Read synchronized with  English  French  German  Russian 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Vartija. Ken siellä?

Orleansin Neitsyt. Talonpoikia, Ranskan säälittäviä miehiä.

Kuningas Henrik Kuudes.

Nopeasti poistuessaan hirsivarustuksesta ja vaipuessaan syvälle metsän uumeniin ajatteli matkue kokonaisuudessaan niin innokkaasti vain pakoa, ettei kukaan rohjennut puhua sanaakaan tai edes kuiskata. Tiedustelija asettui jälleen etunenään, vaikkakin hänen askelensa, heidän kuljettuaan turvallisen kauas vihollisista, alkoivat hidastua samoin kuin heidän aikaisemmalla matkallaan, koska hän ei lainkaan tuntenut ympäröivän metsän paikallisuussuhteita. Useammin kuin kerran hän pysähtyi neuvottelemaan liittolaistensa mohikaanien kanssa viitaten kuuhun ja tutkien huolellisesti puiden kuorta. Näinä lyhyinä levähdyshetkinä kuuntelivat Heyward ja sisarukset vaaran kaksinkerroin herkistämin korvin keksiäkseen joitakin merkkejä heidän vihollistensa lähenemisestä. Sellaisina silmänräpäyksinä tuntui kuin koko avara seutu olisi nukkunut ikuiseen uneen, sillä pienintäkään ääntä ei erottanut metsästä lukuunottamatta jonkin virran kaukaista ja tuskin kuuluvaa solinaa. Linnut, pedot ja ihmiset, mikäli viimeksi mainituita tosiaankaan oli tässä rannattomassa salossa, kaikki näyttivät vaipuneen samanlaiseen sikeään horrokseen. Mutta puron solina heikosta äänestään huolimatta päästi heti oppaat pulasta, joka alkoi jo käydä sangen tukalaksi, ja sitä kohti he kulkivat nyt viipymättä.

Kun oli päästy pienen virran rannalle, pysähtyi Haukansilmä uudelleen ja riisuttuaan kenkänsä hän kehoitti Heywardia ja Gamutia seuraamaan esimerkkiä. Sitten he astuivat veteen ja lähes tunnin kulkivat näin virran uomassa jälkiä jättämättä. Kuu oli jo laskenut suunnattomaan mustaan pilvirykelmään, joka raskaana riippui läntisellä taivaanrannalla, kun he nousivat matalasta, kiemurtelevasta purosta metsää kasvavan hiekkatasangon kepeäkulkuiselle sileälle kamaralle. Täällä tuntui tiedustelija olevan jälleen kuin kotonaan, sillä hän kulki nyt eteenpäin varmasti ja nopeasti kuin mies, joka liikkuu lujasti luottaen omaan pettämättömään tietoonsa. Polku muuttui pian epätasaiseksi, ja matkustajat saattoivat selvästi havaita vuorten lähenevän lähenemistään molemmin puolin ja heidän tunkeutuvan niiden väliseen solaan. Äkkiä Haukansilmä pysähtyi ja odotettuaan siksi, kunnes koko seurue oli kerääntynyt hänen ympärilleen, hän alkoi puhua varmasti ja hiljaa niin että hänen sanansa vaikuttivat sitä juhlallisemmilta äänettömyyden ja pimeyden keskellä.

"On helppoa tuntea salojen polut ja löytää suolalähteet ja virrat", virkkoi hän; "mutta kuka rohkenisi tämän paikan nähtyään sanoa, että mahtava sotajoukko on kerran levähtänyt näiden hievahtamattomien puiden ja noiden karujen vuorten keskellä?"

"Meillä ei ole enää siis pitkälti William Henrikiin?" kysyi Heyward astuen lähemmäksi metsästäjää.

"Sinne päästäksemme on meidän vielä kuljettava pitkä ja vaivalloinen polku, ja milloin ja mistä sen tapaamme, siinä on nyt suurin vaikeus. Katsokaa", jatkoi hän osoittaen puiden välitse paikkaa, missä pieni lampare heijasteli tähtiä tyynestä pinnastaan, "tuolla on 'Verilammikko', ja minä seison nyt kamaralla, jota en ole ainoastaan polkenut jalallani, vaan jossa minä myös olen otellut vihollisen kanssa auringon noususta sen laskuun."

"Tuo musta, kammottava syvennys on siis taistelussa kaatuneiden urhojen hauta. Minä olen kuullut siitä puhuttavan, mutta milloinkaan ennen en ole vielä seisonut sen rannalla."

"Kolme kertaa iskimme samana päivänä yhteen sen hollantilais-ranskalaisen[9] kanssa", puheli Haukansilmä jatkaen omien ajatustensa kulkua vastaamatta Duncanin huomautukseen. "Hän piti meitä aika ahtaalla koettaessamme saartaa häntä, ja hän ajoi meidät solien läpi Horikanin rannoille hajalleen kuin metsästäjä kauriit. Mutta sitten me kokoonnuimme jälleen hirsivarustusten taakse ja pidimme Sir Williamin johdolla — hänet aateloitiin juuri tämän urotyön takia — ankarasti puoliamme, ja hyvinpä me maksoimmekin hänelle aamuisen häpeän! Sadat ranskalaiset näkivät auringon sinä päivänä viimeisen kerran, ja heidän päällikkönsäkin, Deiskau itse, joutui käsiimme siinä määrin lyijykuulien repimänä ja raatelemana, että hän vastaisiin sotatoimiin kykenemättömänä palasi omaan maahansa.

"Uljaita puolustajia kerrassaan!" huudahti Heyward nuorekkaan innostuksen hehkussa; "maine siitä levisi pian meillekin eteläiseen armeijaan."

"Niinpä niin! Mutta siihen se ei vielä loppunut. Majuri Effingham lähetti minut Sir Williamin omasta pyynnöstä kiertämään ranskalaiset ja viemään vesien välisen taipaleen poikki uutisia heidän tappiostaan Hudsonin rannalla sijaitsevaan linnoitukseen. Matkalla sinne tapasin juuri tuolla, missä nuo puut kohoavat korkeammalle muita harjanteen huipulla, meidän avuksemme lähetetyn sotaväenosaston, ja sen johdatin suoraan paikalle, missä vihollinen parhaillaan aterioitsi aavistamattakaan, ettei päivän verinen työ ollut vielä lopussa."

"Ja te yllätitte heidät?"

"Mikäli kuolema voi olla yllätys miehille, jotka ajattelevat vain nälkänsä sammuttamista. Me annoimme heille vain vähän hengähdysaikaa, sillä he olivat pidelleet meitä varsin pahasti aamuisessa ottelussa, ja joukossamme oli harvoja, joiden ystäviä ja sukulaisia nämä eivät olisi surmanneet. Kun kaikki oli ohi, heitettiin kuolleet — ja muutamien kertoman mukaan kuolevatkin — tähän pieneen lammikkoon. Nämä silmät ovat nähneet sen veden punaisena verestä, niin punaisena, ettei luonnollinen vesi koskaan pulppua sellaisena maan uumenista."

"Se oli sovelias ja toivoakseni rauhallinen hauta sotilaalle. Te olette siis ollut kauan palveluksessa näillä rajamailla?"

"Minäkö!" huudahti tiedustelija suoristaen kookkaan vartalonsa sotilaallisen ylpeänä. "Näillä kukkuloilla ei ole monta kaikua, jotka eivät olisi vastanneet pyssyni paukaukseen, eikä ole Horikanin ja virran välillä sellaista neliöpeninkulman suuruista maa-aluetta, jolle ei 'Hirventappaja' olisi kaatanut elollista olentoa, olkoon se sitten vihollinen tai järjetön metsän otus. Mutta onko tuo hauta niin rauhallinen kuin luulette, se on kokonaan toinen kysymys. Leirissä on miehiä, jotka ajattelevat ja sanovat, ettei ihmistä, jos mieli saada hänet lepäämään rauhassa, tule haudata silloin, kun hänessä on vielä henkeä ruumiissa, ja varmaa vain on, etteivät haavurit sen illan kiireessä ennättäneet niin tarkoin katsoa, kuka oli elävä ja kuka kuollut. Vaiti! Näettekö jonkun kävelevän lammikon reunalla?"

"En usko, että olisi muitakin yhtä kodittomia kuin me tässä kolkossa metsässä."

"Hänenlaisensa eivät välitä kodista eivätkä katosta, eikä yökaste voi luonnollisesti haitata ruumista, joka viettää päivänsä vedessä", vastasi tiedustelija tarttuen Heywardin olkapäähän suonenvedontapaisesti, josta nuori sotilas tajusi tuskallisen selvästi, kuinka perinpohjin taikauskoinen pelko oli vallannut muutoin niin rohkean miehen.

"Mutta katsokaa! Siellä on tosiaankin ihmishaamu, ja se lähestyy!
Tarttukaa aseihinne, ystäväni, sillä emme tiedä kenet kohtaamme."

"Kuka siellä?" kysyi ranskaksi tiukka, terävä ääni, joka tällä yksinäisellä, juhlallisella paikalla kajahti kuin kutsu toisesta maailmasta.

"Mitä haamu sanoo?" kuiskasi tiedustelija; "se ei puhu intiaanin- eikä englanninkieltä."

"Kuka siellä?" toisti sama ääni, jota säesti aseiden kalskahdus ja uhkaava asento.

"Ranska!" huusi Heyward niinikään ranskaksi astuen puiden varjosta lammikon rannalle vain muutamien sylien päähän vahtisotilaasta.

"Mistä tulette — minne menette näin varhain?" kysyi sotilas korostaen oikein emämaan ranskankielen tapaan.

"Minä tulen vakoiluretkeltä ja olen menossa nukkumaan."

"Oletteko kuninkaan upseeri?"

"Epäilemättä, toveri; pidätkö minua maalaisena! Minä olen ratsuväenkapteeni (Heyward arvasi helposti sotilaan kuuluvan johonkin jalkaväenrykmenttiin); minulla on täällä mukanani linnoituksen komentajan tyttäret. Ahaa! Sinä olet kuullut heistä puhuttavan! Minä sain heidät vangiksi lähellä toista varustusta, ja minä vien heitä nyt kenraalin luo."

"Kautta kunniani, arvoisat naiset, olen teidän tähtenne pahoillani", surkutteli nuori sotilas koskettaen viehättävästi lakkiaan; "mutta sellaista on sota! Kenraalimme on kelpo mies ja hän on naisille erittäin kohtelias."

"Sehän kuuluukin sotilaan ominaisuuksiin", virkkoi Cora ihmeteltävän levollisesti ja harkitusti. "Hyvästi, ystäväni; toivoisin vain täytettäväksenne mieluisampaa velvollisuutta."

Sotilas kumarsi syvään ja nöyrästi kiitokseksi kohteliaisuudesta, ja kun Heyward oli lisännyt "hyvää yötä, toveri", lähti seurue varovasti kulkemaan äänettömän lammikon rantaa. Sotilas, joka ei voinut aavistaakaan tavanneensa niin julkeita vihollisia, jäi itsekseen hyräilemään laulua, jonka naisten näkeminen oli tuonut hänen mieleensä.

Eläköön viini, lempi…" j.n.e., j.n.e.

"Olipa hyvä, että ymmärsitte lurjuksen puhetta!" kuiskasi tiedustelija heidän päästyään hieman loitommalle samalla laskien pyssyn käsivarrelleen. "Minä huomasin piankin, että hän oli niitä epämiellyttäviä ranskalaisroikaleita, ja mies kiittäköön onneaan, ystävällistä käytöstapaansa ja hyviä aikeitaan, muutoin olisi hänenkin ruumiilleen löydetty paikka hänen maanmiestensä luiden seasta."

Hänen puheensa keskeytti pitkällinen ja raskas ähkyntä, joka kuului pienen lammikon suunnasta ikäänkuin viipyisivät kuolleiden haamut tosiaankin vielä vetisen hautansa partaalla.

"Varmasti oli hän lihaa ja verta!" jatkoi tiedustelija; "sillä ei henki olisi voinut käsitellä aseitaan noin pontevasti!"

"Hän oli lihaa ja verta; mutta on sangen epäiltävää, kuuluuko se miesparka enää tähän maailmaan", virkkoi Heyward, joka katsahti ympärilleen ja kaipasi Chingachgookia heidän pienestä parvestaan. Toinen ähkäys, ensimmäistä heikompi, kuului jälleen ja sitä seurasi raskas, pahaenteinen molskahdus veteen, ja kaikki oli taas niin hiljaista kuin ei tuon kammottavan lammikon rantamia olisi milloinkaan herätettykään luomisen jälkeisestä äänettömyydestään. Heidän vielä seisoessaan paikoillaan epätietoisuuden vallassa nähtiin intiaanin pujahtavan esiin pensaikosta. Lähestyessään heitä kiinnitti vanha päällikkö toisella kädellään onnettoman nuoren ranskalaisen höyryävää päänahkaa vyöhönsä ja sijoitti toisella paikoilleen puukkoa ja kirvestä, jotka olivat juoneet hänen vertansa. Sitten hän asettui tavalliselle paikalleen sen näköisenä, kuin olisi hän luullut suorittaneensa hyvänkin ansiotyön.

Tiedustelija laski pyssynsä perän maahan ja asettaen molemmat kätensä sen suulle hän seisoi hetken miettiväisenä ja sanaakaan puhumatta. Sitten hän pudisti surumielisesti päätään ja mumisi:

"Se olisi ollut julma ja epäinhimillinen teko valkean miehen tekemäksi; mutta moinen kuuluu nyt kerta kaikkiaan intiaanin tapoihin ja luontoon, ja minä otaksun, ettei sitä pidä ankarasti paheksua. Minä olisin sentään mieluummin suonut sen kohdanneen jotakin kirottua mingoa kuin tätä iloista vanhan maailman poikaa."

"Riittää!" virkkoi Heyward, joka pelkäsi asiasta tietämättömien sisarten ymmärtävän syyn viivykkiin ja joka myös vaimensi inhoaan samansuuntaisilla mietteillä kuin metsästäjäkin, "se on tehty, ja vaikka olisi parempi ollut jättää se tekemättä, ei sitä voida enää auttaa. Te näette meidän liiankin selvästi olevan keskellä vihollisen vahtisotilaita. Minne meidän nyt tulee mielestänne kulkea?"

"Aivan niin", vastasi Haukansilmä jälleen havahtuen ajatuksistaan; "näyttää olevan, kuten sanoitte, liian myöhäistä enää tuumailla sitä asiaa. Ranskalaiset ovat asettuneet linnoituksen ympärille oikein tosissaan, ja jos me haluamme päästä heidän ohitseen, saamme pujotella kuin panisimme lankaa pienen pieneen silmäneulaan."

"Ja meillä on vain vähän aikaa siihen pujotteleminen!" lisäsi Heyward katsellessaan sitä pilvivuorta, joka peitti laskevan kuun.

"Ja meillä on vain vähän aikaa siihen pujottelemien." kertasi metsästäjä. "Seikka voidaan suorittaa kahdella tavalla Kaitselmuksen auttaessa, sillä ilman sitä apua se on kokonaan mahdotonta."

"Mainitkaa ne pian, sillä aika on täpärällä."

"Toinen olisi jättää naiset kulkemaan jalkaisin ja päästää heidän hevosensa harhailemaan tasangolle, lähettää mohikaanit käymään edellä, avata sitten itsellemme tie läpi vartioasemien ja astua linnoitukseen ruumiiden yli."

"Se ei käy päinsä — se ei käy päinsä!" keskeytti jalomielinen Heyward. "Sotilas voisi kyllä raivata tiensä sellaisella tavalla, mutta ei koskaan sellaisessa seurassa kuin meillä on."

"Siitä tulisi tosiaankin hirvittävä polku suloisten jalkain kuljettavaksi", vastasi tiedustelija, jota ehdotus ei myöskään miellyttänyt. "Mutta minä katsoin miehenä voivani mainita senkin keinon. Meidän täytyy siis palata entisiä jälkiämme ja poistua heidän vartiopiiristään; sitten käännymme länteen ja tulemme vuoristoon, mihin minä voin kätkeä heidät niin hyvin, että kaikki Montcalmin palkkahurtatkin eksyvät kantapäiltämme kuukausimääriksi."

"Tehkäämme siis niin viipymättä."

Pitemmät puheet olivat tarpeettomia, sillä Haukansilmä, lausuttuaan vain käskyn "seuratkaa", lähti kulkemaan takaisinpäin tietä, joka oli heidät juuri johtanut äskeiseen uhkaavaan, jopa vaaralliseenkin asemaan. Heidän kulkunsa niinkuin heidän keskustelunsakin oli varovaista ja melutonta, sillä eihän kukaan tiennyt, millä hetkellä vihollisen kulkuvartio tai väijyvä vahtisotilas nousisi heidän eteensä polulle. Kun he äänettöminä sivuuttivat lammikon rannan, katsahtivat Heyward Ja metsästäjä tuontuostakin sen kaameaan, mustaan veteen.

He etsivät turhaan ihmisolentoa, jonka he niin äskettäin olivat nähneet kävelevän pitkin sen hiljaista reunaa, ja heikko, säännöllinen laineiden loiske ilmoitti, ettei vesi vielä ollut kokonaan tyyntynyt, ja muistutti kauhistuttavasta verityöstä, joka siinä oli hetki sitten tapahtunut. Mutta niinkuin muukin katoava, synkeä maisema, häipyi matala lammikkokokin nopeasti pimeyteen ja sekaantui matkustajain edetessä tumman taustan yhteiseen epämääräisyyteen.

Haukansilmä poikkesi piankin heidän aikaisemmalta pakotieltään, kääntyä kohti vuoria, jotka muodostavat kapean tasangon länsirajan, ja johdatti seuralaisensa kerkein askelin syvälle niiden korkeiden, katkonaisten huippujen luomaan varjoon. Kulku tuli nyt hankalammaksi, sillä se kävi yli kallionjärkäleiden peittämän ja rotkojen halkoman maan, ja heidän nopeutensa oli sen mukaan pienempi. Molemmin puolin kohosi vaaleita tai mustia kukkuloita, jotka korvasivat jossakin määrin vaikeutuneen kulun herättämällä turvallisuudentunteen. Vihdoin alkoi seurue hitaasti nousta jyrkkää ja epätasaista rinnettä pitkin polkua, joka kummallisesti kierteli puiden lomitse ja kallioiden välitse, hakien tukea yhdestä ja välttäen toista, mistä saattoi päätellä salojen elämään ja tapoihin perinpohjin harjaantuneiden miesten raivanneen sen. Heidän vähitellen kohotessaan laaksojen tasalta ylemmäs alkoi päivän koittoa edeltävä pimeys hälvetä ja kaikki esineet näkyivät täyteläisessä ja loistavassa väriasussa, jonka luonto on niille lahjoittanut. Heidän astuessaan vuoren karuja kupeita kiipeilevästä vaivaismetsästä laakealle, sammalpeitteiselle kalliolle, joka muodosti sen huipun, alkoi aamurusko punertaa vastapäätä Horikanin laaksoa kohoavan kukkulan laella kasvavien viheriäin mäntyjen yläpuolella.

Tiedustelija kehoitti nyt sisaruksia laskeutumaan ratsailta. Ottaen kuolaimet uupuneiden elukoiden suusta ja satulat selästä hän päästi ne etsimään niukkaa ravintoansa tämän korkealla sijaitsevan paikan pensaiden ja harvan ruohon seasta.

"Menkää hakemaan ruokaanne sieltä, missä luonto sitä teille tarjoaa, mutta varokaa joutumasta itse verenhimoisten susien ruoaksi näillä vuorilla."

"Emmekö niitä enää tarvitse?" kysyi Heyward.

"Katsokaa ja arvostelkaa omin silmin", virkkoi tiedustelija astuen vuoren itäiselle reunalle, minne hän viittasi koko seurueenkin; "jos olisi yhtä helppoa katsoa ihmisten sydämeen kuin vaivatonta nähdä tältä paikalta Montcalmin leiri kaikessa sen alastomuudessa, olisi teeskentelijöillä pahat päivät ja mingon oveluus joutuisi aina tappiolle delavarin rehellisyyttä vastaan."

Saavuttuaan jyrkänteen reunalle näkivät matkustajat ensi silmäyksellä, kuinka oikeassa tiedustelija oli ollut väitteessään, samalla kun he älysivät ihmeteltävän taitavuuden, jota hän oli osoittanut johtaessaan heidät tälle hallitsevalle paikalle.

Kukkula, jonka laella he seisoivat ehkäpä tuhannen jalan korkeudessa, oli suipon kartion muotoinen ja kohosi taivasta kohti hieman ulompana vuorijonosta, joka useiden peninkulmain matkan kulkee järven länsirantaa, kunnes se veden tuolla puolen sisarjononsa tavattuaan häipyy näkyvistä Kanadaan päin sekavana, katkonaisena, harvan havumetsän peittämänä kallio-rykelmänä. Aivan katselijain jalkojen juuressa kaartui Horikanin eteläranta leveänä puoliympyränä vuoresta vuoreen, ja siitä lähti avara maakaistale, joka tuonnempana kohosi epätasaiseksi ja korkeahkoksi ylängöksi. Pohjoisessa kimalteli "Pyhän Järven" kirkas, ja, kuten täältä pyörryttävästä korkeudesta näytti, kapea vedenpinta, jota reunustivat lukemattomat lahdet, kaunistivat haaveelliset niemet ja täplittivät lukemattomat saaret. Muutamien peninkulmain päässä katosi järven uoma vuoren väliin tai kääri sen vaippaansa paksu utukerros, jota kevyt aamutuuli vyörytteli hitaasti pitkin sen povea. Mutta kapea aukko vuorenhuippujen välissä osoitti solaa, mistä se painui yhä kauemmas pohjoiseen avartamaan siellä jälleen puhdasta ja leveätä kuvastintansa ennen laskemistaan etäiseen Champlainiin. Etelässä näkyi tuo usein mainittu rotkolaakso tai paremmin sanoen tasangonmurtuma. Useiden peninkulmien alalla täälläpäin näyttivät vuoret taistelevan säilyttääkseen ylivaltansa, mutta jo silmänkantomatkan päässä ne haarautuivat ja sulivat viimein siihen hiekkatasankoon, jonka poikki me olemme seuranneet seikkailijoitamme heidän kaksinkertaisella matkallaan. Pitkin molempia vuorenharjanteita, jotka vastakkaisilta puolilta rajoittivat järveä ja laaksoa, kohoili keveitä kiemurtelevia sumupilviä asumattomista metsistä näyttäen salaisten piilomajojen savuilta tai toisinaan ne vierivät rinteitä alas yhtyäkseen alamaan paksumpaan usvaan. Vain yksinäinen lumivalkoinen pilvi leijui laakson yllä osoittamassa äänettömän lammikon paikkaa.

Suoraan järven rannalla ja lähempänä sen läntistä kuin itäistä äyrästä sijaitsivat William Henrikin avarat multavallit ja matalat rakennukset. Kaksi suurta kylkivarustusta näytti aivan uivan vedessä, joka huuhteli niiden perustuksia, kun taas syvä kaivanto ja laajat rämeet suojelivat linnoituksen muita sivuja ja kulmia. Maa oli puhdistettu puista kohtalaisen matkan päähän varustuksesta, mutta kaikki muut maiseman kohdat upeilivat luonnon viheriässä puvussa, paitsi siellä, missä kirkas vesi loi siihen pehmeämmän vivahduksen tai missä rohkeat kalliot kohottivat alastomia mustia huippujaan vuorijonojen aaltoilevan ääriviivan yli. Linnoituksen edustalla näkyi vahtisotilaita siellä täällä pitämässä tarkasti silmällä lukuisia vihollisiaan, ja vallien sisäpuolella erottivat matkustajat miehiä, joita vielä uni painoi edellisen yön valvonnasta. Kaakossa, linnoituksen välittömässä yhteydessä levisi valleilla ja kaivannoilla varustettu, kalliokunnaalle rakennettu leiri, joka olisi paljoa paremmin sopinut itse päälinnoituksen paikaksi ja jossa Haukansilmä ilmoitti äskettäin Heywardin seurueen mukana Hudsonin rannalta lähteneiden apurykmenttien oleskelevan. Hiukan etelämpänä nousi metsästä lukuisia mustia, raskaita savuja, jotka saattoi helposti erottaa lähteiden puhtaammista huurupilvistä ja joita tiedustelija myöskin osoitti Heywardille sanoen niiden todistavan vahvan vihollisosaston sijoittumista sille suunnalle.

Mikä enimmän kiinnitti nuoren sotilaan mieltä, oli näky järven läntisellä äyräällä, aivan lähellä sen eteläkärkeä. Maakaistaleella, joka ylhäältä katsoen tuntui liian kapealta niin suuren sotavoiman majapaikaksi, mutta joka itse asiassa ulottui useita satoja kyynäröitä Horikanin rannalta vuoren juurelle, hohtivat kymmenentuhatta miestä käsittävän leirin valkoiset teltat ja surmakojeet. Tykkipenkereitä oli jo luotu sen eteen, ja vielä katselijain sieltä ylhäältä niin erilaisin tuntein tarkastellessa maisemaa, joka kartan tavoin levisi heidän jalkojensa juuressa, kuului kanuunanjyskettä laaksosta ja jylisevä kaiku kiiriskeli pitkin itäisiä kukkuloita.

"Aamu saavuttaa juuri ihmiset tuolla alhaalla", virkkoi vakavana miettivä metsästäjä, "ja valveille päässeet aikovat herättää nukkumatteja kanuunainpaukkeella. Me tulemme muutamia tunteja liian myöhään! Montcalm on jo täyttänyt metsät kirotuilla irokeeseillaan."

"Linnoitus on tosiaankin joka taholta piiritetty", vastasi Duncan, "mutta eikö ole mitään keinoa tunkeutua sinne siitä huolimatta? Jääminen vangiksi vihollisen leiriin olisi paljoa parempi kuin joutua uudestaan väijyväin intiaanien käsiin."

"Katsokaa!" huudahti metsästäjä tietämättään suunnaten Coran huomion tämän isän olinpaikkaan, "katsokaa, kuinka tuo laukaus pani kivet lentämään komentajan talon kyljestä! Niinpä niin, nämä ranskalaiset hajoittavat sen alkutekijöihinsä paljoa pikemmin kuin se on rakennettu, vaikka se on niin jykevä ja paksu."

"Heyward, minä kärsin nähdessäni vaaran, jota en voi jakaa", sanoi tuo tavallisesti rohkea tyttö pelästyksissään. "Menkäämme Montcalmin luo ja pyytäkäämme päästä hänen puheilleen; hän ei voi vastustaa lapsen rukousta."

*Te tuskin pääsisitte ranskalaisen teltalle tukka päässänne", sanoi suorapuheinen tiedustelija. "Olisipa minulla vain yksikin noista tuhansista veneistä, jotka viruvat tyhjinä tuolla pitkin rantoja, olisi temppu piankin tehty. Katsokaa, näyttää tulevan äkillinen loppu pommituksesta, sillä tuolta nousee sumu, joka muuttaa päivän yöksi ja tekee intiaanin nuolen valettua kanuunaa vaarallisemmaksi. No, jos te olette valmiit seuraamaan minua, tahdon minä uskaltaa ja yrittää, sillä minun tekee mieleni päästä tuonne alas leiriin, vaikkapa vain hajoittaakseni nuo muutamat mingokoirat, joiden näen asettuneen väijyksiin tuon koivuviidakon liepeille."

"Me olemme valmiit seuraamaan", vastasi Cora lujasti; "sellaisessa tarkoituksessa seuraamme mihin vaaraan tahansa."

Tiedustelija käännähti häneen päin huulillaan rehellisen hyväksyvä, sydämellinen hymy ja vastasi:

"Tahtoisinpa, että minulla olisi tuhannen jänteväraajaista, nopsasilmäistä miestä, jotka pelkäisivät kuolemaa yhtä vähän kuin te! Ennen viikon loppua lähettäisin silloin nuo lörpöttelevät ranskalaiset luolaansa takaisin ulvoen yhtä pahasti kuin kahlekoirat tai nälkäiset sudet. Mutta matkaan!" jatkoi hän kääntyen Corasta koko seurueen puoleen, "sumu vyöryy alaspäin niin nopeasti, että me juuri ja juuri ennätämme tasangolle sitä tapaamaan ja käyttämään sitä suojanamme. Muistakaa, jos minulle jokin vahinko sattuisi, pitää aina tuuli vasemmalla poskellanne — tai seuratkaa mieluummin mohikaaneja: he vainuavat tiensä, olkoon sitten yö tai päivä."

Sitten hän viittasi heitä seuraamaan ja alkoi laskeutua jyrkkää rinnettä reippain, mutta varovaisin askelin. Heyward autteli sisaruksia, ja muutamissa minuuteissa olivat he kaikki ennättäneet pitkälle alas vuorta, jonka kupeita he äsken olivat kiivenneet niin monin vaivoin ja vastuksin.

Haukansilmän käymä suunta johti heidät piankin tasangolle, melkein vastapäätä linnan läntisen keskivarustuksen rynnäkköporttia, minne oli vielä matkaa noin puoli peninkulmaa kohdalta, johon metsästäjä oli pysähtynyt odottamaan Duncania ja tämän turvatteja. Innoissaan ja maan laadun avustamina olivat he kuitenkin päässeet edelle sumusta, joka raskaasti vyöryi järveä alas, ja sentähden oli välttämätöntä pysähtyä siksi, kunnes usva oli käärinyt vihollisleirin pehmeään vaippaansa. Mohikaanit käyttivät seisahdusta puikahtaakseen ulos metsästä ja vakoillakseen ympäristöä. Heitä seurasi vähän matkan päässä tiedustelija, joka halusi hyvissä ajoin saada ilmoituksen heidän huomioistaan ja itsekin hieman tutustua lähitienoon paikallisuussuhteisiin

Hetken kuluttua hän palasi takaisin kasvot punaisina harmista ja muristen pettymyksissään sanoja, joiden sisältö ei ollut juuri lempeintä laatua.

"Ovela ranskalainen on asettanut tänne etuvartioston aivan polullemme", noitui hän, "ja siinä on sekä punanahkoja että valkoisia; ja tässä sumussa voimme yhtä hyvin osua aivan heidän keskelleen kuin päästä heidän ohitseen!"

"Emmekö voisi tehdä pientä kierrosta vaaraa välttääksemme ja palata polullemme jälleen, kun se on ohi?"

"Ken kerran poikkeaa kulkusuunnastaan sumussa, kuinka voi hän sanoa milloin ja miten hänen pitää kääntyä osuakseen tielle uudelleen! Horikanin usvat eivät ole rauhanpiipun savukiemuroita tai sääskitulen yllä väikkyvää haikua."

Hänen vielä puhuessaan kuului ryskettä, ja kanuunankuula tohahti viidakkoon, iski erään nuoren puun runkoon ja ponnahti maahan, sillä sen voimaa olivat jo suurimmaksi osaksi heikontaneet aikaisemmat esteet. Intiaanit seurasivat heti tämän kauhistavan sanansaattajan jälkiä kuin toimeliaat palvelijat, ja Unkas alkoi haastella vakavasti ja monin elein delavarinkielellä.

"Olkoon sitten niin, poikani", mumisi tiedustelija hänen lopetettuaan; "sillä ankaroita kuumetauteja ei ole hoidettava niinkuin tavallista hammassärkyä. Tulkaa siis, sumu laskeutuu."

"Seis!" huusi Heyward, "selittäkää ensin mitä aiotte."

"Se on pian tehty, eikä siinä ole juuri paljoa toivomista, mutta onhan se aina parempi kuin ei mitään. Tuo kuula, jonka näitte", lisäsi tiedustelija potkaisten vaaratonta rautamöhkälettä jalallaan, "on kyntänyt maata matkallaan linnoituksesta, ja jos kaikki muut merkit jättävät meidät pulaan, seuraamme sen uurtamaa vakoa. Ei sanaakaan enää, vaan tulkaa perässäni, muutoin jättää sumu meidät puolitiehen molempien sotajoukkojen ampumatauluksi."

Huomattuaan, että ratkaiseva silmänräpäys, jolloin tarvittiin tekoja enemmän kuin sanoja, oli tosiaankin tullut, asettui Heyward sisarusten väliin ja johti heitä nopeasti eteenpäin pitäen hellittämättä oppaan tummaa haamua näkyvissään. Kävi pian selväksi, ettei Haukansilmä ollut liioitellut sumun voimaa, sillä ennen kuin he olivat kulkeneet pariakymmentä kyynärää, oli seurueen jäsenten vaikea erottaa toisiaan usvan seasta.

He olivat tehneet pienen mutkan vasemmalle ja aikoivat juuri kääntyä oikealle jälleen, astuttuaan Heywardin arvelun mukaan lähes puolet välimatkasta ystävällisiä varustuksia kohti, kun hänen korviinsa kajahti seuraava tuima ranskankielinen kysymys, ilmeisesti vain parinkymmenen jalan päässä heistä:

"Kuka siellä?"

"Eteenpäin!" kuiskasi tiedustelija jälleen kaartaen vasemmalle.

"Eteenpäin!" kertasi Heyward, kun samassa kysymys uudistettiin kymmenin äänin, joista jokainen tuntui olevan uhkaa täynnä.

"Minä", huusi Duncan niinikään ranskaksi, vetäen pikemminkin kuin johtaen kuljetettaviaan nopeasti edelleen.

"Pässinpää! — kuka minä?"

"Ranskan mies."

"Tunnutpa pikemminkin olevan Ranskan vihollinen. Seisahdu! Etkö?
Ampukaa, toverit!"

Käskyä toteltiin viipymättä, ja usvaan räiskähti viisikymmentä väkipyssyn laukausta. Onneksi oli tähtäys huono, ja kuulat leikkasivat ilmaa hieman toiselta suunnalta kuin mihin pakolaiset olivat kiirehtineet, vaikka kuitenkin niin läheltä, että Davidin ja tyttöjen tottumattomat korvat luulivat niiden viuhahtaneen vain muutaman tuuman päässä heidän ohimoistaan. Huuto kuului uudelleen, ja käsky ei ainoastaan ampua jälleen, vaan myös lähteä takaa-ajoon, oli liiankin selvästi erotettavissa. Heywardin lyhyesti selitettyä heille huudettujen ranskalaisten sanain tarkoituksen, pysähtyi Haukansilmä ja puhui kerkeän päättävästi ja lujasti:

"Laukaiskaamme pyssymme, niin viholliset luulevat tässä olevan kysymyksessä hyökkäyksen linnasta ja he väistyvät tai odottavat lisäväkeä." Tuuma oli hyvä, mutta ei tuottanut toivottua tulosta. Heti kun ranskalaiset kuulivat pamaukset, tuntui koko tasanko vilisevän miehiä ja pyssyt räiskähtelivät pitkin sen pituutta järven rannalta kaukaisimpaan metsänreunaan.

"Nyt me vedämme niskaamme koko heidän sotajoukkonsa ja saamme aikaan yleisen rynnäkön", sanoi Duncan; "käykää edellä, ystäväni, oman henkenne ja meidän kaikkien hengen nimessä."

Tiedustelija näytti halukkaalta noudattamaan kehoitusta, mutta hetken hälinässä ja aseman muututtua oli hän eksynyt oikealta suunnalta. Turhaan hän käänsi kumpaakin poskeaan heikkoon tuuleen: ne tuntuivat molemmat yhtä kylmiltä. Tässä pulassa löysi Unkas kuitenkin kanuunankuulan vaon, missä se oli uurtanut maata muutamain läheisten muurahaiskekojen kohdalta.

"Päästäkää minut edelle!" sanoi Haukansilmä, kumartuen vilkaisemaan suuntaa ja sitten lähtien heti eteenpäin.

Huutoja, kirouksia, huhuiluja, pyssynpamauksia kajahteli jälleen tuhkatiheään ja ilmeisesti heidän joka puoleltaan. Yht'äkkiä valaisi valtava leimaus maiseman, sumu vyörähteli ylöspäin paksuin kiertein, useat kanuunat purskauttivat sisältönsä poikki tasangon ja niiden jylinä ponnahti raskaasti takaisin vuoren kumisevan kaiun vahvistamana.

"Se tuli linnoituksesta!" huudahti Haukansilmä, käännähtäen ympäri, "ja me pelästyneet hupsut syöksyimme päätä pahkaa metsään makvain puukkojen saapuville."

Samassa kun erehdys oli korjattu, koetti koko seurue äärimmäisellä kiireellä voittaa menetettyä aikaa. Duncan luovutti mielellään Coran tukemisen Unkasin käsivarren huoleksi, ja Cora otti yhtä mielellään vastaan tervetulleen avun. Kiivaasti, innokkaasti rientäviä miehiä ajoi heitä ilmeisesti takaa aivan läheltä, ja joka hetki uhkasi heitä vangiksi joutumisella ja kuolemalla.

"Ei armoa roistoille!" kiljaisi ranskaksi joku kiihkeä vainooja, joka tuntui ohjaavan vihollisen toimia.

"Seisokaa lujina ja olkaa valmiit, urheat kuudennenkymmenennen rykmentin poikani!" kajahti äkkiä ääni heidän edestään; "odottakaa, kunnes näette vihollisen; ampukaa matalalta ja lakaiskaa vallinvieru puhtaaksi!"

"Isä! isä!" kuului kimakka huuto sumun seasta. "Minä olen täällä!
Alice, oma Elsiesi! Säästä, oi säästä tyttäresi!"

"Seis!" huusi jälleen ensimmäinen ääni isällisen tuskan värisyttämänä niin lujasti, että juhlallinen kaiku kiiriskeli aina metsänrantaan asti. "Se on hän! Jumala on antanut minulle lapseni takaisin! Avatkaa hyökkäysportti, kentälle, kuudeskymmenes, kentälle; älkää koskekokaan liipasimeen, jotta ette tappaisi karitsojani! Ajakaa ranskalaiset koirat tiehensä pistimillänne!"

Duncan kuuli ruostuneiden saranain kitisevän ja kiiruhdettuaan paikalle tuon äänen johtamana hän tapasi pitkän rivin tummanpunaisia sotilaita, jotka nopeasti kulkivat vallinvierua kohden. Hän tunsi heidät oman kuninkaallisen Amerikkalaisen rykmenttinsä pataljooniksi ja asetuttuaan heidän etunenäänsä hän pian puhdisti linnoituksen edustan perinpohjaisesti vainoojistaan.

Hetkisen olivat Cora ja Alice seisoneet vapisevina ja pelästyneinä tämän odottamattoman poistumisen nähdessään, mutta ennenkuin he olivat ennättäneet sanaakaan lausua tai edes muodostaa valmista ajatusta, ryntäsi sumusta esiin jättiläismäinen upseeri, jonka hapsia vuodet ja sotapalvelus olivat harmaannuttaneet, mutta jonka uhkeata sotilaallista ryhtiä aika oli pikemmin miedontanut kuin vahingoittanut, painoi heidät povelleen suurten polttavain kyynelten vieriessä pitkin hänen kalpeita, ryppyisiä poskiaan ja huudahti omituisella skotlantilaisella äänenpainollaan:

"Tästä minä kiitän Sinua, Herra! Tulkoon vaara millaisena tahansa, palvelijasi on nyt valmis sitä kohtaamaan.