Read synchronized with  English  French  German  Russian 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

    Miks' sua nimittäisin?
                           Miksi tahdot:
    Murhaajaks kunnialliseks; en tehnyt
    vihasta mitään, kaikki kunniasta.

Othello.

Edellisessä luvussa pikemmin tilapäisesti mainittu kuin seikkaperäisesti kuvattu epäinhimillinen kohtaus on siirtokuntain historian lehdillä tullut kuuluisaksi hyvin ansaitulla nimellä "William Henrikin Verilöyly". Se laajensi niin suuresti tahraa, jonka muuan aikaisempi ja varsin samanlainen tapaus oli jättänyt ranskalaisen ylipäällikön maineeseen, ettei sitä kyennyt kokonaan poistamaan edes hänen varhainen, kunniakas kuolemansa. Mutta nyt alkaa sitä aika verhota, ja tuhannet ihmiset, jotka tietävät Montcalmin kaatuneen sankarina Abrahamin kentällä, ovat täydellisesti unohtaneet, kuinka paljon häneltä puuttui sitä siveellistä rohkeutta, mitä ilman ei yksikään mies voi olla todellisesti suuri. Sivumäärittäin voisi tämä kuuluisa esimerkki lähtökohtana kirjoittaen todistaa kaiken inhimillisen kunnon heikkouksia, näyttää, kuinka helposti jalot tunteet, hienostunut kohteliaisuus ja ritarillinen urheus menettävät tehonsa itsekkyyden tukahduttavan homeen turmelemina ja osoittaa maailmalle miestä, joka oli suuri kaikilta pienemmiltä luonteenominaisuuksiltaan, mutta jonka käytös muuttui moitittavaksi heti, kun oli näytettävä, kuinka paljon periaate on valtioviisautta korkeammalla. Mutta se tehtävä ei kuulu alaamme, ja kun historia, samoinkuin rakkauskin, ovat niin taipuvaisia ympäröimään sankareitaan ihanteellisen kirkkauden ilmakehällä, on hyvin luultavaa, että jälkimaailma on pitävä Ludvig de Saint-Verania vain isänmaansa urhokkaana puolustajana hänen julman toimettomuutensa Oswegon ja Horikanin rannoilla jäädessä unohduksiin. Syvästi surkutellen tätä sisarrunottaremme heikkoutta poistumme viipymättä hänen pyhitetyiltä alueiltaan oman vaatimattoman kutsumuksemme varsinaisille poluille.

Kolmas päivä linnan valloituksen jälkeen läheni loppuaan, mutta kertomuksen juoni pidättää yhä lukijaa "Pyhän Järven" rantamilla. Viimeksi nähtyinä olivat varustuksen ympäristöt täynnä melskettä ja kamppailua. Nyt hallitsivat niitä hiljaisuus ja kuolema. Verentahrimat voittajat olivat kaikonneet, ja heidän leirinsä, joka niin äskettäin kajahteli voitollisen sotajoukon hilpeästä ilonpidosta, uinui nyt äänettömänä, autiona hökkelikaupunkina. Linnoitus oli enää vain savuava rauniokasa, ja hiiltyneet hirret, räjähtäneiden kanuunain sirpaleet ja sortuneiden kiviseinäin jätteet peittivät hurjassa sekamelskassa sen multavalleja.

Hirvittävä muutos oli myös tapahtunut ilmassa. Aurinko oli kätkenyt lämpönsä paksujen sumupilvien taa, ja sadat ihmisruumiit, joita juuri oli polttanut elokuun ankara kuumuus, joutuivat nyt kaikessa muodottomuudessaan ikäänkuin ennenaikaisen marraskuun tuulien jähmetytettäviksi. Kiertelevät lumivalkeat huurut, jotka olivat purjehtineet yli kukkuloiden pohjoista kohti, palasivat nyt loppumattomana synkkänä verhona, jota lennätti eteenpäin myrskyn raivo. Lukemattomia kuvia heijasteleva Horikanin pinta oli kadonnut, ja sen sijaan ruoskivat rantoja viheriät, raivoavat aallot, ikäänkuin olisivat ne suuttuneina halunneet heittää takaisin maalle kaiken sen saastan, joka sitä rumensi. Tuo kirkas lähdejärvi säilytti sentään osan lumoavasta kauneudestaan, mutta sillä oli kuvasteltavanaan vain matalan taivaan synkeä pimeys. Kostea ja lempeä ilma, joka tavallisesti ympäröi maisemaa, verhoten sen liian jyrkkiä ja miedontaen sen liian karkeita piirteitä, oli nyt kadonnut, ja pohjatuuli puhalsi yli vesilakeuden niin koleana ja omaa valtaansa uhkuvana, ettei jäänyt mitään silmän arvattavaksi eikä mielikuvituksen luotavaksi.

Rajut luonnonvoimat olivat riistäneet tasangolta vehreyden, niin että näytti siltä kuin olisi sen tuhonnut kaikensyöjä salama. Vain siellä täällä kohosi autiuden keskeltä tummanvihreä ruohomätäs: ihmisveren höystämän maan varhaisin hedelmä. Koko maisema, joka suotuisassa valossa ja sopivassa lämmössä nähtynä oli ollut niin viehättävä, oli nyt kuin vertauskuvallinen maalaus elämästä, maalaus, missä esineet oli jäljitelty niiden karkeimmin, todenmukaisimmin värein ja ilman varjostuksen tehoa.

Yksinäiset, kuivat ruohonkorret huojuivat lentävien vihurien käsissä peloittavan selvinä, rohkeat kalliovuoret näkyivät liian tarkoin kaikessa alastomuudessaan, ja silmä etsi turhaan lepoa koettamalla puhkaista taivaan rajattoman kannen, sen kun sulki katseilta repaleisten, kiiltävien usvapilvien pimeä verho.

Tuuli puhalsi puuskittain, joskus vyöryen raskaasti pitkin maata, ikäänkuin kuiskaillakseen valituksiaan kuolleiden kylmiin korviin, pian taas yltyäkseen kimeäksi, vihlovaksi vihellykseksi, joka syöksyi metsään niin väkevästi, että ilma täyttyi sen puuskuttelemista lehdistä ja oksista. Tässä kaameassa tohinassa taistelivat muutamat nälkäiset korpit viimaa vastaan, mutta tuskin oli niiden alapuolella aukeneva metsän viheriä valtameri sivuutettu, kun ne iloisina pysähtyivät aloittamaan inhoittavaa ateriaansa, joka oli niille tarjona missä kentän kolkassa tahansa.

Sanalla sanoen: maisema oli autiuden ja hävityksen kuva, ja tuntui kuin olisi kuoleman armoton käsi yhdellä iskulla kaatanut kaikki ne, jotka olivat sen pyhyyttä loukaten astuneet sen piiriin. Mutta kielto oli nyt peruutettu, ja ensi kerran sen jälkeen kun niiden kauhutekojen suorittajat, jotka olivat osaltaan rumentaneet näköalaa, olivat poistuneet, uskalsivat elävät ihmiset lähestyä paikkaa.

Noin tunti ennen auringon laskua olisi voinut aikaisemmin mainittuna päivänä nähdä viiden miehen astuvan kentälle siitä kapeasta aukosta, mistä Hudsonin tie painui metsään, ja etenevän hävitettyä linnoitusta kohti. Alussa oli heidän kulkunsa hidasta ja varovaista, ikäänkuin olisivat he vain vastahakoisesti käyskennelleet tasangon kauhujen keskellä tai pelänneet sillä tapahtuneiden hirmukohtausten uudistuvan. Muuan notkea intiaani kulki muun joukkueen edellä niin ketterästi ja hiljaa kuin vain alkuasukas osaa kulkea nousten jokaiselle töyräälle katselemaan ympärilleen ja ilmaisten viittauksilla tovereilleen, mitä suuntaa hänen mielestään oli paras seurata. Eivätkä hänen jäljessään tulijatkaan lyöneet laimin ainoatakaan metsäsodan tuntemaa varovaisuus- ja vakoilemistoimenpidettä. Eräs heistä, hänkin intiaani, asteli hiukan sivummalla tarkastellen metsän rantaa silmin, jotka olivat kauan tottuneet lukemaan pienimmänkin merkin uhkaavasta vaarasta. Muut kolme olivat valkoihoisia, vaikkakin he olivat puvuissa, jotka niin hyvin tekotapansa kuin värinsä puolesta oli sovitettu heidän nykyisen uhkarohkean yrityksensä mukaisiksi — hehän parveilivat salojen läpi peräytyvän armeijan liepeillä.

Vaikutus, minkä heidän tiellään järven rantaan alituisesti esiintyvät kauhunäyt tekivät, oli kokonaan erilainen riippuen seurueen jäsenten luonteesta. Edellä kulkeva nuorukainen loi vakavia, nopeita silmäyksiä noihin raadeltuihin uhreihin astuessaan kepeästi poikki tasangon, peläten ilmaista tunteitaan ja kuitenkin ollen liian karaistumaton voidakseen kokonaan tukahduttaa niiden äkillisen, ankaran voiman. Hänen punainen liittolaisensa sitä vastoin ei ollut moisen heikkouden alainen. Hän eteni ohi ruumiskasojen niin järkähtämättömänä tahdoltaan ja niin tyynenä katsannoltaan, että vain pitkä ja itsepintainen harjoitus saattaa moista synnyttää. Valkoistenkin miesten mielessä heränneet tunteet olivat erilaiset, vaikka yleensä surulliset. Ensimmäinen heistä, jonka harmaat hapset ja uurtuneet piirteet yhdessä uljaan ryhdin ja käynnin kanssa osoittivat metsäläisen valepuvusta huolimatta sodan näkyihin täysin tottuneeksi mieheksi, ei hävennyt päästää äänekkäitä valitushuutoja, milloin joku tavallista hirvittävämpi kohta osui hänen silmäänsä. Hänen rinnallaan kävelevä nuorukainen värisi kauhusta, mutta yritti hillitä liikutustaan pitääkseen sitä hellempää huolta toveristaan. Vain viimeisenä kulkeva näytti ilmaisevan todelliset ajatuksensa huomiota pelkäämättä tai seurauksia kaihtamatta. Hän katseli hirvittävimpiäkin näkyjä silmin ja kasvonjuontein, jotka eivät tienneet vavistuksesta mitään, mutta hän lausuili niin voimakkaita soimauksia, että selvästi kuului, kuinka syvästi hän inhosi vihollistensa rikosta.

Lukija on näissä eri henkilöissä varmaankin heti tuntenut mohikaanit ja heidän valkoihoisen ystävänsä, tiedustelijan, sekä Munron ja Heywardin. Isä siinä tosiaankin etsi lapsiaan, seurassaan nuorukainen, joka otti niin sydämellisesti osaa näiden kohtaloihin, ja ne uljaat, uskolliset metsäläiset, jotka olivat jo osoittaneet taitoaan ja luotettavuuttaan aikaisemmin kuvatuissa järkyttävissä kohtauksissa.

Kun etumaisena kulkeva Unkas oli ehtinyt tasangon keskikohdalle, päästi hän huudon, joka toi hänen toverinsa yhtenä joukkona paikalle. Nuori soturi oli pysähtynyt tapetuista naisista kerääntyneen sekasortoisen ruumiskasan eteen. Huolimatta näyn pöyristyttävästä kaameudesta riensivät Munro ja Heyward mätänevän ryhmän luo, koettaen hellyyden pakottamina, jota ei kauheinkaan näky voinut tukahduttaa, keksiä, olisiko heidän etsimistään löydettävissä joitakin jälkiä revittyjen, kirjavien vaatekappaleiden joukossa. Isä ja rakastaja saivat hetkellistä huojennusta hakemisestaan, vaikka heidät olikin jälleen tuomittu kestämään kaikkea sitä epävarmuuden piinaa, jota oli tuskin helpompi kantaa kuin kauheintakaan totuutta. He jäivät äänettömiksi ja miettiviksi seisomaan surullisen näyn viereen, kunnes tiedustelija lähestyi heitä. Katsellen kaameata näkyä kiukustunein ilmein alkoi tuo jykevä metsän poika puhua ensi kerran kentälle astumisensa jälkeen ymmärrettävästi ja täysin äänin:

"Kostonjano on aito intiaanimainen ominaisuus, ja kaikki, jotka minut tuntevat, tietävät, ettei suonissani virtaa pisaraakaan sekaverta. Mutta sen minä vain sanon — tässä taivaan kasvojen edessä ja sen Herran voimaan luottaen, jonka valta niin selvästi ilmenee näissäkin ulvovissa saloissa — että jos nuo ranskalaiset vielä joskus uskaltautuvat uurteisen kuulan ulottuville, niin tekee muuan pyssy tehtävänsä niin kauan kuin pii lennättää säkeniä ja ruuti palaa! Minä jätän kirveen ja puukon niille, joilla on luontainen taipumus niiden käyttämiseen. Mitä sanot, Chingachgook", lisäsi hän delavarinkielellä, "kerskuvatko huronit tästä naisilleen, kun syvä lumi tulee?"

Vihan salama välähti mohikaanipäällikön tummilla kasvoilla. Hän irroitti puukkonsa tupesta ja kääntyi sitten tyynesti näystä, piirteet niin syvässä levossa kuin ei milloinkaan olisi tuntenut intohimojen kiihoitusta.

"Montcalm! Montcalm!" jatkoi läpeensä kiukustunut, hillittömämpi tiedustelija, "sanotaan ajan tulevan, jolloin me näemme kaikki teot, mitkä me lihassa tehneet olemme, yht'aikaa ja kaikesta maallisesta heikkoudesta puhdistetuin silmin. Voi sitä onnetonta, jonka täytyy katsella tätä kenttää, tuomion tapahtuessa hänen sielustaan! Kas — niin totta kuin olen valkoinen mies, tuossa viruu punanahka, jonka tukka ei kasva päässä sillä kohdalla, mihin luonto sen istutti! Katsopas häntä, delavari, hän voi olla muuan niitä sinun kaipaamasi kansan jäseniä, ja hänen tulee silloin saada uljaalle soturille kuuluva hautaus. Näen silmistäsi, ruhtinaiden jälkeläinen, että joku huroni saa maksaa tämän, ennenkuin syystuulet ovat puhaltaneet kentältä veren hajun!"

Chingachgook läheni raadeltua ruumista ja käännettyään sen selälleen tapasi siitä merkit, mitkä osoittivat miehen kuuluneen niihin kuuteen liittoheimoon tai liittokansaan, niinkuin niitä sanottiin, jotka, niin englantilaisten riveissä kuin taistelivatkin, olivat hänen oman kansansa verivihollisia. Potkaistuaan inhoittavaa ruumista jätti hän sen yhtä välinpitämättömänä kuin jonkin elukanraadon. Tiedustelija ymmärsi teon ja jatkoi sangen kylmäkiskoisena kulkuansa, yhä purkaen vihaansa ranskalaista ylipäällikköä kohtaan entiseen voimakkaaseen tapaansa.

"Vain ääretön viisaus ja rajaton voima rohjetkoot tuhota ihmisiä laumoittain", puheli hän, "sillä vain silloin voidaan tutkia moisen tuomion välttämättömyys; ja kuka sitten yleensä voi korvata Jumalan luotuja? Minä pidän syntinä tappaa toista kaurista ennen kuin ensimmäinen on syöty, ellei aiota ryhtyä pitkään marssiin tai väijytykseen. Kokonaan toinen on laita avonaisessa, ankarassa kamppailussa kaatuvien soturien, sillä heidän osansahan on kuolla pyssy tai kirves kädessä, aina sen mukaan, onko heidän ihonsa valkoinen vai punainen. Unkas-poikaseni, tulehan tänne ja anna kaarneiden laskeutua mingon kimppuun. Minä tiedän usein sen nähtyäni, että niillä on erikoinen mieltymys oneidan lihaan, ja onhan niinmuodoin soveliasta antaa linnun noudattaa luontaista makuaan."

"Hugh!" huudahti nuori mohikaani nousten varpailleen ja innokkaasti katsellen eteensä pelästyttäen siten äänellään ja liikkeellään korpin etsimään toista saalista.

"Mitä siellä, poikaseni?" kuiskasi tiedustelija kyyristäen kookasta vartaloaan kuin hyppyyn valmistautuva pantteri. "Toivoisinpa sen olevan jonkun vitkastelevan ranskalaisen, joka hiiviskelee täällä ryöstön aikeissa. Luulisin 'Hirventappajan' osuvan tavattomalta matkalta tänään!"

Vastaamatta loikkasi Unkas paikaltaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän näkyi raastavan pensaasta ja sitten voitonriemuisena huiskuttavan Coran vihreästä ratsastushunnusta revennyttä kaistaletta. Tämä liike, tämä näky ja huuto, joka jälleen kajahti nuoren mohikaanin huulilta, keräsi koko seuran viipymättä hänen ympärilleen.

"Lapseni!" kiljaisi Munro puhuen nopeasti ja hurjasti; "antakaa minulle lapseni!"

"Unkas tahtoo koettaa", oli lyhyt, liikuttava vastaus.

Tätä yksinkertaista, mutta merkitsevää vastausta ei isä kuitenkaan huomannut, sillä hän tempaisi harsonkaistaleen ja rutisti sen kouraansa, samalla kun hänen silmänsä harhailivat säikähtyneinä pitkin pensaita, ikäänkuin olisi hän yhtä paljon pelännyt kuin toivonut kuulevansa salaisuuksia, joita ne ehkä kätkivät.

"Tässä ei näy ruumiita", sanoi Heyward. "Myrsky ei näytä käyneen tätä tietä."

"Se on ilmeistä ja kirkkaampaa kuin taivas päämme päällä", vastasi aina yhtä rauhallinen tiedustelija. "Mutta joko hän tai ne, jotka hänet ryöstivät, ovat menneet tämän pensaan ohi, sillä minä muistan nähneeni harson, millä hän peitti kasvot, joita kaikki olisivat niin mielellään katselleet. Unkas, sinä olet oikeassa: Tummatukka on ollut tässä ja hän on pelästyneen hirvenvasikan tavoin paennut metsään, sillä eihän kukaan, joka saattoi paeta, olisi jäänyt kentälle murhattavaksi. Hakekaamme hänen jättämiään merkkejä, sillä intiaanin silmät keksivät, niin melkein luulen, mesilinnunkin jäljet ilmasta."

Nuori mohikaani lähti matkaan tämän kehoituksen kuultuaan, ja tuskin oli tiedustelija puheensa päättänyt, ennenkuin Unkas kohotti menestystä ilmaisevan huudon metsän reunasta. Saavuttuaan paikalle näkivät levottomat miehet toisen harsonkaistaleen liehuvan erään pyökin matalimmassa oksassa.

"Hiljaa, hiljaa", virkkoi tiedustelija ojentaen pitkän pyssynsä liian innokkaan Heywardin eteen. "Me tiedämme nyt tehtävämme, mutta jälkien kauneutta ei ole rikottava. Yksikin harkitsematon askel voi hankkia meille tuntien työn. Mutta jäljillä me olemme, sitä ei voi kieltää."

"Jumala teitä siunatkoon, Jumala teitä siunatkoon, kunnon mies!" huudahteli Munro. "Minne he siis ovat paenneet ja missä ovat lapseni?"

"Heidän kulkemansa tie riippuu monista seikoista. Jos he ovat lähteneet yksin, ovat he aivan yhtä hyvin saattaneet liikkua ympyrässä kuin suoraan eteenpäinkin, ja silloin he lienevät kymmenkunnan peninkulman päässä meistä; mutta jos huronit tai ranskalaiset intiaanit ovat saaneet heidät käsiinsä, ovat he nyt luultavasti lähellä Kanadan rajoja. Mutta mitä se merkitsee?" jatkoi tiedustelija levollisesti, nähdessään kuuntelijainsa ankaran tuskan ja pettymyksen ilmeen; "tässä olemme nyt mohikaanit ja minä jälkien toisessa päässä, ja luottakaa siihen, me löydämme toisenkin pään, vaikka niiden väliä sitten olisi satoja peninkulmia! Maltahan, maltahan, Unkas, sinähän olet niin kärsimätön kuin joku uudisasukas, ja sinä unohdat, että kevyet jalat jättävät vain kevyitä merkkejä!"

"Hugh!" huudahti Chingachgook, joka oli sillä välin tutkinut erästä ilmeisesti ihmiskäden raivaamaa aukkoa metsän rantaa reunustavaan matalaan viidakkoon ja joka nyt seisoi suorana ja viittasi kädellään alaspäin sellaisessa asennossa ja sellainen ilme kasvoilla kuin olisi nähnyt inhoittavan käärmeen.

"Tässä on selvä miehen jalanjälki", huusi Heyward kumartuessaan tarkastamaan osoitettua kohtaa. "Hän on astunut tämän pikku lampareen reunalle, eikä merkistä voi erehtyä. He ovat vankeina."

"Parempi niin kuin jos he olisivat jääneet menehtymään metsään", vastasi tiedustelija. "Ja niinhän he polkevat leveämmät jäljetkin. Panisinpa vetoon viisikymmentä majavannahkaa yhtä useata piipalaa vastaan, että mohikaanit ja minä astumme heidän telttoihinsa kuukauden kuluessa! Painuhan alemmas, Unkas, ja koeta, mitä voit päätellä noiden pehmeiden intiaanikenkien jäljestä, sillä intiaanikenkä siinä on varmasti kyseessä, eivätkä mitkään pieksut eivätkä saappaat."

Nuori mohikaani kumartui maahan ja poistettuaan paikalta lehdet hän tutki sitä samaan tarkkaan tapaan kuin rahakauppias näinä liikevilpistelyn aikoina tutkisi jotakin epäiltävää arvopaperia. Vihdoin hän nousi polviltaan tyytyväisenä tarkastuksensa tulokseen.

"No, poika", kysyi tiedustelija, "mitä se sanoo? Osaatko saada selkoa sen kielikellon puheesta?"

"Ovela Kettu!"

"Kas! Sekö hiipivä konna jälleen? Hänen juoksenteluistaan ei tosiaankaan tule loppua, ennenkuin 'Hirventappaja' on päässyt sanomaan hänelle ystävällisen sanansa."

Heyward hyväksyi vain vastahakoisesti tämän ilmotuksen todenperäisyyden ja ilmaisi nyt pikemmin toivomuksensa kuin epäilynsä virkkaessaan:

"Intiaanikenkä on niin toisen intiaanikengän kaltainen, että tässä voi varsin hyvin olla kysymyksessä erehdyskin."

"Intiaanikenkä toisen intiaanikengän kaltainen! Yhtä hyvin voitte sanoa, että jalka on toisen jalan kaltainen, vaikka me kaikki tiedämme, että toiset ovat pitkiä ja toiset lyhyitä, muutamat leveitä ja muutamat kapeita, että muutamien on isovarvas kääntynyt sisään, toisten taas ulos. Intiaanikenkä ei ole enempää toisen intiaanikengän kaltainen kuin kirja on toisen kirjan kaltainen, vaikka ne, jotka osaavat lukea jälkimmäisiä, hyvin harvoin kykenevät ymmärtämään edellisten merkkejä. Kaikki on järjestetty parhain päin, koska siten kullakin on oma luontainen etevämmyytensä. Päästähän minuakin sitä vilkaisemaan, Unkas, sillä ei kirja eikä kenkä tule siitä pahemmaksi, vaikka niistä syntyisikin kaksi mielipidettä yhden asemesta." Tiedustelija kumartui toimeensa ja jatkoi heti: "Olet oikeassa, poika. Tässä on juuri se jälki, jonka me niin usein näimme edellisen ajomme aikana. Ja se veijari juo aina, kun vain saa siihen tilaisuuden; juova intiaani oppii aina käymään leveämmin varpaanjäljin kuin luonnollinen villi, koska sellainen löntysteleminen nyt kerran on jokaisen juomarin tapa, olkoon hänellä sitten valkoinen tai punainen nahka. Aivan sama pituus ja leveyskin, katso vain, ruhtinasten jälkeläinen. Sinähän mittasit sen jäljen useammankin kerran meidän seuratessamme niitä roistoja Glenniltä terveyslähteille."

Chingachgook totteli. Lopetettuaan lyhyen tarkastuksensa hän nousi ja lausui rauhallisena vain yhden ainoan sanan:

"Magua!"

"Niin, asia on lukossa. Tästä ovat siis menneet Tummatukka ja Magua."

"Eikä Alice?" kysyi Heyward.

"Hänestä emme ole vielä nähneet merkkiäkään", vastasi tiedustelija katsellen tarkoin puita, pensaita ja maata ympäriltään. "Mitä tämä on? Unkas, tuohan tänne tuo esine, jonka näet killuvan tuossa orjantappurapensaassa."

Kun intiaani oli noudattanut käskyä ja metsästäjä saanut saaliin, purskahti tämä hiljaiseen, mutta sydämelliseen naurunhytkytykseensä pidellessään sitä ilmassa:

"Tämähän on laulumestarin puhallusase! Nyt olemme jäljillä, joita pappikin osaisi seurata. Unkas, etsi sellaisten pieksujen merkkejä, jotka ovat kylliksi isot kantamaan kuusi jalkaa kaksi tuumaa huojuvaa ihmislihaa. Minä alan saada hiukan toiveita siitä veitikasta, koska hän on heittänyt kirkumisen ja ryhtynyt johonkin parempaan toimeen."

"Ainakin on hän ollut uskollinen tehtävälleen", virkkoi Heyward; "eivätkä Cora ja Alice ole ilman ystävää."

"Niinpä niin, ainakin pitää hän heidän lauluharrastuksistaan huolen", vastasi Haukansilmä laskien pyssynsä maahan ja nojaten siihen peittelemättömän halveksiva ilme kasvoillaan. "Osaako hän kaataa metsävuohen heidän päivällisekseen, kulkea pyökkien rungoissa kasvavan sammalen johdolla tai leikata kaulan joltakin huronilta? Ellei, on ensimmäinen matkijarastas, jonka hän tapaa, taitavampi mies heistä kahdesta. No, poika, eikö näy merkkejä sellaisista askelista?"

"Tässä on aivan kuin pieksuissa kulkeneen ihmisen jälki: voisikohan se olla ystävämme askelen painama?" kysyi Heyward.

"Pidelkää lehtiä keveästi tai muutoin hämmennätte jäljen muodon. Tämäkö? Tämä on kyllä jalan jälki mutta Tummatukan; ja pieni se on kuitenkin niin uljaan vartalon ja komean ulkomuodon omistajattaren painamaksi. Laulumestari peittäisi sen kantapäällään."

"Missä? Näyttäkää minulle lapseni jälki", huudahti Munro työntäen pensaita sivulle ja kumartuen kiihkeästi tuon melkein hävinneen jäljen yli. Vaikka askel, joka oli merkin jättänyt, olikin ollut keveä ja nopsa, oli jälki kuitenkin yhä näkyvissä. Iäkäs sotilas tutki sitä himmentyvin silmin, eikä hän noussut kyyristyneestä asennostaan, ennenkuin Heyward näki hänen kuumalla kyynelellä kostuttaneen tyttärensä jalan jälkeä. Tahtoen haihduttaa surua, joka uhkasi joka hetki särkeä ulkonaisen levollisuuden kahleet hankkimalla vanhukselle jotakin tekemistä, sanoi nuori mies tiedustelijalle:

"Kun meillä nyt ovat nämä pettämättömät merkit, niin aloittakaamme marssimme. Hetkinenkin tuntuu vangeista sellaisissa oloissa iankaikkisuudelta."

"Ei aina nopein kauris anna pisintä ajoa", vastasi Haukansilmä nostamatta silmiään niistä erilaisista merkeistä, jotka oli saatu näkyviin. "Me tiedämme, että se vaaniva huroni on mennyt tästä ohi — ja Tummatukka — ja laulumestari — mutta missä on neito, jolla on keltaiset kiharat ja siniset silmät? Vaikka hän olikin pieni kooltaan eikä läheskään niin urhea kuin sisarensa, oli hän suloinen nähdä ja viehättävä keskustelussa. Eikö hänellä ole ainoatakaan ystävää, joka hänestä huolehtisi?"

"Jumala varjelkoon häneltä koskaan puuttumasta niitä sadoittain! Emmekö mekin juuri tällä hetkellä ole häntä etsimässä? Minä ainakaan en lakkaa hakemasta ennen kuin olen hänet löytänyt."

"Siinä tapauksessa täytynee meidän kulkea eri teitä, sillä tästä hän ei ole mennyt ohi, niin keveä ja pieni kuin hänen jälkensä sitten liekin."

Heyward peräytyi ja kaikki hänen intonsa jälkien seuraamiseen näytti yht'äkkiä sammuneen. Kiinnittämättä huomiotaan tähän toisen äkilliseen mielenmuutokseen jatkoi Haukansilmä hetken mietittyään:

"Näissä saloissa ei ole muita naisia, jotka voisivat jättää tuollaisen jäljen kuin Tummatukka tai hänen sisarensa. Me tiedämme edellisen olleen tässä, mutta missä ovat jälkimmäisen merkit? Meidän tulee seurata jälkiä syvemmälle metsään, ja ellei jotakin ilmaannu, palaamme kentälle vainuamaan uutta suuntaa. Eteenpäin, Unkas, ja pidä silmällä kuivettuneita lehtiä. Minä tarkastelen pensaita, kun taas isäsi juoksee nenä maassa. Eteenpäin, ystävät! Aurinko on laskemaisillaan vuorten taakse."

"Enkö minä voi siis tehdä mitään?" kysyi Heyward tuskissaan.

"Tekö!" vastasi metsästäjä, joka punaisine ystävineen jo eteni hänen määräämässään järjestyksessä; "voitte kyllä, te voitte kulkea perässämme ja varoa sotkemasta jälkiä."

Heidän ehdittyään samota tuskin kymmentä kyynärää pysähtyivät intiaanit ja näyttivät katselevan joitakin merkkejä maassa vielä terävämmin kuin tavallisesti. Sekä poika että isä puhuivat nopeasti ja äänekkäästi, milloin tutkien heidän yhteisen ihastuksensa esinettä, milloin taas silmäillen toinen toiseensa mitä ilmeisimmän tyytyväisyyden vallassa.

"He ovat löytäneet pienen jalan!" huudahti tiedustelija rientäen eteenpäin huolimatta enää hänen osalleen joutuneesta tehtävästä. "Mitä tämä on? Tähän on suunniteltu väijytystä! Ei, kautta näiden rajaseutujen tarkimman pyssyn, tässä ovat ne yksisivuiset hevoset olleet jälleen! Nyt on koko salaisuus selvä, ja kaikki on nyt niin kirkasta kuin pohjantähti keskiyöllä. Niinpä niin, tässä he ovat nousseet ratsaille. Tähän on hevoset sidottu odottamaan, tähän näreeseen, ja tuossa juoksee leveä polku aika luikua pohjoiseen päin, kohti Kanadan rajoja."

"Mutta yhäkään ei näy mitään merkkejä Alicesta — nuoremmasta neiti
Munrosta", virkkoi Duncan.

"Ellei tuo kiiltävä koru, jonka Unkas juuri nosti maasta, osoittaudu sellaiseksi. Näytähän tänne, poika, niin saamme katsoa sitä hiukan."

Heyward tunsi sen heti koristeeksi, jota Alice mielellään piti ja jonka hän rakastajain sitkeän muistin avustamana luuli verilöylypäivän onnettomana aamuna nähneensä riippumassa sen omistajattaren kauniissa kaulassa. Hän sieppasi hänelle niin kallisarvoisen esineen ja samassa kun hän vahvisti lausutun arvelun oikeaksi, katosi se ihmettelevän tiedustelijan silmistä, niin että tämä haki sitä turhaan maasta kauan sen jälkeen kun sitä jo lämpimästi painettiin Duncanin jyskyttävää sydäntä vasten.

"Puh!" murisi pettynyt Haukansilmä lakaten haravoimasta lehtiä pyssynsä perällä. "On selvä vanhuuden merkki, kun näkö alkaa heiketä. Sellainen kiiltävä ja paistava kapine, eikä sitä nyt keksi! Hyvä, hyvä, minä osaan sentään vielä katsoa pitkin mustaa pyssynpiippua ja se riittää ratkaisemaan kaikki riidat minun ja mingojen välillä. Vaikka olisin minä kuitenkin mielelläni sen leikkikalun löytänytkin, ellei muun takia, niin viedäkseni sen oikealle omistajalleen takaisin, ja siinähän ne menisivät samassa yhteen niidenkin pitkien jälkien päät, pitkien, arvelen minä tosiaankin, sillä tällä hetkellä on leveä Saint Lawrence tai ehkäpä jo Suuret Järvetkin meidän välillämme."

"Sitä enemmän on meillä syytä olla hetkeäkään viivyttelemättä lähtöämme", vastasi Heyward. "Suorikaamme matkaan."

"Nuori veri, kuuma veri, sanotaan, ovat sangen läheistä sukua. Me emme ole nyt lähdössä oravia metsästämään emmekä ahdistamaan kaurista Horikaniin, vaan meidän on oltava kulussa monta päivää ja yötä ja samottava halki salojen, joihin ihmisjalka harvoin osuu ja joissa ei mikään kirjaviisaus pelastaisi teitä pulmista. Intiaani ei milloinkaan lähde sellaiselle retkelle polttamatta piippuaan neuvottelutulensa ääressä, ja vaikka olenkin valkoinen mies, kunnioitan heidän tapojaan tässä suhteessa, koska ne minun nähdäkseni ovat järkeviä ja mainioita. Me palaamme siis takaisin ja sytytämme vanhan linnan raunioihin nuotiomme tänä iltana, niin että huomenaamulla olemme sitten reippaita ja pystyviä ryhtymään työhömme miesten eikä lörpötteleväin naisten tai intoilevien poikain tavoin."

Heyward näki tiedustelijan käytöksestä, että vastustelusta ei olisi ollut hyötyä. Munro oli jälleen vaipunut siihen turtuneeseen toimettomuuden tilaan, johon hänet olivat saattaneet hänen äskeiset musertavat onnettomuutensa ja josta hänet ilmeisesti voi herättää vain jokin uusi ja voimakas mielenliikutus. Taipuen välttämättömyyteen kävi nuori mies vanhuksen käsivarteen ja seurasi intiaaneja ja tiedustelijaa, jotka olivat jo kääntyneet palaamaan tasangolle vievää polkua pitkin.