Read synchronized with  English  French  German  Russian 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Siis mennään sanomata kuulemaan, vaikk' arvaan kyllä jo sen sisällyksen, ennenkuin ranskalainen mitään virkkaa.

Kuningas Henrik Viides.

Seuraavat päivät vietettiin keskellä piirityksen puutteita, hämminkiä ja vaaroja, eikä Munrolla ollut riittäviä voimia vastustamaan saartajain pontevaa etenemistä. Näytti aivan siltä kuin olisi Webb joukkoineen nukkunut Hudsonin rannalla ja unohtanut kokonaan ahdistuksen, mihin hänen maanmiehensä olivat joutuneet. Montcalm oli täyttänyt vesien välisen taipaleen metsät villeillään, ja niiden jokainen huuto ja kirkaisu kuului läpi brittiläisen leirin vavahduttaen miehiä, jotka olivat jo muutoinkin taipuvaisia liioittelemaan vaaraa.

Niin ei ollut kuitenkaan piiritettyjen laita. Johtajainsa sanojen innostamina ja heidän esimerkkinsä kiihoittamina olivat he saaneet rohkeutensa takaisin, ja nyt he pitivät yllä entistä mainettaan toimekkuudella, joka teki oikeutta heidän ylipäällikkönsä tuimalle luonteelle. Väsyneenä vaivalloiseen matkaansa salojen läpi vihollistaan vastaan oli ranskalainen kenraali, niin koeteltu kuin hänen taitonsa olikin, jättänyt valtaamatta läheiset kukkulat, mistä piiritetyt olisi voitu surmata ilman vähintäkään vaaraa ja joita uudenaikaisemmassa sodassa ei niissä olosuhteissa olisi pidetty hetkeäkään vapaina. Tällaisten korkeuksien halveksuntaa tai oikeammin sanoen niiden kiipeämisen tuottaman vaivan pelkoa saattaakin katsoa silloisen sodankäyntitavan johtavaksi heikkoudeksi. Se luki nähtävästikin alkunsa yksinkertaisista intiaanikahakoista, joissa taistelun laatu ja metsien tiheys tekivät linnoitukset harvinaisiksi ja tykistön melkein hyödyttömäksi. Tällaisen tottumuksen synnyttämä huolimattomuus jatkui aina vapautussotiin asti, sai vapaavaltiot menettämään Ticonderogan tärkeän linnoituksen ja avasi Burgoynen armeijalle tien maan silloiseen sydämeen. Me katselemme kummastellen tällaista tietämättömyyttä tai sokeutta, miten sitä vain nimitämmekään, koska tiedämme, että esim. sellaisen vuoren kuin Mount Defiancen halveksiminen, jonka tarjoamia vaikeuksia on niin paljon liioiteltu, osoittautuisi nykyaikana tuhoisaksi sen insinöörin maineelle, joka olisi suunnitellut linnoituksia sen juurelle, tai sen kenraalin kunnialle, jonka osaksi olisi tullut niiden puolustaminen.

Älköön matkailija, sairas tai luonnonkauneuden ihailija, nelivaljakkonsa vetämissä vaunuissa liikkuessaan nykyään kautta maisemien, joita olemme yrittäneet kuvata, etsiäkseen tietoa, terveyttä ja huvia, tai lipuessaan vakavasti päämääräänsä kohti pitkin keinotekoisia vesireittejä, joita myöhemmin on luotu, älköön hän luulko esi-isiensäkin yhtä helposti kulkeneen poikki näiden vuorten tai taistelleen näitä virtoja vastaan. Yhden ainoan raskaan kanuunan kuljettamista jollekin vaikealle paikalle pidettiin usein taistelussa saavutetun voiton veroisena, ellei nimittäin tien hankaluus ollut erottanut siitä sen välttämätöntä apulaista, ampumavaroja, niin kauas, että se itse jäi hyödyttömäksi kömpelöksi rautaputkeksi.

Tämä asiain onneton tila huolestutti ankarasti sitä tarmokasta skotlantilaista, joka nyt puolusti William Henrikiä, Vaikka hänen vastustajansa ei käyttänytkään hyväkseen kukkuloita, oli tämä kuitenkin harkitusti rakennellut tykkipenkereitään tasangolle ja saanut ne toimimaan pontevasti ja taitavasti. Näitä hyökkäystoimenpiteitä vastaan saattoivat piiritetyt asettaa vain erämaanlinnoituksen epätäydelliset ja kiireessä kyhätyt varustukset.

Piirityksen viidennen ja palvelukseen astumisensa neljännen päivän iltana käytti majuri Heyward erästä juuri puhallettua neuvottelu-aselepoa mennäkseen vedenpuoleisen kylkivarustuksen valleille hengittämään raikasta järvi-ilmaa ja katsahtamaan saarroksen edistymistä. Hän oli yksin, ellemme ota lukuun vallilla käyskentelevää vahtisotilasta, sillä tykkimiehetkin olivat kiiruhtaneet nauttimaan tästä hetkellisestä raskaiden velvollisuuksiensa taukoamisesta. Ilta oli ihanan tyyni, ja kirkkaan veden pinnalla karehtiva vieno tuuli oli raitis ja hyväilevä. Tuntui kuin olisi luonto kanuunain jyskeen ja kuulien vinkunan lakattua ottanut tilaisuudesta vaarin pukeutuakseen lempeimpään ja viehättävimpään luotoonsa. Laskiessaan valoi aurinko kultahohdettaan maille ja vesille, mutta nyt oli sen voimakkaista säteistä poissa se tukahduttava kuumuus, joka muutoin kuuluu sen seudun ilmastoon ja vuodenaikaan. Vuoret paistoivat vihreinä, vehmaina ja miellyttävinä illan lempeässä loisteessa tai verhoutuivat pehmeään varjoon, kun ohuita utupilviä sattui solahtamaan niiden ja auringon väliin. Lukemattomat saaret uinuivat Horikanin helmassa, toiset mataloina ja ikäänkuin veteen vajonneina, toiset taas viheriään samettiin peittyneiden kunnaiden tavoin kohonneina yli järven pinnan; niiden liepeillä soutelivat piirittävän sotajoukon kalastajat kaikessa rauhassa ruuhiaan tai istuivat hiljaisina keskellä kuvastimenkirkasta lakeutta äänettömissä askareissaan.

Maisemassa oli samalla kertaa sekä eloa että lepoa. Kaikki mikä kuului luontoon oli vienoa tai yksinkertaisen suurta, kun taas kaikki ihmisen puuhasta ja mielenlaadusta riippuva oli hilpeätä ja vireätä.

Kaksi pientä valkoista viiriä liehui ilmassa, toinen linnoituksen ulkonevalla sakaralla, toinen piirittäjäin etumaisimman tykkipenkereen harjalla; ne kuvasivat sitä rauhaa, joka vallitsi ei ainoastaan taistelevien toimissa, vaan myöskin, siltä näytti, heidän vihamielisissä tunteissaan.

Näiden takana taas kohosivat Englannin ja Ranskan kilpailevat liput, raskaasti avaten ja sulkien silkkipoimujaan.

Satakunta iloista ja huoletonta ranskalaista veti verkkoa kohti somerikkorantaa, vaarallisen lähellä linnoituksen uhkaavia, mutta äänettömiä kanuunoita, ja läntiset vuoret kajahtelivat siitä riehakkaasta iloilusta ja niistä raikuvista huudoista, joilla he työtään säestivät. Toiset kiiruhtivat innoissaan ottamaan osaa järvellä tapahtuvaan huviin ja toiset kiipeilivät heidän kansalleen omituisen levottoman uteliaisuuden valtaamina läheisiä kukkuloita ylös. Kaikkien näiden aherrusten ja ilojen toimettomina, vaikka vilkkaasti seuraavina katselijoina olivat ne viholliset, jotka vartioivat piiritettyjen liikkeitä, sekä piiritetyt itse. Siellä täällä oli kuitenkin jokin kenttävartiosto virittänyt laulun tai järjestänyt pienet hypyt, mitkä olivat houkutelleet synkät villitkin kätköpaikoistaan metsistä niitä katselemaan. Sanalla sanoen: kaikki kantoi pikemminkin hilpeän huvittelupäivän kuin leppymättömän sodan vaarojen ja ponnistusten keskeltä anastetun lyhyen lepohetken leimaa.

Duncan oli seisonut muutamia minuutteja mietteissään ja katsellut tätä näkyä, kun lähestyväin askelten kaiku sai hänet luomaan silmänsä vallinvieruun vastapäätä ylempänä mainittua hyökkäysporttia. Hän eteni varustuksen kulmaan ja näki metsästäjän lähenevän linnoituksen keskikohtaa ranskalaisen upseerin vartioimana. Haukansilmän kasvot olivat vääntyneet ja huolten uurtamat, ja hän näytti aivan masentuneelta, ikäänkuin tuntisi hän syvintä alennusta ja häpeää vihollistensa valtaan joutumisestaan. Hänellä ei ollut enää mieliasettansa, ja hänen kätensäkin oli sidottu selän taakse kauriinnahasta leikellyin siimoin. Neuvotteluviirien saapuminen vaatimuksiaan esittävien lähettiläiden turvana oli viime aikoina tapahtunut niin usein, että kun Heyward ensin loi huolettoman silmäyksen tähän ryhmään, odotti hän näkevänsä jälleen jonkun vihollisen upseerin samanlaisine sanomineen; mutta heti tunnettuaan ystävänsä metsästäjän kookkaan vartalon ja yhä voimakkaat, vaikka alakuloiset kasvonpiirteet, säpsähti hän hämmästyksestä ja kääntyi laskeutumaan vallilta linnoitukseen.

Toisten äänten kaiku kiinnitti kuitenkin hänen huomiotansa ja sai hänet hetkiseksi unohtamaan aikeensa. Vallin sisäkulmassa hän tapasi sisarukset kävelemässä rintanojan ääressä ja niinkuin hänkin hengittämässä raitista ilmaa ja saamassa liikuntoa pitkän sisällä-oleskelun jälkeen. He eivät olleet kohdanneet toisiansa sitten sen tuskallisen hetken, jolloin nuori sotilas oli jättänyt heidät tasangolle, mutta vain turvatakseen heidän pelastumisensa. Lähtiessään heidän luotaan oli hän nähnyt heidät huolten murtamina ja väsymyksen kalventamina; nyt he seisoivat hänen edessään virkistyneinä ja kukoistavina. Meitä ei ihmetyttäne, vaikka nuori mies moisen houkutuksen alaisena kadottikin hetkiseksi kaikki muut seikat näkyvistään puhutellakseen heitä. Hänen edelleen ehätti kuitenkin vilkkaan, avosydämisen Alicen ääni.

"Ahaa! Tuossahan nyt tuleekin huolimaton, uskoton ritari, joka hylkää naisensa juuri taistelutantereella!" huusi hän. "Täällä me olemme odottaneet päiväkausia, ei, iankaikkisuuden, nähdäksemme teidät jalkojemme juuressa rukoilemassa armoa ja anteeksiantamusta pelkurimaisesta peräytymisestänne tai kuten mieluummin sanoisin, paostanne — sillä tosiaankin pakenitte sellaista vauhtia, ettei arvoisan ystävämme metsästäjän sanantapaa käyttääkseni haavoitettu kauriskaan olisi teille nopeudessa riittänyt!"

"Te ymmärrätte Alicen tahtovan ilmaista kiitoksiamme ja siunauksiamme", virkkoi vakavampi ja ajattelevampi Cora. "Me olemme tosiaankin hiukan ihmetelleet, miksi niin jyrkästi pysyttelette poissa paikasta, missä tytärten kiitollisuus voisi saada tukea isän sydämellisistä vakuutuksista."

"Isänne olisi itse voinut kertoa teille, että vaikka en olekaan ollut välittömässä läheisyydessänne, en ole kuitenkaan kokonaan unohtanut ajatella turvallisuuttanne", vastasi nuori mies. "Tuon hökkelikylän omistamisesta", lisäsi hän, osoittaen läheistä varustettua leiriä, "on käyty kiivasta taistelua, ja kenen vallassa se on, hän saa myöskin olla varma hallitsevansa tätä linnoitusta ja kaikkea, mitä sen sisällä on. Päiväni ja yöni ovat kaikki kuluneet siellä eroamisemme jälkeen, koska minä luulin velvollisuuteni kutsuvan minua sinne. Mutta", jatkoi hän kasvoillaan mielipahan ilme, jota hän koetti peittää, vaikka menestyksettä, "jos minä olisin arvannut selitettävän sitä, mitä minä pidin oikean sotilaan käytöksenä, tuolla tavoin, olisi häpeä yhtynyt järkisyihin!"

"Heyward! — Duncan!" huudahti Alice kumartuen eteenpäin nähdäkseen hänen puoliksi syrjään käännetyt kasvonsa, niin että muuan kultakihara valahti hänen punastuneelle poskelleen ja salasi melkein hänen silmäänsä kihonneen kyynelen, "jos minun täytyisi uskoa tämän typerän kielen tuottaneen teille vähintäkään mielenkarvautta, tahtoisin sen vaikenevan iäksi. Cora voi sanoa, jos Cora tahtoo, kuinka oikeudenmukaisesti me olemme arvostaneet avuliaisuuttanne, ja kuinka syvä — minä melkein sanoisin, kuinka palava — on kiitollisuutemme!"

"Ja tahtooko Cora vahvistaa näiden sanojen todenperäisyyden?" kysyi Duncan sallien peittelemättömän mielihyvän hymyn karkoittaa kasvoiltaan pilven. "Mitä sanoo vakava sisaremme? Onko hän löytävä sotilaan uskollisuudesta puolustusta ritarin laiminlyönneille?"

Cora ei heti vastannut, vaan kääntyi järvelle päin ikäänkuin katsellakseen Horikanin näkyjä. Kun hän sitten jälleen kiinnitti tummat silmänsä nuoreen mieheen, oli ne nyt täyttänyt tuskallisen levottomuuden ilme, joka viipymättä ajoi Heywardin mielestä kaikki muut ajatukset paitsi hellän huolehtimisen.

"Te ette voi hyvin, rakkain neiti Munro!" huudahti hän; "me olemme loruilleet kärsiessänne."

"Ei se ole mitään", vastasi neito kieltäen tarjotun tuen naisellisen kainosti. "Etten minä voi suhtautua aurinkoisesti elämään, kuten tämä avomielinen, vilkas haaveilija", jatkoi hän laskien kätensä kevyesti, mutta hellästi sisarensa käsivarrelle, "on kokemuksen rangaistus ja ehkäpä luonteeni onnettomuus. Katsokaa ympärillenne, majuri Heyward", lisäsi hän ikäänkuin päätettyään pudistaa heikkouden mielestään muistelemalla velvollisuuttaan, "ja sanokaa, millaisia toiveita tämä kaikki herättää sellaisen sotilaan tyttäressä, jonka korkein onni on hänen kunniansa ja hänen sotilasmaineensa."

"Kumpaakaan eivät saa eivätkä voi tahrata olosuhteet, joille hän ei voi mitään", vastasi Duncan lämpimästi. "Mutta sananne muistuttavat minuakin velvollisuuksistani. Menen nyt urhean isänne luo kuulemaan hänen päätöstään puolustusta koskevista erinomaisen tärkeistä seikoista. Jumala siunatkoon teitä kaikissa vaiheissanne, jalo … Cora — sitenhän minä kai saan ja minun täytyykin teitä yhä nimittää." Neito ojensi hänelle avosydämisesti kätensä, vaikka hänen huulensa vapisivat ja poskensa muuttuivat vähitellen tuhkanharmaiksi. "Kaikissa vaiheissa tiedän teidän pysyvän sukupuolenne kaunistuksena ja kunniana. Alice, hyvästi" — tässä hänen äänensä ilmaisi ihailun sijasta hellyyttä — "hyvästi, Alice; me tapaamme pian taas, voittajina, toivon minä, ja yleisen riemun ympäröiminä!"

Odottamatta vastausta kummaltakaan riensi nuori mies vallin nurmettuneita portaita alas, oikaisi nopeasti harjoituskentän poikki ja oli piankin heidän isänsä luona. Munro mitteli ahtaan asuntonsa lattiaa jättiläisaskelin ja hämmentyneen näköisenä Duncanin astuessa sisään.

"Te ennätitte edelle, majuri Heyward", virkkoi hän tulijalle; "aioin juuri etsiä tätä mieluisaa kohtausta.

"Olen pahoillani, jalo herra, kun näen niin lämpimästi puoltamani sanansaattajan palanneen ranskalaisten vartioimana! Toivon, ettei ole mitään syytä epäillä hänen uskollisuuttaan?"

"'Pitkän Pyssyn' uskollisuus on minulle hyvin tunnettu", vastasi Munro, "ja yläpuolella kaiken epäilyn, vaikka hänen tavallinen hyvä onnensa näyttääkin hänet vihdoin jättäneen. Montcalm sai hänet käsiinsä ja kansansa kirotulla kohteliaisuudella lähettää hänet nyt takaisin valitellen ja surkeillen sitä, että 'koska minä tiedän, kuinka suuressa arvossa te pidätte tätä miestä, en voi ajatellakaan hänen pidättämistään luonani!' Jesuiittamainen keino tuo, majuri Duncan Heyward, ilmoittaa toiselle hänen onnettomuutensa!"

"Mutta entä kenraali ja hänen apujoukkonsa?"

"Katsahditteko etelään päin, kun tulitte tänne, ja näittekö ne?" vastasi vanha sotilas katkerasti naurahtaen. "Hävetkää! Te olette malttamaton poika, ettekä anna herroille tarpeeksi aikaa marssiin!"

"Ovatko ne sitten tulossa? Onko tiedustelija sanonut edes sen?"

"Milloin ja mitä tietä? Sen unohti se pöllöpää sanoa minulle. Näyttää siinä olleen kysymys myös jostakin kirjeestä, ja se on aina miellyttävä puoli asiassa. Tuon markiisi Montcalmin — takaanpa teille, Duncan, että Lothianin markiisi voisi ostaa tusinan tuollaisia markiisi-nimiä — tavalliset huomaavaisuudenosoitukset sikseen, mutta jos kirjeen sisältämät uutiset olisivat olleet huonoja, olisi sen ranskalaisen hienostelijan kohteliaisuus varmasti pakottanut hänet ilmoittamaan ne meille."

"Hän piti siis kirjeen ja päästi vapaaksi kirjeentuojan?"

"Niin, aivan niin hän teki, ja kaiken tuon iankaikkisen 'ihmisystävyyden' nimissä. Löisinpä vetoa, jos vain totuudesta voisi päästä selville, että sen veijarin isoisä opetti jaloa tanssitaitoa!"

"Mutta mitä sanoo tiedustelija? Hänellähän on silmät ja korvat ja kieli: mitä hän kertoo suullisesti?"

"Oh, herra, häneltä ei suinkaan puutu luonnollisia aistejansa ja hän on vapaa puhumaan kaiken näkemänsä ja kuulemansa. Ja lopputulos on tämä: Hudsonin rannalla on olemassa hänen majesteettinsa linnoitus, jota nimitetään Edwardiksi hänen kuninkaallisen korkeutensa Yorkin prinssin kunniaksi, kuten tiedätte, ja se on täynnänsä aseistettuja miehiä, niinkuin sellaisen varustuksen tuleekin."

"Mutta eikö siellä havaittu mitään liikettä, mitään merkkiä aikeista lähteä meidän avuksemme?"

"Pidettiin siellä aamu- ja iltakatselmuksia; ja kun joku niistä maalaisjolpeista — te kyllä ymmärrätte sanan, Duncan, tehän olette tekin puoliksi skotlantilainen — kun joku niistä maalaisjolpeista kaatoi ruutia rokkaansa ja sattui tipahuttamaan sitä hiilillekin, niin se oikein räiskähteli!" Mutta vaihtaen sitten äkkiä katkeran, ivallisen puhetapansa vakavammaksi ja miettivämmäksi hän jatkoi: "Ja kuitenkin oli kaiketi siinä kirjeessä, ja täytyi olla jotakin, joka olisi ollut hyvä tietää!"

"Meidän täytyisi tehdä pian päätöksemme", sanoi Duncan, kerkeästi käyttäen tätä mielialan muutosta saadakseen esille käyntinsä tärkeämmät aiheet. "En voi salata teiltä, herra ritari, ettei leiri ole enää pitkää aikaa puolustettavissa, ja minun on hyvin ikävä lisätä, etteivät asiat ole juuri paremmin itse linnassakaan; yli puolet kanuunoistamme ovat haljenneet."

"Ja kunka muutoin voisi ollakaan? Muutamat oli ongittu järven pohjasta; toiset ovat ruostuneet metsissä sitten tämän maan löydön; ja toiset eivät ole koskaan kanuunoita olleetkaan — vain kaapparilaivan leikkikaluja! Luuletteko, herrani, tapaavanne Woolwich Warrenin keskellä erämaata, kolmentuhannen peninkulman päässä Isosta Britanniasta?"

"Vallit sortuvat niin että korvissa kumisee, ja muonavaratkin alkavat loppua", jatkoi Heyward, välittämättä tästä uudesta vihastuksenpuuskasta; "ja miehistökin osoittaa tyytymättömyyden ja levottomuuden oireita."

"Majuri Heyward", sanoi Munro, kääntyen nuoreen taistelutoveriinsa kaikella ikänsä ja korkeamman asemansa suomalla arvokkuudella, "olisin palvellut hänen majesteettiaan puolen vuosisataa ja hankkinut nämä harmaat hapseni turhaan, ellen olisi täysin selvillä kaikesta mitä sanotte ja uhkaavasta tilastamme; mutta sittenkin on kaikki tehtävä kuninkaan aseiden kunnian ja jotakin oman henkemme pelastamiseksi. Niin kauan kun on toivoa avusta, puolustan minä tätä linnaa, vaikka se olisi sitten tehtävä järven rannoilta kootuilla kivillä. Meidän täytyisi siis päästä vilkaisemaan siihen kirjeeseen, jotta saisimme tietää, mitä se mies oikeastaan aikoo, jonka Loudonin kreivi jätti joukkoomme sijaisekseen?"

"Ja voinko minä olla miksikään avuksi siinä suhteessa?"

"Herra, voitte kyllä. Markiisi Montcalm on muiden kohteliaisuudenosoituksiensa jatkoksi kutsunut minut henkilökohtaiseen keskusteluun näiden vallien ja hänen oman leirinsä välille, jotta hän siinä tekisi, kuten hän sanoo, muutamia lisäilmoituksia. Nyt ei minun ymmärtääkseni olisi viisasta näyttää sopimatonta intoa rientää häntä tapaamaan, ja sen vuoksi minä haluaisin käyttää teitä, korkeampaa upseeria, edustajanani; sillä huonosti sopisi Skotlannin kunniaan, jos voitaisi sanoa jonkun sen aatelismiehen joutuneen tappiolle kohteliaisuudessa minkä muun maan pojan kanssa tahansa."

Ryhtymättä kokonaan hedelmättömään puuhaan väittelemällä eri kansojen suhteellisista kohteliaisuusavuista suostui Duncan mielellään vanhan sotakarhun sijaiseksi lähestyvässä keskustelussa. Seurasi sitten pitkä ja tuttavallinen mielipiteiden vaihto, jonka kestäessä nuori mies päällikkönsä kokeneisuudesta ja synnynnäisestä terävä-älyisyydestä sai uutta oppia ammattiinsa, ja sen jälkeen lausui edellinen jäähyväiset.

Kun Duncan saattoi vain esiintyä linnan komentajan edusmiehenä, supistettiin luonnollisesti niitä juhlallisia menoja, jotka muutoin olisivat liittyneet kahden vihollisvoiman ylipäällikköjen kohtaukseen. Aselepoa kesti yhä, ja rummun päristessä ja pienen valkoisen viirin suojaamana astui Duncan ulos hyökkäysportista, kymmenen minuuttia sen jälkeen kun hän oli saanut ohjeensa. Hänet otti vastaan muuan toimeen määrätty ranskalainen upseeri tavallisin muodollisuuksin, ja tätä hän seurasi viipymättä siihen etäämmällä sijaitsevaan telttaan, missä asui ranskalaista armeijaa johtava mainehikas sotilas.

Viholliskenraali näyttäytyi nuorelle lähettiläälle arvokkaimpien upseeriensa, häntä sotaan seuranneiden alkuasukaspäällikköjen mustan joukon ja näiden eri heimojen sotilaiden ympäröimänä. Luodessaan nopean silmäyksen näiden jälkimmäisten kolkkoon parveen säpsähti Heyward hiukan, kun hän näki siinä Maguan ilkeät kasvot ja niillä sen tyynen, mutta tuhoatietävän ilmeen, jolla tämä häntä tarkasteli ja joka oli niin ominaista tuolle ovelalle villille. Heikko hämmästyksen huudahduskin pääsi nuoren miehen huulilta, mutta samassa muistaen toimensa ja seuran, missä oli, tukahutti hän heti kaiken mielenkuohun ja kääntyi vihollispäällikköön, joka oli jo edennyt askeleen häntä vastaan.

Markiisi Montcalm oli siihen aikaan, jota me kuvailemme, ikänsä kukoistuksessa ja, sopinee lisätä, onnensa ja menestyksensä huipulla. Mutta tässä kadehdittavassa asemassakin ollen hän esiintyi aina kohteliaasti ja herätti yhtä paljon huomiota sievien seuratapojen noudattamisellaan kuin sillä ritarillisella urheudellaankin, joka vain kaksi lyhyttä vuotta myöhemmin sai hänet menettämään henkensä Abrahamin tasangoilla. Käännettyään silmänsä Maguan nuivista piirteistä katseli Duncan mielikseen ranskalaisen kenraalin hymyileviä, hyväntahtoisia kasvoja ja hänen uljasta sotilaanryhtiään.

"Herra", virkkoi tämä jälkimmäinen ranskaksi, "minun on hyvin hauskaa ta… no! — minne se tulkki puikahti?"

"Minä en luule, herra, häntä tarvittavankaan", vastasi Heyward vaatimattomasti niinikään ranskankielellä; minä puhun hieman ranskaa."

*Ahaa! Se miellyttää minua suuresti", virkkoi Montcalm tarttuen Duncania tuttavallisesti käsivarresta ja johtaen hänet syvemmälle teltan sisään kaikkien kuuluvilta; "minä inhoankin niitä lurjuksia, koska ei niistä milloinkaan tiedä, mitä peliä ne milloinkin pitävät. No niin, herra!" jatkoi hän yhä ranskaa puhuen, "vaikka minä olisinkin tuntenut itseni ylpeäksi saadessani tavata komentajanne, olen minä sentään onnellinen, kun hän on nähnyt hyväksi käyttää sijaisenaan niin kunnianarvoista ja, minä olen varma, niin rakastettavaa upseeria kuin teitä!"

Duncan kumarsi syvään kohteliaisuudesta mielissään, vaikka hän olikin sankarillisesti päättänyt olla antamatta minkään taidokkaan sanakoreilun houkutella häntä unohtamaan ruhtinaansa etua. Montcalm vaikeni hetkiseksi, ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan, ja jatkoi sitten: "Komentajanne on urhoollinen mies ja hyvin tarmokas lyömään hyökkäykseni takaisin. Mutta, hyvä herra, eiköhän olisi nyt jo aika kuunnella enemmän ihmisyyden ja vähemmän rohkeuden neuvoja? Edellinen on yhtä tunnusmerkillistä sankarille kuin jälkimmäinenkin."

"Me pidämme näitä molempia ominaisuuksia erottamattomina", vastasi Duncan hymyillen; "mutta kun meillä on Teidän Korkeutenne pontevissa hyökkäyksissä oiva kiihoitin toiselle, emme me nykyisissä olosuhteissa havaitse mitään erikoista aihetta toisen harjoittamiseen."

Montcalm kumarsi vuorostaan keveästi, mutta tavalla, joka osoitti hänenlaisensa miehen olevan liian kokeneen pannakseen suurempaa painoa imartelun puheille. Hetken mietittyään hän lisäsi:

"Onhan mahdollista, että kaukoputkeni on pettänyt minut ja että varustuksenne kestävät pommitustamme paremmin kuin luulinkaan. Tehän tunnette voimamme?"

"Laskelmamme vaihtelevat", sanoi Duncan huolettomasti; "korkein ei kuitenkaan ole mennyt yli kahdenkymmenentuhannen miehen."

Ranskalainenkin puri huultaan ja kiinnitti katseensa terävästi toiseen, ikäänkuin lukeakseen hänen ajatuksensa; sitten jatkoi hän hänelle ominaisella valmiudella, ollen muka uskovinaan laskelmaa, joka kohotti hänen sotajoukkonsa luvun kaksinkertaiseksi.

"Eipä juuri imartele meidän sotilasten valppautta, hyvä herra, että mitä tehnemmekin, me emme voi koskaan salata todellisen voimamme suuruutta. Jos se yleensä olisi mahdollista, niin luulisi sen ainakin onnistuvan näissä metsissä. Mutta vaikka teidän mielestänne onkin liian aikaista kuulla ihmisyyden ääntä", jatkoi hän viekkaasti hymyillen, "niin sallinette minun kuitenkin uskoa, ettei teidän kaltaisenne nuori mies ole unohtanut kohteliaisuuden ja ritarillisuuden vaatimuksia. Komentajan tyttäret ovat, niin olen kuullut, saapuneet linnaan sen jälkeen kun se on joutunut piiritystilaan?"

"Se on totta, herra; mutta lainkaan heikontamatta ponnistuksiamme, ovat he meille päinvastoin urhouden esikuvana lujuudellaan. Ellei tarvittaisi muuta kuin tarmoa ja päättäväisyyttä sellaisen täydellisen sotilaan kuin markiisi Montcalmin vastustamiseksi, uskoisin minä mielihyvin William Henrikin puolustuksen vanhemmalle näistä neideistä."

"Meidän saalalaisissa laeissamme on muuan viisas määräys, joka sanoo, että 'Ranskan kruunu älköön koskaan omaksi alennuksekseen siirtykö keihäältä värttinälle'", vastasi Montcalm kuivasti ja hieman korskeastikin, mutta lisäsi heti aikaisemmalla suorasukaisuudellaan: "Kun kerran kaikki jalot ominaisuudet periytyvät, uskon minä sanojanne kernaasti, vaikka, kuten jo olen huomauttanut, urhoollisuudellakin on rajansa, eikä ihmisyyttäkään ole kokonaan unohdettava. Minä otaksun siis, hyvä herra, teidän saapuneen tänne valtuutettuna neuvottelemaan linnoituksen luovuttamisesta?"

"Onko Teidän Ylhäisyytenne mielestä puolustuksemme ollut niin heikkoa, että se on saanut luulemaan moista menettelyä tarpeelliseksi?"

"Olisin pahoillani, jos puolustusta jatkettaisiin niin kauan, että nuo punaiset ystäväni tuolla yhä enemmän ärtyisivät", jatkoi Montcalm katsahtaen vakavain ja tarkkaavaisten intiaanien parveen kiinnittämättä huomiota toisen kysymykseen; "minun on nyt jo vaikeata pitää heitä sodankäyntitapojen rajoissa."

Heyward vaikeni, sillä tuskallinen muisto vaaroista, joista hän oli niin äskettäin pelastunut, valtasi hänen mielensä ja loihti hänen eteensä niiden turvattomien olentojen kuvat, jotka olivat ottaneet osaa kaikkiin hänen kärsimyksiinsä.

"Ne herrat", jatkoi Montcalm, käyttäen hyväkseen etua, jonka hän älysi saavuttaneensa, "ovat mitä peloittavimpia, kun he ovat pettyneet toiveissaan, ja teille lienee tarpeetonta kertoa, kuinka vaikeata on hillitä heidän raivoansa. No niin, hyvä herra, ehkä nyt rupeamme puhumaan ehdoista?"

"Minä pelkään Teidän Ylhäisyytenne joutuneen harhaan arvostellessaan
William Henrikin lujuutta ja sen vartijaväen voimaa!"

"Minä en ole asettunut Quebecin, vaan multalinnoituksen edustalle, jota puolustaa kaksituhattakolmesataa urhoollista miestä", kuului lyhyt ja suora vastaus.

"Vallimme ovat kyllä mullasta kyhätyt, eivätkä ne tosiaankaan lepää Cape Diamondin kallioperustalla, mutta ne seisovat sentään rannalla, joka osoittautui niin tuhoisaksi Dieskaulle ja hänen joukolleen. Ja muutaman tunnin matkan päässä täältä on mahtava sotavoima, jonka me myöskin otamme lukuun puolustuskuntoisuuttamme arvioidessamme."

"Kaikkiaan vain kuusi- tai kahdeksantuhatta miestä", vastasi Montcalm näennäisesti hyvin välinpitämättömänä, "jotka heidän päällikkönsä viisaan harkinnan mukaan ovat paremmassa turvassa varustuksissaan kuin avoimella kentällä."

Nyt oli Heywardin vuoro puraista harmistuneena huultansa vastustajan niin kylmästi viitatessa sotavoimaan, jonka suuruuden nuori mies tiesi toisen arvostelleen liian korkeaksi. Molemmat miettivät äänettöminä hetkisen aikaa, kunnes Montcalm jatkoi keskustelua tavalla, joka osoitti hänen luulevan vieraansa käynnin tarkoittaneen yksinomaan antautumissopimuksen ehtojen määräämistä. Toiselta puolen yritteli Heyward kaikenlaisia keinoja houkutellakseen ranskalaisen kenraalin ilmaisemaan, mitä hän oli saanut tietoonsa kaapatusta kirjeestä. Kumpaisenkaan temput eivät onnistuneet, ja pitkän ja hyödyttömän kohtauksen jälkeen sanoi Duncan hyvästit saatuaan hyvän vaikutuksen vihollispäällikön kohteliaisuudesta ja älykkyydestä, mutta jäätyään yhtä tietämättömäksi kuin tullessaankin siitä, mistä hän oli lähtenyt ottamaan selkoa. Montcalm saattoi häntä teltan ovelle, uudistaen pyynnön, että linnoituksen komentaja suostuisi aivan ensi tilassa kohtaukseen avonaisella paikalla molempain sotajoukkojen välillä.

Sitten he erosivat, ja Duncan palasi ranskalaisten etuvarustukselle samalla tavalla saatettuna kuin ennenkin, sekä kiiruhti sieltä viipymättä linnaan oman komentajansa puheille.