Read synchronized with  English  French  German  Russian 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Edgar. Taiston eellä avatkaa tää kirje.

Kuningas Lear.

Majuri Heyward tapasi Munron vain tytärtensä seurassa. Alice istui hänen polvellaan siirrellen hennoilla sormillaan ukon harmaita otsakiharoita, ja milloin tämä vain rypisti kulmiaan muka toisen leikistä suuttuneena, tyynnytti tyttö hänen teeskennellyn vihastuksensa lempeästi painamalla punaiset huulensa hänen kurttuiselle otsalleen. Cora istui heidän lähellään tyynenä, huvitettuna katselijana ja katseli nuoremman sisarensa vallattomia eleitä sillä äidillisellä hellyydellä, joka oli luonteellista hänen rakkaudelleen Aliceen. Eivät ainoastaan vaarat, joista he olivat päässeet, vaan myöskin vaarat, jotka vielä uhkasivat, näyttivät vähäksi aikaa unohtuneen tällaisen perhekohtauksen viihdyttävässä rauhassa. Oli kuin olisivat he käyttäneet lyhyttä aselepoa omistaakseen hetkisen puhtaimmille, parhaille tunteille: tyttäret olivat unohtaneet pelkonsa ja vanha sotakarhu huolensa silmänräpäyksen turvallisessa tyyneydessä. Duncan, joka innoissaan paluunsa kertomisesta oli tullut sisään ilmoittamatta, seisoi hyvän aikaa tämän kohtauksen huomaamattomana ja ihastuneena katselijana. Mutta Alicen kerkeät harhailevat silmät näkivät piankin vilahduksen hänen kasvoistaan erääseen kuvastimeen heijastuneina, ja hän hypähti punastuen isänsä polvelta ja huudahti ääneensä:

"Majuri Heyward!"

"Mitä siitä pojasta?" kysyi isä. "Minä lähetin hänet hieman soittamaan suutaan ranskalaisen kanssa. Ohoo, hyvä herra, te olette nuori ja ketterä jaloistanne! Pois täältä, tytöt! Ikäänkuin ei sotilaalla olisi kylliksi huolta ilman teidänkaltaisia loruilevia hepsankeikkoja."

Alice seurasi nauraen sisartaan tämän viipymättä poistuessa huoneesta, missä hänen huomatakseen heidän läsnäolonsa ei enää ollut suotava. Kysymättä nuorelle miehelle uskotun toimen tulosta mitteli Munro lattiaa muutaman hetken, kädet selän takana ja pää painuneena, nähtävästi hyvien ajatusten vallassa. Vihdoin hän kohotti silmänsä, joista hohti isällinen hellyys, ja huudahti:

"Siinä oli pari oivia tyttöjä, Heyward, sellaisia, että niistä voisi kuka tahansa ylpeillä."

"Te ette nyt ensi kertaa kuulisi minun mielipidettäni tyttäristänne, eversti Munro."

"Totta, poika, totta", keskeytti kärsimätön ukko. "Te olitte jo avaamaisillanne sydäntänne siitä asiasta tarkemmin silloin, kun tänne tulitte; mutta minun arvellakseni ei vanhan sotilaan sopinut puhua vihkiäisistä ja hääiloista hetkellä, jolloin hänen kuninkaansa viholliset saattoivat tulla kutsumattomiksi kuokkavieraiksi juhlaani. Mutta minä olin väärässä, Duncan, poikaseni, minä olin väärässä silloin, ja nyt minä olen valmis kuulemaan, mitä teillä on sanomista!"

"Huolimatta mielihyvästä, jonka vakuutuksenne minulle tuottaa, rakkahin eversti, on minulla kuitenkin juuri nyt tässä muuan sanoma Montcalmilta…"

"Heittäkää se ranskalainen seuroineen päivineen päästänne!" huusi malttamaton sotakarhu. "Hän ei ole vielä William Henrikin herrana, eikä hänestä tule koskaan, jos vain Webb on sellainen mies kuin hänen pitäisi olla. Ei, hyvä herra! Kiitos taivaan ei hätämme ole vielä niin suuri, että voitaisiin sanoa Munron olevan liian pahassa pinteessä kyetäkseen edes järjestämään perheensä pieniä yksityisasioita. Äitinne oli parhaan ystäväni ainoa lapsi, Duncan, ja minä tahdon kuunnella teitä juuri nyt tällä siunatulla hetkellä, vaikka kaikki Pyhän Ludvigin ritarit olisivat yhtenä joukkona, ranskalainen marttyyri etunenässä, kokoontuneet hyökkäysportille pyytämään erikoisesta suosiosta parin minuutin keskustelua. Kauniita ritariarvoja tosiaankin, niitä kun voi ostella muutamalla sokeritynnyrillä! Ja entäs ne kahdenpencin markiisit sitten! Ohdakkeen tähdistö[10] se vasta merkitsee arvoa ja sukua, siinä se on oikea ritariston Nemo me impune lacessit![11] Teidän esi-isiänne kuului tähän tähdistöön, Duncan, ja he olivat Skotlannin aateliston kaunistus."

Heywardin, joka huomasi esimiehensä kiusoittelevaksi huvikseen osoittavan halveksumistaan ranskalaisen kenraalin sanomaa kohtaan, oli pakostakin mukautuminen tähän pahantuulen purkaukseen, jonka hän tiesi kestävän vain vähän aikaa; sentähden hän vastasikin niin välinpitämättömästi kuin suinkin osasi:

"Kuten tiedätte, herra ritari, ei minun pyrkimykseni tarkoita mitään sen enempää eikä vähempää kuin tulemista teidän pojaksenne."

"Hei, hei, poikani, tapasittepa siinä sanat, jotka erinomaisen selvästi ilmaisivat ajatuksenne. Mutta sallikaa minun kysyä, herra, oletteko käyttänyt yhtä suoraa kieltä tytölle?"

"Kautta kunniani, enpä tosiaan", huudahti Duncan lämpimästi; "olisihan ollut minulle uskotun tehtävän väärinkäyttämistä, jos olisin asemani nojalla pyrkinyt sellaiseen päämäärään."

"Katsantokantanne on kunnianmiehen, majuri Heyward, ja sangen hyvin paikallaan. Mutta Cora Munro on liian hienotunteinen neito ja hänellä on liian jalo ja ylevä sydän tarvitakseen isän holhousta."

"Cora?"

"Niin — Cora! Emmekö nyt puhu aikeistanne neiti Munron suhteen, vai kuinka, hyvä herra?"

"Minä — minä — minä en tiennyt maininneeni hänen nimeään", sanoi
Duncan tankaten.

"Ja kenen naimiseen te sitten pyydätte suostumustani, majuri Heyward?" kysyi vanha sotilas suoristautuen loukattujen tunteidensa koko arvokkuudessa.

"Onhan teillä vielä toinen ja yhtä rakastettava tytär?"

"Aliceko?" huudahti isä yhtä hämmästyneenä kuin Duncan äsken toistaessaan vanhemman sisaren nimen.

"Häneen tähtäsivät toiveeni, herra ritari."

Nuori mies odotti äänettömänä tulosta siitä merkillisestä vaikutuksesta, jonka oli saanut aikaan niin odottamaton — se selvisi nyt — ilmoitus. Useita minuutteja käveli Munro huoneen lattiaa pitkin ja poikin kiivain askelin, ankarat piirteet suonenvedontapaisessa liikkeessä ja kaikki aistit ikäänkuin hukkuneina mielen ankaraan mietiskelyyn. Vihdoin hän pysähtyi aivan Heywardin eteen ja naulaten silmänsä toisen silmiin sanoi voimakkaasti vapisevin huulin:

"Duncan Heyward, minä olen rakastanut teitä sen miehen takia, jonka verta virtailee suonissanne; minä olen rakastanut teitä omien hyvien ominaisuuksienne takia; ja minä olen rakastanut teitä, koska minä arvelin teidän voivan osaltanne lisätä lapseni onnea. Mutta kaikki tämä rakkaus muuttuisi vihaksi, jos minä saisin varmuuden, että se, mitä minä olen niin kovin pelännyt, olisi totta."

"Jumala varjelkoon ainoankaan tekoni tai ajatukseni antamasta aihetta sellaiseen muutokseen!" huudahti nuori mies, jonka silmä ei lainkaan painunut alas häneen tähdätyn läpitunkevan katseen tieltä. Ottamatta huomioon, kuinka mahdotonta toisen oli ymmärtää tunteita, jotka olivat kätketyt hänen poveensa, rauhoittui Munro keskustelukumppaninsa järkähtämättömästä ilmeestä ja jatkoi melkoista lempeämmällä äänellä:

"Te tahdotte tulla pojakseni, Duncan, ettekä tunne sen miehen elämäntarinaa, jota toivotte voivanne sanoa isäksenne. Istukaahan, nuori mies, niin minä avaan teille kärsineen sydämen haavat niin harvoin sanoin kuin mahdollista."

Tällä hetkellä olivat Montcalmin sanoman unohtaneet yhtä hyvin se, joka sitä oli tuomassa, kuin se, jonka korville se oli aiottu. Kumpikin otti tuolin, ja vanhuksen vaipuessa hetkiseksi omiin ajatuksiinsa ilmeisesti syvän surumielisyyden vallassa, osoitti nuorukainen malttamattomuuttaan vain kunnioittavaa tarkkaavaisuutta ilmaisevalla katseella ja asennolla. Viimein alkoi skotlantilainen puhua:

"Te tiedätte ennestään, majuri Heyward, että perheeni oli sekä vanhaa että kunnianarvoisaa sukua, vaikkei sen osaksi ehkä ollutkaan tullut sitä varallisuuden määrää, joka olisi vastannut sen ylhäistä asemaa. Olin ehkä teidän ikäisenne nuorukainen antaessani uskollisuuden lupauksen Alice Grahamille, erään läheisen, jonkin verran rikkaankin kartanonherran ainoalle lapselle. Liitto ei kuitenkaan miellyttänyt isää, useammistakin syistä kuin köyhyydestäni. Minä tein siis mitä kunniallisen miehen tulee — vapautin tytön lupauksestani ja jätin maan kuninkaani palveluksessa. Olin nähnyt monia seutuja, vuodattanut paljon verta eri maissa, ennenkuin velvollisuus kutsui minut Länsi-Intian saarille. Siellä kohtaloni määräsi minut solmimaan liiton naisen kanssa, josta aikanaan tuli vaimoni ja samalla Coran äiti. Hän oli erään noilla saarilla asuvan aatelismiehen tytär ja hänen äitinsä onnettomuudekseen, jos niin tahdotte sanoa", lisäsi vanhus ylpeästi, "polveutui kurjasta ihmislajista, jonka täytyy kärsiä alhaista orjuutta täyttääkseen ylellisyydessä eläväin herrojensa käskyjä. Niin, herra, tässä kirouksessa on Skotlannillakin osansa, sen kun on pakko elää luonnottomassa liitossa vieraan kauppiaskansan kanssa. Mutta tapaisinpa minä kaikkien niiden joukosta jonkun, joka rohkenisi herjata tästä syntyperästä lastani, saisi hän tuntea isän vihastuksen koko painon! Niin, majuri Heyward, te olette myös syntynyt etelässä, missä näitä onnettomia olentoja pidetään meidän rotuamme alhaisempana ihmissukuna."

"Se on totta, hyvin murheellista kylläkin, herra ritari, vastasi Duncan, joka hämmennyksissään ei enää voinut estää katsettaan vajoamasta lattiaan.

"Ja te pidätte nyt sitä suurena vikana lapsessani? Te kartatte sekoittamasta Heywardin verta niin alhaiseen naiseen — niin rakastettava ja hyveellinen kuin hän olisikin?" kysyi epäluuloinen isä tiukasti.

"Taivas varjelkoon minua järjelleni niin arvottomasta ennakkoluulosta!" vastasi Duncan, joka samalla hetkellä sentään tajusi tuon tunteen itsessään, vieläpä niin syvään juurtuneena, että se kuului ikäänkuin hänen luontoonsa. "Nuoremman tyttärenne sulous, kauneus ja tenhovoima, eversti Munro, kykenevät kyllä selittämään vaikuttimeni, ilman että minua tarvitsee syyttää tästä vääryydestä."

"Olette oikeassa, herra", myönsi vanhus, jälleen muuttaen äänensä hyvänsävyiseksi, jopa lempeäksikin; "tyttö on äitinsä kuva tämän ollessa hänen ikäisensä, ennenkuin sai tehdä tuttavuutta surun ja murheen kanssa. Kun kuolema ryösti minulta vaimoni, palasin Skotlantiin, avioliittoni rikastuttamana, ja ajatelkaapas, Duncan, se kärsivä enkeli oli pysynyt naimattomuuden ilottomassa tilassa kaksikymmentä pitkää vuotta, ja vieläpä miehen takia, joka oli voinut unohtaa hänet! Hän teki enemmänkin, herra: hän antoi anteeksi uskottomuuteni ja kun kaikki vaikeudet nyt olivat syrjäytetyt, otti hän minut miehekseen."

"Ja tuli Alicen äidiksi!" huudahti Duncan innolla, joka olisi voinut käydä vaaralliseksi, jos Munron ajatuksilla olisi ollut vähemmän askaroimista kuin tällä hetkellä.

"Niin tuli", virkkoi vanhus; "ja kalliisti hän sai maksaa siunauksesta, minkä lahjoitti. Mutta hän on nyt taivaan pyhien joukossa, herra, eikä sovi miehen, jonka jalka jo on haudan partaalla, murehtia niin onnellista kohtaloa. Minä sain pitää hänet luonani tosin vain yhden ainoan vuoden; se on lyhyt onnen aika ihmiselle, joka on nähnyt nuoruutensa kuihtuvan toivottomassa kärsimyksessä."

Vanhuksen surussa oli jotakin niin kunnioitustaherättävää, ettei Heyward rohjennut esittää ainoatakaan lohdutuksen sanaa. Munrolla ei ollut aavistustakaan toisen läsnäolosta, hänen kasvonjuonteensa ilmaisivat värähdellen hänen syvän kaihonsa tuskaa, ja raskaat kyynelet virtasivat hänen silmistään ja putosivat huomaamatta hänen poskiltaan permannolle. Vihdoin hän liikahtihe ikäänkuin palaten äkkiä tajuntaansa, nousi tuoliltaan, ja käytyään kerran huoneen ympäri lähestyi keskustelukumppaniaan sotilaan ylpeä ryhti joka eleessään ja kysyi:

"Eikö teillä, majuri Heyward, ollut jokin sanoma markiisi Montcalmilta minulle kerrottavana?"

Duncan säpsähti vuorostaan ja alkoi heti takertelevin lausein esittää puoliksi unohtunutta kertomustaan. On tarpeetonta viipyä siinä välttelevässä, vaikkakin kohteliaassa tavassa, millä ranskalainen kenraali oli tehnyt tyhjäksi Heywardin jokaisen yrityksen houkutella häneltä tietoonsa sen ilmoituksen sisältöä, jonka hän oli viitannut haluavansa tehdä, tai siinä päättävässä, vaikka yhä sievistellyssä sanomassa, jolla hän nyt antoi vihollisen ymmärtää, että ellei tämä suvainnut keskustella hänen kanssaan henkilökohtaisesti, ei hän pääsisi siitä selville ensinkään. Munron kuunnellessa Duncanin yksityiskohtaista esitystä väistyivät isän kiihtyneet tunteet vähitellen hänen asemansa vaatimusten tieltä, ja kun toimen oli lopettanut, näki hän edessään vain sotakarhun, jossa kiehui sotilaan loukattu ylpeys.

*Olette puhunut kylliksi, majuri Heyward!" huudahti tulistunut vanhus, "niin kylliksi, että nyt voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan huomautuksia ranskalaiseen kohteliaisuuteen. Tuo herrasmies on kutsunut minua neuvotteluun, ja kun minä lähetän hänelle kykenevän sijaisen — sillä sellainen te olette, Duncan, vaikka teillä onkin vielä vuosia vähän — vastaa hän arvoituksilla."

"Hän ei ehkä ajatellut niin suotuisasti edustajastanne, parahin herra ritari. Ja suvainnettehan sitä paitsi muistaa, että kutsu, jonka hän nyt toistaa, oli alkuaankin osoitettu linnoituksen komentajalle, eikä tämän lähimmälle miehelle."

"No hyvä, eikö sitten edustajalla ole kaikki se valta ja arvo, mikä henkilöllä, joka hänelle tehtävän uskoo? Hän haluaa keskustella Munron kanssa! Totta tosiaan, hyvä herra, minun tekee kovin mieleni noudattaa sen miehen tahtoa, vaikkapa vain näyttääkseni hänelle sitä lujaa naamaa, jota me pidämme hänen lukuisista sotajoukoistaan ja vaatimuksistaan huolimatta. Eipä taitaisi olla niinkään huonoa valtiotaitoa se temppu, nuori mies!"

Duncan, jonka mielestä heidän oli tavattoman tärkeätä päästä pian selville tiedustelijan tuoman kirjeen sisällöstä, tuki innokkaasti tätä ajatusta.

"Eipä olisikaan; hän ei tosiaankaan voisi saada uutta luottamusta menestykseensä nähdessään meidän huolettomuutemme", virkkoi hän.

"Todempaa sanaa ette ole koskaan sanonut. Toivoisinpa hänen tulevan katsomaan keskellä päivää ja hyökkäävän sotajoukon etunenässä: se on pettämättömin keino päästä selville vihollisen lujuudesta ja paljoa parempi sitä pommitusmenetelmää, jonka hän on valinnut. Sodankäynnin kauneus ja miehekkyys, majuri Heyward, on paljon kärsinyt teidän herra Vaubaninne keksintöjen takia. Esi-isämme olivat kokonaan moisen tieteellisen pelkuruuden yläpuolella!"

"Se voi olla sangen totta, herra ritari, mutta meidän on nykyään voitettava keksintö keksinnöllä. Mitä suvaitsette päättää keskustelusta?"

"Minä tahdon tavata sen ranskalaisen, ja pelkäämättä ja viipymättä, heti paikalla, herrani, niinkuin kuninkaallisen herrani palvelijan tuleekin. Menkää, majuri Heyward, ja tarjotkaa heille pieni soitonpiipahdus ja lähettäkää sananviejä ilmoittamaan, ken on tulossa. Me seuraamme sitten pienen vartijajoukon saattamana, sillä moinen kunnia kuuluu miehelle, jonka tehtävänä on puolustaa kuninkaan kunniaa; ja kuulkaa, Duncan", lisäsi hän puoliksi kuiskaten, vaikka he olivat yksin huoneessa, "olisi ehkä viisainta pitää hieman apua lähellä sen tapauksen varalta, että kaiken tämän pohjana olisikin vain jokin koirankoukku."

Tätä käskyä noudattaen lähti nuori mies huoneesta, ja koska päivä läheni nopeasti loppuansa, kiiruhti hän heti suorittamaan tarpeelliset varustelut. Vain muutamia minuutteja kului parin rivin asettamiseen ja lippumiehen lähettämiseen ilmoittamaan linnan komentajan tuloa. Tehtyään tämän johti Duncan vartijaosaston hyökkäysportille, jonka lähistöllä hänen esimiehensäkin jo häntä odotti, valmiina matkaan. Niin pian kun sotilasjoukon lähdössä tavalliset muodollisuudet oli suoritettu, jättivät vanhus ja hänen nuorempi toverinsa linnoituksen saattoparven seuraamana.

He olivat kulkeneet vain satakunta kyynärää valleista, kun ranskalaista kenraalia neuvotteluun saattava pienoinen joukko näkyi nousevan esiin uurrostieltä, jonka muodosti piirittäjäin tykkipengerten ja linnan välillä juoksevan puron uoma. Siitä hetkestä, jolloin Munro jätti omat varustuksensa ilmestyäkseen vihollistensa eteen, oli hänen katsantonsa muuttunut juhlalliseksi ja hänen ryhtinsä ja astuntansa uljaan sotilaalliseksi. Kun hän näki ensi vilaukselta Montcalmin hatussa liehuvan valkoisen töyhdön, välähti hänen silmänsä eikä ikä enää tuntunut lainkaan painavan hänen kookasta ja yhä vielä jäntevää ruumistaan.

"Sanokaa pojille, että pysyvät valppaina", virkkoi hän hillityllä äänellä Duncanille, "ja pitäkööt tarkalla piitään ja pistimiään, sillä ei kukaan voi olla varma näistä kuningas Ludvigin käskyläisistä; mutta muutoin näytämme me niille tyynten ja levollisten miesten naamaa. Tehän ymmärrätte, majuri Heyward!"

Hänen puheensa keskeytti rummun pärrytys läheneväin ranskalaisten joukosta; siihen vastattiin heti, ja kumpikin puolue lähetti edelleen valkeata lippua kantavan sotilaan, varovaisen skotlantilaisen pysähtyessä vartijaosasto selkänsä takana. Heti kun tämä lyhyt tervehdys oli suoritettu, lähti Montcalm käymään heitä kohti nopein, mutta sulavin askelin, paljastaen päänsä vanhan sotilaan edessä ja sipaisten kohteliaisuuksissaan melkein maata hohtavalla töyhdöllään. Jos Munron ryhti ja asema olikin käskevämpi ja miehekkäämpi, niin puuttui siitä taas ranskalaisen notkeus ja viehättävä seurallisuus. Kumpikaan ei puhunut mitään pariin hetkeen, molemmat kun tarkastelivat toisiaan uteliain ja innokkain silmin. Ylhäisemmän arvonsa ja kohtauksen laadun nojalla rikkoi vihdoin Montcalm äänettömyyden. Lausuttuaan tavalliset tervehdyssanat hän kääntyi Duncaniin, hymyili hänelle ikäänkuin vanhalle tutulle ainakin ja jatkoi puhuen koko ajan ranskaa:

"Olen mielissäni, herraseni, että olette suvainnut ilahduttaa meitä seurallanne tässä tilaisuudessa. Niin ollen ei meidän ole tarvis käyttää tavallista tulkkia, sillä teille puhuessani tunnen samaa varmuutta kuin jos käyttäisin itse teidän kieltänne."

Duncan kiitti kohteliaisuudesta, ja Montcalm kääntyi vartijajoukkoonsa, joka vihollisten esimerkkiä noudattaen oli edennyt aivan hänen taakseen, ja lausui sille:

"Perääntykää, lapseni — on kovin kuuma; vetäytykää hieman taapäin."

Ennen kuin majuri Heyward noudatti tätä luottavaisuuden esimerkkiä, loi hän silmäyksen ympäri tasankoa ja huomasi levottomuudekseen ne lukuisat synkät villijoukot, jotka ympäröivän metsän rannasta uteliaina seurasivat kohtauksen kulkua.

"Herra Montcalm suvainnee vaikeuksitta havaita asemamme erilaisuuden", virkkoi hän hieman hämmennyksissään osoittaen samalla noita vaarallisia vihollisia, joita näkyi melkein kaikkialla. "Jos poistaisimme varusjoukkomme, seisoisimme tässä vihollistemme armoilla."

"Herra, teillä on turvananne ranskalaisen aatelismiehen kunniasana", vastasi Montcalm laskien kätensä ilmehikkäästi sydämelleen; "sen pitäisi riittää."

*Se riittääkin. Perääntykää!" lisäsi Duncan saattojoukkoa komentavalle upseerille, "perääntykää kuulomatkan ulkopuolelle ja odottakaa enempiä määräyksiä."

Munro katseli tätä liikettä ilmeisesti levottomana, eikä hän jättänytkään vaatimatta pikaista selitystä.

"Eikö ole meidän etujemme mukaista, herra ritari, olla osoittamatta pienintäkään epäluuloa?" vastasi Duncan. "Herra Montcalm antaa kunniansanansa meidän turvallisuudestamme, ja minä olen käskenyt miesten vetäytyä hiukan taapäin, näyttääkseni kuinka paljon me luotamme hänen vakuutukseensa."

"Se saattaa olla varsin oikein, hyvä herra, mutta minulla ei ole niin erinomaista luottamusta näiden kaikenlaisten markiisien kunniasanoihin. Heidän aateliskirjansa ovat liian käypää tavaraa, jotta voisi olla varma siitä, että niissä tosiaankin aina riippuu todellisen kunniantunnon sinetti."

"Te unohdatte, rakkahin herra ritari, että me olemme tekemisissä sekä
Euroopassa että Amerikassa urotöistään kunnioitetun upseerin kanssa.
Sotilaalta, jolla on hänen maineensa, ei meillä ole mitään
pelättävissä."

Vanhus viittasi alistumisensa merkiksi, vaikka hänen ankarat piirteensä ilmaisivatkin hänen yhä itsepintaisesti pysyvän epäluulossa, jonka oli synnyttänyt jonkinlainen perinnöllinen vihollisensa halveksiminen pikemminkin kuin jokin sellaiseen loukkaavaan tunteeseen johtava ulkonainen merkki. Montcalm odotti kärsivällisesti tämän puoliääneen käyneen pikku väittelyn loppua, astui sitten lähemmäksi ja aloitti keskustelun.

"Olen pyytänyt tätä kohtausta esimieheltänne, herra", virkkoi hän, "koska uskon hänen itsensäkin vähitellen taipuvan myöntämään, että hän on tehnyt kaikki, mitä on tarpeen hänen ruhtinaansa kunnian pelastamiseksi, ja koska nyt toivon hänen suostuvan kuuntelemaan ihmisyyden käskyjä. Minä olen aina todistava, että hänen vastarintansa on ollut urhoollinen ja että sitä jatkettiin niin kauan kuin suinkin toiveita oli."

Kun tämä keskustelun alkulause tulkittiin Munrolle, vastasi tämä arvokkaasti, mutta tarpeellisen kohteliaasti.

"Kuinka suuressa arvossa pitäneekään sellaista todistusta herra Montcalmin suusta, on se merkitsevä vieläkin enemmän silloin, kun se on paremmin ansaittu."

Ranskalainen kenraali hymyili Duncanin tulkitessa hänelle tätä vastausta ja huomautti:

"Mitä nyt niin kernaasti suodaan koetellulle urhoollisuudelle, kielletään ehkä tarpeettomalta itsepäisyydeltä. Ehkäpä herra tahtoisi nähdä leirini ja vakuuttautua omin silmin suuresta lukumäärästämme ja mahdottomuudesta meitä menestyksellisesti vastustaa?"

"Minä tiedän, että Ranskan kuningasta palvellaan hyvin", vastasi järkähtämätön skotlantilainen, heti kun Duncan oli päättänyt käännöksensä; "mutta minun kuninkaallisella herrallani on yhtä paljon ja yhtä uskollisia joukkoja."

"Vaikkei täällä, onneksemme", ehätti Montcalm odottamatta innoissaan tulkitsemista. "Sodassa vallitsee sallimus, jonka määräyksiin urhoollinen mies osaa alistua yhtä rohkeasti kuin hän uhmaa vihollistaan."

"Jos olisin tiennyt herra Montcalmin taitavan englanninkieltä, olisin säästänyt itseltäni niin puutteellisen tulkitsemisen vaivan", virkkoi harmistunut Duncan kuivasti muistaen heti äskeisen syrjähaastelunsa Munron kanssa.

"Anteeksi, hyvä herra", sanoi ranskalainen heikon punan noustessa hänen tummalle poskelleen. "On suuri erotus jonkin vieraan kielen ymmärtämisen ja puhumisen välillä; suvainnette siis yhä vielä avustaa minua." Sitten hän lyhyen vaitiolon jälkeen lisäsi:

"Nämä kukkulat tarjoavat meille mitä parhaimman tilaisuuden tarkastella teidän varustuksianne, hyvät herrat, ja minä tunnen ehkä niiden heikkouden yhtä hyvin kuin tekin."

"Kysykää ranskalaiselta kenraalilta, kantaako hänen kaukoputkensa Hudsonille asti", vastasi Munro ylpeästi; "ja tietääkö hän, milloin tai mistä hän voi odottaa Webbin armeijaa."

"Olkoon kenraali Webb oma tulkkinsa", vastasi valtioviisas Montcalm äkkiä ojentaen avatun kirjeen Munrolle lausuen: "Tästä olette näkevä, hyvä herra, etteivät hänen liikkeensä juuri saata pulaan minun sotavoimaani."

Vanhus tarttui ojennettuun paperiin odottamatta Duncanin käännöstä toisen puheesta, vieläpä niin innokkaasti, että hän siten paljasti, kuinka tärkeänä hän piti sen sisältöä. Hänen silmiensä kiitäessä pitkin rivejä vaihtui hänen kasvojensa ilme sotilaallisesta korskeudesta syväksi alakuloisuudeksi, hänen huulensa alkoivat vavista, ja samalla kun paperi putosi hänen kädestään, vaipui hänen päänsä alas ikäänkuin merkiksi kaikkien toiveiden raukeamisesta yhdellä iskulla. Duncan sieppasi kirjeen maasta ja rohkeuttaan puolustelematta luki hän hät'hätää sen julman sisällön. Lainkaan rohkaisematta heitä vastarintaan kehoitti heidän yhteinen esimiehensä päinvastoin pikaiseen antautumiseen, ilmaisten mitä selvimmin sanoin syyksi tähän menettelyynsä sen seikan, että hänen oli tuiki mahdotonta lähettää ainoatakaan miestä heidän avukseen.

"Tässä ei ole mitään juonia!" huudahti Duncan tarkastellen paperia sekä päältä että sisältä; "tässä on Webbin nimikirjoitus, ja tämä on varmastikin se kaapattu kirje."

"Se mies on minut pettänyt!" puhkesi vihdoin Munro katkerasti puhumaan; "hän on tuottanut häpeän ovelle, jonka sisäpuolella ei kunniattomuuden tietty koskaan ennen asuneen, ja raskaasti on hän solvannut minun harmaita hapsiani."

"Älkää sanoko niin", ehätti Duncan, "vielä me olemme linnoituksen ja kunniamme haltijoita. Myykäämme sentähden henkemme niin kalliista, että vihollisemme havaitsevat hinnan liian korkeaksi."

"Poika, minä kiitän sinua", huudahti vanhus havahtuen turruksistaan; "sinä olet jälleen muistuttanut Munroa hänen velvollisuudestaan. Me palaamme linnaan ja kaivamme hautamme noiden vallien taa."

"Hyvät herrat", virkkoi Montcalm jalomielisessä innossaan käyden askelen heitä lähemmäksi, "te tunnette vähän Ludvig de Saint Verania, jos luulette hänen voivan käyttää tätä kirjettä nöyryyttääkseen urhoollisia miehiä tai kootakseen itselleen häpeällistä mainetta. Kuunnelkaa ehtojani ennen kuin lähdette."

"Mitä ranskalainen sanoo?" kysyi vanhus tuikeasti; "pöyhkeileekö hän siitä, että sai siepatuksi kiinni päämajasta kirjeitä kuljettavan tiedustelijan? Hänen olisi parempi luopua tästä piirityksestä ja asettua Edwardin edustalle, jos hänen on mieli pelästyttää vihollistaan sanoilla."

Duncan selitti toisen tarkoituksen.

"Herra Montcalm, me kuuntelemme", lisäsi vanhus tyynemmin Duncanin lopetettua.

"Linnoituksen säilyttäminen on nykyisissä olosuhteissa mahdoton", sanoi hänen hyväntahtoinen vihollensa. "Minun herrani edut vaativat sen hävitettäväksi, mutta mitä teihin itseenne ja teidän urhoollisiin tovereihinne tulee, ei ole ainoatakaan sotilaalle kallisarvoista etua, johon ei myönnyttäisi."

"Lippumme?" kysyi Heyward.

"Viekää ne Englantiin ja näyttäkää niitä kuninkaallenne."

"Aseemme?"

"Pitäkää ne; kukaan ei osaa käyttää niitä paremmin."

"Lähtömme, linnoituksen luovuttaminen?"

"Kaikki tulee tapahtumaan teille kunniallisimmalla tavalla."

Duncan kääntyi nyt esittämään nämä ehdot päällikölleen, joka kuunteli häntä hämmästyneenä ja syvästi liikutettuna niin harvinaisesta ja odottamattomasta jalomielisyydestä.

"Menkää, Duncan", virkkoi hän sitten, "menkää tämän markiisin kanssa — ja markiisi hän tosiaankin ansaitsee olla — menkää hänen telttaansa ja järjestäkää tämä kaikki. Minä olen elänyt kyllin kauan nähdäkseni vanhuudessani kaksi seikkaa, joiden en olisi koskaan luullut tapahtuvan: englantilaisen, joka pelkää auttaa ystäväänsä, ja ranskalaisen, joka on liian rehellinen käyttääkseen hyväkseen etuaan."

Näin puhein laski vanhus päänsä jälleen povelleen ja palasi hitaasti linnaan, alakuloisella olemuksellaan ilmaisten levottomalle varusväelle tuovansa huonoja uutisia.

Tämän odottamattoman iskun seurauksista ei ylpeä Munro koskaan toipunut; mutta siitä hetkestä alkaen oli hänen jyrkässä luonteessaan huomattavissa muutos, joka seurasi häntä pikaiseen hautaan.

Duncan jäi sopimaan lähemmin antautumisen ehdoista. Hänen nähtiin palaavan linnaan ensimmäisen yövartion aikaan ja heti lyhyesti komentajan kanssa keskusteltuaan taas poistuvan sieltä. Sitten ilmoitettiin virallisesti vihollisuudet lakkautettaviksi — koska Munro oli kirjoittanut nimensä sopimukseen, jonka nojalla varustus oli luovutettava viholliselle seuraavana aamuna; mutta miehistö sai pitää aseensa, lippunsa ja kuormastonsa ja siis myöskin, sotilaskatsantokannan mukaan, kunniansa.