Read synchronized with  English  French  German  Russian 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Vaikka vainkin riistan vaatii etu ajon, kiistan; vaikka nuoli singahtaapi, kun jo hirvi kauas saapi; kenen, missä, milloin huoli, ritahan jos kettu kuoli?

Järven Neito.

Vain harvoin lähettävät alkuasukkaat varovaisempien valkeaihoisten tavoin aseistettuja miehiä vartioimaan leiriänsä. Saaden tarkan tiedon vaaran lähenemisestä sen vielä ollessa kaukana oleilee intiaani tavallisesti kaikessa rauhassa, turvautuen perinpohjin tuntemiinsa metsän merkkeihin ja niihin pitkiin, hankaloihin polkuihin, mitkä erottavat hänet niistä, joita hänen on enin syytä pelätä. Mutta vihollinen, jonka erikoisen suotuisain asianhaarain vallitessa on onnistunut pettää vakoilijain valppaus, tapaa harvoin vahtisotureja lähempänä kotoa hälytystä nostamassa. Tämän yleisen tavan lisäksi tajuavat Ranskalle ystävälliset heimot liiankin hyvin äskettäin isketyn iskun merkityksen pelätäkseen mitään äkillistä vaaraa Britannian kruunulle uskollisten vihamielisten kansojen puolelta. Kun siis Duncan ja David ilmestyivät lasten keskeen, jotka leikkivät edellä kerrottuun tapaan, ei heidän lähenemisensä ollut herättänyt pienintäkään ennakkohälytystä. Mutta heti kun heidät huomattiin, kohotti koko lapsilauma kuin yhteisestä sopimuksesta kimakan varoitushuudon ja vajosi sitten kuin noiduttuna tulijain näkyvistä. Ryömiväin poikain alastomat, keltaisenruskeat ruumiit sulivat tänä myöhäisenä hetkenä niin täydellisesti kuivuneeseen ruohoon, että ensi alussa tuntui kuin olisi maa heidät tosiaankin niellyt; mutta kun hämmästys salli Duncanin kiinnittää katseensa tarkkaavammin kentälle, näki hän joka puolella mustia, pälyileviä, pyöriviä silmiä.

Nuori sotilas ei tästä yllättävästä alkutarkastuksesta saanut suinkaan rohkaisua kestämään sitä tutkistelua, joka epäilemättä oli tuleva hänen osakseen kokeneempien miesten puolelta, ja kerran hän olikin jo vähällä kääntyä takaisin. Oli kuitenkin jo liian myöhäistä näyttää epäröivältä. Lasten huuto oli houkutellut kymmenisen soturia lähimmän majan ovelle, missä he seisoivat mustana, villinä ryhmänä, vakavasti odotellen heidän joukkoonsa niin odottamatta ilmestyneiden miesten tuloa.

David, joka oli johonkin määrin perehtynyt kylän oloihin, astui edellä juuri siihen majaan niin varmana, etteivät pienet esteet olisi ilmeisesti häntä lainkaan häirinneet. Se oli kylän arvokkain rakennus, niin karkeasti kuin se olikin kyhätty tuohesta ja puunoksista, koska se oli kota, missä heimo piti neuvottelujaan ja julkisia kokouksiaan tilapäisesti englantilaisten maakuntain rajoilla oleskellessaan. Duncanista tuntui vaikealta näyttää tarpeellisen huolettomalta kulkiessaan aivan sen kynnykselle kerääntyneiden mustien, voimakkaiden villien ohi, mutta tietoisena siitä, että hänen henkensä riippui hänen kylmäverisyydestään, luotti hän toverinsa varovaisuuteen ja seurasi hänen kintereillään, koettaen matkalla koota ajatuksiaan kaikkien mahdollisten tilaisuuksien varalle. Hänen verensä oli jähmettyä kauhusta, kun hän huomasi olevansa niin lähellä julmia, armottomia vihollisiaan, mutta hän kykeni sentään niin paljon hillitsemään tunteitaan, että sai astutuksi keskelle majaa ulkonaisesti ilmaisematta pienintäkään heikkoutta. Levollisen Gamutin esimerkkiä seuraten hän kahmaisi kimpun hyvänhajuisia lehviä hökkelin erään nurkan täyttävästä kasasta ja istuutui äänettömänä.

Tuntemattoman tulijan kuljettua heidän ohitseen peräytyivät tarkkaavaiset soturit ovelta, asettuivat kehäksi hänen ympärilleen ja näyttivät kärsivällisesti odottavan hetkeä, jolloin muukalaisen arvokkuus salli hänen puhua. Suurin osa seisoi veltoissa, huolettomissa asennoissa nojallaan hataraa rakennusta tukevia pylväitä vasten, kun taas kolme, neljä vanhinta ja etevintä päällikköä istuutui maahan hieman edemmäs.

Loimuava tulisoihtu paloi majassa ja heitti punaista hohdettaan kasvoista kasvoihin, miehestä mieheen, huojuen sinne tänne viiman painamana. Duncan käytti sen valoa lukeakseen isäntiensä piirteistä vastaanottonsa mahdollisen luonteen. Mutta hänen terävänäköisyytensä auttoi häntä vähän tämän kansan kylmänlevollista teeskentelytaitoa vastaan. Etualalla istuvat päälliköt loivat tuskin katsettakaan hänen puoleensa, tuijottaen vain maahan sen näköisinä kuin olisivat muka tunteet kunnioitusta, vaikka ilmettä saattoi yhtä hyvin selittää epäluuloksi. Varjoon jättäytyneet miehet olivat hieman avonaisempia. Duncan huomasi pian heidän tutkivat, vaikka salaiset silmäyksensä, jotka tosiaankin tarkastelivat hänen ruumiinsa ja pukunsa tuuma tuumalta, jättämättä ainoatakaan kasvojen värähdystä, ainoatakaan elettä, ainoatakaan maalauksen viivaa tai edes ainoatakaan vaatekappaletta näkemättä ja selittämättä.

Vihdoin astui eräs soturi, jonka tukkaan oli jo alkanut ilmaantua harmaita pälviä, mutta jonka jäntevät jäsenet ja luja astunta todistivat hänellä vielä olevan kykyä täyden miehen tehtäviä suorittamaan, varjoisasta sopesta, minne hän oli luultavasti asettunut saadakseen itse näkymättömänä tehdä huomioitaan, ja ryhtyi puhumaan. Hän käytti wyandotien eli huronien[12] kieltä, eikä Heyward siis ymmärtänyt hänen sanojaan, vaikka ne tuntuivatkin niitä säestävistä eleistä päättäen ilmaisevan pikemmin ystävällisyyttä kuin vihaa. Duncan pudisti päätään ja osoitti viittauksin, ettei kyennyt vastaamaan.

"Eikö kukaan veljistäni puhu ranskaa tai englantia?" kysyi hän edellisellä kielellä antaessaan katseensa siirtyä kasvoista kasvoihin toivoen näkevänsä myöntävän nyökkäyksen.

Mutta vaikka useampikin oli käännähtänyt tavoittaakseen hänen sanojensa ajatuksen, ei kukaan vastannut.

"Minun olisi surullista uskoa", jatkoi Duncan, puhuen hitaasti ja käyttäen yksinkertaisinta ranskaa mitä osasi, "ettei kukaan tämän viisaan ja urhoollisen kansan jäsenistä ymmärrä kieltä, jota 'Suuri Hallitsija' käyttää lapsilleen puhuessaan. Hänen sydämensä tulisi raskaaksi, jos hänen täytyisi huomata, että hänen punaiset soturinsa kunnioittaisivat häntä niin vähän!"

Seurasi pitkä ja juhlallinen äänettömyys, jonka kestäessä ei jäsenenkään värähdys eikä silmänkään liikahdus ilmaissut huomautuksen tekemää vaikutusta. Duncan, joka tiesi äänettömyyden hyveeksi isäntiensä keskuudessa, oli mielissään tästä tavasta, koska hän siten sai aikaa järjestää ajatuksensa. Vihdoin sama soturi, joka oli ennenkin häntä puhutellut, vastasi Kanadan murteellaan terävästi kysyen:

"Kun Suuri Isämme puhuu kansalleen, tapahtuuko se huronin kielellä?"

"Hän ei tunne eroa lastensa välillä, olkoon heidän nahkansa väri sitten punainen, musta tai valkoinen", selitti Duncan vältellen, "vaikka hän pitääkin eniten urhoollisista huroneistaan."

"Miten hän aikoo puhua", kysyi ovela päällikkö, "kun juoksijat lukevat hänelle päänahat, jotka viisi yötä sitten kasvoivat Englannin miesten päälaella?"

"He olivat hänen vihollisiaan", virkkoi Duncan tahtomattaankin väristen, "ja hän on varmaankin sanova: 'hyvä on, huronini ovat erinomaisen urhoollisia.'"

"Kanadalainen isämme ei ajattele niin. Katsomatta eteenpäin intiaanejaan palkitakseen on hän kääntänyt silmänsä taaksepäin. Hän näkee kuolleet Englannin miehet, mutta ei huroneja. Mitä se merkitsee?"

"Hänenlaisellaan suurella päälliköllä on enemmän ajatuksia kuin kieliä. Hän katsahtaa taakseen nähdäkseen, ettei vihollisia kulje hänen jäljissään."

"Surmatun soturin vene ei kulje enää Horikanin aalloilla", vastasi villi synkästi. "Hänen korvansa ovat avoinna delavareille, jotka eivät ole ystäviämme, ja he täyttävät ne valheilla."

"Se ei ole mahdollista. Katsokaa: hän on käskenyt minua, joka olen parantamisen taitoa tunteva mies, menemään hänen lastensa, punaisten huronien luo, jotka asuvat suurten järvien rannoilla, kysymään, onko heistä kukaan sairas!"

Uusi äänettömyys seurasi tätä Duncanin toimen ilmoitusta. Jokainen silmä tähysteli häntä yht'aikaa ikäänkuin tutkiakseen selityksen vilpittömyyttä tai valheellisuutta niin terävästi ja läpitunkevasti, että tarkastelun esine ei voinut olla vapisematta sen tulosta ajatellessaan. Hänet vapautti kuitenkin pulasta äskeinen puhuja.

"Maalaavatko Kanadan viisaat miehet nahkansa?" jatkoi huroni kylmästi. "Me olemme kuulleet heidän ylpeilevän siitä, että heidän naamansa ovat kalpeat."

"Kun intiaanipäällikkö tulee valkoisten isiensä joukkoon", vastasi Duncan hyvin varmasti, "heittää hän yltään puhvelinnahkaiset vaatteensa pukeutuakseen hänelle tarjottuun paitaan. Veljeni ovat antaneet minulle värejä, ja minä olen niitä käyttänyt."

Matala suosionhyminä ilmoitti, että heimolle lausuttu kohteliaisuus oli löytänyt otollisen maaperän. vanhempi päällikkö viittasi hyväksyvästi, ja hänelle vastasivat useimmat hänen toverinsa ojentamalla kätensä eteenpäin ja päästämällä lyhyen ihastuksenhuudon. Duncan alkoi hengittää vapaammin, uskoen pahimman tutkistelun nyt kestetyksi, ja kun hän oli ennakolta valmistanut mutkattoman, todennäköisen jutun tukemaan luuloteltua ammattiansa, kasvoivat hänen toiveensa lopullisesta menestyksestä.

Lyhyen äänettömyyden jälkeen, ikäänkuin järjestääkseen ajatuksiaan ja vastatakseen sopivasti heidän vieraansa juuri tekemään ilmoitukseen, nousi eräs toinen soturi ja valmistautui puhumaan. Mutta juuri kun hän oli avaamaisillaan suunsa, kuului matala, mutta kammottava huuto metsästä, ja sitä seurasi heti voimakas, kimeä ulvonta, jota yhä jatkui, kunnes se tuntui suden hellittämättömältä, valittavimmalta ulinalta. Tämä äkillinen, hirvittävä keskeytys sai Duncanin kavahtamaan istualtaan, hän kun ei enää kyennyt ajattelemaan muuta kuin kaamean kirkunan vaikutusta.

Samassa riensivät kaikki soturit yhtenä joukkona majasta, ja ilma oli täynnä voimakkaita huutoja, jotka melkein tukahduttivat yhä metsän lehväkatoksista kaikuvan peloittavan ulvonnan. Kykenemättä enää itseään hillitsemään jätti nuorukainen paikkansa ja seisoi pian keskellä sekasortoista joukkoa, johon oli sulloutunut melkein kaikki, mitä leirin rajojen sisällä oli kynnelle kykenevää. Miehet, vaimot ja lapset, vanhukset, raajarikot, voimakkaat ja vireät, kaikki olivat jalkeilla; muutamat huusivat hurjasti, toiset paukuttivat käsiään ikäänkuin mielettömän riemun vallassa ja kaikki ilmaisivat villiä iloaan jostakin odottamattomasta tapauksesta. Vaikka häntä meteli alussa huumasikin, kykeni Heyward pian keksimään siihen selityksen ennen pitkää seuraavasta näytelmästä.

Taivaalla oli vielä tarpeeksi valoa näyttämään puunlatvojen väliin syntyneet kirkkaammat aukot, joiden kautta eri polut lähtivät kylän raivatulta alueelta painumaan salojen syvyyksiin. Erään sellaisen aukon kohdalla työntyi rivi sotureja metsästä ja läheni hitaasti asuntoja. Etumaisena kulkeva kantoi lyhyttä riukua, johon oli ripustettu, kuten myöhemmin kävi selville, useita ihmisen päänahkoja. Duncanin kuulemat säikähdyttävät huudot olivat noita valkeaihoisten varsin kuvaavasti nimittämiä "kuolonkirkaisuja", ja jokaisella huudon toistamisella oli tarkoituksena ilmoittaa heimolle yhden vihollisen surma. Näin pitkälle johti Heywardin kokemus häntä selityksen etsinnässä. Kun hän nyt tiesi keskeytyksen johtuneen onnellisen partiojoukkueen odottamattomasta paluusta, hävisivät kaikki epämiellyttävät tunteet siihen sisäisen tyytyväisyyden tajuntaan, että tämä tapaus oli hankkinut hänelle varsin tervetullutta huojennusta ja työntänyt hänet taka-alalle yleisestä huomiosta.

Ennätettyään muutamien satojen jalkojen päähän majoista pysähtyivät saapuvat soturit. Heidän valittava ja kauhistava ulvontansa, jonka oli määrä samalla kertaa kuvata surmattujen kuolonkiljahduksia ja voittajain riemua, oli nyt kokonaan tauonnut. Eräs heistä huusi ääneensä sanoja, mitkä eivät suinkaan olleet kauhistavia, vaikka eivät myöskään sen tajuttavampia niille, joiden korville ne olivat tarkoitetut, kuin heidän ilmeikäs ulvontansakaan. Olisi vaikeata antaa edes jonkinlaistakaan käsitystä siitä hurjasta innostuksesta, jolla täten ilmoitetut uutiset otettiin vastaan. Koko leiristä sukeutui käden käänteessä mitä melskeisimmän touhun ja vilinän näyttämö. Soturit vetivät puukkonsa ja järjestyivät niitä heilutellen kahteen riviin, jotka muodostivat kujan partiojoukkueesta majoihin asti. Naiset kävivät käsiksi nuijiin, kirveisiin tai mihin muuhun hyökkäysaseeseen tahansa, mikä ensiksi osui heidän saatavilleen, ja syöksyivät kiihkoissaan suorittamaan osaansa siinä julmassa leikissä, joka nyt läheni. Lapsetkaan eivät halunneet olla pelkkinä katselijoina, vaan pienet pojatkin, jotka tuskin kykenivät surmaesineitä liikuttamaan, väänsivät tapparat isiensä vyöltä ja työntyivät riveihin, taitavasti jäljitellen vanhempiensa villejä eleitä.

Valtavia risukasoja kyhjötti siellä täällä kentällä, ja muuan toimellinen akka sytytteli niitä yhden toisensa jälkeen valaisemaan tulevaa näytelmää. Kun liekki loimahti ilmaan, voitti sen hohde laskevan päivän valon ja sai esineet näyttämään samalla kertaa sekä selvemmiltä että kaameammilta. Koko kenttä muodosti voimakkaan taulun, jonka puitteina olivat tummat, korkeat honkarivit. Äsken saapuneet soturit olivat taulun kaukaisimpina henkilöinä. Hiukan heistä eteenpäin seisoi kaksi miestä, jotka oli nähtävästi valittu muiden joukosta toimimaan päänäyttelijöinä tulevassa kohtauksessa. Valo ei ollut kylliksi voimakas saadakseen heidän piirteensä esiintymään selvinä, vaikka helposti huomasikin aivan erilaisten tunteiden heitä kumpaakin vallitsevan. Toisen seisoessa suorana ja lujana, valmiina kestämään kohtalonsa sankarin tavoin, oli toinen laskenut päänsä riipuksiin ikäänkuin kauhun lyömänä tai häpeän masentamana. Uljas Duncan tunsi voimakasta ihailua ja sääliä edellistä kohtaan, vaikka hänellä ei ollutkaan vähintäkään tilaisuutta osoittaa jalomielisiä ajatuksiaan. Hän tarkkasi kuitenkin miehen pienimpiäkin liikkeitä innokkain silmin, ja seuratessaan katseillaan hänen ihmeellisen sopusuhtaisen ja jäntevän ruumiinsa kauniita ääriviivoja hän koetti vakuuttautua siitä, että jos vain tarmo sellaisen päättäväisyyden avustamana voi viedä miehen vahingoitta niin ankaran koetuksen läpi, saattoi tuo nuori vanki hänen edessään toivoa suoriutuvansa menestyksellä siitä uhkaavasta kujanjuoksusta, joka häntä odotti. Huomaamatta hilautui nuori mies lähemmäksi huronien mustia rivejä ja osasi tuskin hengittää, niin jännittyneenä hän seurasi näytelmän kulkua. Samalla kajahti merkkihuuto, ja sitä ennen vallinneen hetkellisen rauhan keskeytti uusi kirkuva ulvontapuuska, joka oli edellisiä paljoa voimakkaampi. Masentuneempi uhreista pysyi yhä liikkumattomana paikallaan, mutta toinen hypähti huudon kuultuaan juoksuun ketteränä ja nopeana kuin hirvi. Ryntäämättä vihamielisten rivien välitse, kuten oli odotettu, hän oli kyllä juoksemaisillaan vaaralliseen kujaan, mutta ennen kuin hänelle oli ennätetty antaa ainoatakaan iskua, hän äkkiä käännähtikin ympäri, loikkasi erään lapsiparven päitten ylitse ja pääsi niin peloittavan rintaman ulommaiselle, turvallisemmalle puolelle. Tähän temppuun vastasivat sadat äänet julmin sadatteluin, ja koko kiihoittunut joukko hajosi järjestyksestään ja syöksähti pitkin kenttää mitä hurjimmassa sekasorrossa.

Kymmenkunta loimuavaa risukasaa loi nyt kaameata valoaan kentälle, joka oli kuin mikäkin saastainen kummitustanner, mihin ilkeät paholaiset olivat tulleet suorittamaan jumalattomia menojaan. Taustalle jääneet ihmiset olivat kuin yliluonnollisia olentoja, jotka lehahtivat ohi silmän ja halkoivat ilmaa mielettömin ja käsittämättömin liikkein, kun taas lähempänä valoa riehuvain villit intohimot kuvastuivat peloittavan selvästi heidän kiihtyneitten kasvojensa salamoista.

On helposti ymmärrettävissä, ettei pakolaiselle suotu hetkenkään hengähdysaikaa sellaisen verenhimoisen vihollisjoukon keskellä. Yhden ainoan silmänräpäyksen kestäessä näytti aivan siltä kuin pääsisi hän metsään, mutta hänen vangitsijainsa koko parvi syöksyi hänen edelleen ja ajoi hänet takaisin armottomien vainoojain sekaan. Hätyytetyn hirven tavoin hän kääntyi ympäri, ammahti nuolen nopeudella kiemurtelevan liekkipilarin läpi, sivuutti koko joukkion vahingoittumatta ja ilmestyi näkyviin kentän vastakkaisella laidalla. Mutta sielläkin ehättivät muutamat vanhemmat ja ovelammat huronit häntä vastaan ja pakottivat hänet takaisin. Jälleen hän syöksähti pahimpaan tungokseen ikäänkuin etsien turvaa sen vilinästä, ja sitten seurasi hetkiä, joiden kestäessä Duncan luuli tuon ketterän, urhean nuoren muukalaisen joutuneen tuhon omaksi.

Saattoi erottaa vain mustan ihmisrykelmän, joka leiskui ja vilisi kuvailemattomassa sekamelskassa. Käsivarsia, välkkyviä veitsiä, hirvittäviä nuijia näkyi sen yläpuolella, mutta iskuja johti ilmeisesti sattuma. Kaameata vaikutusta lisäsivät vielä naisten kimakat kiljahdukset ja soturien hurja ulvonta. Silloin tällöin näki Duncan vilahdukselta kepeän ruumiin halkovan ilmaa epätoivoisin loikkauksin, ja hän toivoi pikemminkin kuin uskoi vangin vielä hallitsevan hämmästyttävää juoksukykyään. Äkkiä vyörähti joukkio takaisin ja läheni paikkaa, missä hän seisoi. Raskas jälkijoukko painoi etumaisina kulkevia naisia ja lapsia ja kaatoi ne maahan. Muukalainen näkyi jälleen melskeen keskeltä. Ihmisvoima ei voinut kuitenkaan kauempaa kestää niin ankaraa kamppausta. Tämän tuntui vankikin ymmärtävän. Käyttäen hyväkseen silmänräpäykseksi syntynyttä aukkoa hän syöksähti soturien välitse ja teki vielä hurjan ja mikäli Duncanista näytti viimeisen yrityksen päästä metsään. Ikäänkuin käsittäen, ettei mikään vaara uhannut nuoren sotilaan puolelta, kosketti pakolainen melkein häntä vauhdissaan. Muuan iso, väkevä huroni, joka oli tähän asti säästänyt voimiaan, kimmahti viipymättä hänen kintereilleen ja uhkasi kohotetuin käsin tuhoisaa iskua. Duncan pisti jalkansa eteen, ja este heitti innokkaan villin sykkyrässä maahan monta jalkaa tavoitellun uhrinsa edelle. Ajatus ei ole niin nopsa kuin liike, jolla jälkimmäinen käytti tätä etua hyväkseen; hän kääntyi ympäri, suhahti lentävän tähden tavoin jälleen Duncanin silmien editse, ja seuraavassa hetkessä, kun tämä oli ennättänyt tointua hämmästyksestään ja katsahtaa ympärilleen vankia etsien, näki hän hänet rauhallisesti nojaamassa pientä maalattua patsasta vasten, joka kohosi arvokkaimman majan ovella.

Peläten, että osa, mikä hänellä oli ollut vangin paossa, voisi käydä hänelle itselleen vaaralliseksi, lähti Duncan viipymättä paikalta. Hän seurasi väentungosta, joka läheni majoja synkkänä ja yrmeänä niinkuin aina joukot, kun ne ovat pettyneet julmissa toiveissaan. Uteliaisuus, tai ehkäpä jokin parempikin tunne sai hänet hilautumaan muukalaista lähemmäs. Hän tapasi tämän seisomasta toinen käsivarsi kierrettynä suojelevan patsaan ympäri ja hengittämästä tiheään ja voimakkaasti ankarain ponnistelujen jälkeen, vaikkei hän muutoin pienimmälläkään merkillä ilmaissut kärsivänsä kipua tai tuskaa. Ikivanhan pyhän tavan mukaan oli hän nyt koskematon siksi, kunnes heimo oli kokouksessaan keskustellut ja päättänyt hänen kohtalostaan. Ei ollut kumminkaan vaikeata ennustaa lopullista tulosta, mikäli saattoi tehdä johtopäätöksiä sen ihmisjoukon tunteiden nojalla, joka tungeksi paikalla.

Huronien sanavarastossa ei ollut ainoatakaan sadattelua eikä soimausta, jota toiveissaan pettyneet naiset eivät olisi syytäneet onnen suosiman muukalaisen niskaan. He ivailivat hänen pakenemisyrityksiään ja huutelivat hänelle katkerin pilkkalausein, että hänen jalkansa olivat paremmat kuin hänen kätensä ja että hän ansaitsi siivet, koska hän ei osannut käyttää nuolta eikä puukkoa. Kaikkeen tähän ei vanki vastannut sanaakaan, tyytyihän vain kuvastamaan asennossaan ja ilmeessään arvokkuuteen omituisella tavalla yhtynyttä halveksimista. Yhtä paljon tämän tyyneyden kuin vangin hyvän onnen ärsyttäminä saivat he kurkuistaan enää vain käsittämätöntä ulinaa, joka pian muuttui kimeäksi, läpitunkevaksi kirkunaksi. Siinä samassa tunkeutui sama toimelias akka, joka oli ryhtynyt tarpeelliseen varokeinoon sytyttäessään risukasat, joukon läpi ja raivasi itselleen paikan vangin eteen. Tämän velhovaimon likainen, kuihtunut olemus oli kyllä varsin hyvin saattanut hankkia hänelle maineen, että hän oli muka tavallisia kuolevaisia ovelampi. Heittäen taakseen kevyen pukunsa hän ojensi pitkän, nahkakuivan käsivartensa pilkallisesti eteenpäin ja alkoi huutaa, käyttäen lenapien kieltä, jota hänen pistopuheittensa kohde paremmin ymmärsi:

"Katsopas sinä, delavari!" kiljui hän näpäytellen sormiaan aivan toisen silmien edessä, "sinun kansasi on akkojen sukua, ja kuokka sopii paremmin teidän kätenne kuin pyssy. Huronitytöt tekevät sinulle hameen, Ja me saamme etsiä sinulle miehen."

Villi naurunremahdus seurasi tätä hyökkäystä, ja sen kestäessä erottautui nuorempain naisten pehmeä, sointuva hihitys omituisesti heidän vanhemman ja ilkeämmän toverinsa särkyneestä äänestä. Mutta muukalainen oli kaikkien heidän pilkkaamisponnistustensa yläpuolella. Hänen päänsä ei värähtänytkään, eikä hän osoittanut vähimmälläkään tavalla tietävänsä, että edes ketään oli lähelläkään, paitsi milloin hänen ylväs katseensa etsi synkkää soturijoukkoa, joka seisoi taampana, kohtauksen äänettömänä, jurona katselijana.

Vangin kylmäverisyydestä raivostuneena akka nosti kädet puuskaan, heittäytyi uhmailevaan asentoon ja puhkesi uuteen ivasanojen tulvaan, jota ei koko meidän taitomme kykenisi saamaan paperille. Hän vaivasi kuitenkin suotta keuhkojaan, sillä vaikka hänellä oli kansansa keskuudessa aivan erikoisen haukkumataiturin maine, sai hän kiihdyttää itsensä sellaiseen vimmaan, että kirjaimellisesti vaahto valui hänen suupielistään, ilman että ainoakaan lihas värähti muukalaisen liikkumattomissa kasvoissa. Tämän välinpitämättömyyden vaikutus alkoi ulottua muihinkin katselijoihin, ja muuan nuorukainen, joka oli juuri pääsemässä poikaiästä miehuuden kuntoon, yritti auttaa raivoavaa torakurkkua heiluttelemalla kirvestään uhrin edessä ja lisäämällä tyhjän kerskailunsa akan ivaan. Silloin käänsi vanki kasvonsa valoon päin ja katsahti alas nulikkaan niin ylimielisesti, ettei siihen sisältynyt edes halveksumista. Seuraavassa hetkessä painui hän takaisin tyyneen, taapäin nojaavaan asentoonsa patsasta vasten. Mutta asennon muutos oli sallinut Duncanin vaihtaa katseita Unkasin lujain ja läpitunkevain silmäin kanssa.

Hämmästyksestä hengähtämättömänä ja syvästi suruissaan ystävänsä uhkaavasta asemasta säpsähti Heyward tämän katseen kohdatessaan ja pelkäsi vavisten, ettei sen tarkoitus vain jollakin tuntemattomalla tavalla jouduttaisi vangin kohtaloa. Ei ollut kuitenkaan mitään välitöntä syytä sellaiseen pelkoon. Samassa raivautui muuan soturi vimmastuneen joukon läpi. Työntäen naiset ja lapset syrjään ankaralla viittauksella otti hän Unkasia käsivarresta ja johti häntä kohti neuvottelumajan ovea. Sinne seurasivat häntä kaikki päälliköt ja useimmat arvokkaammat soturit, ja heidän joukossaan kulkeutui tuskallisesti jännittynyt Heywardkin rakennukseen herättämättä vaarallista huomiota.

Muutamia minuutteja kului majaan tulleiden sijoittuessa kunkin arvoa ja vaikutusvaltaa heimon keskuudessa vastaavalla tavalla. Edellisessä kuulustelussa käytettyä järjestystä noudatettiin kutakuinkin tarkalleen, vanhimpien ja korkeampien päälliköiden vallatessa tilavan huoneen permantoalan roihuavan soihdun valossa, nuorempain ja alhaisempain soturien taas jättäytyessä taustalle, niin että heistä näkyi vain synkkä kehä mustia, teräväpiirteisiä kasvoja. Aivan majan keskellä, suoraan kattoaukon alla, josta pari tähteä pääsi tuikuttamaan sisään, seisoi Unkas tyynenä, suorana ja vaiteliaana, hänen ylhäinen ja uljas käyttäytymisensä ei ollut vaikuttamatta hänen vangitsijoihinsakaan, jotka usein katsahtivat häneen, tosin osoittamatta vähintäkään halua luopua järkähtämättömästä päätöksestään, mutta kuitenkin peittelemättä ilmaisten ihastuksensa muukalaisen vankeudesta. Kokonaan toisin oli miehen laita, jonka Duncan oli nähnyt astuvan esiin ystävänsä kanssa ennen tuota epätoivoista kilpajuoksua ja joka takaa-ajoon yhtymättä oli koko melskeisen sekasorron aikana seisonut kuin nöyrästi kumartuneena, häpeää ja masentumusta ilmaisevana kuvapatsaana. Vaikkei ainoakaan käsi ollut ojentunut häntä tervehtimään ja vaikkei vielä ainoakaan silmä ollut alentunut seuraamaan hänen liikkeitään, oli hänkin tullut majaan ikäänkuin sellaisen vastustamattoman voiman vetämänä, jonka päätöksiin hän nähtävästi alistui ilman taistelua. Heyward käytti ensimmäistä sopivaa tilaisuutta vilkaistakseen hänen kasvoihinsa, salaisesti peläten tapaavansa jonkun toisen tutun piirteet. mutta mies osoittautuikin olevansa hänelle kokonaan vieras, ja mikä selittämättömintä, lisäksi sellainen, jolla oli kaikki huronisoturin tuntomerkit. Menemättä heimolaistensa joukkoon istuutui hän kuitenkin erilleen muista yksinäiseksi olennoksi suuren parven keskuuteen, ja hänen ruumiinsa vajosi kumaraiseen, alakuloiseen asentoon niin kuin olisi hän halunnut ottaa niin vähän tilaa kuin mahdollista. Kun kukin oli asettunut paikalleen ja äänetön hiljaisuus vallannut majan, alkoi harmaahapsinen päällikkö, joka jo on esitetty lukijalle, puhua lenni lenapien kielellä.

"Delavari", lausui hän, "vaikka sinä oletkin akkojen kansaa, olet sinä kuitenkin näyttänyt olevasi mies. Minä tahtoisin antaa sinulle ruokaa, mutta joka syö huronin kanssa, tulee hänen ystäväkseen. Lepää rauhassa aamuaurinkoon asti, sillä silloin puhutaan sinulle meidän viimeinen sanamme."

"Seitsemän yötä ja yhtä monta kesäistä päivää olen paastonnut huronien jälkiä seuratessani", vastasi Unkas levollisesti; "lenapien lapset osaavat kulkea oikeita polkuja pysähtymättä syömään."

"Kaksi nuorta miestäni on etsimässä toveriasi", jatkoi toinen, aivan kuin ei olisi vankinsa kerskailua kuullutkaan; "kun he ovat tulleet takaisin, silloin sanovat viisaat miehemme sinulle 'elä' tai 'kuole'."

"Eikö huronilla ole korvia?" huudahti Unkas halveksivasti; "kaksi kertaa on delavari teidän vankinanne ollessaan kuullut pyssyn, jonka hän tuntee. Nuoret miehenne eivät palaa koskaan!"

Lyhyt, uhkaava äänettömyys seurasi tätä rohkeata vakuutusta. Duncan, joka ymmärsi mohikaanin tarkoittaneen metsästäjän tuhoisaa pyssyä, kumartui innoissaan eteenpäin nähdäkseen vaikutuksen, minkä se tekisi voittajiin; mutta päällikkö tyytyi vain yksinkertaisesti vastaamaan:

"Jos lenapit ovat niin taitavia, niin miksi on yksi heidän urheimpia sotureitaan täällä?"

"Hän seurasi pakenevaa pelkuria ja joutui ansaan. Viekkaan majavankin voi vangita."

Näin vastatessaan osoitti hän sormellaan yksinäistä huronia alentumatta kuitenkaan suomaan muuta huomiota niin arvottomalle olennolle. Lausutut sanat ja puhujan liike tekivät voimakkaan vaikutuksen kuulijoihin. Jokainen silmä kiersi synkkänä tämän yksinkertaisen eleen ilmaisemaan henkilöön päin, ja matala, uhkaava murina kävi läpi joukon. Turmiota ennustavat äänet kuuluivat ulko-ovelle asti, ja kun naiset ja lapsetkin tungeskelivat yhteen ryhmään, ei jäänyt pienintäkään aukkoa olkapään ja olkapään väliin, jota eivät nyt täyttäneet kiihkeästi odottavain, uteliaiden ihmiskasvojen mustat piirteet.

Sillä välin puhelivat iäkkäämmät päälliköt keskustassa lyhyin, katkonaisin lausein. Ei sanaakaan sanottu, joka ei olisi ilmaissut puhujan mielipidettä sen mutkattomimmassa, pontevimmassa muodossa. Jälleen syntyi pitkä ja syvän juhlallinen äänettömyys. Kaikki läsnäolijat tiesivät sen vakavana ennustavan jotakin tärkeätä ja merkitsevää tuomiota. Ulommaisimpaan kasvoriviin joutuneet nousivat varpailleen paremmin nähdäkseen, ja syytettykin unohti hetkeksi häpeänsä syvemmän tunteen tieltä ja kohotti masentuneet kasvonsa luodakseen tuskaisan, hämmentyneen silmäyksen päälliköiden mustaan ryhmään. Äänettömyyden katkaisi vihdoin tuo niin usein mainittu vanha soturi. Hän nousi ja kulkien ohi liikkumattoman Unkasin jäi arvokkaaseen asentoon rikollisen eteen. Samassa tunkeutui ylempänä esitelty kuihtunut akka piirin sisään jonkinlaista hidasta, sivuttain kiertävää tanssia kulkien, soihtua pidellen ja mumisten käsittämättömiä sanoja, jotka olivat varmaankin olevinaan loitsulukuja. Vaikka hänen ilmestymisensä paikalle oli suoraa häiritsemistä, ei kukaan ollut siitä tietävinäänkään.

Akka lähestyi Unkasia ja piti palavaa kekälettä sellaisessa asennossa, että se heitti punaisen valonsa koko hänen ruumiilleen ja paljasti hänen kasvojensa pienimmänkin liikkeen. Mutta mohikaanin ryhti pysyi entiseen tapaansa lujana ja ylpeänä, ja hänen silmänsä ei suinkaan alentunut kohtaamaan hänen tutkivaa katsettansa, vaan tuijotti hievahtamatta kaukaisuuteen, ikäänkuin se olisi voinut tunkeutua kaikkien esteiden läpi ja nähnyt tulevat asiat. Tyytyväisenä tarkastukseensa jätti akka hänet hiljaa suosiotaan ilmaisten ja lähti toimittamaan samaa ahdistavaa koetta rikolliselle maanmiehelleen.

Nuori huroni oli täydessä sotamaalauksessa, ja hänen pukunsa peitti hyvin pienen osan hänen kauniisti muodostuneesta ruumiistaan. Valo paljasti jokaisen jäsenen ja nivelen selvästi näkyväksi, ja Duncan käänsi kauhistuneena kasvonsa pois huomattuaan niiden vääntelehtivän hillittömän tuskan vallassa. Akka oli aloittamaisillaan matalan, valittavan ulvonnan tämän surullisen ja häpeällisen näyn havaitessaan, kun päällikkö ojensi kätensä ja työnsi hänet hiljaa syrjään.

"Taipuva ruoko!" virkkoi hän puhutellen nuorta rikollista nimeltään ja tämän omalla kielellä, "vaikka Suuri Henki onkin tehnyt sinut miellyttäväksi silmille, olisi ollut parempi, ettet olisi syntynytkään. Sinun kielesi on äänekäs kylässä, mutta taistelussa se on vaiti. Ei kukaan minun nuorista miehistäni iskenyt kirvestään niin väkevästi sotapaaluun — ei kukaan heistä niin heikosti englantilaisiin. Viholliset tuntevat selkäsi muodon, mutta he eivät ole koskaan nähnet silmiesi väriä. Kolme kertaa ovat he kutsuneet sinua tulemaan, ja yhtä usein unohdit sinä vastata. Sinun nimeäsi ei koskaan enää mainita heimosi keskuudessa — se on jo unohdettu."

Päällikön hitaasti lausuessa näitä sanoja ja pysähtyessä vaikuttavasti jokaisen uuden lauseen välillä kohotti rikollinen kasvonsa kunnioituksesta toisen arvoa ja korkeata ikää kohtaan. Häpeä, kauhu ja ylpeys taistelivat niiden piirteissä. Hänen silmänsä, jota sisäinen tuska veti kasaan, vilkui miehiin, joiden henkäys oli hänen maineensa, ja viimeinen tunne pääsi hetkiseksi voitolle. Hän nousi jaloilleen, paljasti rintansa ja katsoi lujasti sitä terävää, välkkyvää puukkoa, jota hänen armahtamaton tuomarinsa jo piti koholla. Kun ase tunkeutui hitaasti hänen sydämeensä, hymyilikin hän ikäänkuin iloissaan siitä, ettei kuolema ollutkaan niin peloittava kuin hän oli odottanut, ja kaatui sitten raskaasti suulleen jäykkänä, liikahtamattomana seisovan Unkasin jalkojen juureen.

Akka päästi kovan, valittavan ulvonnan ja paiskasi soihdun maahan, niin että kaikki hautautui pimeään. Koko katselijain värisevä joukko hiipi majasta pelästyneiden haamujen tavoin, ja Duncan luuli itsensä ja intiaanien tuomion uhriksi joutuneen yhä vielä sätkähtelevän ruumiin jääneen sen ainoiksi asukkaiksi.