Read synchronized with  English  French  German  Russian 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Pulma. Olemmeko nyt kaikki koossa?

Pääkkö. Nipasta nappaan. Ja tässä meillä on hiivatin sopiva paikka harjoitella.

Kesäyön Unelma.

Lukija osaa paremmin kuvitella kuin me kuvailla Heywardin hämmästystä. Hänen hiipivät intiaaninsa olivat äkkiä muuttuneet nelijalkaisiksi eläimiksi, hänen järvensä majavalammikoksi, hänen vesiputouksensa näiden ahkerain ja älykkäiden luontokappaleiden rakentamaksi padoksi ja hänen epäilty vihollisensa hänen uskolliseksi ystäväkseen David Gamutiksi, virrenveisuun opettajaksi. Tämän viimeksimainitun näkeminen herätti hänessä niin odottamattomia toiveita sisarusten löytämisestä, että nuori mies syöksähti hetkeäkään epäröimättä väijytyksestään ja juoksi molempain kohtauksen päähenkilöitten luo.

Haukansilmän hilpeyttä oli vaikea asettaa. Siekailematta hän tarttui lujalla kädellä Gamutiin ja pyöritti tuota hyvänsävyistä miesparkaa kantapäillään, vakuuttaen kerran toisensa jälkeen, että huronit olivat tuottanet itselleen suurta kunniaa hänen vaatetuksensa sommittelemisella. Sitten hän kahmaisi toisen käden kouransa ja puristi sitä niin voimakkaasti, että kyynelet nousivat rauhallisen Davidin silmiin, ja toivotteli hänelle onnea hänen uuden asemansa johdosta.

"Te olitte juuri aloittamaisillanne ne kurkkuharrastuksenne majavain keskuudessa, eikö niin?" puheli hän. "Nuo viisaat eläimet osaavat jo puolittain ne temput, sillä löivätpä ne ankarasti tahtia hännällään, kuten äsken kuulitte; ja hyväänpä aikaan ne sen tekivätkin, sillä muutoin olisi ehkä 'Hirventappaja' laulanut ensimmäistä ääntä niiden kuorossa. Olen minä tuntenut suurempiakin tyhmyreitä kuin vanha kokenut majava, sellaisia, jotka ovat osanneet lukea ja kirjoittaa: mutta mitä kirkumiseen tulee, niin ovat ne eläimet syntyneet mykiksi. Mitäpä arvelette tällaisesta äänestä?"

David tukki herkät korvansa, ja Heywardkin, joka kyllä tiesi merkin tarkoituksen, katsahti ilmaan linnun nähdäkseen, variksen vaakkunan kärähtäessä hänen lähettyvillään.

"Katsokaa!" jatkoi pilaileva metsästäjä osoittaessaan seurueen muita jäseniä, jotka merkkiä totellen lähestyivät jo heitä, "tämä on soittoa, jolla on omat luonnolliset etunsa, se kun tuo kaksi hyvää pyssyä vierelleni, puhumattakaan puukoista ja kirveistä. Mutta me näemme, ettei teille ole mitään pahaa tapahtunut. Kertokaa siis nyt, miten on käynyt neitien?"

"He ovat pakanain vankeina", vastasi David. "Ja vaikka heidän sielunsa onkin suuressa hädässä, nauttivat he sentään mukavuutta ja turvaa ruumiillisesti."

"Molemmatko?" kysyi hengähtämätön Heyward.

"Aivan niin. Vaikka matkamme olikin rasittava ja ravintomme niukka, on meillä muutoin ollut vähän syytä valitukseen, ottamatta lukuun sitä tunteitamme loukkaavaa väkivaltaa, joka on tapahtunut vietäessä meitä vangeiksi kaukaiseen maahan."

"Taivas teitä siunatkoon noista sanoistanne!" huudahti vapiseva Munro. "Minä saan siis lapseni takaisin, yhtä puhtaina ja enkelimäisinä kuin heidät kadotinkin!"

"Minä en juuri usko heidän pelastumisensa olevan niin lähellä", vastasi David epäillen; "villien johtajaan on mennyt saastainen henki, jota ei muu kuin Kaikkivaltiaan voima voi kukistaa. Minä olen koettanut tehota häneen nukkuessa ja valveilla, mutta eivät sävelet eivätkä sanat näytä koskevan hänen sieluunsa."

"Missä konna nyt on?" keskeytti tiedustelija tuimasti.

"Hän metsästää tänään hirviä nuorine miehineen, ja huomenna olen kuullut heidän menevän syvemmälle metsiin, lähelle Kanadan rajoja. Vanhempi neiti on viety erään naapurikansan luo, jonka majat ovat tuon mustan vuorenhuipun takana, kun taas nuorempi on jätetty huronien vaimojen joukkoon; näiden pakanain asunnot ovat vain kahden lyhyen peninkulman päässä täältä, pienellä ylätasangolla, missä tuli on tehnyt kirveen tehtävän ja valmistanut paikan heidän käytettäväkseen."

"Aliceni, rakas Aliceni!" mumisi Heyward, "hän on kadottanut sisarensa läsnäolon lohdutuksen!"

"Aivan niin. Mutta mikäli virrenveisuun tulkitsema ylistys ja kiitos saattavat virvoittaa surevaa sielua, sikäli ei hän ole kärsinyt."

"Jaksaako hän siis nauttia sävelistä?"

"Vakavammista ja juhlallisemmista kyllä, vaikka minun kaikista ponnistuksistani huolimatta täytyykin tunnustaa, että neito useammin itkee kuin hymyilee. Sellaisina hetkinä vältän hurskaiden laulujen tyrkyttämistä, mutta on ollut monia suloisia ja lohduttavia kauniin yhteisen harrastuksen aikoja, jolloin villien korvat ovat hämmästellen kuunnelleet meidän korotettuja ääniämme."

"Ja miksi sallitaan teidän kuljeskella ympäriinsä vartioimatta?"

David koetti saada kasvoilleen ilmeen, jonka hän tarkoitti kuvastamaan kainoa nöyryyttä, ennen kuin hän säyseästi vastasi:

"Vähän on ylistämistä sellaisessa maan matosessa kuin minussakin! Mutta vaikka veisuun voima olikin vähissä siinä hirvittävässä metelissä sillä verikentällä, jonka poikki me kuljimme, on se kuitenkin jälleen alkanut vaikuttaa jopa pakanainkin sieluihin, ja minä saan tulla ja mennä mieleni mukaan."

Metsästäjä nauroi ja koputtaessaan merkitsevästi otsaansa hän ehkä selitti tämän kummallisen suopeuden tyydyttävämmin, lisäten vielä:

"Intiaanit eivät tee milloinkaan pahaa heikkomielisille. Mutta miksi ette tien ollessa avoinna silmienne edessä kulkenut omia jälkiänne takaisin — nehän eivät ole niin näkymättömiä kuin oravan — ja tuoneet sanaa Edwardiin?"

Ottaen lukuun vain oman karaistun, rautaisen luontonsa, vaati metsästäjä epäilemättä Davidilta tekoa, jota tämä ei missään oloissa olisi kyennyt suorittamaan. Mutta kokonaan vielä kadottamatta säyseätä ilmettään hän tyytyi vastaamaan:

"Vaikka sieluni riemuitsisikin jälleen nähdessään kristittyjen asuntoja, seuraisivat jalkani kuitenkin mieluummin minun huomaani uskottuja heikkoja astioita vaikkapa jesuiittain epäjumalia palveleviin maakuntiin asti kuin astuisivat yhdenkään askelen taapäin, niin kauan kuin heitä ahdistavat vankeus ja murhe."

Vaikka Davidin kuvarikas kieli ei ollut niin kovin helposti tajuttavissa, ei hänen silmiensä vilpittömästä, lujasta ilmeestä ja hänen rehellisten kasvojensa hehkusta saattanut hevillä erehtyä. Unkas kävi lähemmäksi ja katseli puhujaa hyväksyvästi, ja hänen isänsä osoitti tyytyväisyyttään tavallisella pontevalla suosionhuudollaan. Metsästäjä pudisti päätään ja puuttui puhumaan:

"Meidän Herramme tarkoitus ei suinkaan ollut, että miehen pitäisi kohdistaa kaikki harrastuksensa kurkkuunsa ja siten lyödä laimin muiden ja parempien lahjojen harjoittaminen! Mutta hän on nähtävästi joutunut jonkun typerän akan käsiin, silloin kun hänen olisi pitänyt saada kasvatuksensa sinitaivaan alla, metsän kauneuksien keskellä. Kas tässä, ystäväni, minä kyllä ajattelin käyttää tulen virikkeiksi tätä teidän toitotusvehjettänne, mutta kun te pidätte kapinetta niin suuressa arvossa, niin ottakaa se ja puhaltakaa kuin parhaiten taidatte!"

Gamut tarttui äänipilliinsä niin voimakkain ilonilmauksin kuin hän suinkin katsoi harjoittamaansa vakavaan toimeen sopivan. Useaan kertaan koeteltuaan sen kykyä hänen omaan ääneensä verrattuna ja päästyään tyytyväisyydekseen selville, ettei se ollut vähimmässäkään määrin menettänyt sointuisuuttaan, osoitti hän hyvin ilmeistä halua esittää muutamia säkeistöjä eräästä tuon usein mainitun pienen kirjan pisimmästä vuodatuksesta.

Heyward teki kuitenkin kiireesti tyhjäksi hänen hurskaan aikomuksensa lakkaamattomilla kysymyksillä hänen vankitoveriensa entisistä ja nykyisistä oloista, kuulustellen nyt paljoa järjestelmällisemmin kuin oli ollut mahdollista hänen kiihtyneille tunteilleen keskustelun alussa. Davidin, niin ikävöivin silmin kuin hän katselikin aarrettansa, oli pakko vastata, etenkin kun kunnianarvoisa isäkin otti osaa kuulusteluun niin hartaana, ettei sitä sopinut vastustaa. Metsästäjä ei myöskään ollut tekemättä joitakin asiallisia kysymyksiä sopivan tilaisuuden tarjoutuessa. Huolimatta lukuisista keskeytyksistä, joiden aikana erinäisiä uhkaavia ääniä pihahteli omistajalleen palautetusta soittokoneesta, saivat takaa-ajajat tällä tavoin selvän niistä tärkeimmistä seikoista, jotka mahdollisesti olivat heille hyödyksi heidän suorittaessaan suurta ja yhä hankalammaksi käynyttä tehtäväänsä — sisarusten vapauttamista. Davidin kertomus oli mutkaton ja sisälsi vain harvoja yksityiskohtia.

Magua oli odottanut vuorella turvallista hetkeä peräytymiseen, oli sitten laskeutunut alas ja lähtenyt kulkemaan pitkin Horikanin länsirantaa Kanadaa kohti. Kun taitava huroni tunsi hyvin polut ja tiesi varmasti, ettei ollut mitään pelkoa välittömästä takaa-ajosta, ei heidän matkansa ollut kovin kiireellinen eikä lainkaan väsyttävä. Davidin koristelemattomasta esityksestä selvisi, että hänen läsnäoloaan pikemmin siedettiin kuin toivottiin, vaikkei Maguakaan ollut kokonaan tuntematta intiaanien tavallista kunnioitusta niitä kohtaan, joiden järkeen Suuri Henki on koskettanut. Öisin oli noudatettava mitä suurinta huolellisuutta vankeihin nähden. Heitä oli suojeltu metsän usvien vahingolliselta vaikutukselta, mutta estetty myöskin pako. Lähteellä oli hevoset päästetty irti, kuten olemme nähneet. Huolimatta heidän polkunsa etäisyydestä ja pituudesta, ryhdyttiin edellämainittuihin varokeinoihin ja toivottiin näin voitavan katkaista kerrassaan kaikki johtolangat pakenijain piilopaikkaan. Heidän saavuttuaan heimon leirille noudatti Magua intiaanien yleistä varovaista tapaa, josta harvoin poikettiin, ja erotti vangit toisistaan. Cora oli lähetetty toisen heimon luo, joka tilapäisesti majaili läheisessä laaksossa, vaikka David tunsikin liian vähän alkuasukkaiden tapoja ja historiaa voidakseen kertoa mitään tyydyttävää sen nimestä tai ominaisuuksista. Hän tiesi vain, ettei heimo ollut ottanut osaa viimeiseen retkeen William Henrikiä vastaan, että se huronien tavoin oli Montcalmin liittolainen ja että se oli ystävällisissä vaikka varovaisissa suhteissa siihen sotaisaan ja villiin kansaan, jonka sattuma oli saattanut valkoisten kanssa niin läheiseen ja epämiellyttävään kosketukseen. Mohikaanit ja metsästäjä kuuntelivat hänen usein keskeytyvää ja epätäydellistä puhettaan hartaina, joka ilmeisesti kasvoi sitä mukaa kuin kertomus eteni; ja hänen yritellessään kuvata sen kansakunnan harrastuksia ja askareita, jonka luona Coraa pidettiin vankina, kysyi metsästäjä äkkiä:

"Näittekö heidän puukkojensa muotoa? Olivatko ne englantilaisten vai ranskalaisten kaltaisia?"

"Ajatukseni eivät suuntautuneet moisiin turhuuksiin, vaan tarkoittivat kokonaan neitien sydänten lohduttamista."

"Aika on tuleva, jolloin ette pidä villin puukkoa niinkään halveksittavana turhuutena", vastasi metsästäjä syvästi suuttuneena toisen typeryydestä. "Ovatko he jo viettäneet maissikemujansa tai voitteko sanoa jotakin heimon tunnusmerkistä eli vertauskuvasta?"

"Maissia on meillä ollut moniksi ja yltäkylläisiksi keoksi, sillä jyvät ovat tosiaankin maidossa pehminneinä sekä suloiset suulle että virkistävät vatsalle. Mutta mitä te tunnusmerkillä tarkoitatte, sitä en ymmärrä; jos se on asetettava johonkin yhteyteen intiaanien soitannollisten harrastusten kanssa, niin ei maksa vaivaa niistä puhua. He eivät koskaan korota ääntänsä ylistykseen ja he näyttävätkin olevan kaikkein pahimpia epäjumalapalvelijoita."

"Siinä te tuomitsette väärin intiaaneja. Mingokin palvelee vain totista, elävää Jumalaa. On kokonaan valkoisten ilkeätä parjausta — ja se on minun pakko sanoa värini häpeäksi — että muka soturi kumartelee omien käsiensä luomia kuvia. On kyllä totta, että he pyrkivät tekemään aselepoa tämän pahan vihollisen kanssa — ja kukapa ei niin menettelisi vastustajan suhteen, jota hän ei kykene voittamaan! — mutta apua ja armoa anovat he vain ylhäältä, Suurelta ja Hyvältä Hengeltä."

"Voipa niin olla", myönsi David. "Mutta minä olen nähnyt heidän sotamaalauksessaan kummallisia ja kauhistavia kuvia, joiden ihailemisessa ja palvelemisessa minä melkein haistoin hengellistä ylpeyttä; etenkin koskee tämä erästä rumaa ja inhoittavaa olentoa."

"Oliko se käärme?" kysyi metsästäjä kiireesti.

"Eipä paljon muutakaan. Se oli kuin saastainen, ryömivä Kilpikonna."

"Hugh!" huudahtivat molemmat tarkkaavaiset mohikaanit yht'aikaa, metsästäjän pudistaessa päätään sen näköisenä, kuin olisi hän tehnyt tärkeän, mutta ei millään tavoin miellyttävän keksinnön. Sitten alkoi isä puhua delavarien kielellä niin tyynesti ja arvokkaasti, että niidenkin oli pakko heti kiinnittää huomionsa häneen, jotka eivät hänen sanojansa ymmärtäneet. Hänen eleensä olivat ilmeikkäät ja joskus hyvin pontevat. Kerran hän kohotti kätensä; laskeutuessaan se veti hänen keveän viittansa poimuja sivulle ja sormi jäi hänen povelleen, ikäänkuin hän olisi tällä asennolla halunnut tukea sanojaan. Duncan seurasi silmillään liikettä ja huomasi, että juuri äsken mainittu eläin oli sinivärein kauniisti, vaikka heikosti maalattu päällikön tummaan rintaan. Kaikki, mitä hän oli kuullut delavarien suuren heimon leppymättömästä jakautumisesta, syöksähti äkkiä hänen mieleensä, ja niin jännittyneenä, että se kävi melkein sietämättömäksi, hän odotti soveliasta hetkeä puhuakseen; olihan kysymyksessä hänelle niin erinomaisen tärkeä asia. Hänen toiveensa teki kuitenkin ensimmältä tyhjäksi metsästäjä, joka punaisista ystävistään kääntyen lausui:

"Me olemme saaneet selville seikan, joka saattaa kääntyä hyväksemme tai pahaksemme, aina miten taivas säätää. Tämä päällikkö on delavarien jalointa verta ja heidän kilpikonniensa ruhtinaita! Että muutamia sen heimon jäseniä on kansan luona, josta laulumestari meille kertoo, käy selvästi ilmi hänen sanoistaan; ja jos hän olisi pannut varovaisiin kysymyksiin puoletkaan keuhkojensa ilmaa siitä mitä hän puhalsi hyödyttömästi menemään muuttaessaan kurkkunsa torveksi, olisimme saaneet tietää, kuinka monta sellaista soturia siellä oli. Kaiken kaikkiaan on kulkemamme polku varsin vaarallinen, sillä ystävä, joka kääntää kasvonsa meistä, kantaa usein synkempää vihaa meitä kohtaan kuin vihollinen, joka väijyy päänahkaamme."

"Selittäkää tarkemmin", pyysi Duncan.

"Se on pitkä ja surullinen tarina, eikä minun tee kovin mieleni sitä muistella, sillä ei käy kieltäminen, että kaiken pahan alkuna ovat olleet valkoihoiset miehet. Ja lopputuloksena oli, että veli kohotti kirveen veljeä vastaan ja että mingo ja delavari kulkevat samaa polkua."

"Te luulette siis, että Cora oleskelee juuri tuon kansan jonkin ryhmän luona?"

Metsästäjä nyökäytti päätään myöntävästi, vaikka hän näyttikin välttävän enempää keskustelua aineesta, joka tuntui häntä vaivaavan. Malttamaton Duncan teki nyt erinäisiä kiireellisiä ja epätoivoisia ehdotuksia sisarusten vapauttamiseksi, ja Munrokin näytti karistavan päältään turtuneen välinpitämättömyytensä kuunnellakseen nuoren miehen hurjia suunnitelmia myötätuntoisena ja ihastuneena, josta hänen harmaiden hapsiensa ja kunnioitettavan ikänsä olisi luullut häntä estävän. Mutta annettuaan rakastajan kiihkon hiukan asettua, osasi metsästäjä vakuuttaa hänet siitä, kuinka järjetöntä heidän oli ryhtyä äkkipikaisiin tekoihin asiassa, joka vaati heidän tyynimmän harkintansa ja äärimmäisimmän sitkeytensä.

"Parasta ehkä on", jatkoi hän, "että tämä mies menee kylään kuten tavallista ja viipyy majoissa antaakseen neideille tietoa meidän tulostamme, siksi kunnes me kutsumme hänet, jollakin merkillä tänne metsään neuvottelemaan. Te kai kykenette erottamaan variksen vaakunan yöleilakan hyrinästä, ystäväni?"

"Se on miellyttävä lintu", vastasi David, "ja sen laulu on vienoa ja surullista, vaikka tahti joskus onkin liian kiirehtivä ja epätasainen."

"Hän puhuu yökehrääjästä", virkkoi metsästäjä; "no hyvä, koska kerran pidätte sen äänestä, niin olkoon se merkkimme. Muistakaa siis, että kun kuulette yökehrääjän hyrinää kolme kertaa peräkkäin, on teidän lähestyttävä pensaikkoa, missä lintu muka…"

"Seis", keskeytti Heyward, "minä lähden hänen mukaansa."

"Te!" huudahti hämmästynyt Haukansilmä; "oletteko kyllästynyt näkemään auringon nousevan ja laskevan?"

"David on elävä esimerkki siitä, että huronit osaavat olla sääliväisiä."

"Niinpä kyllä, mutta David käyttelee kurkkuaan niin, ettei kukaan täysijärkinen ihminen voisi sillä tavalla lahjojaan turmella."

"Minäkin osaan näytellä hullua, ilveilijää, sankaria, lyhyesti: mitä tahansa, auttaakseni häntä, jota rakastan. Älkää enää tuhlatko vastaväitteitänne: päätökseni on järkähtämätön."

Haukansilmä katseli hetkisen nuorta miestä sanattoman hämmästyksen vallassa. Mutta Duncan, joka toisen taitoon ja ansioihin nähden oli tähän asti melkein tinkimättä seurannut hänen ohjaustaan, esiintyi nyt käskijänä tavalla, jota ei ollut helppo vastustaa. Hän heilautti kättään torjuakseen kaikki varoittelut ja jatkoi sitten säyseämmin:

"Onhan teillä keinoja saada minut valepukuun; muuttakaa minut, maalatkaa minut, jos haluatte, lyhyesti: tehkää minut miksi tahdotte — vaikka ilvehtijäksi!"

"Ei ole minunlaiseni miehen asiana sanoa, että kun joku kerran on saanut muotonsa niin mahtavasta kädestä kuin Kaitselmuksen, niin ei hänen enää tarvitse sitä muutella", murisi tyytymätön metsästäjä. "Kun te lähetätte partiojoukkonne sotaan, niin on teistä järkevää ainakin sopia joistakin merkeistä ja leiripaikoista, jotta teidän puolellanne taistelevat tietäisivät, milloin ja mistä he voivat toivoa ystävän tapaavansa."

"Kuulkaa", keskeytti Duncan, "te olette kuullut tältä vankien uskolliselta seuralaiselta, että intiaanit ovat kahta heimoa, elleivät kokonaan kahta eri kansakuntaa. Toisen luona, jota te luulette delavarien haaraksi, oleskelee se neiti, jota te sanotte 'Tummatukaksi'; toinen ja nuorempi sisaruksista on taas varmasti meidän ilmeisten vihollistemme huronien käsissä. Nuoruuteni ja arvoni vaativat minua nyt yrittämään jotakin näiden viimeksimainittujen keskuudessa. Sillä aikaa kuin te siis toimitte ystävienne kanssa toisen sisaren vapauttamiseksi, pelastan minä toisen tai kuolen."

Nuoren sotilaan kiihtynyt innostus hehkui hänen silmistään ja koko hänen olemuksensa huokui sen kohottavaa voimaa. Haukansilmä, vaikka hän tunsikin liian hyvin intiaanien oveluuden ollakseen huomaamatta yrityksen vaarallisuutta, ei kuitenkaan tiennyt, miten järkähdyttää tätä äkillistä päätöstä.

Ehkäpä oli ehdotuksessa jotakin, joka vastasi hänen omaa karaistua luonnettaan ja häneen kokemuksen ohella kasvanutta salaista uhkarohkeiden seikkailujen janoa, niin että lopulta vaarat ja hurjat yritykset olivat johonkin määrin käyneet hänen elämänsä välttämättömiksi virkistäjiksi. Vastustamatta enää Duncanin suunnitelmaa hän äkkiä tuli toisiin ajatuksiin ja ryhtyi itse sen suorittamista avustamaan.

"Olkoon menneeksi", hän virkkoi hyväntahtoisesti hymyillen; "vesipaikalle pyrkivää kaurista tulee kiiruhtaa vastaan, eikä sitä seurata. Chingachgookilla on yhtä useata eri väriä kuin silläkin tykistöupseerin rouvalla, joka muuttaa luonnon paperinpalasille, tekee vuoret aivan kuin homehtuneiksi heinäru'oiksi ja laskee sinisen taivaan käden ulottuville. Päällikkö osaa niitä myöskin käyttää. Istukaahan tuohon hirrelle, ja henkeni pantiksi, että hän tekee teistä pian sangen luonnollisen ilvehtijän täydelliseksi tyytyväisyydeksenne."

Duncan totteli, ja mohikaani, joka oli tarkkaavaisena kuunnellut keskustelua, kävi ripeästi työhön. Koska hänellä oli pitkällinen tottumus rotunsa kaikissa kätevämmissä taidoissa, piirsi hän taitavasti ja kerkeästi maalattavaansa ne mielikuvitukselliset viivat, joita alkuasukkaat tavallisesti pitävät rauhallisen ja hilpeän luonnonlaadun tunnusmerkkeinä. Huolellisesti vältettiin jokaista kuviota, jota olisi voitu selittää salaiseen sodanhaluun viittaavaksi, kun taas toiselta puolen erikoisesti tehostettiin ystävyyttä osoittavia piirteitä.

Lyhyesti: Chingachgook uhrasi kokonaan soturin näön hulluttelijan naamioitukselle. Sellaiset ilmiöt eivät olleet outoja intiaanien keskuudessa; ja kun Duncan oli jo pukunsa puolesta riittävässä määrin alkuperäisestään muutettu, saattoi tosiaankin hyvällä syyllä uskoa hänen ranskankielen taitonsa avulla käyvän ticonderogalaisesta ilveilijästä, joka kierteli ystävällisten liittolaisheimojen luona.

Kun hänen maalauksensa arveltiin riittävän, antoi metsästäjä hänelle monta hyvää neuvoa, sopi hänen kanssaan merkkihuudoista ja määräsi paikan, missä heidän piti tavata, jos sattuisivat onnistumaan yrityksissään. Munron ja hänen nuoren ystävänsä hyvästely oli surullisempi, vaikka edellinen alistuikin eroon niin välinpitämättömästi, ettei hänen lämmin ja vilpitön luonteensa olisi moista koskaan sallinut hänen ollessaan terveemmässä mielentilassa. Metsästäjä vei Heywardin syrjään ja ilmoitti hänelle aikovansa toimittaa vanhuksen johonkin turvalliseen leiripaikkaan Chingachgookin huomaan, kun taas hän ja Unkas tulisivat jatkamaan etsiskelyjään sen kansan parissa, jota heillä oli syytä luulla delavareiksi. Uudistettuaan sitten neuvonsa ja varoituksensa hän jatkoi niin juhlallisesti ja sydämellisesti, että Duncan tuli hyvin liikutetuksi.

"Ja nyt Jumala teitä siunatkoon! Te olette osoittanut rohkeutta, josta minä pidän, sillä se on nuoruuden ja eritotenkin lämpimän veren ja ylvään sydämen lahja. Mutta uskokaa miehen varoitusta, joka kyllä tietää kaiken todeksi, mitä hän sanoo. Te tulette tarvitsemaan pontevinta miehuuttanne ja terävämpää älyä, kuin on kirjoista kasattavissa, ennenkuin voitatte mingon oveluudessa tai rohkeudessa. Jumala teitä siunatkoon! Jos huronit ryöstävät päänahkanne, luottakaa silloin miehen lupaukseen, jolla on kaksi uljasta soturia apunaan: he saavat maksaa voittonsa niin monella hengellä kuin on hiusta päässänne. Minä toistan, nuori herra, siunatkoon Kaitselmus yritystänne, joka tapahtuu kokonaan hyvässä tarkoituksessa, ja muistakaa, että niiden konnien viekkauden tyhjäksi tekemiseksi on luvallista käyttää keinoja, jotka eivät muutoin niin kovin sopisikaan valkoisen miehen luonteeseen."

Duncan pudisti lämpimästi kunnianarvoisan, vaatimattoman liittolaisensa kättä, jätti iäkkään ystävänsä hänen hoitoonsa ja kiiteltyään tätä hyvistä toivotuksista pyysi Davidia lähtemään matkaan. Haukansilmä katseli kauan rohkean ja seikkailunhaluisen nuorukaisen jälkeen peittelemättömän ihailevasti, pudisti sitten epäillen päätään, kääntyi ympäri ja johti oman seurue-osastonsa metsän kätköön.

Duncanin ja Davidin kulkema tie kävi suoraan poikki majavain aukeaman ja pitkin niiden altaan reunaa.

Kun Duncan huomasi jääneensä yksin miehen kanssa, jonka äly ei ollut terävimpiä ja josta saattoi olla perin vähän apua uhkaavissa tilanteissa, alkoi hän tuntea sen tehtävän vaikeudet, mihin oli ryhtynyt. Hämärä lisäsi kolkon, villin, kauas hänen joka puolelleen levenevän salon synkkyyttä, ja niiden pienten majojen hiljaisuudessakin, joiden hän tiesi olevan niin runsaasti asuttuja, oli ikäänkuin jotakin peloittavaa. Kun hän katseli niiden älykkäiden haltiain ihmeellisiä rakennuksia ja kummallisia varokeinoja, iski häneen ajatus, että yksinpä tämän avaran erämaan elukoillakin oli melkein hänen omaan järkeensä verrattava vaisto, eikä hän voinut olla levottomana muistelematta sitä epätasaista taistelua, mihin oli niin päätä pahkaa heittäytynyt. Sitten hänen eteensä nousi Alicen hehkuva kuva, hänen hätänsä, hänen nykyinen vaaransa, ja heti oli hänen asemansa uhkarohkeus unohtunut. Rohkaisten Davidia hän riensi eteenpäin nuoruuden ja toimintahalun kepein, voimakkain askelin.

Tehtyään melkein puoliympyrän kiertääkseen altaan he poikkesivat virrasta syrjään ja alkoivat nousta loivan ylänteen huipulle laaksossa, missä he kulkivat. Puolen tunnin kuluttua he saapuivat erään toisen metsänaukeaman reunaan, joka kaikista merkeistä päättäen oli myöskin majavain aikaansaama ja jonka nuo älykkäät eläimet olivat jostakin pakottavasta syystä hylänneet, siirtyäkseen siihen suotuisampaan paikkaan, missä nyt oleskelivat. Sangen luonnollinen tunne sai Duncanin hetkiseksi epäröimään, ennenkuin urkeni pensaiden peittämän polun suojasta; oli kuin olisi hän pysähtynyt kokoomaan voimiaan ryhtyäkseen uhkarohkeaan yrityksensä, jossa hän salaisesti tajusi niitä tarvittavan viimeistä hiventä myöten. Hän käytti levähdystä tutkiakseen paikkaa niin paljon kuin hänen lyhyet ja kiireiset silmäyksensä sallivat.

Metsänaukeamaa vastapäätä ja lähellä kohtaa, missä puro syöksyi muutamien kallioiden yli vielä korkeammalta tasanteelta, näkyi noin viisi-, kuusikymmentä majaa, jotka oli hät'hätää kyhätty hirsistä, risuista ja mullasta sekaisin. Niiden sijoituksessa ei vallinnut vähintäkään järjestystä ja niitä rakennettaessa tuntui hyvin vähän huolehditun siisteydestä tai kauneudesta. Ne olivat tosiaankin näissä kahdessa suhteessa niin paljon Duncanin äskettäin näkemän kylän asuntoja huonompia, että hän alkoi odottaa uutta, eikä suinkaan ensimmäistä pienempää yllätystä. Tämä odotus ei pettänytkään vähimmässäkään määrässä, kun hän illan hämärässä valossa näki kahden-, kolmenkymmenen olennon vuorotellen kohoavan majojen edustalla kasvavan korkean, paksun ruohon peitosta ja sitten taas häipyvän silmistä kuin olisivat ne maahan vajonneet. Näistä äkillisistä, epäselvistä vilahduksista päättäen tuntuivat nämä merkilliset ilmiöt pikemminkin olevan mustia, huiskahtelevia haamuja tai muita yliluonnollisia olentoja kuin tavallisista, jokapäiväisistä aineista, lihasta ja verestä, rakennettuja ihmisiä. Joku laiha, alaston olento näkyi lyhyen hetken huitovan käsiään hurjasti ilmassa, ja sitten oli sen täyttämä paikka tyhjä, kunnes se jälleen yht'äkkiä ilmestyi uuteen, kaukaisempaan paikkaan tai kunnes sitä seurasi toinen, yhtä salaperäisesti elehtivä kummitus. Huomattuaan toverinsa viivyttelevän seurasi David hänen katseensa suuntaa ja ikäänkuin kutsui Heywardin tajuihinsa lausumalla:

"Täällä on paljon hedelmällistä maata viljelemättömänä, ja minä saatan sanoa, saastuttamatta itseäni oman kiitokseni synnillisellä hapatuksella, että minun lyhyen oleskeluni aikana näissä pakanain asunnoissa on moni hyvä siemen tullut sirotetuksi tien oheen."

"Nämä heimot rakastavat enemmän metsästystä kuin todellisen työn taitoja", vastasi hajamielinen Duncan, joka yhä tarkasteli ihmettelynsä esineitä.

"On pikemmin iloksi kuin työksi sielulle korottaa äänensä ylistykseen, mutta surullisella tavalla käyttävät nämä pojat väärin lahjojansa. Olen harvoin tavannut heidän ikätovereitaan, joille luonto olisi niin tuhlaten jakanut kykyjä virrenveisaamiseen, mutta totisesti, totisesti, kukaan ei lyö niitä enemmän laimin. Kolme yötä olen nyt ollut täällä ja kolme kertaa olen kerännyt ne rasavillit harjoittelemaan pyhiä lauluja, mutta joka kerta ovat he vastanneet ponnistuksiini sellaisella kirkunalla ja ulvonnalla, että sieluni on jähmettynyt kauhusta!"

"Kenestä te puhutte?"

"Noista lapsista tuolla, jotka tuhlaavat kalliin nuoruutensa ajan moisissa turhanpäiväisissä kujeissa. Kurituksen terveellistä nuhdetta ei paljon tunneta tämän omaan onneensa heitetyn kansan keskuudessa. Maassa, missä koivuja on niin runsaasti, ei nähdä koskaan vitsaa, eikä niin muodoin olekaan mikään ihme, että Kaitselmuksen siunatuimmat lahjat hukataan tuollaiseen rääyntään."

David sulki korvansa, kun siinä samassa lapsilauman kimeä ulvonta kajahti läpi metsän, ja Duncan, jonka huuli vetäytyi halveksivaan hymyyn, ikäänkuin hän olisi tahtonut pilkata omaa taikauskoisuuttaan, virkkoi lujasti:

"Jatkakaamme matkaa."

Ottamatta pois suojia korvistaan totteli laulumestari käskyä, ja niin he kulkivat yhdessä kohti asuntoja, joita David väliin tapasi sanoa "filistealaisten majoiksi".