Read synchronized with  English  French  German  Russian 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Albania, terve! Nään silmin sun, uljaiden miesten äidin ankaran!

Ritari Harold.

Taivaalla tuikkivat vielä tähdet, kun Haukansilmä tuli herättämään nukkuvia. Munro ja Heyward heittivät viitat yltään ja olivat jo jalkeilla, kun metsästäjä vielä hiljaa huuteli heitä sen alkuperäisen majan ovelta, missä he olivat viettäneet yönsä. Astuttuaan ulos sen peitosta he tapasivat tiedustelijan odottamassa heidän tuloaan aivan lähellä, ja ainoa aamutervehdys heidän välillään oli se havainnollinen ele, jolla heidän kekseliäs oppaansa kehoitti heitä olemaan vaiti.

"Ajatelkaa rukouksenne", kuiskasi hän heidän tultuaan hänen luokseen, "sillä Hän, jolle ne osoitatte, ymmärtää kaikkia kieliä, sydämen yhtä hyvin kuin suun. Mutta älkää puhuko sanaakaan; harvoin osaa valkoinen mies pitää aisoissa ääntään metsissä, kuten olemme nähneet laulumestarista. Tulkaa", jatkoi hän, kääntyen kulkemaan erästä linnoituksen kylkivallia kohden, "laskeutukaamme kaivantoon tältä puolelta, mutta varokaamme astumasta muualle kuin kiville tai puunpalasille."

Hänen toverinsa noudattivat käskyä, vaikka kahdelle heistä tämän erinomaisen varovaisuuden syyt olivat vielä aivan käsittämättömiä. Kun he olivat ehtineet siihen matalaan hautaan, joka ympäröi multavarustusta kolmelta taholta, huomasivat he tien olevan melkein raunioiden peitossa. Varoen ja malttaen onnistui heidän kuitenkin kiivetä metsästäjän perässä, kunnes pääsivät Horikanin hiekkarannalle.

"Siihenpä jäi jälki, jota vain koiran kuono voi seurata", virkkoi tyytyväinen tiedustelija, katsahtaen taakseen heidän kulkemaansa hankalaa tietä; "nurmikko on petollinen matto pakenevan joukon astua, mutta puuhun ja kiveen ei jää merkkiä pehmeästä nahkakengästä. Jos teillä olisi ollut raudoitetut saappaanne, olisi tosiaankin ollut aihetta pelkoon, mutta sopivalla tavalla valmistetusta kauriinnahasta tehdyt kengät jalassa voi mies yleensä turvallisesti astua kalliolle. Työnnä vene lähemmäs maata, Unkas; tämä hiekka tuntee pienimmänkin töytäyksen yhtä herkästi kuin hollantilaisten voi Mohokin varsilla. Varovasti, poika, varovasti; vene ei saa koskea rantaan, tai muutoin ne konnat haistavat, mitä tietä olemme lähteneet täältä."

Nuori mies noudatti neuvoa, ja kun metsästäjä oli nostanut raunioilta lankun veneeseen, viittasi hän upseeria astumaan siihen. Kun tämä oli tehty, palautettiin kaikki huolellisesti entiseen sekasortoonsa, ja lopulta onnistui Haukansilmänkin päästä pieneen tuohikanoottiinsa jättämättä ainoatakaan sellaista merkkiä, jota hän tuntui niin kovin pelkäävän. Heyward pysyi sanatonna siksi kunnes intiaanit olivat varovasti meloneet veneen hieman ulommaksi linnoituksesta siihen leveään ja synkkään varjoon, jonka itäiset vuoret loivat järven kuvastintyynelle pinnalle, mutta silloin hän kysyi:

"Miksi piti meidän lähteä matkaan näin salaa ja näin kiireesti?"

"Jos yhden oneidan veri voisi pilata sellaisen puhtaan veden paljouden, jonka pintaa me nyt soudamme", selitti metsästäjä, "vastaisivat omat silmänne kysymykseenne. Oletteko unohtanut sen hiiviskelevän lurjuksen, jonka Unkas tappoi?"

"En suinkaan. Mutta hänenhän sanottiin olleen yksin, eivätkä kuolleet tietääkseni anna aihetta pelkoon."

"Niinpä niin, hän oli kyllä yksin konnanjuontaan suorittamassa, mutta intiaanin, jonka heimossa on niin monta soturia, tarvitsee harvoin pelätä verensä vuotaneen ilman, ettei kuolonrääkäys pian kuulu jonkun hänen vihollisensa huulilta."

"Mutta meidän läsnäolomme — eversti Munron arvovalta — tarjonnevat kai riittävän suojan liittolaistemme raivoa vastaan, etenkin sellaisessa tapauksessa, missä roisto varsin hyvin ansaitsisi kohtalonsa. Minä toivon taivaan nimessä, ettei niin vähäpätöinen syy ole saanut teitä poikkeamaan jalankaan vertaa suorasta suunnastamme!"

"Luuletteko, että sen konnan kuula olisi kääntynyt sivuun, vaikka hänen voideltu majesteettinsa kuningas olisi seisonut sen tiellä?" vastasi suorasukainen metsästäjä. "Miksi ei sitten tuo suuri ranskalainen, joka on koko Kanadan ylikomentaja, saanut haudatuksi huronien sotakirvestä, jos valkoisen miehen sana vaikuttaisi niin voimakkaasti intiaanin mieleen?"

Heywardin vastauksen keskeytti Munron äänekäs valitus. Vaiettuaan hetkisen kunnioittaakseen iäkkään ystävänsä surua puuttui hän jälleen puheeseen.

"Markiisi Montcalm voi sopia tämän hairahduksen vain Jumalansa kanssa", virkkoi nuori mies juhlallisesti.

"Niin, niin, kyllähän sanoissanne on järkeä, sillä ne perustuvat jumalanpelkoon ja kunniantuntoon. On suuri ero siinä, lähettääkö rykmentin valkonuttuja intiaaniheimojen ja vankiensa väliin, vai houkutteleeko raivostuneen villin unohtamaan, että hän kantaa puukkoa ja pyssyä, etenkin sanoilla, jotka alkavat: 'Poikaseni'. Ei, ei'", jatkoi metsästäjä katsahtaen taakseen William Henrikin hämärälle rannalle, joka näytti nyt nopeasti katoavan näkyvistä, ja nauraen omalla hiljaisella, mutta sydämellisellä tavallaan, "minä olen pannut vesijäljet välillemme, ja elleivät ne paholaisen sikiöt rupea kalojen ystäviksi ja kuule niiltä, kuka meloi niiden altaan poikki tänä kauniina aamuna, jätämme ehkä koko Horikanin taaksemme, ennenkuin he ovat päässeet selville, mitä tietä lähteä."

"Kun on vihollisia edessämme ja vihollisia takanamme, näyttää matkamme käyvän vaaralliseksi."

"Vaaralliseksi!" kertasi Haukansilmä tyynesti; "ei, ei niinkään vaaralliseksi, sillä valppain korvin ja tarkoin silmin voimme aina hankkia muutaman tunnin etumatkan niistä roistoista. Jos meidän tosiaankin täytyy turvautua pyssyyn, on meidän joukossamme kolme miestä, jotka ymmärtävät sen avuja yhtä hyvin kuin kuka tahansa näissä rajamaissa. Ei, ei vaaralliseksi, mutta sangen luultavaa on, että saamme kestää tässä aika tuiman leikin, kuten ehkä sanoisitte, ja voipa syntyä myöskin ottelu, kahakka tai jokin muu sentapainen hauskuutus, mutta aina hyvässä suojassa ja runsain ampumavaroin."

On mahdollista, että Heywardin käsitys vaarasta erosi jonkin verran metsästäjän luulosta, sillä vastauksen asemesta hän istui nyt äänetönnä veneen kiitäessä useita peninkulmia. Juuri päivän koittaessa joutuivat he järven ahtaimmalle väylälle ja putkahtelivat nopeasti ja varovasti sen lukemattomien pikku saarien lomitse. Tätä tietä oli Montcalm peräyttänyt armeijansa, eivätkä seikkailijat voineet tietää, vaikka hän olisi jättänyt intiaanejaan väijyksiin suojelemaan hänen jälkijoukkojaan ja keräämään hidastelijat. He lähestyivät sentähden näitä kapeita salmia valppaihin tapoihinsa kuuluvalla varovaisuudella.

Chingachgook laski mela-aironsa syrjään, Unkasin ja metsästäjän kiidättäessä kepeätä alusta pitkin kiertelevää ja koukuttelevaa väylää, missä jokainen edetty jalka pani heidät jollekin yht'äkkiä yllättävälle vaaralle alttiiksi. Vanhemman intiaanin silmät kulkivat tutkivasti saaresta saareen, viidakosta viidakkoon, veneen rientäessä yhä eteenpäin, ja milloin vapaampi vedenpinta sen salli, suuntautui hänen terävä katseensa myös paljaisiin kallioihin ja rannoille ulottuviin metsiin, jotka synkkinä tuijottivat ahtaaseen väylään.

Heyward, joka katseli kaikkea tätä kaksinkertaisella mielenkiinnolla niin hyvin luonnon kauneuden kuin hänen asemassaan ymmärrettävän levottomuuden takia, oli juuri päätyä siihen luuloon, että hän oli ilman riittävää syytä antanut valtaa tälle jälkimmäiselle, kun airot lakkasivat liikkumasta totellen Chingachgookin merkkiä.

"Hugh!" huudahti Unkas melkein samalla hetkellä kun hänen isänsä kevyt koputus veneen laitaan ilmoitti heille vaaran olevan lähellä.

"Mitä nyt?" kysyi metsästäjä. "Järvi on nim tyyni kuin eivät tuulet olisi koskaan puhaltaneetkaan, ja minä voin nähdä peninkulmittain pitkin sen pintaa, mutta en keksi vedessä edes niin suurta pilkkua kuin uivan koskelon mustaa päätä."

Intiaani kohotti totisena aironsa ja osoitti suuntaa, mihin hänen hievahtamaton katseensa oli kiintynyt. Duncaninkin silmät seurasivat viittausta. Muutamia syliä heidän edessään oli jälleen tuollainen matala metsikköluoto, mutta se näytti niin rauhalliselta ja viattomalta kuin ei ihmisjalka olisi koskaan sen yksinäisyyttä häirinnyt.

"Minä en näe mitään muuta kuin maata ja vettä", sanoi hän. "Ja kaunispa paikka onkin."

"Hst!" varoitti metsästäjä. "Niin, ruhtinasten jälkeläinen, on aina järkeä kaikessa, mitä teetkin. Siellä näkyy vain varjo, ja kuitenkaan se ei ole luonnollinen. Erotattehan saaren yli kohoavan huurun, majuri; ette voi sanoa sitä sumuksi, sillä se on pikemminkin ohut pilvenhattara…"

"Tuohan on vedestä nousevaa usvaa."

"Sen tietäisi lapsikin. Mutta mitä on tuo tummempi savukaistale, joka liehuu sen alapuolella ja jota voitte seurata aina tuonne pähkinäpensastoon asti? Se nousee nuotiosta, mutta minun ymmärtääkseni viimeisillään riutuvasta nuotiosta."

"Rientäkäämme siis paikalle ja selvittäkäämme epäilyksemme", tokaisi malttamaton Duncan. "Noin pienelle maapalalle ahtautunut joukko ei voi olla suuri."

"Jos arvostelette intiaanin oveluutta kirjoista löytämienne sääntöjen tai valkoihoisten viisauden mukaan, joudutte harhateille tai ehkäpä kuolemaankin", vastasi Haukansilmä, tutkiessaan paikan merkkejä hänelle ominaisella terävänäköisyydellä. "Jos minun sallitaan lausua mielipiteeni tässä asiassa, niin on minun nähdäkseni vain kaksi vaihtoehtoa valittavanamme: ensiksi voisimme kääntyä takaisin ja heittää kaikki ajatukset huronien seuraamisesta…"

"Ei koskaan!" huudahti Heyward olosuhteisiin katsoen aivan liian korkealla äänellä.

"Hyvä, hyvä", jatkoi Haukansilmä viitaten hätäisesti toista hillitsemään kärsimättömyyttään; "minäkin taivun suuresti mielipiteeseenne, vaikka katsonkin kokemuksellani sopivaksi mainita kaikki mahdollisuudet. Meidän täytyy siis rivakasti eteenpäin, ja jos intiaaneja tai ranskalaisia väijyy salmissa, kestää aika kujanjuoksu näiden äkkijyrkkien vuorten välissä. Onko järkeä puheessani, ruhtinasten jälkeläinen?"

Intiaani vastasi vain pistämällä melansa veteen ja kiidättämällä kanoottia eteenpäin. Ja koska hänen tehtävänään oli suunnan määrääminen, ilmaisi liike kyllin selvästi hänen päätöksensä. Kaikki käyttelivät nyt soutimiansa voimakkaasti, ja muutaman hetken kuluttua ehtivät he kohdalle, mistä vapaasti saattoivat nähdä saaren pohjoisen, tähän asti piilossa olleen rannan.

"Siinä ne ovat, niin totta kuin merkit paikkansa pitävät", kuiskasi metsästäjä. "Kaksi kanoottia ja yksi savu. Ne konnat eivät ole vielä saaneet silmiään auki sumussa, muutoin kuulisimme tuossa tuokiossa heidän kirotun karjuntansa. Ponteva tempaus, ystävät! Me jätämme heidät jälkeen, ja olemme jo kohta melkein kuulan vihellyksen saavuttamattomissa."

Pyssyn tuttu paukaus, salmen tyyntä pintaa hyppelevä kuula ja saaresta kajahtava kimeä kirkuna keskeyttivät hänen puheensa ja ilmoittivat, että heidät oli keksitty. Seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi jo useita villejä syöksyvän veneisiin, jotka pian tanssivat yli veden takaa-ajon kiihkossa. Nämä odotettavan taistelun peloittavat valmistelut eivät saaneet aikaan, mikäli Duncan saattoi havaita, vähintäkään muutosta hänen kolmen oppaansa kasvojenilmeissä tai liikkeissä, paitsi että heidän airojensa vedot olivat pitemmät ja täsmällisemmät ja saivat pienen veneen kiitämään eteenpäin kuin elävän ja tahtovan olennon.

"Pidätä heitä yhä saman välimatkan päässä, ruhtinasten jälkeläinen", sanoi Haukansilmä, katsahtaen tyynesti vasemman olkapäänsä yli ja herkeämättä liikuttaen melaansa, "pidätä heitä juuri saman välimatkan päässä. Noilla huroneilla ei ole koko kansakunnassaan pyssyä, joka voisi tehdä mitään tältä matkalta, mutta 'Hirventappajalla' on piippu, johon mies voi luottaa."

Kun metsästäjä oli tullut vakuuttuneeksi, että mohikaanit yksinäänkin kykenivät säilyttämään vaaditun välimatkan, laski hän rauhallisesti melan kädestään ja nosti tuhoisan pyssynsä. Kolme kertaa hän kohotti tukin olkapäähänsä, mutta kun hänen toverinsa odottivat pamausta, laski hän sen yhtä usein alas kehoittaakseen intiaaneja päästämään viholliset hiukan lähemmäksi. Vihdoin tuntui hänen tarkka ja huolellinen silmänsä tyytyväiseltä, ja siirtäen vasenta kättään pitkin piippua hän hitaasti kohotti sen suuta, kun kokassa istuvan Unkasin huuto sai hänet vielä kerran keskeyttämään puuhansa.

"Mitä nyt, poika?" kysyi Haukansilmä. "Sinä pelastit tuolla sanallasi yhden huronin kuolinrääkäyksestä. Mitä syitä oli moiseen tekoosi?"

Unkas osoitti sormellaan kalliorantaa vähän matkaa heistä eteenpäin, mistä toinen vene kiiti suoraan heidän väylänsä poikki. Oli liian ilmeistä, että heidän asemansa oli tavattoman vaarallinen heidän tarvitakseen sanoja sen vakuuttamiseen. Metsästäjä laski pyssynsä syrjään ja tarttui uudelleen melaan, Chingachgookin ohjatessa kanootin keulaa hiukan lähemmäs länsirantaa, saadakseen matkan heidän ja uuden vihollisen välillä kasvamaan. Sillä välin muistuttivat hurjat ja riemuitsevat huudot heille, että heitä ahdistettiin peränkin puolelta. Jännittävä kohtaus herätti Munronkin turtuneesta välinpitämättömyydestään.

"Laskekaamme manteren kallioille", sanoi hän harjautuneen sotilaan varmuudella, "ja tapelkaamme noiden villien kanssa. Jumala varjelkoon minua tai minuun ja omaisiini kiintyneitä ikinä enää luottamasta Ludvigin palvelijain vakuutuksiin!"

"Ken tahtoo voittaa intiaanikahakassa", vastasi metsästäjä, "hän ei saa olla liian ylpeä ottaakseen oppia alkuasukasten oveluudesta. Ohjaa lähemmäs maata, ruhtinasten jälkeläinen; me olemme pääsemäisillämme niiden konnien sivuitse, ja ne yrittävät ehkä leikata väylämme pitemmältä matkalta."

Haukansilmä ei erehtynyt, sillä kun huronit äkkäsivät suuntansa kaiken todennäköisyyden mukaan jättävän heidät ahdistettaviensa taakse, käänsivät he sitä sivummalle, niin että molemmat veneet yhä viistompaan ja viistompaan kulkien ennen pitkää kiitivät yhdensuuntaisia ratoja, parin sadan kyynärän päässä toisistaan. Leikki muuttui nyt kokonaan kilpasouduksi. Niin kiivas oli keveiden alusten vauhti, että vesi pakeni niiden tieltä pieninä aaltoina ja että niiden liike muuttui keinuvaksi vain oman nopeutensa takia. Tästä seikasta ja myöskin siitä, että oli pakko pitää jokainen käsi melaa hoitamassa, johtui ehkä, etteivät huronit heti turvautuneet tuliaseisiinsa. Pakenevain ponnistukset olivat kuitenkin liian ankaria kestääkseen kauan, ja vainoojilla oli sitä paitsi puolellaan suurempi lukumäärä. Duncan huomasi levottomuudekseen metsästäjän alkavan katsella rauhattomana ympärilleen, ikäänkuin etsiäkseen joitakin muita keinoja heidän pakonsa avustamiseksi.

"Käännä venettä hiukan pois auringosta, ruhtinasten jälkeläinen", sanoi väsymätön metsästäjä. "Näen niiden konnien kohta rupeavan ampumaan. Jos meistä yksikin haavoittuu, menetämme jokainen päänahkamme. Käännä enemmän pois auringosta, niin saamme pian saaren väliimme."

Keksintö ei ollut hyödytön. Pitkä, matala saari oli vähän matkan päässä heidän edessään, ja kun he lähenivät sitä, oli vainoavan veneen pakko kulkea toista puolta kuin ahdistetut. Metsästäjä ja hänen toverinsa eivät jättäneet tätä etua käyttämättä, vaan heti kun pensaat olivat kätkeneet heidät näkyvistä, he yhä paransivat vauhtia, joka ennenkin oli jo tuntunut uskomattomalta. Molemmat veneet syöksähtivät viimeisen matalan kärjen takaa esiin kuin kaksi kiivaimmillaan juoksevaa kilpahevosta, mutta pakolaiset olivat päässeet johtamaan. Muuttaessaan niiden suhteellisia asemia oli tämä temppu kuitenkin tuonut ne lähemmäksi toisiaan. "Sinä osoitit ymmärtäväsi tuohiveneen rakennetta, Unkas, valitessasi juuri tämän huronien kanoottien joukosta", virkkoi metsästäjä hymyillen ilmeisesti tyytyväisempänä heidän voitolliseen nopeuteensa kuin siihen lopullisen pelastumisen mahdollisuuteen, joka nyt alkoi heille hiukan häämöttää. "Paholaisenpenikat ovat jälleen panneet koko väkensä meloihin. Meidän on taisteltava päänahoistamme lattein puupaloin eikä karaistuin pyssynpiipuin ja tarkoin silmin. Pitkät vedot, ja yht'aikaa, ystävät!"

"Ne valmistautuvat ampumaan", sanoi Heyward, "ja kun me olemme suoraan heidän kohdallaan, voivat he tuskin olla osumatta."

"Paneutukaa te siis veneen pohjalle", vastasi metsästäjä, "te ja eversti; maalihan tulisi siitä sen verran pienemmäksi."

Heyward hymyili vastatessaan:

"Huonoapa esimerkkiä näyttäisivät korkea-arvoisimmat miehet ryömiessään piiloon, kun soturit jäävät tulelle alttiiksi!"

"Siinä sitä on nyt taas sitä valkoisten rohkeutta!* huudahti metsästäjä, "ja niin kuin liiankin monet heidän käsitteistään, ei sekään saa tukea luonnolliselta järjeltä. Luuletteko te, ettei tuo ruhtinasten jälkeläinen, ettei Unkas, tai etten minäkin, joka olen puhdasrotuinen valkea mies, arvelematta etsisi suojaa kahakassa, missä paljastetusta ruumiista ei olisi mitään hyötyä? Miksi ovat sitten ranskalaiset rakentaneet Quebecinsä, jos aina pitäisi taistella vain avonaisilla paikoilla?"

"Kaikki mitä sanotte, on sangen totta, ystäväni", myönsi Heyward. "Mutta sittenkin meidän tapamme kieltävät meitä noudattamasta neuvoanne."

Huronien yhteislaukaus lopetti keskustelun, ja kun kuulat vinkuivat heidän ympärillään, näki Duncan Unkasin pään kääntyvän katsomaan häntä ja Munroa. Vihollisen läheisyydestä ja omakohtaisesta suuresta vaarasta huolimatta eivät nuoren soturin kasvot ilmaisseet muuta tunnetta, kuten edellisen oli pakko luulla, kuin hämmästystä, koska hän tapasi miehiä, jotka tahtoi niin hyödyttömästi asettua maalitauluksi. Chingachgook tunsi epäilemättä paremmin valkoisten katsantokannan, sillä hän ei vilkaissutkaan sivulleen esineestä, jonka mukaan hän ohjasi heidän kulkuaan ja johon hän oli naulinnut silmänsä. Muuan kuula tempasi pian keveän ja sileän melan vanhan päällikön käsistä ja heitti sen ilmassa kauas eteenpäin. Huronit päästivät hurjan kiljahduksen ja käyttivät tilaisuutta räiskäyttääkseen uuden yhteislaukauksen. Unkas piirsi kaaren omalla airollaan veteen, ja kanootin kiitäessä nopeasti ohi sieppasi Chingachgook melansa, heilutti sitä päänsä päällä, kajahdutti mohikaanien sotahuudon ja kohdisti sitten jälleen kaiken voimansa ja taitonsa tärkeään tehtäväänsä.

Äänekkäitä huutoja "Suuri Käärme!", "Pitkä Pyssy!", "Nopea Hirvi!" kuului yht'äkkiä vainoavista veneistä ja tuntui antavan uutta intoa niiden soutajille. Metsästäjä otti 'Hirventappajan' vasempaan käteensä ja nostaen sen korkealle ilmaan heilutti sitä voitonriemuisena vihollisiinsa päin. Villit vastasivat ärsytykseen rajulla ulvonnalla, jota seurasi viipymättä uusi yhteislaukaus. Kuulat kimpoilivat pitkin järven pintaa, ja puhkaisipa yksi heidän pienen aluksensa tuohilaidankin. Ei pienintäkään ulkonaista liikutusta voinut huomata mohikaanien kasvoilla tällä ratkaisevalla hetkellä, heidän jäykät piirteensä kun eivät ilmaisseet toivoa eivätkä levottomuutta. Mutta metsästäjä käänsi jälleen päänsä ja nauraen omituisella hiljaisella tavallaan virkkoi Heywardille:

"Ne lurjukset kuuntelevat mielellään tuliluikkujensa pauketta, mutta sitä silmää ei ole mingojen joukossa, joka voisi arvioida varman tähtäyksen tanssivassa kanootissa. Näettehän niiden laittaneen erikoisen miehen lataamaan, ja alhaisimmankin laskun mukaan, mikä voi tulla kysymykseen, me kuljemme kolme jalkaa silloin kun he kaksi!"

Duncan, joka ei ollut aivan yhtä rauhallinen tämän tarkan etäisyyksien mittailun aikana kuin toverinsa, huomasi mielihyvikseen, että he suuremman taitavuutensa ja vihollisten moniaalle suunnatun huomion takia olivat päässeet tuntuvasti edelle. Huronit laukaisivat taas, ja muuan kuula osui Haukansilmän aironlapaan tekemättä sen suurempaa vahinkoa.

"Eipä hullummin", virkkoi metsästäjä, tutkien tarkoin vähäpätöistä naarmua. "Se ei olisi puhkaissut edes lapsen ihoa, saati sitten miesten, jotka, kuten me, ovat kestäneet taivaan raivokkaimmatkin myrskyt. Kuulkaahan, majuri, jos tahdotte koettaa käytellä hiukan tätä latteata puunpalasta, niin päästän minä 'Hirventappajankin' sovittamaan sanansa keskusteluun."

Heyward tarttui melaan ja kävi työhön sellaisella innolla, että se korvasi taidon puutteen, Haukansilmän tarkastellessa pyssynsä sytytinruutia. Sitten tähtäsi metsästäjä nopeasti ja ampui. Etumaisen kanootin kokassa kyyhöttävä huroni oli noussut samassa tarkoituksessa, mutta nyt hän kaatui takaperin ja pudotti pyssyn kädestään veteen. Äkkiä hän sentään jälleen kohosi jaloilleen, vaikka hänen liikkeensä olivatkin nytkähteleviä ja hämmentyneitä. Samassa herkesivät hänen toverinsa ponnistuksistaan, ja molemmat vainoavat veneet yhtyivät ja pysähtyivät. Chingachgook ja Unkas käyttivät tätä välihetkeä levähtääkseen, mutta Duncan meloi yhä mitä sisukkaimmalla innolla. Isä ja poika loivat nyt tyyniä, mutta kysyviä katseita toisiinsa, saadakseen tietää, oliko kumpainenkaan kärsinyt vaurioita vihollisen tulesta, sillä olivathan he kumpikin varmoja siitä, ettei mikään kiljahdus eikä huuto olisi sellaisella vaarallisella hetkellä ilmaissut onnettomuutta. Muutamia suuria veripisaroita kierähteli vanhemman intiaanin olkapäätä alas, mutta kun tämä huomasi Unkasin katseen viipyvän sillä kohdalla liian kauan, otti hän vettä kouraansa ja huuhtoi pois punaiset pilkut, ilmoittaen vain tällä yksinkertaisella tavalla, kuinka mitätön haava oli.

"Ei niin kiirettä, ei niin kiirettä, majuri", virkkoi metsästäjä, joka oli tällä välin ladannut pyssynsä uudestaan. "Me olemme jo hiukan liian etäällä, jotta tuliluikku enää näyttäisi kaikkia hyviä ominaisuuksiaan, ja näettehän noiden paholaisten pitävän neuvottelua. Antaa niiden vain tulla ampumamatkalle — minun silmääni kai voitaneen luottaa siinä kysymyksessä — ja minä vedän niitä lurjuksia perässäni koko Horikanin päästä päähän, taaten, ettei heidän ainoakaan kuulansa tee pahimmoillaankaan muuta kuin hiukan raapaisee nahkaa, kun taas 'Hirventappaja' iskee miehestä hengen aina kahdella laukauksella kolmesta."

"Me unohdamme tehtävämme", vastasi innokas Duncan. "Käyttäkäämme tätä etua ja suurentakaamme välimatkaa vihollisesta."

"Antakaa minulle lapseni", kähisi Munro. "Älkää enää leikkikö isän tuskilla, vaan hankkikaa takaisin lapseni."

Pitkän tottumuksen luoma kunnioitus ylempiensä käskyjä kohtaan oli opettanut tiedustelijalle tottelemisen hyveen. Heitettyään viimeisen viipyvän silmäyksen kaukaisiin kanootteihin laski hän pyssyn kädestään ja kävi väsyneen Duncanin sijasta kiinni melanvarteen, jota hän liikutteli koskaan väsymättömin käsin. Hänen ponnistelujaan avustivat mohikaanit, ja muutamat minuutit riittivät hankkimaan niin leveän alan vettä heidän ja vihollisten väliin, että Heyward jälleen hengitti helpommin.

Järvi alkoi nyt avartua, ja heidän tiensä kulki sivummalle työntyneiden rantojen välitse, joita yhä reunustivat korkeat, jylhät vuoret. Saaret olivat harventuneet, ja niitä oli siis helpompi väistää. Melanvedot kävivät tasaisemmiksi ja säännöllisemmiksi, soutajain jatkaessa työtään juuri päättyneestä ankarasta ja kuolemaa uhkaavasta takaa-ajosta pelastuttuaan niin tyyninä, kuin olisivat he vain huvikseen vauhtiaan koetelleet eivätkä suinkaan joutuneet niin ahdistettuun, jopa melkein epätoivoiseen asemaan.

Seuraamatta länsirantaa, minne heidän tehtävänsä kutsui, käänsi ovela mohikaani suunnan enemmän niitä kukkuloita kohti, joiden taakse, Ticonderogan pelättävään linnaan, Montcalmin tiedettiin vieneen sotajoukkonsa. Kun huronit kaiken todennäköisyyden mukaan olivat luopuneet takaa-ajosta, ei ollut mitään ilmeistä syytä tähän erikoiseen varovaisuuteen. Sitä suuntaa pidettiin siitä huolimatta tuntikausia, kunnes saavuttiin erääseen lahteen lähelle järven pohjoispäätä. Täällä kanootti ajettiin rannalle ja koko seurue nousi maihin. Haukansilmä ja Heyward kiipesivät eräälle läheiselle jyrkälle kummulle, missä edellinen, katseltuaan heidän allaan leviävää vesilakeutta, osoitti jälkimmäiselle muuatta pientä mustaa pilkkua, joka liikkui erään niemekkeen liepeillä useiden peninkulmien päässä.

"Näettekö tuota?" kysyi metsästäjä. "No, miksipähän päättelisitte tuon läikän, jos olisitte jäänyt yksinänne valkoisen miehen kokemuksen nojaan etsimään tietänne läpi näiden salojen?"

"Ellen ottaisi lukuun sen etäisyyttä ja kokoa, luulisin sitä linnuksi.
Voiko se olla elävä olento?"

"Se on oiva koivuntuohinen kanootti, jota melovat hurjat, viekkaat mingot. Vaikka Kaitselmus onkin antanut metsien asukkaille silmät, joita eivät siirtokuntien miehet tarvitsisi, siellä kun on kaikenlaisia keksintöjä näköä auttamassa, eivät kuitenkaan mitkään inhimilliset silmät voi huomata kaikkia niitä vaaroja, jotka meitä tällä hetkellä ympäröivät. Ne hirtehiset ovat puuhailevinaan muka vain illallistaan, mutta heti kun tulee pimeä, syöksevät he jäljillemme yhtä varmasti kuin koirat vainun johtamina. Meidän täytyy eksyttää heidät, tai muutoin on meidän luopuminen Ovelan Ketun ajosta. On näistä järvistäkin joskus hyötyä, etenkin kun otukset pakenevat veteen", jatkoi tiedustelija, vilkuen ympärilleen huolestuneen näköisenä, "mutta niistä ei ole juuri suojaa, paitsi kaloille. Jos uudisasutukset joskus leviävät kauas niiden kahden joen varsilta, kadottavat sekä metsästys että sodankäynti kauneimmat puolensa."

"Älkäämme viivytelkö hetkeäkään ilman riittäviä ja ilmeisiä syitä."

"En pidä lainkaan tuosta savusta, jonka näette kiemurtelevan kalliota ylös kanootin lähettyviltä", keskeytti mietteliäs metsästäjä. "Panen henkeni pantiksi siitä, että muutkin silmät kuin meidän näkevät sen ja arvaavat sen tarkoituksen. Kuinka tahansa, sanat eivät paranna asiaa, ja aika on meidän käydä toimeen."

Haukansilmä lähti tähystyspaikalta ja laskeutui syviin ajatuksiin vaipuneena rannalle. Hän ilmoitti huomionsa tovereilleen delavarinkielellä, ja sitä seurasi lyhyt, mutta totinen neuvottelu. Sen päätyttyä ryhtyivät kaikki kolme viipymättä toteuttamaan uusia päätöksiänsä.

Kanootti nostettiin vedestä, ja miehet kantoivat sen olkapäillään metsään, tehden jälkensä niin leveiksi ja näkyviksi kuin mahdollista. He saapuivat pian virralle, jonka poikki he kulkivat, jatkaen matkaansa, kunnes osuivat avaralle paljaalle kalliolle. Täältä, missä heidän askelensa eivät epäilemättä enää näkyisi, laskeutuivat he uudelleen virralle, kävellen takaperin mitä suurinta varovaisuutta noudattaen. He seurasivat nyt pienen virran uomaa järveen asti, ja siellä he laskivat veneensä siekailematta vesille jälleen. Muuan matala kärki kätki heidät ylempänä mainitulta niemekkeeltä, ja järven rantaa reunustivat jonkin matkaa tiheät ja veteen asti ulottuvat pensaat. Näiden luonnon tarjoamien suojain turvin he pyrkivät eteenpäin sisukkain ponnistuksin, kunnes metsästäjä ilmoitti voitavan ilman vaaraa nousta maihin jälleen.

Tähän pysähdyttiin siksi, kunnes ilta sai esineet epäselviksi ja hämäriksi silmän erottaa. Sitten he kävivät uudelleen matkaan ja soutivat pimeän suojassa äänettömästi, mutta voimakkaasti länsirantaa kohti. Vaikkeivät sen vuoren rosoiset ääriviivat, jota kohti he kulkivat, tarjonneetkaan mitään erikoisempia merkkejä Duncanin silmille, laski mohikaani valitsemaansa pieneen satamaan niin varmasti ja erehtymättä kuin kokenein luotsi.

Vene nostettiin jälleen vedestä ja kannettiin metsään, mihin se huolellisesti piilotettiin risukasan alle. Seikkailijamme ottivat aseensa ja muut tavaransa, ja tiedustelija ilmoitti Munrolle ja Heywardille, että hän ja intiaanit olivat vihdoinkin valmiit lähtemään varsinaiselle etsintäretkelle.