Read synchronized with  English  French  German  Russian 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

    On korvain auki, valmis sydämein:
    Vain ajallista koskee pahin tietos':
    Sano: menetinkö valtakunnan?

Shakespeare.

Pohjois-Amerikan siirtolaissodat olivat merkillisiä siitä, että vihollisjoukkojen oli ensin kestettävä synkkien salomaiden vastukset ja vaarat, ennenkuin ne pääsivät toistensa kimppuun. Avara ja läpipääsemättömältä näyttävä metsävyöhyke erotti vihamielisten ranskalaisten ja englantilaisten maakuntain alueet toisistaan. Karaistunut siirtolainen ja hänen rinnallaan taisteleva, sotilaan ammattiin kasvatettu eurooppalainen saivat usein kuukausia ponnistella virtojen koskia vastaan ja raivata tietään läpi jylhien vuorensolien voidakseen osoittaa uljuuttaan varsinaisessa sodankäynnissä. Mutta kilvoitellessaan uutterasti ja kieltäymyksin alkuasukassoturin kanssa he oppivat voittamaan nämä vaikeudet, niin että sai turhaan hakea metsistä soppea ja lymypaikkaa, missä eivät olisi käyneet miehet, jotka olivat päättäneet panna verensä alttiiksi kostonjanoaan tyydyttääkseen tai tukeakseen Euroopan kaukaisten hallitsijain kylmää ja itsekästä valtiotaitoa.

Koko tässä avarassa rajaseudussa ei luultavasti ole toista aluetta, joka voisi tarjota elävämpää kuvaa näiden aikojen hurjan sodankäynnin julmuudesta ja ankaruudesta kuin Hudson-joen lähteiden ja läheisten järvien välillä aukeneva salo.

Taistelevien sotaliikkeille luonnon suomat edut olivat niin ilmeisiä, ettei niitä kukaan voinut olla huomaamatta. Champlain-järven pitkä lahdelma ulottui Kanadan rajoilta syvälle naapurimaakunnan, New Yorkin, alueiden sisäpuolelle, siten halkaisten luonnollisena kulkuväylänä puolet siitä välimatkasta, joka ranskalaisten oli kuljettava, ennenkuin saattoivat iskeä vihollisiinsa. Se sai lähellä eteläisintä kärkeään lisävettä eräästä toisesta järvestä, jonka vesi oli niin kirkasta, että jesuiittalähetyssaarnaajat olivat katsoneet sen veden sopivimmaksi vertauskuvallisen kasteen puhdistuspesuun ja antaneet sille sen takia nimen Pyhän Sakramentin järvi. Vähemmän uskonintoiset englantilaiset olivat luulleet osoittavansa sen sekoittamattomille lähteille kylliksi kunniaa, lahjohtaessaan sille hallitsevan ruhtinaansa, hannoverilaisen huoneen toisen jäsenen nimen. Mutta molemmat olivat sen rantojen oppimattomilta omistajilta ryöstäneet luonnollisen oikeuden nimeen Horikan kuten se alkujaan kuului.

Vuorten kahlitsemana, kiemurrellen niiden välissä lukemattomine saarineen "Pyhää Järveä" riitti vielä kolmisenkymmentä Englannin peninkulmaa etelään päin. Seikkailevan matkustajan täytyi ylätasankoa, joka oli esteenä vesialueen jatkumiselle, kulkea maitse yhtä monta peninkulmaa päästäkseen Hudsonin rannoille kohtaan, mistä lähtien virtaa saattoi purjehtia aina mereen asti, vaikka tietysti kosket eli "rakoputoukset", kuten niitä paikkakunnan kielessä silloin nimitettiin, ajoittain tuottivatkin vaikeuksia.

Kun ranskalaiset rohkeasti ja suunnitelmallisesti häiritsivät vihollisiaan ja olivat uupumattomassa yritteliäisyydessään ulottaneet retkensä jopa Alleghany-vuorten kaukaisiin ja vaikeapääsyisiin soliin asti, saattoi helposti otaksua, ettei heidän sananparreksi muuttunut terävänäköisyytensä voinut olla huomaamatta sen seudun luonnollisia etuja, jota juuri olemme kuvailleet. Siitä tulikin varsinaisesti se verinen taistelutanner, jolla useimmat ottelut siirtomaiden herruudesta suoritettiin. Linnoituksia rakennettiin kohtiin, joiden katsottiin vallitsevan lähitienoita, ne kulkivat kädestä käteen, niitä hävitettiin ja rakennettiin uudestaan riippuen siitä, kuinka voitto sattui suosimaan vihollisten lippuja. Sitä mukaa kuin maamies peräytyi näiltä vaarallisilta saloilta vanhemman asutuksen turvallisempiin piireihin, nähtiin suurten sotajoukkojen, emämaassa ratkaisevaa osaa näylelleistä suurempien, uskaltautuvan näihin metsiin, mistä ne enimmäkseen palasivat vain luurankomaisina pikkuryhminä, ponnistusten menehdyttäminä tai tappion masentamina. Vaikka rauhan toimet olivatkin tuntemattomia tässä kohtalon kurittamassa seudussa, vilisi sen metsissä miehiä, sen luolat ja laaksot kajahtelivat sotaisista sävelistä ja sen vuorien kaiku kertasi monen uljaan ja pelottoman nuorukaisen naurun tai huolettoman huudahduksen, kun nämä kulkivat täällä elämänsä kirkkaassa keskipäivässä uinahtaaksen kotvan kuluttua unohduksen pitkään yöhön.

Tämä maapala tuli verisien taistelujen näyttämöksi ja täällä sattuivat nekin tapaukset, joita kohta yritämme kuvailla, Englannin ja Ranskan välisen sodan kolmantena vuonna, jolloin he ratkaisevasti hävittelivät kumpikin itselleen tätä maata, jota heidän ei sallittu lopullisesti pitää hallussaan.

Etäisiin maihin lähetettyjen sotapäälliköiden typeryys ja kotoisten neuvoskuntien surkea tarmon puute olivat syösseet Suurbritannian siitä ylpeästä korkeudesta, mihin aikaisempain soturien ja valtiomiesten lahjakkuus ja toimekkuus olivat sen nostaneet. Kun sen viholliset eivät sitä enää pelänneet, olivat sen palvelijat menettämäisillään uskon itseensä ja omiin voimiinsa. Oli luonnollista, että myöskin siirtolaiset syyttöminä Englannin tyhmiin tekoihin ja vaikka he toisaalta olivat liian nöyriä pitääkseen melua sen erehdyksistä, joutuivat tämän kuolettavan lamaannuksen uhreiksi.

He olivat äskettäin nähneet oivallisen sotajoukon saapuvan maasta, jota he kunnioittivat kuin äitiä ja jonka he sokeasti uskoivat voittamattomaksi — sellaisen miehen johtamana, joka oli valittu suuresta kokeneiden soturien parvesta harvinaisten sotilaallisten kykyjensä tähden, mutta kourallinen ranskalaisia ja intiaaneja oli häpeällisesti hajoittanut tämän uljaan sotajoukon, niin että sen pelasti täydellisestä tuhosta vain erään virginialaisen nuorukaisen[1] kylmäverisyys ja neuvokkuus, nuorukaisen, jonka maine on siveellisen totuuden vastustamattomalla voimalla sittemmin levinnyt kristikunnan kaukaisimpiinkin ääriin. Avara raja-alue oli tämän odottamattoman tappion takia jäänyt puolustusta vaille, ja vielä suurempia onnettomuuksia edelsivät tuhannet kuvitellut ja otaksutut vaarat. Pelästyneet siirtolaiset luulivat kuulevansa villien ulvontaa jokaisessa oikullisessa tuulenpuuskassa, joka tohahti lännen loppumattomista metsistä. Heidän sydämettömien vihollistensa kammottava luonne lisäsi vielä rajattomasti varsinaisia kauhuja. Lukemattomat äskettäin tapahtuneet verilöylyt elivät vielä tuoreessa muistissa, eikä maakunnissa ollut ainoatakaan niin kuuroa korvaa, joka ei olisi ahnaasti kuunnellut kertomusta jostakin kaameasta öisestä murhatyöstä, jossa salojen alkuasukkaat näyttelivät hirvittävää pääosaa. Kun herkkäuskoinen matkalainen haasteli kiihtynein mielikuvituksin erämaan hurjista seikkailuista, jähmettyi veri pelkurin suonissa kauhusta ja äidit loivat tuskaisia katseita lapsiinsa, vaikka nämä olisivat uinuneet kaikessa turvassa suurimpain kaupunkien suojissa. Lyhyesti sanoen: pelko alkoi suurentavalla voimallaan tehdä tyhjäksi järjen laskelmia ja muuttaa ne, joiden olisi pitänyt muistaa olevansa miehiä, kaikista häpeällisimmän inhimillisen tunteen orjiksi. Luottavaisimmat ja urheimmatkin sydämet alkoivat pitää taistelun tulosta epäiltävänä, ja hetki hetkeltä kasvoi niiden halveksittava joukko, jotka luulivat jo näkevänsä kaikki Englannin kruunun amerikkalaiset alusmaat sen kristittyjen perivihollisten hallussa tai näiden julmien liittolaisten ryöstäminä ja hävittäminä.

Kun sentähden siihen linnaan, joka suojeli Hudsonin ja järvien välisen maakaistaleen eteläpäätä, saapui tieto, että Montcalmin oli nähty liikkuvan Champlain-järveä ylöskäsin mukanaan "niin lukuisa sotajoukko kuin lehdet puissa", otettiin moinen mahdollisuus vastaan enemmän pelon masentamalla vastahakoisuudella kuin sillä synkällä ilolla, jota oikean soturin pitäisi tuntea nähdessään vihollisen vihdoinkin iskunsa ulottuvilla. Uutisen oli tuonut muuan intiaanilähetti erään keskikesän päivän iltana ja sanansaattajalla oli myöskin ollut mukanaan kirje Munrolta, "Pyhän Järven" rannalle rakennetun varustuksen komentajalta, joka kiihkeästi pyysi pikaista ja voimakasta apua. On jo mainittu näiden kahden sotavarustuksen välimatkan olleen tuskin viittätoista peninkulmaa. Kurjaa jalkapolkua, joka alkujaan oli muodostanut niiden ainoan yhdyssiteen, oli myöhemmin levennetty vaunujenkin kuljettavaksi, joten matkan, jonka metsien poika oli kiitänyt kahdessa tunnissa, olisi jonkin sotajoukonosaston pitänyt kyetä kaikkine tarpeellisine kuormastoineen helposti suorittamaan kesäisen auringon nousun ja laskun välillä. Brittiläisen kruunun uskolliset alamaiset olivat antaneet toiselle näistä metsälinnoituksista nimen "William Henrik", ja toista he sanoivat "Edward"-linnaksi, siten osoittaakseen kunnioitusta hallitsevan ruhtinasperheen suosituille prinsseille. Äskenmainittu skotlantilainen sotavanhus komensi edellistä tukenaan rykmentti säännöllistä sotajoukkoa ja muutamia maakuntalaisia: varusväki oli todella liian heikko torjumaan Montcalmin peloittavan sotavoiman tulon linnoituksen multavallien juurelle. Mutta jälkimmäistä linnaa piti hallussaan kenraali Webb, joka oli kaikkien pohjoisiin maakuntiin sijoitettujen kuninkaan sotajoukkojen ylipäällikkö, jolla oli enemmän kuin viisituhatta miestä komennettavanaan. Tämä kenraali olisi saattanut yhdistämällä alaisensa joukot lähettää lähes kaksinkertaisen määrän sotureita ahdistelemaan yritteliästä ranskalaista, joka oli uskaltautunut niin kauas varustuksistaan, vieläpä sotavoimalla, joka oli vihollista vain hyvin vähän lukuisampi.

Mutta sekä upseeristo että miehistö näyttivät olevan halukkaampia odottamaan peloittavien vastustajiensa tuloa linnoituksissaan kuin katkaisemaan heidän etenemisensä ranskalaisten menestyksellisen esimerkin mukaisesti Du Guesne-linnan luona ja käymällä heihin käsiksi jo näiden lähetessä.

Kun mainitun sanoman aiheuttama ensimmäinen hämmästys oli hieman tyyntynyt, alkoi vallien ja kaivantojen lujittamassa leirissä, joka reunusti Hudsonin rantaa ja muodosti varsinaisen linnoituksen lisäksi ketjun ulkovarustuksia, kulkea huhu, että tuhannenviidensadan miehen suuruisen valitun joukon piti aamun koitteessa lähteä William Henrikiin, vesien välisen taipaleen pohjoispään sotavarustukseen. Huhu muuttui pian varmuudeksi, kun ylikomentajan päämajasta saapui käsky niille sotaväen osastoille, jotka hän oli tähän tehtävään valinnut, valmistautua pikaiseen lähtöön. Kaikki epätietoisuus Webbin tarkoituksesta hävisi nyt, ja tunnin, parin aikana kuului ja näkyi kaikkialla kiireisiä askeleita ja hätääntyneitä kasvoja. Sodan toimiin tottumaton juoksenteli paikasta toiseen ja viivytteli valmisteluitaan liiallisin intonsa purkauksin, kun taas kokenut sotakarhu suori sotatielle maltillisena antamatta kiireelle valtaa, vaikka hänen vakavat piirteensä ja huolestunut katseensa kyllin selvästi ilmaisivatkin, ettei hän tuntenut mitään erikoisen vahvaa ammatillista mieltymystä hänelle outoon, mutta jo ennakolta niin pelättyyn erämaasotaan. Vihdoin aurinko vaipui kultamereen kaukaisten läntisten kukkulain taa, ja sitä mukaa kuin pimeys veti verhoansa tämän yksinäisen paikan ylle, hiljeni valmistelujen melu; viimeinkin valo katosi upseerien hirsimajasta; puut loivat varjojansa yhä tummempina valleille ja karehtivalle virralle, ja pian vallitsi leirissä yhtä syvä hiljaisuus kuin sitä ympäröivässä avarassa metsässäkin.

Edellisenä iltana annettujen ohjeiden mukaisesti katkaisi sotajoukon raskaan unen kutsuva rumpujen pärinä, jonka rämeä kaiku vastasi sumuisessa aamuilmassa jokaisesta metsänaukeamasta hetkellä, jolloin päivä alkoi piirtää muutamien läheisyydessä kasvavien suurten petäjäin pörröisiä ääriviivoja lempeän, pilvettömän itäisen taivaan yhä levenevälle valopinnalle. Tuossa tuokiossa oli koko leiri jalkeilla; halvinkin sotilas nousi havuvuoteestaan katselemaan toveriensa lähtöä ja jakamaan hetken elävät sattumat. Valitun joukon yksinkertainen ryhmittely oli pian suoritettu. Kun säännölliseen, harjoitettuun väkeen kuuluvat kuninkaan palkkasoturit ylpeinä astuivat rintaman oikealle sivustalle, vaatimattomat siirtolaiset järjestyivät pitkäaikaisen tottumuksen ohjaamina nöyrästi vähäarvoiselle vasemmalle siivelle. Tiedustelijat lähtivät matkaan; vahvoja vartiostoja liikkui tarpeellisia tavaroita kuljettavien, vaivalloisesti etenevien vankkureiden edessä ja takana, ja ennenkuin auringon säteet olivat kirkastaneet aamun harmauden, soturien pääjoukko oli muodostanut marssijonon ja lähtenyt leiristä kaikilla uljas sotilaallinen ryhti, alokkaillakin, jotka kulkien kohti ensimmäistä tulikastetta koettivat tämän avulla tukehduttaa salassa kyteviä pelokkaita aavistelujaan. Ollessaan ihailevien toveriensa näkyvissä lähtijät säilyttivät saman korskean katsannon ja tarkan marssijärjestyksen, kunnes heidän kimakkain huilujensa ääni kaikotessaan heikkenemistään heikkeni ja kunnes metsä näytti lopulta nielevän tuon liikkuvan möhkäleen, joka oli hitaasti solunut sen kitaan.

Aamutuuli oli jo lakannut kuljettamasta kuuntelevain korviin yhä etenevän, näkyvistä hävinneen sotajoukon hiljeneviä soitonsäveleitä, ja myöhästyneet olivat jo kiirehtineet toveriensa jälkeen, mutta vielä näkyi merkkejä toisen joukon lähtövalmisteluista erään tavattoman suuren ja mukavan hirsimajan edustalta, missä englantilaisen kenraalin turvallisuudesta huolehtivat sotilaat käyskentelivät edestakaisin. Tähän paikkaan oli koottu puoli tusinaa hevosia, joista ainakin kaksi oli satuloitu kuljettamaan naisia, vieläpä niin ylhäisiä, että sellaisia vain harvoin tapasi näin kaukana erämaan sydämessä. Kolmannen selässä näkyi jonkun esikuntaupseerin tavaroita ja aseita, kun taas muiden saattoi niiden satulain yksinkertaisuuden ja niiden kantamien matkalaukkujen johdosta päätellä kuuluvan yhtä monelle palvelijalle, jotka ilmeisesti jo odottivat herrainsa käskyjä. Kunnioittavan välimatkan päässä tästä oudosta ryhmästä seisoskeli pienissä joukoissa uteliaita tyhjäntoimittajia, joista toiset ihailivat tulisen sotaratsun jaloa rotua ja uljasta rakennetta ja toiset töllistelivät rahvaanomaisen tylsästi ihmetellen matkavalmistuksia. Heidän joukossaan oli kuitenkin muuan mies, joka kasvonpiirteiltään ja käytökseltään erosi huomattavasti tuosta jälkimmäisestä katselijain ryhmästä, sillä hän ei näyttänyt tyhjäntoimittajalta eikä kovin typerältäkään.

Tämän henkilön olemus oli mitä suurimmassa määrässä kömpelö ja ruma, olematta erikoisemmin epämuotoinen. Hänellä oli kaikki nikamat ja jäsenet niinkuin muillakin ihmisillä, mutta niiden mittasuhteet olivat aivan päinvastaisia. Kun hän seisoi, kohosi hänen vartalonsa yli kaikkien muiden, vaikka hän taas istuessaan näytti vaipuneen tavallisiin inhimillisiin rajoihin. Tämä hänen raajojensa epäsuhtaisuus tuntui määräävän miehessä. Hänen päänsä oli suuri, hänen hartiansa kapeat, hänen käsivartensa pitkät ja riippuvat, kun taas hänen kätensä olivat pienet, milteipä hennot. Hänen reitensä ja säärensä olivat ohuet, melkein pelkkää luuta ja nahkaa, mutta tavattoman pitkät, ja hänen polvensa olisivat näyttäneet peloittavilta, ellei niiden jatkona olisi ollut vielä tukevammat peruspylväät, joilla tämä epäonnistunut inhimillinen tomumaja irvokkaasti lepäsi. Miehen mauton, ties mistä haalittu puku oli omiaan vain entistä enemmän tehostamaan hänen kömpelyyttään. Taivaansininen, lyhyt- ja leveäliepeinen sekä matalakauluksinen nuttu jätti pitkän, kapean kaulan ja vielä pitemmät ja kapeammat koivet irvihampaiden ilkeimmillekin huomautuksille alttiiksi. Hänen alaraajojensa verhona olivat keltaiset, ihomyötäiset pumpulikaatiot. jotka oli sidottu hänen polvimuhkuroihinsa leveillä, valkoisilla, pitkäaikaisen käytön runsaasti likaamilla nauhasolmuilla. Kirjavat pumpulisukat ja kengät, joista toisessa helisi hopeoitu kannus, täydensivät hänen ruumiinsa alaosien puvuston, ruumiin, jonka ainoatakaan kulmaa tai taivetta ei oltu salattu, vaan pikemminkin koetettu huolellisesti tuoda näkyviin, joko sitten omistajansa turhamielisyyden tai tyhmyyden takia. Kuvasilkistä tehtyjen himmentynein hopeahelyin kirjoiltujen likaisten liivien suunnattomasta taskusta pisti lapun alta esiin soittokone, jota tällaisessa sotaisessa ympäristössä näkijä olisi helposti erehtynyt luulemaan joksikin tuntemattomaksi, kamalaksi surma-aseeksi. Pienuudestaan huolimatta tämä outo kapine oli herättänyt useimpain leirissä oleskelevain eurooppalaisten uteliaisuuden, vaikka monet maakuntalaiset näyttivät käsittelevän sitä ei ainoastaan pelkäämättä, vaan jopa erinomaisen tottuneestikin. Leveä, juhlallinen pystylierihattu, jonka tapaisia kirkonmiehet pitivät kolmisenkymmentä vuotta sitten, oli tämän kokonaisuuden huippuna luoden jonkinlaista arvokkuutta hyvänsävyisille, mutta hieman elottomille kasvoille, jotka ilmeisesti vasta keinotekoisen avun turvin saattoivat säilyttää kunnialla johonkin korkeaan ja tavattomaan luottamustoimeen tarvittavan ylevän vakavuuden.

Yksinkertaisen rahvaan seisoskellessa etäämmällä kunnioituksesta Webbin asuntoa kohtaan, koukkuroi äsken kuvailemamme olento kopeasti palvelijain joukkoon ja lausuili vapaasti moitteitaan tai kiitoksiaan hevosten vioista ja ansioista, aina miten ne sattuivat miellyttämään tai loukkaamaan hänen arvostelevaa tarkasteluaan.

"Tämä elukka, sen melkein uskoisin, ystäväiseni, ei ole kotoista perua, vaan on varmaankin jostakin vieraasta maasta tai ehkäpä siitä pienestä saaresta sinisen veden takaa", haasteli hän äänellä, jonka lempeä ja vieno sävy ihmetytti jokaista yhtä suuressa määrin kuin hänen ruumiinsa merkilliset mittasuhteet. "Saatanpa puhella näistä asioista joutumatta silti kerskurin kirjoihin. Minä näet olen käynyt molemmissa satamissa, sekä siinä, joka on Thamesin suulla ja joka on saanut nimensä Vanhan Englannin pääkaupungista, että siinä, jota mainitaan 'Satamaksi', lisäämällä sen eteen sana 'Uusi', ja minä olen nähnyt haaksien ja prikien kokoavan laumansa niinkuin Noakin arkki karjansa aikoinaan ja lähtevän Jamaikan saarelle vaihtamaan ja harjoittamaan kauppaa nelijalkaisilla eläimillä, mutta milloinkaan ennen en ole nähnyt elukkaa, joka niin täydellisesti vastaisi raamatun kuvausta sotahevosesta: 'Se kaivaa maata kavioillansa ja on riemuinen väkevyydessänsä ja menee sota-aseita vastaan. Koska vaskitorvi hellästi soipi, luihkaa se: hui, ja haistaa taistelun jo kaukaa sekä päämiesten huudon ja riemun.' Näyttääpä melkein siltä kuin olisi Israelin hevosten rotu periytynyt aina meidän päiviimme asti, vai mitenkä, ystäväiseni?"

Kun ei mies, joka oli tähän tapaan käytellyt pyhän kirjan sanoja, saanut mitään vastausta kummalliseen puhutteluunsa, vaikka se olisi tosiaankin ansainnut jonkinlaista huomiota, koska se lausuttiin täyteläisen ja sointuvan äänen koko voimalla, hän kääntyi lähemmin tarkastelemaan vaiteliasta olentoa, jolle hän oli tietämättään jutellut, ja huomasi tutkimuksensa esineessä uuden ja entistä ihmeellisemmän ihailunaiheen. Hänen silmänsä osuivat näet siihen hiljaiseen, suoraan ja jäykkään "intiaani-juoksijaan", joka edellisenä iltana oli tuonut leiriin huolestuttavan uutisensa. Vaikka villi pysyikin aivan liikkumattomana ja vaikka hän heimolleen ominaisella välinpitämättömyydellä ei näyttänyt kiinnittävän vähintäkään huomiota hälinään ja touhuun ympärillä, kyti kuitenkin hänen näennäisen tyyneytensä alla synkkä raivo, mikä olisi epäilemättä herättänyt tarkempien silmien huomiota kuin niiden, jotka nyt tuijottelivat häneen peittelemättömän hämmästyneinä. Alkuasukas kantoi heimonsa sotakirvestä ja väkipuukkoa, mutta sittenkään hän ei näyttänyt täydelliseltä soturilta. Päinvastoin oli hänen koko olemuksessaan jotakin huolimatonta, aivan kuin hän olisi hiljattain kestänyt suuren ponnistuksen, jonka tuottamaa väsymystä hän ei vielä ollut ennättänyt kokonaan poistaa. Hänen sotamaalauksensa värit olivat juosseet yhteen rumiksi väriläikiksi hänen tuimille kasvoilleen, jotka tummina tuntuivat entistä hurjemmilta ja vastenmielisiltä aivan kuin jos taide olisi saanut aikaan tämän vaikutuksen, joka nyt oli jäänyt vain sattuman huoleksi. Vain hänen silmänsä, jotka tuikkivat kuin tuliset tähdet synkkien pilvien lomasta, loistivat alkuperäisen villeinä. Lyhyeksi aikaa hänen tutkiva, mutta varovainen katseensa jäi tarkkailemaan toisen hämmästynyttä silmäystä, ja sitten se osaksi viekkaudesta, osaksi ehkä halveksimisesta, muutti suuntaa ja jäi kuin naulittuna tuijottamaan avaruuteen.

On mahdotonta sanoa, minkä odottamattoman huomautuksen tämä lyhyt ja äänetön katseidenvaihto kahden niin eriskummallisen henkilön välillä olisi houkutellut valkoisen miehen huulilta, ellei hänen toimekas uteliaisuutensa olisi jälleen ohjautunut uusille urille. Palvelijajoukon liikehtiminen ja vienojen äänten hiljainen kaiku oli merkkinä siitä, että odotetut henkilöt olivat ratsain valmiit lähtemään matkaan. Sotahevosen yksinkertainen ihailija siirtyi silmänräpäyksessä pienen, laihan, pitkähäntäisen tammansa luo, joka siinä lähistöllä konemaisesti jyrsi leirikentän kuihtunutta ruohoa; nojaten toisella kyynärpäällään villavaippaan, joka verhosi jonkinlaista satulantapaista laitetta, hän jäi töllistelemään lähteviä varsan kaikessa rauhassa hamuillessa aamiaistaan toisella puolella.

Nuori upseeripukuinen mies johti ratsujensa luo kahta naista, jotka tamineistaan päättäen olivat varustautuneet kestämään metsämatkan vaivoja. Toinen, joka näytti nuoremmalta, vaikka tosin molemmat olivat nuoria, antoi katselijain vilahdukselta nähdä häikäisevää hipiäänsä, kauniita kultakutrejaan ja kirkkaita sinisilmiään, kun hän keikailematta salli aamutuulen puhaltaa syrjään viheriän harson, joka riippui pitkänä hänen majavannahkahatustaan. Läntisellä taivaanrannalla honkien latvoissa yhä viipyvä rusotus tuskin oli punaisempi ja hienompi kuin hänen poskillaan kukkivat ruusut; eikä ollut koittava päivä suloisempi ilmehikästä hymyä, jonka hän soi nuorukaiselle, joka auttoi häntä satulaan. Toinen, joka tuntui saavan yhtä suuren osan nuoren upseerin huomaavaisuudesta, kätki sulonsa sotilasten katseilta niin huolellisesti, että se näytti viittaavan neljän, viiden vuoden aikana hankittuun kokemukseen. Katselija saattoi kuitenkin niin paljon hänestä päätellä, että vaikka hän näytti seuralaistaan täyteläisemmältä ja kypsyneemmältä, hän oli sopusuhtainen ja viehkeä, joita ominaisuuksia hänen ratsastuspukunsa ei vähimmässäkään määrässä salannut.

Tuskin olivat nämä naiset istuutuneet satulaan, kun heidän avustajansa hypähti keveästi sotaratsunsa selkään, ja sitten he kaikki kolme kumarsivat Webbille, joka kohteliaasti oli tullut katselemaan heidän lähtöään majansa kynnykseltä, ja hevosensa käännettyään he ajoivat seurueineen käyntiä leirin pohjoista porttia kohden. Suorittaessaan tämän lyhyen matkan he eivät puhuneet sanaakaan; mutta kevyt huudahdus pääsi nuoremmalta naiselta, kun intiaanilähetti yht'äkkiä liukui hänen ohitsensa ja alkoi johtaa matkuetta aivan hänen edessään olevaa solatietä pitkin. Vaikka tämä intiaanin äkillinen ja odottamaton liike ei saanutkaan toista ratsastajatarta äännähtämään, antoi tämä hämmästyksissään harsonsa poimujen hieman aueta ja raosta näkyivät hänen sääliä, kummastusta ja sanatonta kauhua uhovat kasvonsa, kun hänen tummat silmänsä seurasivat villin notkeata astuntaa. Tämän naisen hiukset olivat kiiltävän mustat kuin korpin sulat. Hänen hipiänsä ei ollut aivan tumma, vaan sen läpi kuulti kahleita uhmaava runsas punainen veri. Ei pieninkään karheus eikä varjostuksen puute olleet pilaamassa piirteitä, jotka olivat erinomaisen säännölliset ja jalot ja harvinaisen kauniit. Hän hymyili ikäänkuin surkutellen omaa hetkellistä muistamattomuuttaan paljastaen samalla rivin hampaita, jotka olisivat saattaneet puhtaimmankin norsunluun häpeään; sitten hän veti harson jälleen paikoilleen, painoi päänsä alas ja ratsasti äänetönnä eteenpäin, kuin olisivat hänen ajatuksensa askarrelleet kaukana kaikesta, mitä tapahtui hänen ympärillään.