Read synchronized with  English  French  German  Russian 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Salarino. Jos hän menettää, olen varma ettet hänen lihaansa ota: mihin se kelpais?

Shylock. Kalan syötiksi. Vaikkei se kenenkään vatsaa tyydyttäisikään, niin tyydyttää se ainakin kostoani.

Venetsian Kauppias.

Illan varjot olivat jo laskeutuneet lisäämään paikan synkkyyttä, kun joukkueemme astui William Henrikin raunioihin. Tiedustelija ja hänen toverinsa ryhtyivät heti puuhiin viettääkseen yön siellä, mutta niin totisina ja varovaisin liikkein, että selvästi huomasi, kuinka syvästi juuri sivuutetut ennen kuulumattomat hirmunäyt olivat vaikuttaneet heidänkin karaistuneisiin hermoihinsa. Muutamia hirrenpätkiä pantiin nojalleen mustunutta seinää vasten, ja kun Unkas oli peittänyt niitä hiukan risuilla, katsottiin hetkellisen mukavuuden vaatimukset täytetyiksi. Lopetettuaan työnsä viittasi nuori intiaani alkuperäiseen majaan, ja Heyward, joka ymmärsi äänettömän eleen tarkoituksen, pyyteli hellästi Munroa käymään sisään. Jättäen lapsensa kadottaneen vanhuksen yksin surujensa seuraan palasi Duncan viipymättä vapaaseen ilmaan, sillä hän oli liian kiihtynyt etsiäkseen lepoa, jota hän oli suositellut iäkkäälle ystävälleen.

Haukansilmän ja intiaanien laitellessa tulta ja nauttiessa niukaksi illallisekseen palasen kuivattua karhunlihaa lähti nuori mies katsomaan sitä hävitetyn linnoituksen vallia, joka oli Horikaniin päin. Tuuli oli tauonnut ja aallot vyöryivät jo säännöllisemmin ja hiljaisemmin kohauksin hiekkarannalle. Ikäänkuin särkyneinä hurjasta kulustaan hajoilivat pilvet eri suuntiin, raskaampien kokoontuessa mustiksi rykelmiksi taivaanrantaan ja keveämpien kiitäessä yhä vinhaa vauhtia pitkin vedenpintaa tai kierrellessä ja kaarrellessa vuorten huippuja pesiensä yläpuolella leijailevan säikäytetyn lintuparven tavoin. Tuolla ja täällä luikki vaivoin jokin punaisenhohtava tähti läpi ajelehtivan usvan levittäen kelmeätä hohdetta muutoin niin synkälle taivaalle. Ympäröivien vuorten helmaan oli jo läpitunkematon pimeys laskeutunut, ja tasanko oli kuin avara, autio ruumishuone, jossa ei pieninkään risahdus eikä hiiskaus häirinnyt sen lukuisain onnettomien asukasten unta.

Tätä näkyä, joka oli niin kaameassa sopusoinnussa kaiken tapahtuneen kanssa, katseli Duncan hievahtamatta useita minuutteja. Hänen silmänsä kulkivat vallien sisäpuolelta, missä metsän pojat istuivat loimuavan tulensa ympärillä, siihen kalpeampaan hohteeseen, joka yhä viipyi taivaalla, ja jäivät sitten pitkään ja levottomasti tarkastelemaan sitä synkkää pimeyttä, joka peloittavan tyhjyyden tapaisena tuijotti vainajain lepopaikan puolelta. Pian hän oli erottavinaan selittämättömiä ääniä kentältä, vaikkakin niin heikkoja ja lyhyitä, että niiden sekä laatu että kuuluminenkin jäivät hämäriksi. Säikähdystään häveten kääntyi nuori mies järvelle päin ja koetti kiinnittää huomionsa yksinomaisesti niihin heijastuneisiin tähtiin, jotka himmeästi tuikkivat sen keinuvasta pinnasta. Mutta hänen liian uskolliset korvansa täyttivät epäkiitollisen velvollisuutensa ikäänkuin varoittaakseen häntä jostakin väijyvästä vaarasta. Lopulta tuntuikin nopeita askeleita täysin kuuluvasti kiirehtivän pimeyteen päin. Kykenemättä kauempaa hillitsemään levottomuuttaan huusi Duncan hiljaa tiedustelijalle, pyytäen häntä nousemaan vallille hänen luokseen. Haukansilmä heitti pyssyn käsivarrelleen ja totteli, mutta niin tyynen ja rauhallisen näköisenä, että selvästi huomasi hänen suuresti luottavan heidän asemansa turvallisuuteen.

"Kuunnelkaa!" kehoitti Duncan toisen asetuttua hänen rinnalleen; "tuolta kentältä kuuluu tukahdutettua melua, joka ehkä osoittaa, ettei Montcalm ole vielä kokonaan luopunut valloituksestaan."

"Silloin ovat korvat luotettavammat kuin silmät", sanoi järkähtämätön tiedustelija, joka oli juuri pistänyt palan karhunlihaa suuhunsa ja joka sentähden puhui paksusti ja hitaasti. "Minä itse näin hänen sulkeutuneena Tyhiin kaikkine joukkoineen, sillä kun nuo ranskalaiset ovat tehneet jonkin erikoisemman tempun, ne mielellään vetäytyvät turvaan karkeloimaan ja iloitsemaan naisten kanssa menestyksensä kunniaksi."

"En tiedä. Intiaani nukkuu harvoin sodassa, ja ryöstönhalu pidättää ehkä jonkun huronin täällä hänen heimonsa lähdettyäkin. Olisi ehkä viisainta sammuttaa tuli ja asettaa vahti — kuunnelkaa! Nyt voitte erottaa melun, jota tarkoitan!"

"Intiaani ei mielellään hiiviskele hautojen lähettyvillä. Vaikka hän onkin valmis iskemään ja vaikkei hän olekaan niin kovin tarkka keinoista, tyytyy hän tavallisesti päänahkaan, paitsi milloin hänen verensä on kuumentunut ja joutunut kuohuksiin. Mutta kun puuska on kerran kauniisti mennyt, unohtaa hän vihollisensa ja antaa kuolleiden nukkua luonnollista untaan. Kuolleista puheen ollen, majuri, oletteko te sitä mieltä, että taivas on oleva yksi ja sama punanahoille ja meille valkoihoisille?"

"Epäilemättä — epäilemättä. Minä luulin kuulleeni sen jälleen! Vai olikohan se lehtien lehahdusta pyökin latvassa?"

"Minä puolestani luulen", jatkoi Haukansilmä kääntäen hetkiseksi kasvonsa Heywardin osoittamaan suuntaan, mutta aivan välinpitämättömänä ja huolettomana, "että paratiisi on laitettu ihmisten onnea silmällä pitäen ja että heidän sallitaan siellä elää omien taipumustensa ja halujensa mukaisesti. Minun nähdäkseni ei siis punanahka ole kaukana totuudesta uskoessaan siellä tapaavansa ne suurenmoiset metsästysmaat, joista hänen tarunsa kertovat, enkä minä tässä suhteessa luule olevan häpeäksi puhdasrotuiselle valkeallekaan miehelle viettää aikansa…"

"Kuuletteko sitä taas?" keskeytti Duncan.

"Niin, niin; kun ruokaa on niukalti ja kun ruokaa on paljon, tulee susi rohkeaksi", vastasi järkähtämätön metsästäjä. "Saisivatpa ne veijarit sentään pienen piston nahkaansa, jos olisi valoisaa ja sovelias aika sellaiseen urheiluun. Mutta tulevasta elämästä puheen ollen, majuri: minä olen siirtokunnissa kuullut pappien saarnailevan, että taivas on levon paikka. No, ihmisten mielipiteet eroavat melkoisesti nautinnon laadusta. Minä puolestani, ja sen sanon kaikella kunnioituksella Kaitselmuksen määräyksiä kohtaan, en pitäisi suurenakaan nautintona virua lukon takana niissä asunnoissa, joista he juttelevat, minua kun luonto vetää vaeltamaan ja metsästämään."

Duncan, joka nyt oli päässyt selville kuulemansa melun laadusta, vastasi metsästäjän mielijohteen valitsemaa puheenaihetta tarkemmin ajatellen:

"On vaikea arvata tunteita, jotka liittyvät siihen viimeiseen suureen muutokseen."

"Muutospa siitä tosiaankin tulisi miehelle, joka on viettänyt ikänsä ulkoilmassa", virkkoi yksinkertainen metsästäjä, "ja joka on niin usein haukannut eineensä Hudsonin latvavesien varsilla nukahtaakseen mylvivän Mohokin pauhuun. Mutta lohdullista on tietää palvelevansa laupiasta Herraa, vaikka me teemmekin sen kukin tapamme jälkeen ja suuret salot välillämme — mikä tuolla liikahti?"

"Eikö se ole mainitsemienne sutten tassutusta?"

Haukansilmä pudisti vitkaan päätänsä ja nyökkäsi Duncania seuraamaan häntä paikalle, mihin ei nuotion loimotus ulottunut. Tämän varovaisuustoimenpiteen suoritettuaan metsästäjä jäi hyvin tarkkaavaisena ja pitkään kuuntelemaan, toistuisiko se matala ääni, joka oli niin odottamatta häntä säikähdyttänyt. Hänen valppautensa näytti kuitenkin olevan turha, sillä tuloksettoman äänettömyyden jälkeen kuiskasi hän Duncanille:

"Meidän täytyy kutsua Unkasia. Sillä pojalla on intiaanin aistimet, ja hän kuulee senkin, mikä on meiltä salattu, sillä vaikka olenkin valkonahka, en tahdo kieltää luontoani."

Nuori mohikaani, joka keskusteli isänsä kanssa matalalla äänellä, säpsähti kuullessaan pöllön valittavan huudahduksen, hypähti jaloilleen ja katseli mustiin valleihin päin, ikäänkuin etsien paikkaa, mistä ääni oli kuulunut. Metsästäjä toisti kutsun, ja vähän ajan kuluttua näki Duncan Unkasin varovasti hiipivän pitkin vallia heidän luokseen.

Haukansilmä selitti tarkoituksensa muutamin delavarinkielisin sanoin. Heti kun Unkas ymmärsi syyn, miksi hänet oli kutsuttu, heittäytyi hän pitkäkseen nurmelle, missä hän Duncanin mielestä makasi liikkumattomana ja toimetonna. Hämmästellen nuoren soturin hievahtamatonta asentoa ja haluten ottaa selkoa tavasta, millä hän käytti kykyjään toivotun tiedon hankkimiseksi, eteni Heyward muutamia askeleita ja kumartui lähemmäs mustaa esinettä, johon hän oli silmänsä tiukasti suunnannut. Vasta silloin hän huomasi, että Unkas oli kadonnut ja että hän katseli vain jonkin vallinkohouman tummia ääriviivoja.

"Minne mohikaani hävisi?" kysyi hän metsästäjältä peräytyen ällistyksissään. "Näin hänen kaatuvan ja olisin voinut vannoa hänen jääneenkin siihen."

"Hst, puhukaa hiljemmin, sillä me emme tiedä, kenen korvat ovat auki, ja mingot ovat nopsajärkistä väkeä. Mitä taas Unkasiin tulee, niin on hän ulkona kentällä, ja makvat, jos niitä on ympärillämme, tapaavat vertaisensa."

"Te luulette siis, ettei Montcalm olekaan kutsunut pois kaikkia intiaanejaan? Hälyttäkäämme tovereitamme, niin että olemme aseissa kaiken varalta. Onhan meitä täällä viisi miestä, jotka ovat tottuneet kohtaakaan vihollista."

"Ei sanaakaan kumpaisellekaan, jos henkenne on teille kallis. Katselkaa ruhtinasten jälkeläistä, kuinka hän istuu tulen ääressä kuin suuri intiaanipäällikkö ainakin. Jos pimeässä hiiviskelee joitakin vainukoiria, eivät ne ainakaan hänen kasvoistaan näe meidän pelkäävän vaaraa."

"Mutta he voivat keksiä hänet, ja siitä saattaa koitua hänen surmansa. Hänen ruumiinsa näkyy liian selvästi tuon nuotion paisteessa, ja hänestä tulee ehkä ensimmäinen ja varmin uhri."

"Kieltämättä puhutte nyt totta", vastasi metsästäjä tuntuen tavallista levottomammalta. "Mutta mitä voimme tehdä? Yksi ainoa epäluuloinen katse voisi johtaa hyökkäykseen, ennenkuin olemme valmiit ottamaan sitä vastaan. Hän tietää minun Unkasille antamastani merkistä meidän jotakin vainuavan: minä ilmoitan hänelle meidän päässeen mingojen jäljille; hänen intiaaniluontonsa sanoo sitten kyllä, miten hänen on meneteltävä."

Metsästäjä sovitti sormet suuhunsa ja päästi hiljaisen sähisevän äänen, joka sai heti Duncanin hypähtämään syrjään, hän kun luuli kuulleensa käärmeen puhisevan. Chingachgookin pää lepäsi käden varassa, hänen istuessaan siinä omissa mietteissään, mutta heti kun hän kuuli sen eläimen äänellä annetun varoituksen, josta hän oli saanut nimensä, nousi hänen päänsä pystyyn ja hänen mustat silmänsä katsahtivat nopeasti ja terävästi joka puolelle. Paitsi tätä äkillistä ja ehkäpä tahatonta liikettä ei hänessä enää näkynyt merkkiäkään yllätyksestä tai levottomuudesta. Hänen pyssynsä virui koskemattomana ja näennäisesti huomaamattomana hänen kätensä ulottuvilla. Kirveskin, jonka hän mukavuussyistä oli irroittanut vyöstään, oli päästetty putoamaan tavallisesta asemastaan maahan, ja koko hänen ruumiinsa näytti vaipuvan kasaan, ikäänkuin olisivat hänen hermonsa ja jänteensä lauenneet lepoa nauttimaan. Taitavasti asettuen entiseen asentoonsa, vaikkakin kättä vaihtaen, jotta tuntui kuin hän olisi tehnyt liikkeen vain väsynyttä tukea muuttaakseen, jäi alkuasukas odottamaan tapausten kehitystä niin tyynenä ja vakaana, että vain intiaanisoturi kykeni moista kylmäverisyyttä osoittamaan.

Mutta Heyward huomasi, että vaikka harjaantumattomampi silmä olisi luullut mohikaanipäällikön torkkuvan, hänen sieraimensa laajenivat, hänen päänsä oli kääntynyt hieman sivulle ikäänkuin auttaakseen kuuloelimiä ja hänen nopsat, kerkeät katseensa hyppivät lakkaamatta jokaiseen esineeseen, jonka hän saattoi nähdä.

"Katsokaahan sitä oivallista miestä!" kuiskasi Haukansilmä Heywardin käsivartta puristaen; "hän tietää, että silmäys tai liikahdus voisi rikkoa suunnitelmamme ja saattaa meidät niiden paholaisenpenikkain kynsiin…"

Hänet keskeytti pyssyn leimahdus ja paukahdus. Ilmaan singahti tuiskuna kypeniä paikalta, mihin Heywardin silmät olivat yhä ihmetellen ja ihaillen kiintyneet. Toinen katsahdus ilmaisi hänelle Chingachgookin kadonneen tuon äkillisen leimahduksen aikana. Sillä välin oli metsästäjä nostanut pyssynsä tähtäysasentoon, odottaen kärsimättömästi, valmiina laukaisemaan, milloin vihollinen tulisi näkyviin. Mutta tuohon yksinäiseen ja tuloksettomaan yritykseen Chingachgookin henkeä vastaan näytti koko hyökkäys supistuneen. Kerran tai kaksi luulivat kuuntelijat erottaneensa etäistä pensasten kahinaa, ikäänkuin olisi joitakin tuntemattomia olentoja syöksynyt niiden läpi, eikä pitkältä viipynytkään, ennenkuin Haukansilmä osoitti "käpälämäkeen painelevia susia", jotka pakenivat päätä pahkaa jonkun uuden varsinaisille alueille tunkeutuvan peloittelijan tieltä. Levottoman, hengähtämättömän äänettömyyden jälkeen molskahti vesi, ja sitä seurasi samassa toinen pyssynpamahdus.

"Siellä käy Unkas!" selitti metsästäjä. "Sillä pojalla on oiva tuliluikku! Minä tunnen sen paukahduksen yhtä hyvin kuin isä tuntee lapsensa puheen, sillä minä käytin sitä pyssyä siksi kunnes sain paremman."

"Mitähän tämä merkinnee?" kysyi Duncan; "meitä pidetään silmällä, ja me olemme ilmeisesti tuhoon tuomitut."

"Tuo pirstoiksi ammuttu kekäle todistaa, ettei mitään pahaa ole tapahtunut", vastasi metsästäjä, heittäen pyssynsä jälleen käsivarrelleen ja seuraten Chingachgookia, joka juuri silloin ilmestyi takaisin valon piiriin vallitusten sisäpuolelle. "Mitä kuuluu, ruhtinasten jälkeläinen? Ovatko mingot kimpussamme oikein tosissaan, vai oliko siellä vain joku tuollainen matelija, joita ryömii sotajoukkojen kintereillä kuolleilta päänahkoja nylkemässä, jotta he sitten saisivat palata kotiinsa kerskumaan naisilleen urotöistä, joita he ovat muka tehneet kalpeanaamojen kustannuksella?"

Chingachgook istuutui jälleen varsin levollisena eikä vastannut ennen kuin oli tutkinut kekäleen, johon häntä itseään niin läheltä uhannut kuula oli osunut. Sen jälkeen hän vastasi vain kohottamalla yhden sormensa ja lausumalla englanniksi lyhyen sanan:

"Yksi."

"Sitä minäkin arvelin", virkkoi Haukansilmä istuutuessaan; "ja kun se roisto pääsi veden suojaan ennenkuin Unkas räjäytti häneen, on enemmän kuin luultavaa, että hän nyt laulaa aika valheita suuresta väijytyksestä, missä hän muka vaani kahta mohikaania ja yhtä valkoista metsästäjää — sillä upseereja voi tuskin pitää tyhjäntoimittajia parempina sellaisessa kahakassa. No, hyvä, antaa hänen vain laulaa — antaa! Onhan niitä sentään aina rehellisiäkin miehiä jokaisen kansan keskuudessa — vaikka taivas tietää niitä tuskin löytyvän makvojen joukosta — hieman tukkimaan nousukkaan suuta, jos tämä kerskuu aivan päin järjen naamaa. Lurjus lähetti lyijynsä viheltämään vallan korviesi ohitse, ruhtinasten jälkeläinen!"

Chingachgook loi tyynen ja välinpitämättömän katseen paikkaan, mihin kuula oli suhahtanut, ja jäi sitten taas entiseen asentoonsa niin levollisena, kuin ei moinen vähäpätöinen sattuma olisi voinut häntä lainkaan häiritä. Samassa hiipi Unkaskin näkyviin ja istuutui tulen ääreen yhtä huolettomana ilmeeltään kuin hänen isänsäkin.

Heyward katseli kaikkia näitä liikkeitä erinomaisen tarkkaavasti ja ihmetellen. Hänestä tuntui kuin olisi metsän pojilla ollut joitakin salaisia kertomiskeinoja, joita hän ei puolestaan kyennyt tajuamaan. Sen innostuneen ja monisanaisen esityksen sijasta, jonka joku valkoinen nuorukainen olisi varmasti antanut kuvatakseen ja ehkäpä liioitellakseen kaikkea, mitä kentän pimeydessä oli tapahtunut, näytti nuori soturi päästävän vain tekonsa puhumaan puolestaan. Ei ollut tosiaankaan hetki eikä tilaisuus intiaanin kerskua urotöistään, ja luultavaa on, että ellei Heyward olisi tiedustellut asiain kulkua, ei silloin olisi vaihdettu sanaakaan koko tapauksesta.

"Miten kävi vihollisemme, Unkas?" kysyi Duncan. "Me kuulimme pyssynne paukahduksen ja toivoimme, ettette ampunut turhaan."

Nuori päällikkö kohotti hieman metsästysnuttunsa liettä ja näytti tyynesti kamalaa hiustukkoa, jota hän kantoi voitonmerkkinä. Chingachgook hypisteli päänahkaa ja tarkasti sitä hetken hyvin huolellisesti. Sitten hän päästi sen, ja inhon kuvastuessa hänen jykeville piirteilleen tokaisi:

"Oneida!"

"Oneida!" kertasi metsästäjä, joka oli jo kadottamaisillaan tapauksen mielestään melkein yhtä välinpitämättömänä kuin hänen punaiset liittolaisensa, mutta joka nyt läheni tavattoman totisena katsomaan veristä tunnusmerkkiä, "jos oneidat ovat kintereillämme, saamme pian niitä kimppuumme joka taholta! Valkoisen miehen silmille ei ole mitään erotusta tämän nahanpalan ja jonkun toisen intiaanin ihonriekaleen välillä, ja kuitenkin selittää tämä ruhtinasten jälkeläinen sen olevan peräisin jonkun mingon kallosta, mainitseepa vielä heimonkin yhtä helposti kuin olisi päänahka kirjan lehti ja jokainen hius kirjain. Mitä oikeutta on valkoisilla kristityillä pöyhkeillä opistaan, kun villi voi ymmärtää kieltä, joka kävisi yli heidän viisaimpansakin viisauden. Mitä sanot sinä, poika; mitä kansaa se roisto oli?"

Unkas katsahti metsästäjän kasvoihin ja vastasi pehmeällä äänellään:

"Oneida."

"Oneida jälleen! Kun intiaani sanoo jonkin asian olevan niin ja niin, on se tavallisesti niin; mutta kun joku hänenlaisensa häntä kannattaa, saat luottaa siihen kuin jumalansanaan!"

"Miesparka luuli meitä erehdyksessä ranskalaisiksi",

virkkoi Heyward; "eihän hän muutoin olisi väijy 9 ystävän henkeä."

"Hänkö olisi erehdyksessä pitänyt maalattua mohikaania huronina! Yhtä helposti voisitte eksyä luulemaan Montcalmin valkonuttuisia sotapoikia Kuninkaallisen amerikkalaisen rykmentin punatakeiksi", vastasi metsästäjä. "Ei, ei, kyllä se käärme tiesi tehtävänsä, eikä siinä isoa erehdystä tapahtunutkaan, sillä delavari ja mingo rakastavat sangen vähän toisiaan, lähtekööt heidän heimonsa sitten sotimaan kenen puolesta tahansa valkoihoisten riidoissa. Tässä suhteessa, vaikka oneidat palvelevatkin samaa voideltua majesteettia, joka on minunkin kuninkaallinen herrani ja käskijäni, en olisi kovinkaan kauan miettinyt laukaistakseni 'Hirventappajan' siihen pirunsikiöön, jos hän vain olisi osunut tielleni."

"Se olisi ollut sopimustemme rikkomista, eikä se olisi sopinut arvollennekaan."

"Kun mies seurustelee paljon jonkin heimon kanssa", jatkoi Haukansilmä, "syntyy kiintymystä heidän välilleen, jos heimo on kunnon väkeä eikä mies ole roisto. On kyllä totta, että valkoisten oveluuden on onnistunut syöstä heimot suureen hämmennykseen ystävyyttä ja vihollisuutta koskevissa asioissa, niin että huronit ja oneidat, jotka puhuvat samaa tai ainakin samanlaista kieltä, nylkevät toistensa päänahkoja ja että delavaritkin ovat jakautuneet moneen osaan, toisten viipyessä suurten neuvottelutuliensa ääressä oman virtansa varsilla tai taistellessaan mingojen kanssa samalla puolella, suurimman osan siirryttyä Kanadaan luonnollisesta vihamielisyydestä makvoja kohtaan — näin on kaikki sekaisin ja kaikki järki poissa sodankäynnistä. Mutta punanahan luontoa ei muuteta yhtä nopeasti kuin valtioviisauden juonet vaihtuvat, niin että mohikaanin ja mingojen rakkaus on kutakuinkin samaa kuin valkoihoisen ja käärmeen."

"Minun on ikävä sitä kuulla, sillä minä olin luullut alueillamme asuvien intiaanien oppineen tuntemaan meidät liian oikeamielisiksi ja anteliaiksi voidakseen olla täydelleen yhtymättä meidän kiistoihimme."

"Niinpä niin, mutta minä uskon luontomme jo antavan etusijan omille riidoillemme vieraiden ihmisten kahakkain rinnalla. Minä puolestani rakastan kyllä oikeutta, ja sentähden en tahdo sanoa vihaavani mingoa. sillä se ei sopisi väriini eikä uskontooni, mutta minä toistan vieläkin, että oli kaiketi kokonaan yön syy, ettei 'Hirventappajalla' ole mitään osuutta vakoilevan oneidan kuolemassa."

Tyytyväisenä syittensä painavuuteen, millainen niiden vaikutus sitten lienee ollutkin vastaväittäjän mielipiteisiin, kääntyi rehellinen, mutta taipumaton metsänkävijä poispäin nuotiosta, ilmeisesti haluten lopettaa sananvaihdon. Heyward vetäytyi vallin suojiin, koska hän oli liian levoton ja liian vähän tottunut salojen sotatapoihin voidakseen jäädä kaikessa rauhassa odottamaan mahdollisesti tapahtuvia uusia ja yhtä kavaloita hyökkäyksiä. Niin ei ollut metsästäjän eikä mohikaanien laita. Samat terävät ja harjaantuneet aistit, joiden kyky niin usein kävi yli tavallisiksi uskottujen rajojen, olivat nyt, vaaran havaittuaan, varmentaneet heidät myös sen suuruudesta ja kestävyydestä. Ei kukaan heistä kolmesta näyttänyt hiukkaistakaan epäilevän heidän täydellistä turvallisuuttaan, mikä selvästi näkyi niistä valmistuksistakin, joihin he pian ryhtyivät neuvotellakseen vastaisista toimistaan.

Se hämmennys kansakuntien, jopa heimojenkin välillä, johon Haukansilmä viittasi, oli siihen aikaan korkeimmillaan. Vahva side, jonka yhteinen kieli ja siis myös yhteinen alkuperä muodostavat, oli katkottu monesta kohdin, ja yksi seuraus siitä oli, että delavarien ja mingojen — kuten Kuuden Kansan liittoa sanottiin — nähtiin taistelevan samoissa riveissä, jälkimmäisten metsästäessä huronien päänahkoja, vaikka näitä pidettiin heidän oman sukupuunsa juurena. Delavaritkaan eivät olleet sovussa keskenään. Vaikka rakkaus esi-isille kuuluneeseen maahan piti mohikaanien ruhtinaiden jälkeläisen ja hänen pienen joukkonsa, joka palveli Edwardissa, Englannin kuninkaan lippujen alla, tiedettiin ehdottomasti suurimman osan hänen kansaansa lähteneen sotaan Montcalmin liittolaisena. Lukija tietänee, ellei ole tästä kertomuksesta saanut sitä selville, että delavarit eli lenapit kehuivat olevansa sen väkirikkaan kansan esi-isiä, joka ennen piti hallussaan useimpia Amerikan itäisiä ja pohjoisia valtioita ja johon mohikaanienkin heimo kuului vanhana ja kunnioitettuna jäsenenä.

Tietysti täysin oivaltaen ne arat ja sotkuiset suhteet, jotka olivat aseistaneet ystävän ystävää vastaan ja saaneet luonnolliset viholliset taistelemaan toistensa rinnalla, kävivät metsästäjä ja hänen toverinsa neuvottelemaan toimenpiteistä, joihin heidän oli nyt ryhtyminen liikkuessaan niin monien riitelevien ja villien heimojen joukossa. Duncan tunsi tarpeeksi intiaanien tapoja ymmärtääkseen, miksi tulta kohennettiin ja miksi soturit, Haukansilmä mukana, istuutuivat niin totisina ja juhlallisina sen kiertelevän savun sekaan.

Asettuen itse erääseen vallinkulmaan, josta hän saattoi nähdä kaiken, mitä sisällä tapahtui, samalla kun hän tarkasti valvoi jokaista ulkopuolelta uhkaavaa vaaraa, jäi hän odottamaan tapausten kehitystä kaikella sillä kärsivällisyydellä, mitä hänellä suinkin oli käytettävissään.

Lyhyen, vaikuttavan äänettömyyden jälkeen sytytti Chingachgook piipun, jonka pesä oli taitavasti niverretty jostakin seudun pehmeästä kivilajista ja jonka varsi oli puuta, ja alkoi polttaa. Vedettyään kylliksi sisäänsä tyynnyttävän yrtin tuoksua hän antoi piipun metsästäjälle. Tällä tavoin oli piippu kiertänyt miehestä mieheen kolme kertaa mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa, ennenkuin kukaan avasi suutansa. Vanhimpana ja arvokkaimpana esitti sitten ruhtinasten jälkeläinen muutamin tyynin ja juhlallisin sanoin keskustelun aiheen. Hänelle vastasi metsästäjä, ja Chingachgook puuttui jälleen puheeseen, kun toinen vastusti hänen mielipiteitään. Nuori Unkas pysyi äänettömänä ja kunnioittavana kuulijana, kunnes Haukansilmä kohteliaisuudesta kysyi hänenkin ajatustaan. Heyward ymmärsi eri puhujain eleistä ja ilmeistä, että isä ja poika puolsivat yhtä kohtaa kiistellystä kysymyksestä, valkoinen mies taas toista. Sananvaihto lämpeni vähitellen, niin että saattoi selvästi nähdä neuvottelijain henkilökohtaisten tunteidenkin jonkin verran sekaantuneen väittelyyn.

Huolimatta ystävällisen kiistan yhä kiihtyvästä luonteesta olisi muototarkinkin kristillinen kokous, lukematta pois kunnianarvoisan papistonkaan kokouksia, saanut terveellistä opetusta itsehillinnässä näiden keskusteli]ain maltista ja kohteliaisuudesta. Unkasin sanoja kuunneltiin yhtä syvällä tarkkuudella kuin hänen isänsä kypsyneemmän viisaudenkin lausumia, ja osoittamatta vähääkään pikaisuutta ei kukaan vastannut, ennenkuin hän oli muutaman hetken hiljaa miettinyt aikaisemmin esitettyjä mielipiteitä.

Mohikaanien puheita säestivät niin selvät ja luonnolliset eleet, ettei Heywardin tarvinnut paljoakaan vaivata päätään voidakseen seurata heidän todistelunsa johtolankaa. Sitävastoin oli metsästäjän tarkoitus hämärämpi, hän kun yhä ylpeillen väristään tavallaan teeskenteli sitä kylmää ja keinotekoista esiintymistä, joka on niin kuvaavaa kaikille englantilais-amerikkalaisille kansanluokille, kun ne eivät ole joutuneet kiihdyksiin. Päättäen intiaanien usein osoittelemista metsämatkan merkeistä he ilmeisesti ehdottivat ajettavaksi vihollista takaa maalla, kun taas Haukansilmän lukuisat kädenhuiskautukset Horikania kohti ilmoittivat hänen puoltavan kulkua pitkin sen pintaa.

Tämä jälkimmäinen oli ilmeisesti joutumaisillaan tappiolle ja kysymys ratkeamaisillaan vastoin hänen tahtoaan, kun hän hypähti seisaalleen ja luopuen levollisuudestaan äkkiä turvautui intiaanien esitystapaan ja kaikkiin synnynnäisen kaunopuheisuutensa keinoihin. Kohottaen toisen kätensä hän osoitti auringon rataa, toistaen liikkeen jokaiselta päivältä, mikä heiltä kuluisi tehtävän suorittamiseen. Sitten hän piirsi pitkän ja hankalan polun kallioiden ja jokien joukkoon. Nukkuvan ja kaikesta tietämättömän Munron ikä ja heikkous kuvattiin niin selvin merkein, ettei niistä voinut erehtyä. Duncan huomasi, että hänen omatkin voimansa arvioitiin sangen heikoiksi tiedustelijan avatessa kouransa ja mainitessa häntä nimellä "Avonainen Käsi" — nimi, jonka hänen anteliaisuutensa oli hankkinut hänelle kaikilta ystävällisiltä heimoilta. Sitten seurasi esitys veneen keveästä ja kauniista kulusta asetettuna jyrkäksi vastakohdaksi väsyneen, heikon miehen horjuville askelille. Hän lopetti viittaamalla oneidan päänahkaan, sillä nähtävästi todistaakseen, kuinka välttämättä heidän oli lähdettävä pian matkaan, ja siten, ettei mitään jälkiä jäisi.

Mohikaanit kuuntelivat totisina, ja heidän kasvoillaan väikkyivät puhujan lausumain ajatusten heijastukset. Vakuuttava esitys teki vähitellen vaikutuksensa, ja puheensa lopulla huomasi Haukansilmä mielipiteitään säestävän tavanmukaisten suostumushuudahdusten. Lyhyesti sanoen: Unkas ja hänen isänsä kääntyivät hänen ajatustapaansa, hyläten omat aikaisemmin puoltamansa mielipiteet niin alttiina ja vilpittöminä, että jos he olisivat olleet jonkin suuren, sivistyneen kansan edustajia, teko ehdottomasti olisi aiheuttanut heidän valtiollisen kukistumisensa hävittämällä ikiajoiksi heidän maineensa lujina ja sanassaanpysyvinä miehinä.

Heti kun kiistelty kysymys oli ratkaistu, näytti väittely ja kaikki, mitä siihen oli kuulunut, paitsi tulos, täydellisesti unohtuneen. Haukansilmä, katsahtamatta ympärilleen lukeakseen voittonsa ihailevista silmistä, ojensi sangen rauhallisesti kookkaan ruumiinsa sammuvan nuotion ääreen ja sulki ainakin omat näköelimensä uneen.

Jätettyinä nyt johonkin määrin omaan valtaansa käyttivät mohikaanit, jotka olivat niin runsaasti omistaneet aikaansa toisten harrastuksille ja toisten hyväksi, tilaisuutta kohdistaakseen huolenpitonsa toisiinsa. Heittäen äkkiä intiaanipäällikölle kuuluvan totisen ja ankaran käytöksen alkoi Chingachgook puhua pojalleen hellyyden vienoa, leikillistä kieltä. Unkas vastasi mielissään isänsä sydämelliseen puheeseen, ja ennen kuin metsästäjän voimakas hengitys ilmoitti hänen nukkuneen, oli hänen toveriensa esiintymistavassa tapahtunut täydellinen muutos.

On mahdotonta kuvailla heidän kielensä sulosointua heidän noin laskiessaan leikkiä ja puhellessaan hellästi toisilleen, mahdotonta kuvailla niin, että sen tajuaisivat nekin, joiden korvat eivät ole koskaan kuulleet sen soittoa. Heidän ääntensä liikkumisala, etenkin nuorukaisen, oli kerrassaan hämmästyttävä — se kun ulottui matalimmasta kurkkusävelestä aivan naisellisen vienoihin ylä-ääniin asti. Isän silmät seurasivat ilmeisesti ihastuneina pojan kauniita, jaloja liikkeitä, eikä hän koskaan jättänyt hymyilemättä vastaukseksi toisen tarttuvan iloiseen, vaikka hiljaiseen nauruun. Vanhemman intiaanin ollessa näiden lempeiden luonnollisten tunteiden vallassa ei hänen pehmenneillä kasvoillaan näkynyt jälkeäkään niiden entisestä villistä julmuudesta. Hänen maalattu kuolemankuvansakin tuntui pikemmin johonkin pilaillen laitettuun valepukuun kuuluvalta, kuin hurjalta julistukselta, että hänen askeleitaan seurasi hävitys ja surma.

Vietettyään näin tunnin parempien tunteittensa tyydyttämisessä ilmaisi Chingachgook äkkiä haluavansa nukkua, käärimällä vaipan päänsä ympärille ja oikaisemalla ruumiinsa paljaalle maalle. Heti herkesi Unkaskin iloilustaan, ja huolellisesti haravoituaan hiilet kasaan, niin että ne lämmittäisivät hänen isänsä jalkoja, etsi nuorukainen pieluksensa jostakin linnoituksen raunioiden kolkasta.

Tuntien saavansa uutta varmuutta näiden kokeneiden metsänkävijäin huolettomuudesta seurasi Heyward pian heidän esimerkkiään, ja kauan ennen yön kääntymistä tuntuivat hävitetyn linnoituksen helmassa lepäävät nukkuvan yhtä raskaasti kuin se eloton joukko, jonka luut jo alkoivat vaaleta läheisellä kentällä.