Read synchronized with  English  French  German  Russian 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Nyt kutomaan! On lanka valmiina, on loimi luotu, kohta kankaana.

Gray.

Horikanin saloihin leiriytyneet vihollisparvet viettivät yön vasten 9. päivää elokuuta 1757 melkein samalla tavalla kuin jos ne olisivat kohdanneet toisensa jollakin Euroopan mainioimmalla kentällä. Voitettujen esiintyessä hiljaisina, juroina ja masentuneina, riemuitsivat voittajat. Mutta rajansa on niin ilolla kuin surullakin, ja paljon ennen aamuvahdin muuttoa häiritsi näiden ääretönten metsäin hiljaisuutta vain jonkun ailahtelevan ranskalaisen iloinen huhuilu etumaisilta vahtipaikoilta tai uhkaava huuto linnasta, joka jyrkästi kielsi kaiken vihollisten lähentelyn ennen sovittua hetkeä. Nämäkin satunnaiset äänet lakkasivat kokonaan sillä kolealla hetkellä, joka käy välittömästi päivännousun edellä, ja kuuntelija olisi turhaan etsinyt merkkejä niiden kahden aseistetun joukon läsnäolosta, jotka silloin uinuivat "Pyhän Järven" rannalla.

Näinä syvän hiljaisuuden hetkinä työntyi syrjään verho, joka peitti erään tilavan teltan ovea ranskalaisten leirissä, ja muuan mies astui sen takaa ulkoilmaan. Hän oli kääriytynyt vaippaan, joka ehkä oli tarkoitettu suojaksi metsien kylmää, kosteata sumua vastaan, mutta joka samalla viitan tavoin esti hänen ruumiinsa näkymästä. Hän pääsi esteettömästi sen vahtimiehen ohi, jonka oli määrä vartioida ranskalaisen ylipäällikön unta; mies tervehti vain sotilaallista kunnioitusta osoittavalla yleisellä tavalla, toisen ketterästi kulkiessa pienen telttakaupungin läpi William Henrikiä kohti. Milloin tahansa tämä tuntematon henkilö kohtasikin niitä lukuisia vartijoita, joita oli pitkin hänen tiensä vartta, oli hänen vastauksensa nopea ja, kuten näytti, tyydyttävä, sillä hänet päästettiin aina menemään ilman enempiä kyselyjä.

Lukuunottamatta näitä yhä uudistuvia, mutta lyhyitä keskeytyksiä, oli hän äänettömänä kulkenut leirin keskikohdalta sen äärimmäisille etuvartiopaikoille, ja läheni niin sotilasta, joka piti vahtia lähinnä vihollisen valleja. Hänen edetessään kajahti tavanmukainen ranskankielinen huuto:

"Ken siellä?"

"Ranska", oli vastaus.

"Tunnussana?"

"Voitto", virkkoi toinen käyden niin lähelle, että hänen äänensä kuului kuiskauksenakin.

"Hyvä on", vastasi vartija, heittäen väkipyssynsä ojennetusta asennosta olalleen; "olettepa aikaisin jalkeilla, hyvä herra!"

"Valppaus on tarpeen, poikaseni", huomautti toinen laskien hieman viittansa poimua ja katsahtaen sotilasta läheltä silmiin kulkiessaan hänen ohitseen ja yhä jatkaessaan etenemistään kohti brittiläistä linnoitusta. Mies säpsähti, ja hänen aseensa kolahti raskaasti, kun hän tempasi sen eteensä mitä nöyrimpään ja kunnioittavimpaan tervehdykseen; ja laskettuaan pyssynsä entiseen asentoon sekä käännyttyään kävelemään vartiopaikkansa toiseen päähän, hän mutisi hampaittensa välistä:

"Valppaus on tosiaankin tarpeen! Luulenpa, että meillä on siinä korpraali, joka ei koskaan nuku!"

Upseeri jatkoi kulkuaan ikäänkuin ei olisi kuullutkaan hämmästyneen vahtisotilaan sanoja, eikä hän pysähtynyt ennen kuin saavuttuaan matalalle rannalle, melkeinpä vaarallisen lähelle linnoituksen läntistä järvenpuolista varustusta. Pilvien peittämän kuun valo riitti parahiksi hahmoittamaan esineiden ääriviivat, vaikkapa himmeästikin. Hän asettui sentähden varovaisesti puunrunkoa vasten, mihin nojaten hän seisoi useita minuutteja ja näytti hyvin tarkkaavasti katselevan englantilaisen linnoituksen mustia, äänettömiä valleja. Hänen tarkastelunsa ei ollut kuitenkaan huolimattoman tai uteliaan tyhjäntoimittajan tarkastelua, vaan hänen paikasta paikkaan vaeltavat silmänsä osoittivat hänen tarkoin tuntevan kaikki, mitä sotataitoon kuuluu, samalla kun ne ilmaisivat hänen tutkintaansa liittyvän jonkin verran epäluuloa. Vihdoin hän näytti tulleen tyydyttävään tulokseen, ja luotuaan kärsimättömän katseen itäisten vuorten huipuille päin, ikäänkuin tahtoen kiiruhtaa päivän tuloa, oli hän juuri aikeissa palata samaa tietä kuin oli tullutkin, kun kylkivarustuksen lähimmästä kulmasta kuulunut heikko ääni sattui hänen korvaansa ja sai hänet pysähtymään.

Samassa näkyi myös ihmishahmo lähenevän vallin reunaa, mihin se jäi seisomaan, ilmeisesti tarkastellen vuorostaan ranskalaisen leirin kaukaisia telttoja. Hänen päänsä kääntyi sitten itää kohti, ikäänkuin olisi hänkin yhtä malttamattomasti odottanut auringon nousua, minkä jälkeen haamu uudelleen nojautui vallia vasten ja näytti katselevan järven kuvastinkirkasta lakeutta, joka vedenalaisen taivaankannen tavoin kimalteli tuhansine heijastuneine tähtineen. Masentunut olemus, hetki, mietteissään englantilaisiin valleihin nojaavan miehen kookas vartalo poistivat tarkkaavan katselijan mielestä kaiken epäilyn siitä, kuka tuo yöllinen haamu oli. Hienotunteisuus yhtä hyvin kuin varovaisuuskin kehoittivat häntä nyt poistumaan, ja hän olikin jo niissä aikeissa hiljaa kiertänyt puun rungon, kun toinen ääni kiinnitti hänen huomiotansa ja pysäytti jälleen hänen askelensa. Se syntyi vienosta, melkein kuulumattomasta veden loiskahduksesta, ja sitä seurasi rantakivien narskahtelu toisiaan vasten. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän näki mustan haamun nousevan aivan suoraan järvestä ja puikahtavan meluttomasti maalle muutamain jalkain päähän paikasta, missä hän seisoi. Sitten kohosi pyssy hitaasti hänen silmiensä ja järven kirkkaan kuvastimen väliin, mutta ennenkuin se kerkesi laueta, oli hänen kouransa tarttunut lukkoon.

"Hugh!" huudahti villi, jonka salakavala aie niin omituisella ja odottamattomalla tavalla keskeytyi.

Vastaamatta sanaakaan laski ranskalainen upseeri kätensä intiaanin olalle ja vei hänet syvän äänettömyyden vallitessa hieman etäämmälle paikasta, missä heidän keskustelunsa olisi voinut tulla vaaralliseksi ja missä ainakin toinen heistä näytti etsineen uhria. Heittäen sitten viittansa levälleen, niin että hänen virkapukunsa ja hänen povellaan riippuva Pyhän Ludvigin risti näkyivät, kysyi Montcalm tiukasti:

*Mitä tämä merkitsee? Eikö poikani tiedä, että sotakirves on kaivettu maahan englantilaisten ja hänen kanadalaisen isänsä välillä?"

"Mitä voivat huronit tehdä?" vastasi villi puhuen myöskin, vaikka vaillinaisesti, ranskankieltä. "Ei ainoallakaan soturilla ole päänahkoja, ja kalpeanaamat rupeavat ystäviksi!"

"Mitä, Ovela Kettu! Minusta ystävä, joka aivan äsken vielä oli vihollinen, osoittaa liikaa intoa! Montako aurinkoa on laskenut siitä, kun Kettu löi englantilaisten sotapaaluun?"

"Missä on nyt aurinko?" kysyi yrmeä villi. "Vuoren takana; ja se on pimeä ja kylmä. Mutta kun se tulee takaisin, on se kirkas ja lämmin. Ovela Kettu on heimonsa aurinko. Hänen ja hänen kansansa välillä on ollut pilviä ja monta vuorta; mutta nyt hän paistaa, ja taivas on selkeä!"

"Että Kettu osaa käsitellä kansaansa, sen tiedän varsin hyvin", virkkoi Montcalm; "sillä eilen hän metsästi toveriensa päänahkoja, ja tänään he kuuntelevat häntä neuvottelutulen ääressä."

"Magua on suuri päällikkö."

"Osoittakoon hän sen opettamalla kansalleen, kuinka on käyttäydyttävä meidän uusia ystäviämme kohtaan."

"Miksi toi Kanadan päällikkö nuoret miehensä metsiin, ja miksi laukaisi hän kanuunansa tuota multamajaa vastaan?" kysyi viekas intiaani.

"Saadakseen sen valtaansa. Herrani omistaa maan, ja isänne sai käskyn ajaa pois nuo englantilaiset tungettelijat. He ovat suostuneet lähtemään, eikä hän enää sano heitä vihollisikseen."

"Hyvä on. Magua otti kirveen punatakseen sen verellä. Se on nyt kirkas; kun se on punainen, haudataan se."

"Mutta Magua on pyhästi sitoutunut olemaan tahraamatta Ranskan liljoja. Suolaisen järven tuolla puolen asuvan suuren kuninkaan viholliset ovat hänen vihollisiaan; hänen ystävänsä huronien ystäviä."

"Ystäviä!" kertasi intiaani halveksivasti. "Antakoon isä Magualle kätensä."

Montcalm, joka ymmärsi vaikutusvaltansa kokoomiinsa sotaisiin heimoihin olevan pikemmin säilytettävissä myöntyväisyyden kuin väkivallan avulla, noudatti vastahakoisesti toisen pyyntöä. Villi pisti ranskalaisen ylipäällikön sormen syvään arpeen rinnassaan ja kysyi sitten rajusti:

"Tunteeko isäni tätä?"

"Kuka soturi ei sitä tuntisi? Siihen on lyijykuula sattunut."

"Entä tätä", jatkoi intiaani kääntäen toiselle paljaan selkänsä, jota ei peittänyt enää pumpulinuttu.

"Tätäkö! — Poikaani on surkeasti häväisty; kuka on sen tehnyt?"

"Magua nukkui sikeästi englantilaisten majoissa, ja raipat jättivät merkkinsä", vastasi villi ontosti nauraen, mutta voimatta kuitenkaan salata raivokasta katkeruutta, joka oli vähällä tukahuttaa hänet. Mutta hilliten itsensä hän lisäsi äkkiä luontaisella arvokkuudellaan: "Menkää opettamaan nuorille miehillenne, että on rauha. Ovela Kettu osaa puhua huronisotureille."

Suvaitsematta tuhlata enempiä sanoja tai odottaa vastusta heitti villi pyssyn käsivarrelleen ja kulki äänettömästi leirin halki metsään päin, missä hänen heimonsa tiedettiin oleskelevan. Hänen astuttuaan sylen, pari, huusivat vahtisotilaat aina hänelle, mutta hän toikkaroi jurona eteenpäin, täydellisesti halveksien tiukentuvia vartijoita, jotka säästivät hänen henkensä vain siksi, että tunsivat intiaanin ryhdin ja käynnin yhtä hyvin kuin itsepintaisen uskaliaisuudenkin.

Alakuloisena viipyi Montcalm kauan rannalla, minne hänen äskeinen puhekumppaninsa oli hänet jättänyt, miettien ankarasti sitä hillitöntä hurjuutta, jota hänen liittolaisensa oli juuri osoittanut. Jo kerran ennen oli hänen uljas maineensa saanut tahran eräästä hirvittävästä kohtauksesta, vieläpä olosuhteissa, mitkä olivat peloittavasti niiden kaltaisia, joissa hän tällä hetkellä oli. Pohtiessaan asiaa sinne ja tänne ymmärsi hän selvästi sen suuren vastuunalaisuuden, minkä ne vetävät niskoilleen, jotka eivät valitse keinoja päämääräänsä päästäkseen, ja kaiken sen vaaran, mikä uhkaa, kun pannaan liikkeelle voima, jonka hallitseminen ei sitten enää olekaan ihmisen vallassa. Mutta sitten hän riistäytyi väkisin ajatusten taakasta, joiden suuntaa hän piti heikkoutena sellaisella voitonriemun hetkellä, ja palasi teltalleen, antaen ohikulkiessaan määräyksiä merkkipuhalluksesta, joka oli herättävä armeijan unesta.

Ranskalaisten rumpujen ensimmäinen pärähdys kajahteli linnoituksen seinistä, ja tuota pikaa täytti laakson sotainen soitanto, joka pitkin, kimakoin, eloisin sävelin kohosi rätisevän säestyksensä yli. Voittajain torvet laskettelivat iloisia ja raikkaita toitotuksia siksi kunnes viimeinenkin kuhnustelija leirissä oli paikallaan, mutta brittiläiset huilut vaikenivat heti, kun olivat suorittaneet kimeät merkkipuhalluksensa. Sillä välin on päivä koittanut, ja kun ranskalaisen armeijan rintama oli valmis ottamaan vastaan kenraalinsa, kimaltelivat kirkkaan auringon säteet hohtavissa varustuksissa. Sitten ilmoitettiin julkisesti ranskalaisten aseiden menestys, joka muutoinkin jo hyvin tiedettiin; se suosittu joukko, joka oli valittu vartioimaan linnoituksen portteja, erotettiin rintamasta, ja se marssi päällikkönsä ohi; merkki sen lähenemisestä annettiin ja kaikki isännänvaihdokseen kuuluvat tavanmukaiset valmistelut määrättiin ja suoritettiin aivan kiistellyn linnan kanuunain alla.

Kokonaan toisenlaisen näyn tarjosivat englantilais-amerikkalaisen sotajoukon rivit. Heti kun kehoitusmerkki oli annettu, vallitsi siellä kiireisen ja pakollisen lähdön koko hälinä ja hoppu. Kiukustuneet sotilaat nakkasivat tyhjät pyssynsä olalleen ja työntyivät paikalleen miesten kaltaisina, joiden veren äskeinen taistelu on kuumentanut ja jotka vain janosivat tilaisuutta saada kostaa heidän ylpeyttään kalvavan häpeän, niin tarkoin kuin he kätkivätkin nämä tunteensa ulkonaisesti noudattamalla kaikkia sotakurin sääntöjä. Naisia ja lapsia juoksi paikasta paikkaan, toiset laahaten tavarainsa niukkoja jäännöksiä, toiset etsien riveistä kasvoja, joihin he nostivat silmänsä suojaa saadakseen.

Munro näkyi myöskin hiljaisten joukkojensa keskellä, lujana mutta alakuloisena. Ilmeisesti oli tämä odottamaton isku satuttanut häntä syvälle sydämeen, vaikka hän ponnistelikin kantaakseen onnettomuutensa miehen ryhdillä.

Duncania liikutti hänen surunsa tyyni, mutta ilmehikäs esiintyminen. Hän oli täyttänyt omat tehtävänsä ja kiiruhti nyt vanhuksen luo kysyäkseen miten voisi häntä palvella.

*Tyttäreni", oli lyhyt mutta puhuva vastaus.

"Eikö ole jo ryhdytty toimenpiteisiin heidän varaltaan?"

"Tänään olen vain sotilas, majuri Heyward", virkkoi vanhus. "Kaikki, jotka näette täällä, ovat yhtä ja samaa lapsijoukkoani."

Duncan oli kuullut kylliksi. Kadottamatta ainoatakaan hetkistä, jotka olivat nyt tulleet niin kallisarvoisiksi, riensi hän Munron asunnolle sisaruksia hakemaan. Hän tapasi heidät matalan rakennuksen kynnyksellä, jo valmiina matkaan ja ympärillään hälisevä ja itkevä joukko oman sukupuolensa jäseniä, jotka olivat kerääntyneet tänne, ikäänkuin vaistomaisesti tuntien täältä parhaiten suojaa löytävänsä. Vaikka Coran posket olivat kalpeat ja hänen piirteensä täynnä levottomuutta, ei hän ollut lainkaan menettänyt rohkeuttaan; mutta Alicen silmät olivat tulehtuneet ja ilmaisivat, kuinka kauan ja katkerasti hän oli itkenyt. Mutta siitä huolimatta ottivat molemmat nuoren miehen vastaan peittelemättömällä ilolla; vastoin tavallisuutta aloitti edellinen puheen.

"Linnoitus on menetetty", sanoi hän surumielisesti hymyillen, "mutta toivoakseni on hyvä nimemme jäljellä?"

"Kirkkaampana kuin koskaan ennen. Mutta, parahin neiti Munro, nyt on aika ajatella vähemmän muita ja ryhtyä joihinkin varusteluihin teidän itsenne hyväksi. Sotilastapa — ylpeys — tuo ylpeys, jolle tekin panette niin suuren arvon — käskevät isäänne ja minua kulkemaan jonkin matkaa joukkojen mukana. Mistä siis löydämme teille sopivan suojelijan sellaisen tapauksen sekasortoa ja sattumuksia vastaan?"

"Suojelijaa ei tarvita", vastasi Cora; "kuka rohkenisikaan vahingoittaa tai loukata sellaisen isän tyttäriä sellaisella hetkellä?"

"En kuitenkaan tahtoisi jättää teitä yksin", jatkoi nuorukainen, katsellen hätäisesti ympärilleen, "en parhaan kuninkaan palkkaaman rykmentin komentajanpaikastakaan. Muistakaa, ettei Alicellamme ole teidän lujuuttanne ja Jumala yksin tietää, mitä kauhuja hän saa kokea."

"Voitte olla oikeassa", myönsi Cora hymyillen jälleen, mutta paljoa surumielisemmin kuin äsken. "Kuulkaa! Hyvä sallimus lähettääkin meille ystävän juuri silloin, kun häntä eniten kaipaamme."

Duncan kuunteli ja ymmärsi heti hänen tarkoituksensa. Itäisissä maakunnissa niin hyvin tunnetun virrenveisuun matalat, vakavat sävelet sattuivat hänen korvaansa ja saivat hänet viipymättä astumaan erään läheisen rakennuksen huoneeseen, jonka vakinaiset asukkaat olivat jo hylänneet. Sieltä hän tapasi Davidin tulkitsemasta hurskaita tunteitaan sillä ainoalla tavalla, jota hän käytti. Duncan odotti siksi, kunnes hän käden heilunnan lakkaamisesta saattoi päättää laulunkin loppuneen, käänsi sitten olkapäähän koskettamalla toisen huomion itseensä ja esitti hänelle pyyntönsä muutamin sanoin.

"Aivan niin", vastasi Israelin kuninkaan yksivakainen opetuslapsi nuoren miehen päästyä puheensa päähän, "minä olen niissä neidoissa tavannut paljon suloisia ja soitannollisia lahjoja, ja onhan varsin sopivaa, että me, jotka olemme yhdessä kestäneet niin monet vaarat, pysymme yksissä rauhankin aikana. Minä lähden heidän luokseen heti, kun olen lopettanut aamuhartauteni, josta puuttuu enää vain ylistysvirsi. Tahdotko ottaa siihen osaa, ystäväni? Runomitta on se tavallinen, ja sävelen nimi on 'Southwell'."

Ojennettuaan sitten pienen kirjan eteensä ja määrättyään jälleen asianmukaisella huolella sävelen korkeuden aloitti ja lopetti David värssynsä sellaisella järkähtämättömällä vauhdilla, ettei sitä ollut helppo keskeyttää. Heywardin oli pakko odottaa virren päättymistä, ja vasta kun hän näki Davidin nostavan nenältään silmälasit ja sujauttavan kirjan taskuunsa, jatkoi hän:

"Teidän velvollisuutenne on katsoa, ettei kukaan rohkene lähestyä neitejä pahassa tarkoituksessa tai herjata ja pilkata heitä heidän isänsä onnettomuuden takia. Tässä toimessa avustavat teitä perheen palvelijat."

"Aivan niin."

"On mahdollista, että intiaanit ja kuljeskelevat viholliset rupeavat hävyttömiksi, mutta siinä tapauksessa tulee teidän muistuttaa heitä antautumissopimuksen määräyksistä ja uhata ilmoittaa heidän käytöksestään Montcalmille. Sanakin riittää."

"Ja ellei riitä, niin on minulla tässä jotakin, joka pätee", vastasi David kirjaansa näyttäen, kasvoilla ilme, jossa nöyryys ja luottamus omituisesti yhtyivät. "Tässä on sanoja, jotka sopivalla painolla ja harkitulla ryhdillä lausuttuina tai pikemminkin jyristettyinä tyynnyttävät hillittömimmänkin mielen:

"Miks' kiukuitsevat pakanat?'"

"Riittää", sanoi Heyward keskeyttäen hänen runollisen manauksensa, "me ymmärrämme toisemme, ja nyt on aika kummankin käydä huolehtimaan velvollisuuksistaan."

Gamut suostui siihen mielihyvin, ja yhdessä he saapuivat naisten luo. Cora tervehti uutta, vaikka hieman omituista suojelijaansa melkeinpä kohteliaasti, ja Alicenkin kalpeat kasvot kirkasti jälleen hänen luontainen iloisuutensa, kun hän kiitti Heywardia tämän huolehtimisista. Duncan käytti tilaisuutta vakuuttaakseen heille toimittaneensa kaikki niin hyvin kuin olosuhteet sallivat, ja hänen luullakseen riittävästi säästääkseen heidän hienotunteisuutensa loukkauksilta, etenkin kun vähintäkään vaaraa ei ollut olemassa. Sitten hän puhui innostuneesti aikomuksestaan liittyä heidän seuraansa heti, kun hän oli johtanut joukkoja muutamia peninkulmia Hudsonia kohti, ja sanoi viipymättä hyvästit.

Samassa annettiin lähtömerkki, ja englantilaisen rivistön alkupää komennettiin liikkeelle. Sisarukset säpsähtivät sitä ääntä, ja kun he loivat silmäyksen ympärilleen, näkivät he valkopukuisia ranskalaisia sotilaita, jotka olivat jo ottaneet haltuunsa linnoituksen portit. Siinä hetkessä näytti myös suunnaton pilvi äkkiä lehahtaneen heidän päittensä yläpuolelle, ja katsoessaan ilmaan huomasivat he seisovansa Ranskan lipun laajan liehunnan varjossa.

"Lähtekäämme", virkkoi Cora; "tämä ei ole enää sovelias paikka englantilaisen upseerin lapsille."

Alice tarttui sisarensa käsivarteen, ja yhdessä he jättivät harjoituskentän heitä ympäröivän hälisevän joukon auraamana.

Heidän kulkiessaan porttien läpi kumartelivat ranskalaiset upseerit, jotka olivat saaneet tietää heidän arvonsa, syvään ja kunnioittavasti, välttäen kuitenkin tyrkyttämästä kohteliaisuuttaan, he kun erikoisen tahdikkaasti kyllä havaitsivat sen mahdollisesti voivan tuntua vastenmieliseltä. Kun kaikki vaunut ja kuormajuhdat olivat sairaiden ja haavoitettujen hallussa, oli Cora päättänyt kestää kaikki jalkamatkan vaivat mieluummin kuin häiritä heidän mukavuuttaan. Siitä huolimatta täytyi monen raajarikkoisen ja heikon sotilaan laahata voimatonta ruumistaan rivien jäljessä, koska tässä erämaassa välttämättömät kuljetusneuvot puuttuivat. Kaikki olivat kuitenkin liikkeellä: heikot ja haavoittuneet ähkyen ja kärsien, heidän toverinsa äänettöminä ja juroina, naiset ja lapset kauhun vallassa, itsekään tietämättä miksi.

Kun tuo sekasortoinen ja pelkäävä joukko jätti linnan suojaavat vallit ja astui avoimelle kentälle, levisi koko näyttämö yht'äkkiä sen silmien eteen. Vähän matkan päässä oikealla ja hiukan taampana seisoi ranskalainen sotajoukko aseissa, Montcalm kun oli koonnut eri osastonsa heti kaartin vallattua linnoituksen. He katselivat tarkkaavasti, mutta äänettöminä voitettujen kulkuetta, lyömättä laimin ainoatakaan asiaankuuluvaa sotilaallista kunnianosoitusta ja menestyksessään vähimmälläkään tavalla solvaamatta tai ivailematta vähemmän onnekkaita vihollisiaan. Englantilaisten joukot, joita kaikkiaan oli lähes kolmetuhatta henkeä, etenivät hitaasti poikki tasangon yhteistä keskustaa kohti ja lähenivät siten vähitellen toisiaan, kaikkien suunta kun pyrki samaan päämäärään, korkeiden puiden väliin hakattuun aukeamaan, mistä Hudsonin tie painui metsään. Pitkin metsän kaartuvia rantoja näkyi musta pilvi villejä, jotka katselivat vihollistensa lähtöä ja liehuivat vähän matkan päässä niinkuin korppikotkat, ja joita vain voimakkaamman sotajoukon läheisyys esti syöksymästä saaliinsa kimppuun. Muutamat olivat keinotelleet itsensä jopa voitettujen riveihinkin, missä he kuljeskelivat juron ja tyytymättömän näköisinä, esiintyen ikäänkuin tämän ihmisvilinän tarkkaavina, vaikka toistaiseksi toimettomina katselijoina.

Heywardin johtama etujoukko oli jo saapunut metsän aukeamaan ja alkanut hitaasti kadota, kun riitelevät äänet käänsivät Coran huomion erääseen jäljelle jättäytyneeseen ryhmään. Muuan kuhnusteleva maakuntalaissotilas sai maksaa tottelemattomuutensa, kun häneltä yritettiin ryöstää juuri niitä esineitä, jotka olivat houkutelleet hänet jättämään paikkansa rivissä. Mies oli voimakas ja liian ahne luopuakseen tavaroistaan tappelutta. Kummankin puolueen jäseniä sekaantui leikkiin, toiset estämään, toiset auttamaan anastusta. Äänet kävivät lujiksi ja kiukkuisiksi, ja satakunta villiä ilmestyi kuin taikavoimalla siihen, missä niitä oli näkynyt vain tusinan verran minuutti sitten. Samassa huomasi Cora Maguan liehuvan maanmiestensä joukossa ja puhuvan kiihoittavalla ja kavalalla tavallaan. Naisten ja lasten ryhmä pysähtyi ja painui yhteen kuin parvi pelästyneitä siipiään hätäisesti räpytteleviä lintuja. Mutta intiaanin saaliinhimo oli pian tyydytetty, ja joukot lähtivät taas hitaasti liikkeelle.

Villit perääntyivät ja näyttivät sallivan vihollistensa edetä ilman sen enempiä häiriöitä. Mutta kun naisparvi läheni heitä, pistivät muutaman vaipan koreat värit erään hurjan, raa'an huronin silmiin. Hän astui vähintäkään epäröimättä ottamaan sen. Enemmän pelosta kuin kiintymyksestä vaatteeseen kääräisi nainen lapsensa himottuun peitteeseen ja painoi molempia lujemmin povelleen. Cora oli avaamaisillaan suunsa ja aikomaisillaan neuvoa naista luovuttamaan tuon mitättömän tavaran, kun villi hellitti vaipasta ja kiskaisi kirkuvan lapsen hänen sylistään. Jättäen kaiken ympärillään seisovien villien ahneisiin käsiin syöksähti äiti aivan sekaannuksissaan vaatimaan lastansa takaisin. Intiaani hymyili julmasti ja ojensi toisen kätensä ilmaistakseen suostuvansa vaihtokauppaan, samalla kun hän toisella kädellään heilutti lasta päänsä päällä, pidellen sitä jaloista, täten ikäänkuin korottaakseen lunnasten arvoa.

"Tässä — tässä — tuossa — kaikki — kaikki tyynni — mitä tahansa!" huudahteli tukahtuva nainen raastaen irti pukunsa keveämpiä osia voimattomin, vapisevin sormin; "ota kaikki, mutta anna minulle lapseni!"

Villi potkaisi halveksivasti syrjään mitättömät rääsyt ja kun hän näki vaipankin jo joutuneen muiden saaliiksi, muuttui hänen ivallisen kolkko hymynsä hurjan raivon ilmeeksi, ja hän paiskasi lapsen pään murskaksi kallioon ja heitti sen värähtelevät jätteet äidin jalkoihin. Hetkisen seisoi tämä kuin epätoivon patsaaksi kivettyneenä, tuijottaen kaameasti tuohon muodottomaan kasaan, joka vähän aikaa sitten oli kujerrellut hänen povellaan ja hymyillyt hänelle; sitten hän kohotti silmänsä ja kasvonsa taivaaseen päin, ikäänkuin huutaen Jumalan kirousta kauhutyön tekijälle. Mutta häneltä jäi tekemättä sellaisen rukouksen synti, sillä pettymyksensä hullaannuttamana ja veren näkemisen kiihoittamana upotti huroni armahtavasti kirveensä hänen aivoihinsa. Äiti tupertui maahan iskusta ja hamuili vielä kuollessaankin lastaan sen kaikkivoittavan rakkauden johtamana, joka oli saanut hänet hellimään pienokaistaan sen eläessä.

Tällä vaarallisella hetkellä nosti Magua kädet suulleen ja päästi tuhoisan, hirvittävän ulvahduksen. Sinne tänne hajaantuneet intiaanit loikahtivat tämän tutun huudon kuullessaan niinkuin kilpahevoset hypähtävä lähtömerkin kajahdettua jättääkseen rajapatsaan; ja samassa nousi sellainen kirkuna ja rääkynä pitkin tasankoa ja metsän lehväkatoksia, että moista harvoin ennen lähti ihmishuulilta. Ne, jotka sen kuulivat, tunsivat sydämessään jähmettävää kauhua, joka ei ehkä ollut paljoakaan lievempi sitä musertavaa pelästystä, mitä luulisi tuntevansa viimeisen päivän tuomionpasuunain pauhatessa.

Yli kaksituhatta raivoisaa villiä ryntäsi esiin metsästä merkkihuudon kajahdettua ja kiiti onnettoman tasangon poikki vaistomaisella ketteryydellä. Me emme pysähdy laajemmin kuvailemaan niitä pöyristyttäviä kauhunäkyjä, jotka nyt seurasivat. Kuolema vaani kaikkialla ja vieläpä kaikkein kauheimmissa ja inhoittavimmissa muodoissaan. Vastustus vain kiihoitti murhaajia, jotka yhä jakelivat mielettömiä iskujaan, vaikka heidän uhrinsa olivat jo aikoja sitten päässeet heidän raivonsa ulottuvilta.

Harjaantuneet sotaväenosastot vetäytyivät nopeasti jykeviin ryhmiin, koettaen peloittaa hyökkääjiä taistelurintaman vaikuttavalla näyllä. Koe onnistuikin osaksi, vaikka kovin monet sotilaat antoivatkin villien vääntää lataamattomat pyssyt käsistään, turhaan toivoen siten tyynnyttävänsä hurjistuneita intiaaneja.

Sellaisessa sekasorrossa ei kellään ollut aikaa laskea kiitäviä hetkiä. Sisarukset olivat seisoneet kymmenisen minuuttia — heistä ne tuntuivat iankaikkisuudelta — kuin naulittuina paikoilleen, kauhun vallassa ja melkein avuttomina. Kun ensimmäinen isku putosi, olivat heidän kirkuvat seuralaisensa puristuneet heidän ympärilleen kiinteäksi ryhmäksi ja tehneet paon mahdottomaksi, ja kun nyt pelko tai surma oli hajoittanut useimmat ellei kaikki, heidän lähettyviltään, eivät he nähneet muuta tietä avoinna kuin sen, joka johti heidän vihollisensa kirveisiin. Joka puolelta kaikui kirkaisuja, voivotuksia, kehoituksia, kirouksia. Tällä hetkellä näki Alice vilahdukselta isänsä kookkaan vartalon, tämän kiiruhtaessa kentän poikki ranskalaista armeijaa kohti. Hän oli tosiaankin menossa Montcalmin luo kaikesta vaarasta välittämättä vaatimaan vitkastelevaa turvajoukkoa, jonka hän oli aikaisemmin saanut sopimukseen. Viisikymmentä kiiltävää kirvestä ja väkäkeihästä uhkasi hänen henkeään hänen sitä huomaamattakaan, mutta villit kunnioittivat raivossaankin hänen arvoaan ja tyyneyttään. Vaaralliset aseet löi vanhuksen yhä vielä voimakas käsi syrjään tai putosivat ne itsestään alas yritettyään iskua, jota ei kukaan näyttänyt uskaltavan antaa. Onneksi oli kostonhimoinen Magua etsimässä uhriaan juuri siitä ryhmästä, jonka vanhus oli äsken jättänyt.

"Isä — isä — me olemme täällä!" huusi Alice hänen kulkiessaan ohi vähän matkan päästä heitä huomaamatta. "Tule luoksemme, isä, tai muutoin meidät tapetaan!"

Huuto uudistui sanoin ja äänin, jotka olisivat sulattaneet kivisydämenkin, mutta vastausta ei tullut. Kerran näytti sentään vanhus erottaneen jotakin sentapaista, sillä hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta Alice oli jo silloin kaatunut pyörtyneenä maahan ja Cora vaipunut hänen viereensä, väsymättömässä hellyydessään kumartuen hänen näennäisesti elottoman ruumiinsa yli. Munro pudisti pettyneenä päätään ja jatkoi kulkuaan asemansa osoittamaa korkeaa velvollisuutta täyttääkseen.

"Neiti", virkkoi Gamut, joka, niin avuton ja hyödytön kuin olikin, ei ollut vielä ajatellutkaan jättää turvattejaan, "täällä pitävät pahat henget ilojuhliaan, eikä tämä ole sovelias paikka kristittyjen viipyä. Nouskaamme ja paetkaamme!"

"Menkää!" sanoi Cora, joka yhä tuijotti tajuttomaan sisareensa; "pelastakaa itsenne. Minua ette voi enää auttaa."

David ymmärsi hänen päätöksensä järkähtämättömyyden siitä lyhyestä, mutta ilmehikkäästä kädenliikkeestä, jolla hän säesti sanojaan. Hän katseli hetkisen synkkiä haamuja ympärillään, ja hänen korkea vartalonsa suoristui, hänen rintansa kaareutui ja jokainen hänen kasvojensa piirre paisui ja näytti puhuvan niiden tunteiden voimaa, jotka häntä hallitsivat.

"Jos juutalainen paimenpoika saattoi lauhduttaa Saulin pahanhengen harppunsa helinällä ja pyhän laulun sanoilla, ei liene tässäkään haitaksi koetella sävelten voimaa", puheli hän.

Kohottaen sitten äänensä mahtavimmilleen hän veisasi virttään niin voimakkaasti, että se kuului yli hirvittävän melskeenkin. Moni villi ryntäsi heitä kohti aikoen ryöstää turvatonten sisarusten korut ja nylkeä heidän päänahkansa, mutta kun he näkivät tämän omituisen liikkumattoman ilmiön seisomassa järkähtämättä paikallaan, pysähtyivät he kuuntelemaan. Hämmästys muuttui pian ihailuksi, ja he siirtyivät etsimään toisia, arkamaisempia uhreja, ääneensä lausuessaan tyytyväisyytensä siihen lujuuteen, jolla valkoinen soturi lauloi kuolinlauluaan. Menestyksensä rohkaisemana ja pettämänä ponnisti David kaiken kykynsä laajentaakseen hänen nähdäkseen niin pyhää vaikutusvaltaansa. Nuo merkilliset äänet sattuivat erään kaukaisen villin korviin, joka raivoten kulki joukosta joukkoon ikäänkuin hän olisi halveksinut kajota tavallisiin teuraihin, häntä kun näytti kiidättävän halu tavata joku hänen maineelleen sopivampi uhri. Magua kirkaisi ilosta huomatessaan entisten vankiensa jälleen joutuneen valtaansa.

"Tulkaa", kähisi hän tarttuen verisillä käsillään Coran vaatteisiin; "huronin maja on yhä auki. Eikö se ole parempi kuin tämä paikka?"

"Pois!" huusi Cora peittäen silmänsä, jotta pääsisi hänen inhoittavia kasvojaan näkemästä.

Intiaani nauroi ilkamoivasti nostaessaan höyryävää kättään ja vastasi:

"Se on punainen, mutta veri tulee valkoisista suonista!"

"Hirviö! Sinun sieluasi syyttää veri, kokonainen valtameri verta. Sinun henkesi on saanut aikaan tämän näytelmän."

"Magua on suuri päällikkö!" vastasi riemuitseva villi. "Tahtooko
Mustatukka tulla hänen heimonsa luo?"

"En milloinkaan! Lyö, jos haluat, ja täydennä kostosi!"

Ovela intiaani epäröi hetken, mutta sieppasi sitten Alicen keveän, tajuttoman ruumiin käsivarsilleen ja juoksi nopeasti tasangon poikki metsää kohti.

"Pysähdy!" kiljaisi Cora, seuraten hurjana hänen askeleitaan; "päästä lapsi! Konna! Mitä sinä teet?"

Mutta Magua oli kuuro hänen huudoilleen, tai oikeammin sanoen tiesi valtansa ja päätti käyttää sitä.

"Pysähtykää — neiti — pysähtykää", huuteli Gamut mistään välittämättömän Coran jälkeen. "Pyhä lumous on alkanut vaikuttaa, ja kohta näette koko tämän kauhistavan metelin tyyntyneen."

Huomattuaan, ettei häntä vuorostaan kuultu, seurasi uskollinen David mielettömäksi säikähtynyttä sisarta, kohotti jälleen äänensä hurskaaseen virteen ja huitoi ilmaa pitkällä käsivarrellaan hartaaksi säestykseksi. Tällä tavoin he kulkivat tasangon halki pakenevain, haavoittuneiden ja kuolleiden välitse. Julma huron oli milloin tahansa riittävänä turvana itselleen ja uhrille, jota hän kantoi, mutta Cora olisi jo usein kaatunut villien vihollistensa iskuista, ellei hänellä olisi ollut tuota jäljessään kulkevaa omituista olentoa, jossa hämmästyneet alkuasukkaat luulivat nyt asuvan hulluuden suojelevan hengen.

Magua, joka osasi väistää uhkaavimmat vaarat ja myöskin tehdä takaa-ajon turhaksi, painui metsään eräästä matalasta rotkosta, mistä hän pian löysi matkustajain äskettäin hylkäämät narraganset-ratsut odottamasta erään hänen kaltaisensa julman ja ilkeän näköisen villin vartioimina. Nostaen Alicen toisen hevosen selkään viittasi hän Coraa nousemaan toisen satulaan.

Huolimatta vangitsijansa läheisyyden tuottamasta inhosta oli Coralla jonkinlainen helpotus päästä näkemästä tasangolla riehuvaa kauhunäytelmää, eikä hän voinut olla sitä kokonaan tuntematta. Hän nousi siis ratsaille ja pyysi kohotetuin käsivarsin sisartaan niin täynnä hellyyttä ja rakkautta, ettei huronikaan voinut sitä häneltä kieltää. Laskien siis Alicen Coran hevosen satulaan hän tarttui suitsiin ja aloitti matkansa uppoutumalla yhä syvemmäs metsään. Huomattuaan, että hänet oli jätetty yksin täydellisesti halveksittuna olentona, ettei hänen katsottu edes ansaitsevan kuolemaa, huiskautti David pitkät säärensä toisen hylätyn hevosen satulaan ja riensi heidän jälkeensä niin nopeasti kuin vaikeasti kuljettava tie salli.

Pian he alkoivat nousta jotakin rinnettä, mutta kun liikunta alkoi herättää hänen sisartaan tainnostilasta, oli Coran huomio liian kiinteästi jakautunut Aliceen kohdistuvan hellän huolenpidon ja kentältä yhä kajahtelevien huutojen kuuntelemisen välille, voidakseen panna merkille suuntaa, jota he kulkivat. Mutta kun he olivat ennättäneet vuoren tasaiselle laelle ja lähenivät sen itäistä jyrkännettä, tunsi hän paikan, jonne hänet oli kerran ennenkin opastettu, vaikka se olikin tapahtunut metsästäjän ystävällisemmässä seurassa. Täällä Magua salli heidän laskeutua ratsailta, ja huolimatta vankien omasta surullisesta tilasta sai uteliaisuus, joka tuntuu olevan erottamaton pelostakin, heidät katsahtamaan alapuolellaan raivoavaa hirvittävää näytelmää.

Julma työ jatkui yhä keskeytymättä. Joka haaralla pakenivat uhrit armottomia vainoojiaan, sillä välin kun kristityn kuninkaan aseistetut joukot seisoivat paikoillaan niin tunnottomina ja niin toimettomina, ettei sitä ole koskaan voitu selittää, jättäen lähtemättömän tahran niiden päällikön muutoin niin kirkkaaseen kilpeen. Eikä kuoleman miekka lakannut viuhumasta, ennenkuin ahneus voitti kostonjanon. Vasta silloin harvenivat haavoitettujen huudot, kunnes kauhunkirkaisuja ei enää kohonnut kuuntelevien korviin, tai hukkuivat ne voitonriemuisten villien hurjaan, pitkään, läpitunkevaan ulvontaan.