko hiljaisuus seurasi tuon kielletyn nimen mainitsemista. Kaikki piiput valahtivat polttajain huulilta, ikäänkuin olisivat he vetäneet sisäänsä jotakin saastaista. Savu leijaili heidän päittensä yllä pienin pyörtein, nousi kiehkuraisena pylväänä nopeasti majan kattoaukkoa kohti ja jätti paikan allaan vapaaksi verhoavista pilvistään ja jokaiset mustat kasvot selvästi näkyviksi. Useimman soturin silmät tuijottivat maahan, vaikkakin muutamat nuoremmat ja heikkotarmoisemmat seurueen jäsenet päästivät hurjat, liekehtivät katseensa kääntymään erästä valkohapsista villiä kohti, joka istui heimon kahden kunnioitetuimman päällikön välissä. Tämän intiaanin ilmeessä ja puvussa ei kuitenkaan ollut mitään, joka olisi selittänyt moisen huomion. Edellinen oli ilmeisesti masentuneempi kuin mikä on tavallista alkuasukkaiden ylpeään ryhtiin nähden, ja jälkimmäinen oli sellainen kuin kansan tavalliset miehet yleensä. Kuten useimpain hänen ympärillään istujain oli hänenkin katseensa enemmän kuin minuutin ajan ollut maahan naulattuna, mutta kun hän lopulla rohkeni heittää pikaisen silmäyksen sivulleen, huomasi hän joutuneensa yleisen huomion esineeksi. Silloin hän nousi seisomaan ja korotti äänensä raskaan hiljaisuuden keskellä.

"Se oli valhe", puhui hän, "minulla ei ollut poikaa. Hän, jota sillä nimellä mainittiin, on unohdettu, hänen verensä oli kalpeata eikä se tullut huronin suonista. Suuri Henki on sanonut, että Wiss-entushin suvun pitää sammuman; onnellinen se mies, joka tietää rotunsa pahennuksen kuolevan kanssaan. Olen puhunut."

Puhuja, äskettäin surmatun nuoren pelkurimaisen intiaanin isä, katseli ympärilleen, ikäänkuin lukeakseen lujuutensa ylistyksen kuulijainsa silmistä. Mutta hänen kansansa jurottavat olivat asettaneet heikon vanhuksen liian ankaralle koetukselle. Hänen katsantonsa ilme puhui hänen ylpeätä kuvakieltään vastaan, ja hänen ryppyisten kasvojensa jokainen lihas vääntelehti sisäisestä tuskasta. Seisottuaan hetken nauttimassa katkerasta voitostaan kääntyi hän pois, ikäänkuin kärsien ihmisten näkemisestä, verhosi kasvonsa vaippaansa ja lähti intiaanin kuulumattomin askelin majasta etsimään oman asuntonsa kätköstä sen olennon myötätuntoa, joka hänen laillaan oli vanha, hylätty ja lapseton.

Intiaanit, jotka uskovat luonteen hyvien ja huonojen ominaisuuksien periytyväisyyteen, antoivat hänen mennä rauhassa. Sitten veti muuan päällikkö niin hienostuneesti ja harkiten, että sitä sopisi kenen tahansa hyödykseen jäljitellä sivistyneemmässä yhteiskunnassa, nuorten miesten huomion pois heidän äsken näkemästään heikkoudesta, kääntymällä kohteliaasti Maguan, uusimman tulokkaan puoleen, ja lausumalla iloisin äänin:

"Delavarit ovat kierrelleet kylääni kuin karhut hunaja-astiaa. Mutta kuka tapasi koskaan huronin nukkumasta?"

Ukkosen jyrähdystä valmisteleva pilvi ei ole synkempi kuin Maguan otsa hänen huudahtaessaan:

"Järvienkö delavarit?"

"Eivät. Vaan ne, jotka käyvät akkojen hameissa oman virtansa varsilla.
Yksi heistä juoksi heimon läpi."

"Ottivatko nuoret mieheni hänen päänahkansa?"

"Hänen jalkansa olivat hyvät, vaikka hänen kätensä sopivatkin paremmin kuokkaa kuin kirvestä pitelemään", vastasi toinen, viitaten hievahtamattomaan Unkasiin.

Osoittamatta naisellista uteliaisuutta ja kiihkoa iloittaa silmiänsä sellaisesta kansasta saadun vangin näkemisellä, jota hänen tiedettiin niin painavista syistä vihaavan, poltteli Magua edelleen kaikessa rauhassa, kasvoillaan sama mietteliäs ilme, jonka taa hän tavallisesti verhoutui, milloin ei hänen oveluuttaan tai kaunopuheisuuttaan suoranaisesti tarvittu. Vaikka hän olikin salaisesti hämmästyksissään vanhan isän puheessa ilmenneistä seikoista, ei hän kuitenkaan ryhtynyt kyselemään mitään, vaan jätti tiedustelunsa johonkin toiseen sopivampaan hetkeen. Vasta melkoisen väliajan kuluttua hän kopautti tuhat piipustaan, pani kirveen jälleen paikoilleen, kiristi vyötään, nousi seisaalleen ja loi ensimmäisen katseen vankiin päin, joka seisoi hiukan hänen takanaan. Tarkkaavainen, vaikka näennäisesti ajatuksiinsa vaipunut Unkas huomasi liikkeen ja käännähti nopeasti valoa kohti. Heidän katseensa yhtyivät. Lähes minuutin seisoivat nämä molemmat rohkeat, lannistumattomat miehet tuijottaen toinen toistaan lujasti silmiin, eikä kumpikaan päästänyt katsettaan hiukkaakaan laskemaan kohtaamansa uhmailevan katseen edessä. Unkasin vartalo kohosi ja hänen sieraimensa avartuivat kuin ahdistetun tiikerin, mutta niin jäykkä ja hievahtamaton oli sentään hänen asentonsa, että mielikuvitus olisi helposti voinut muuttaa hänet kauniiksi, virheettömäksi hänen heimonsa sodanjumalaa esittäväksi patsaaksi. Maguan väriseväin kasvojen piirteet olivat taipuisemmat, hänen uhitteleva ilmeensä väistyi vähitellen hurjistuneen riemun tieltä, ja vedettyään henkeä povensa pohjasta saakka lausui hän ääneensä tuon pelätyn nimen:

"Nopea Hirvi!"

Kaikki soturit hypähtivät jaloilleen nämä tunnetut sanat kuullessaan, ja nyt seurasi lyhyt hetki, jonka kestäessä hämmästys oli kokonaan voittanut heidän järkähtämättömän tyyneytensä. Vihattu ja kuitenkin kunnioitettu nimi toistettiin kuin yhdestä suusta, niin että se kuului majan ulkopuolellekin. Naiset ja lapset, jotka yhä viipyivät oviaukon lähettyvillä, kertasivat sanat kaikuna ja päästivät sitten kimakan, valittavan ulvonnan. Se ei ollut vielä tauonnut, kun kiihtymys miesten kesken oli täydellisesti asettunut. Jokainen läsnäolija istuutui jälleen, ikäänkuin malttamattomuuttaan häveten. Mutta useita minuutteja kului, ennenkuin heidän ilmehikkäät silmänsä lakkasivat kyräilemästä vankia, koska he olivat uteliaita tähystelemään soturia, joka oli niin usein osoittanut urhoollisuuttaan heidän kansansa parhaiden ja uljainten kustannuksella. Unkas nautti voitostaan, mutta tyytyi ilmaisemaan riemuaan vain tyynellä hymyllä — halveksinnan merkki, joka käsitetään kaikkina aikoina ja kaikissa maissa.

Magua huomasi tuon ylenkatseellisen ilmeen, nosti kätensä, pui nyrkkiä vangille, niin että hänen tärisevän kalvoimensa renkaaseen kiinnitetyt keveät hopeahelyt kilisivät, ja huusi kostonjanoa kiehuen englanniksi: "Mohikaani, sinä kuolet!"

"Parantavat vedet eivät enää koskaan herätä surmatuita huroneja eloon", vastasi Unkas delavarien sointuvalla kielellä; "kohiseva virta huuhtelee heidän luitansa; heidän miehensä ovat akkoja; heidän naisensa tarhapöllöjä. Menkää! Kutsukaa kasaan huronikoirat, jotta he saavat nähdä soturin! Sieraimeni kärsivät; ne haistavat pelkurin verta."

Viimeinen viittaus iski syvään, ja loukkaus kirveli. Monet huronit ymmärsivät vangin käyttämää vierasta kieltä, ja niihin kuului Maguakin. Tämä ovela villi huomasi etunsa ja käytti sitä viipymättä. Heittäen kevyen nahkanutun hartioiltaan ojensi hän käsivartensa ja alkoi syytää vaarallista ja viekasta kaunopuhetulvaansa. Vaikka hänen vaikutusvaltaansa heimon keskuudessa olivatkin horjuttaneet hänen tilapäinen ja vastustamaton heikkoutensa sekä hänen aikaisemmin tapahtunut kansansa hylkääminen, ei hänen rohkeuttaan ja hänen puhujamainettaan sentään käynyt kieltäminen. Hän ei puhunut koskaan ilman kuulijoita ja harvoin oli hän kääntämättä niitä oman mielipiteensä puolelle. Tässä tilaisuudessa kiihoitti hänen luontaisia kykyjään vielä hänen kostonjanonsa.

Hän kertoi uudelleen Glennin saareen tehdyn hyökkäyksen vaiheet, toveriensa kuoleman ja heidän pelätyimpien vihollistensa paon. Sitten hän kuvaili sen vuoren luontoa ja asemaa, minne hän oli vienyt heidän käsiinsä joutuneet vangit. Omista aikeistaan neitejä kohtaan ja rauenneesta kidutusyrityksestään hän ei maininnut sanaakaan, vaan hyppäsi nopeasti "Pitkän Pyssyn" yllätykseen ja sen tuhoisaan päättymiseen. Siinä hän pysähtyi ja katsahti ympärilleen ikäänkuin muka vainajia kunnioittaakseen, mutta itse asiassa pannakseen merkille kertomuksensa alun tekemän vaikutuksen. Tavallisuuden mukaan oli jokainen silmä naulattuna hänen kasvoihinsa, ja jokainen tumma haamu näytti hengittävältä patsaalta, niin hievahtamaton oli kaikkien asento ja niin kiihkeä kaikkien tarkkaavaisuus.

Silloin Magua alensi äänensä, joka oli tähän asti ollut kirkas, väkevä ja korkea, ja alkoi puhua kaatuneiden ansioista. Ei ainoakaan ominaisuus, jonka saattoi otaksua herättävän intiaanin myötätuntoa, jäänyt häneltä huomaamatta. Yhden ei tietty milloinkaan lähteneen saaliitta metsälle, toinen taas oli ollut väsymätön seuraamaan vihollisten jälkiä. Tämä oli ollut urhoollinen, tuo taas jalomielinen. Lyhyesti: hän hoiteli sillä tavalla viittailujaan, että hän niin harvoista suvuista syntyneessä heimossa saattoi aina toivoa osuvansa kieleen, joka värähti milloin minkin soturin rinnassa.

"Ovatko minun nuorten miesteni luut huronien hautauspaikassa?" päätti hän. "Te tiedätte, ettei niin ole asian laita. Heidän henkensä ovat lentäneet kohti laskevaa aurinkoa ja ovat jo kulkemassa yli suurten vesien tullakseen autuaille metsästysmaille. Mutta he lähtivät ilman ruokaa, ilman pyssyjä tai puukkoja, ilman nahkakenkiä, yhtä alastomina ja köyhinä kuin he olivat syntyessään. Onko niin oleva? Täytyykö heidän sielujensa astua vanhurskaiden maahan nälkäisten irokeesien tai pelkurimaisten delavarien tavoin, vai saavatko he tavata ystäviään aseet käsissä ja täysissä pukeissa. Mitä luulevatkaan isämme wyandotien heimoista tulleen? He katsovat varmaankin lapsiaan mustalla silmällä ja sanovat: Menkää! Joku chippewa on tullut tänne huronien nimen varjossa. Veljet, me emme saa unohtaa vainajia, sillä punanahka ei milloinkaan lakkaa muistamasta. Me sälytämme tämän mohikaanin selkään niin paljon tavaraa, että hän horjuu meidän antimiemme painosta, ja lähetämme hänet nuorten miestemme jälkeen. He huutavat meitä apuun, vaikkeivät meidän korvamme ole auki, ja he sanovat: Älkää unohtako meitä! Kun he näkevät tämän mohikaanin hengen ponnistelevan heidän perässään taakkoineen, saavat he tietää, millainen oli meidän mielemme. Ja sitten he astuvat autuuteen, ja meidän lapsemme tulevat sanomaan: 'Niin tekivät isämme ystävilleen, meidän täytyy tehdä heille samoin.' Mitä on Englannin mies? Me olemme monta kaataneet, mutta maa on yhä kalpea. Tahran huronin nimestä peittää vain veri, joka tulee intiaanin suonista. Tämän delavarin on siis kuoltava."

Moisen puheen vaikutuksesta saattoi tuskin erehtyä, kun ottaa huomioon, että se lausuttiin huroniesiintyjän ytimekkäällä kielellä ja ilmehikkäällä tavalla. Magua oli niin taitavasti yhdistänyt kuulijainsa luonnollisen myötätunnon heidän uskonnollisiin taikaluuloihinsa, että heidän mielensä, joita tapa oli jo ennakolta opettanut uhraamaan vihollisen maanmiestensä haamuille, kadotti pienimmänkin ihmisyyden jätteen kostonjanon huumauksessa. Muuan hurjan ja julman näköinen soturi oli etenkin herättänyt huomiota sillä tarkkaavaisuudella, jolla hän oli kuunnellut puhujan sanoja. Hänen ilmeensä oli vaihdellut jokaisen uuden tunteen mukaan kunnes se jäi osoittamaan vain kuolettavaa vihaa. Maguan herettyä puhumasta nousi hän ylös ja päästi helvetillisen ulvahduksen, ja samassa näkyi hänen kiilloitettu pieni kirveensä välkkyvän soihdun valossa, hänen heiluttaessaan sitä päänsä päällä. Liike ja huuto seurasivat toisiaan liian nopeasti, jotta siinä sanat olisivat kerinneet estämään hänen veristä aikomustaan. Oli kuin olisi kirkas valonvälähdys ammahtanut hänen kädestään, ja siihen samassa silmänräpäyksessä osunut musta, voimakas viiva. Edellinen oli lentävä kirves ja jälkimmäinen Maguan käsi, jolla tämä ehätti muuttamaan sen suuntaa. Päällikön kerkeä ja varma ele ei ollut kokonaan hyödytön. Terävä ase leikkasi poikki sotasulan Unkasin hiustupsusta ja suhahti läpi majan hataran seinän kuin olisi sen lingonnut jokin kauhistava heittokoje.

Duncan näki uhkaavan liikkeen ja hypähti jaloilleen, sydämensä kohahtaessa kurkkuun, mutta kuitenkin uhkuessa mitä jalointa päättäväisyyttä käydä ystävän avuksi. Vilkaisu riitti hänelle kertomaan heiton epäonnistuneen, ja kauhistus muuttui ihailuksi. Unkas seisoi alallaan liikkumattomana, katsoen vihollistaan silmiin sen näköisenä, kuin eivät mitkään mielenliikutukset häneen pystyisi. Marmori ei olisi voinut olla kylmempi, tyynempi tai lujempi kuin ne kasvot, joiden ylpeällä ilmeellä hän uhmaili tätä äkillistä kostonhimoista hyökkäystä. Sitten hän hymyili, ikäänkuin surkutellen taidon puutetta, joka oli osoittautunut hänelle niin onnekkaaksi, ja mumisi muutamia halveksivia sanoja omalla kielellään.

"Ei!" virkkoi Magua saatuaan selville, ettei vanki ollut vahingoittunut. "Auringon pitää valaista hänen häpeäänsä, naisten pitää nähdä hänen lihansa värisevän, tai muutoin on kostomme vain lasten leikkiä. Menkää! Viekää hänet sellaiseen paikkaan, missä on hiljaista; me saamme nähdä, voiko delavari nukkua yöllä ja kuolla aamulla."

Nuoret miehet, joiden tehtävänä oli vangin vartioiminen, kietaisivat heti kasvissäienuoransa hänen ranteisiinsa ja johtivat hänet ulos majasta, syvän ja tuhoaennustavan hiljaisuuden vallitessa. Unkasin ehdittyä oviaukolle tuntui hänen luja käyntinsä alkavan epäröidä. Siinä hän kääntyikin ympäri, ja hänen silmäillessään lakaisten ja ylpeästi vihollistensa kehää keksi Duncan katseen, jonka ilmeen hän ilokseen saattoi selittää siten, ettei nuori soturi ollut vielä kaikkea toivoa kadottanut.

Magua oli tyytyväinen menestykseensä tai oli hän liian ankarasti omain salaisten tuumiensa vallassa jatkaakseen tiedustelujaan. Viittaansa pudistaen ja poimutellen sen rinnalleen lähti hänkin paikalta ryhtymättä sen pitempiin puheisiin asiasta, joka ehkä olisi voinut käydä tuhoisaksi aivan hänen vieressään istuvalle henkilölle, huolimatta kiihtyvästä vihastaan, luontaisesta rohkeudestaan ja levottomuudestaan Unkasin suhteen tunsi Heyward suurta huojennusta niin vaarallisen ja niin ovelan vihollisen poistumisesta. Puheen herättämä kiihtymys talttui vähitellen. Soturit istuutuivat jälleen paikoilleen ja savupilvet täyttivät jälleen majan. Lähes puoleen tuntiin ei vaihdettu sanaakaan ja tuskin luotiin edes katsettakaan sivulle, vakava ja mietteliäs äänettömyys kun tavallisesti seurasi jokaista kiihkeätä ja melskeistä kohtausta näiden olentojen keskuudessa, jotka olivat niin rajuja ja kuitenkin samalla niin hillittyjä.

Kun se päällikkö, joka oli pyytänyt Duncanin apua, oli lopettanut piipullisensa, teki hän vihdoinkin totta aiotusta lähdöstään. Sormen viittaus oli merkki otaksutulle lääkemiehelle, että tämän piti seurata perässä; ja savupilven läpi kuljettuaan oli Duncan useammasta kuin yhdestä syystä iloinen saadessaan jälleen hengittää viileän ja virkistävän kesäillan puhdasta ilmaa.

Kulkematta majojen välitse, joissa Heyward oli jo toimittanut tuloksetonta etsintäänsä, kääntyi hänen oppaansa sivulle ja astui suoraan erään läheisen vuoren juurta kohti, joka kohosi aivan tilapäisen kylän takana. Tiheä viidakko ympäröi vuorta, niin että oli pakko käydä ahdasta, kiemurtelevaa polkua. Pojat olivat alkaneet uudelleen leikkiä kentällä. He esittivät parhaillaan jonkinlaista ajoa paalulle. Saadakseen telmeensä lähenemään mahdollisimman paljon todellisuutta oli rohkein heidän joukostaan pistänyt pari kekälettä niihin muutamiin risukasoihin, jotka olivat tähän asti jääneet palamatta. Erään tällaisen nuotion loimotus valaisi päällikön ja Duncanin tietä ja lisäsi yhä kolkon maiseman kaameutta. Vähän matkan päässä eräästä alastomasta kalliosta ja suoraan sitä vastapäätä astuivat he nurmikkoaholle, jonka poikki he aikoivat kulkea. Juuri silloin lisättiin uusia risuja nuotioon, ja voimakas valo tunkihe tähän kaukaiseenkin paikkaan asti. lankesi vuoren valkealle rinteelle ja heijastui siitä alas erääseen mustaan, salaperäiseen olentoon, joka yht'äkkiä kohosi heidän tielleen.

Intiaani pysähtyi, ikäänkuin epätietoisena, kulkeako eteenpäin, ja päästi kumppaninsa sivulleen. Suuri musta möhkäle, joka ensi näkemältä näytti pysyvän paikoillaan, alkoi nyt liikehtiä tavalla, joka oli Duncanille kokonaan käsittämätön. Jälleen leimahti tuli ja sen bohde lankesi selvemmin outoon olentoon. Silloin Duncankin tunsi sen karhuksi sen alituisesta sivuttaisesta huojumisesta, joka piti sen yläruumiin herkeämättömässä liikkeessä, samalla kun eläin itse näytti istuvan. Vaikka se murisikin kovaa ja äkeästi ja vaikka sen hehkuvat silmät joskus näkyivät, ei se osoittanut muita vihollisuuden merkkejä. Huroni ainakin näytti olevan varma siitä, että tämän kummallisen häiritsijän tarkoitukset olivat rauhallisia, sillä katseltuaan sitä hetkisen tarkkaavasti, jatkoi hän levollisena matkaansa.

Duncan, joka tiesi intiaanien usein kesyttävän karhua, seurasi kumppaninsa esimerkkiä, uskoen heimon suosikin ravintoa etsiessään osuneen viidakkoon. He pääsivätkin sen ohi ilman enempiä seikkailuja. Vaikka hänen olikin pakko melkein hipaista hirviötä, kulki nyt huroni, joka ensin oli niin varovaisesti koettanut päästä tuosta omituisesta olennosta selville, rauhallisesti eteenpäin, tuhlaamatta hetkeäkään enempiin tutkimuksiin, mutta Heyward ei voinut olla katsomatta taakseen tullakseen vakuutetuksi, ettei hyökkäystä ollut pelättävissä siltä taholta. Hänen levottomuuttaan ei suinkaan vähentänyt se seikka, että hän huomasi pedon kupsivan pitkin polkua heidän perässään. Hän olisi halunnut mainita asiasta, mutta samassa työnsi intiaani erään kaarnaoven syrjään ja astui vuoren uumeniin johtavaan luolaan.

Aikoen käyttää hyväkseen niin oivallista pelastumistilaisuutta astui Duncan hänen jäljessään luolaan ja veti ilomielin kepeätä ovea kiinni, kun hän samassa tunsikin pedon kiskaisevan sen hänen kädestään, pörröisen ruhon siinä tuokiossa pimittäessä myös aukon. Heidän edessään oli nyt suora, pitkä, kallionkuilun pohjassa kulkeva käytävä, mistä oli mahdoton peräytyä eläintä kohtaamatta. Taipuen sentähden välttämättömyyteen astui nuori mies eteenpäin, pysytellen niin lähellä opastaan kuin suinkin. Karhu mörisi usein hänen kintereillään ja kerran, pari se nosti suunnattomat käpälänsä hänen hartioilleen, ikäänkuin aikoen estää häntä tunkeutumasta syvemmälle luolaan.

Kuinka kauan Heywardin hermot olisivat kestäneet tätä kummallista asemaa, sitä olisi ollut vaikeata ratkaista, mutta onneksi hän pääsi pian pulasta. Valonpilkettä oli koko ajan näkynyt heidän edessään, ja nyt he saapuivat paikalle, mistä se oli lähtenyt.

Kallion avara ontelo oli karkeasti sommiteltu vastaamaan useampia eri huoneita. Eri osastot oli yksinkertaisesti, mutta kätevästi kyhätty kivistä, oksista ja puunkuoresta. Kattoon kaiverretut aukot päästivät valoa sisään päivisin, ja yöllä tekivät nuotiot ja soihdut auringon virkaa. Tänne olivat huronit keränneet enimmät arvoesineensä, etenkin ne, jotka erikoisesti olivat heimon yhteisomaisuutta, ja tänne oli myöskin tuotu, kuten nyt kävi selville, sairas vaimo, koska jonkin yliluonnollisen voiman häntä luultiin vaivaavan ja koska uskottiin häntä riivaavan hengen pystyvän tekemään hyökkäyksiään heikommin kiviseinien kuin majojen lehväpäällystysten läpi. Huone, johon Duncan ja hänen oppaansa ensiksi astuivat, olikin kokonaan luovutettu hänen käytettäväkseen. Jälkimmäinen läheni hänen vuodettaan, jonka ympärillä oli parvi naisia, ja niiden keskellä huomasi Heyward hämmästyksekseen myös kaivatun ystävänsä Davidin.

Yksi ainoa silmäys riitti näyttämään luulotellulle lääkärille, että potilaan parantaminen kävi paljon yli hänen kykyjensä. Hän virui jonkinlaisessa halvauksen tilassa, välinpitämättömänä kaikesta, mitä hänen edessään hyöri ja hääri, ja onneksi myöskin tuntematta kipuja. Heyward ei suinkaan ollut pahoillaan siitä, että hänen silmänkääntäjätemppunsa tulisivat kohdistumaan olentoon, joka oli jo liian heikko välittääkseen sen enempää niiden onnistumisesta kuin niiden raukenemisestakaan. Kepeät omantunnontuskat, joita aiottu petos oli hänessä herättänyt, tyyntyivät heti, ja hän alkoi koota ajatuksiaan voidakseen näytellä osaansa kaikella kunnialla, kun hän huomasikin, että ennen hänen taitonsa sovelluttamista aiottiin koetella sävelten voimaa.

Gamut, joka oli tulijain astuessa sisään jo seisonut valmiina vuodattamaan sielunsa lauluun, veti hetken odotettuaan inahduksen pillistään ja aloitti ylistysvirren, joka olisi saanut aikaan ihmeitä, jos usko sen voimaan olisi mitään auttanut. Hänen annettiin suorittaa toimensa loppuun, intiaanit kun kunnioittivat hänen luuloteltua heikkomielisyyttään ja Duncan kun oli viivykistä liian iloissaan häiritäkseen veisaajaa vähimmälläkään tavalla. Kun hänen sävelensä viimeinen vaimeneva vetäisy saapui Heywardin korviin, hypähti hän säikähdyksestä sivulle, kuullessaan sitä takanaan toistavan puoliksi inhimillisen, puoliksi haudantakaisen äänen. Vilkaistuaan ympärilleen hän näki pörröisen pedon istuvan koholla luolan pimeässä nurkassa, missä se yhä herkeämättä karhun levottomaan tapaan heilutteli ruumistaan ja toisti jonkinlaista matalaa mörinää tuhisten säveltä — vaikkakin ilman sanoja — joka oli hiukan samantapainen kuin Davidin laulama.

Moisen kummallisen kaiun vaikutusta Davidiin saattaa paremmin kuvitella kuin sanoin esittää. Hänen silmänsä avartuivat, ikäänkuin epäilisi hän niiden näkövoimaa, ja hänen äänensä mykistyi heti rajattomasta hämmästyksestä. Syvästi harkittu suunnitelma, miten hän ilmoittaisi Heywardille erään tärkeän asian, katosi hänen mielestään liikutuksen takia, joka läheni suuresti pelkoa, mutta jota oli pakko sentään pitää ihailuna. Tämän kiihtymyksensä valtaamana hän huusi kovaa: "Hän odottaa teitä ja on lähellä", sekä syöksyi sitten oikopäätä ulos luolasta.