Read synchronized with  English  French  German  Russian 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Mä polun mukavamman etsin.

Parnell.

Haukansilmän johtamana matka kävi poikki samojen hiekkatasankojen, joita seurue oli saman päivän aamuna kostonaikeissaan pettyneen Maguan opastamana kulkenut ja joita siellä täällä laaksot ja harjanteet katkaisivat. Aurinko oli jo vaipunut kaukaisia vuoria kohti, ja kun he matkasivat äärettömässä metsässä, ei kuumuus enää rasittanut. Heidän nopeutensa oli tietysti sen mukainen, ja paljoa ennen kuin hämärä oli laskeutunut heidän ympärilleen, olivat he taivaltaneet monta väsyttävää peninkulmaa paluutiellään.

Villin tavoin, jota hän täydellisesti vastasi, näytti metsästäjäkin vaistomaisesti huomioivan heidän raivaamattoman polkunsa viitat kaikenlaisista salaisista merkeistä, koska hän harvoin astui verkkaisammin eikä milloinkaan pysähtynyt miettimään. Nopea syrjäsilmäys puiden sammalpeitteeseen, katsaus laskevaan aurinkoon tai varma, mutta lyhytaikainen lukuisain vesireittien suunnan tarkkaaminen, joiden yli hän kahlasi, riittivät osoittamaan tien ja poistamaan suurimmatkin vaikeudet. Vähitellen alkoi metsä vaihtaa värejänsä, kun voimakas vihreys, joka oli tähän asti sen lehväkatoksia kaunistanut, tummeni ennustaen päivän sammumista.

Sisarusten koettaessa edes vilahdukselta puiden välitse nähdä aurinkoa ympäröivää kultahohtoista sädekehää, joka koristi vähän matkan päähän läntisten kukkulain yläpuolelle pinoutuneet pilvet punaisin juovin tai kapein keltakimalteisin reunoin, käännähti Haukansilmä äkkiä ja loistavaa taivasta kohti viitaten puhui:

"Kas tuossa on ihmiselle merkki, milloin hänen tulee etsiä ravintoansa ja luonnollista lepoa; parempi ja viisaampi hän olisi, jos hän ymmärtäisi luonnon viittaukset ja ottaisi oppia ilmojen linnuista ja ketojen eläimistä! Meidän yömme menee kuitenkin pian ohi, sillä kun kuu nousee, on meidän taas oltava jalkeilla ja jatkettava matkaa. Muistelen jossakin näillä paikoin taistelleeni makvojen kanssa ensimmäisessä sodassa, missä minä olen ihmisestä verta vuodattanut, ja tänne me rakensimme hirsivarustuksen estääksemme niitä ryöstönhimoisia roistoja pääsemästä käsiksi maapahkoihimme. Elleivät merkkini petä, tapaamme sen paikan tästä muutamia syliä vasemmallamme."

Odottamatta mitään myöntymystä tai edes minkäänlaista vastausta tunkeutui uljas metsästäjä rohkeasti tiheään kastanjavesakkoon, työntäen syrjään tavattomasti versoneiden, maan melkein kauttaaltaan peittävien puunalkujen oksat, ja toivoi joka askelella keksivänsä esineen, jonka hän ennestään tunsi. Metsästäjän muisti ei pettänytkään. Kuljettuaan orjantappurapensaiden täyttämää kiusallista viidakkoa muutamia satoja jalkoja hän tuli metsäaukealle, jonka keskellä kohosi ruohottunut ja rappeutunut, matala hirsivarustus. Tämä karkeatekoinen ja hoitamaton rakennus oli yksi niitä hylättyjä linnoituksia, joita kaikessa kiireessä kyhätään hädän hetkellä ja jotka sitten vaaran hälvettyä jätetään oman onnensa nojaan rauhallisesti raukenemaan metsän yksinäisyyteen, kenenkään niistä välittämättä ja melkein yhtä unohdettuina kuin tapaukset, jotka niiden pystyttämisen aiheuttivat. Tuollaisia muistomerkkejä ihmisen oleskelusta ja taisteluista tapaa vieläkin usein koko sillä leveällä metsävyöhykkeellä, joka kerran erotti vihollismaakunnat toisistaan, ja ne ovat tavallaan historiallisia raunioita, jotka läheisesti liittyvät siirtomaiden vaiheisiin ja jotka erinomaisesti sopivat niitä ympäröivän maiseman synkän yksinäiseen luonteeseen. Tuohikatto oli aikoja sitten hajonnut ja pudonnut pala palalta maahan, mutta valtavat mäntyhirret, jotka oli kaikessa kiireessä pinottu päällekkäin, olivat vielä alkuperäisillä sijoillaan, vaikka eräs varustuksen kulma olikin painunut alas uhaten muullekin karkean rakennuksen osalle pikaista luhistumista. Heywardin ja hänen seuralaistensa epäröidessä lähestyä rappeutunutta rakennusta astuivat Haukansilmä ja intiaanit matalain seinien sisäpuolelle eivät ainoastaan pelkäämättä, vaan myös ilmeisesti uteliaina. Sillä välin kun metsästäjä tarkasteli raunioita sekä sisältä että ulkoa mielenkiinnolla, jonka vain hetki hetkeltä heräävät muistot voivat synnyttää, kertoi Chingachgook pojalleen delavarinkielellä, voittajan ylpeys eleissään, tässä yksinäisessä paikassa nuoruudessaan tapahtuneen kahakan lyhyen historian. Hiven alakuloisuutta sekoittui kuitenkin hänen voitonriemuunsa ja muutti hänen äänensä, kuten tällaisissa tapauksissa, pehmeäksi ja sointuvaksi.

Sisarukset laskeutuivat tällä välin iloisina satulasta ja valmistautuivat nauttimaan pysähdyksen tuottamaa lepoa illan vilpoisuudessa ja rauhassa, jota he eivät luulleet muiden kuin metsän petojen voivan häiritä.

"Eiköhän levähdyspaikkamme olisi ollut paremmassa kätkössä, arvoisa ystäväni", kysyi varovainen Duncan huomattuaan metsästäjän jo lopettaneen lyhyen tarkastelunsa, "jos olisimme valinneet tietymättömämmän ja vähemmän käytetyn suojan kuin tämän?"

"On elossa enää vain harvoja ihmisiä, jotka tietävät, että tämä hirsivarustus on joskus rakennettu", kuului hidas ja miettivä vastaus. "Eipä usein kyhätä kirjoja eikä laiteta kertomuksia taistelusta, josta äsken oli puhe, mohikaanien ja mohokkien välisessä sodassa, johon he omasta halustaan olivat ryhtyneet. Minä olin silloin nuorukainen vielä, ja minä lähdin sotimaan delavarien puolesta, koska minä tiesin heidän kuuluvan syyttömästi parjattuun ja väärin kohdeltuun rotuun. Neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä himoitsivat nuo paholaisen sikiöt vertamme tämän puukasan ulkopuolella — sivumennen sanoen minä olin suunnitellut tämän varustuksen sekä sen osaksi rakentanutkin, vaikka en ole, kuten muistanette, mikään intiaani, vaan puhdasrotuinen valkeaihoinen. Delavarit avustivat myöskin työssä, ja tässä me pidimme puoliamme kymmenen kahtakymmentä vastaan siksi, kunnes meitä oli yhtä paljon, ja silloin me hyökkäsimme noiden koirien kimppuun, eikä ainoakaan mies heistä palannut kotiinsa kertomaan partiojoukkonsa kohtalosta. Niin, niin, minä olin silloin nuori ja tottumaton näkemään verta, ja kun en voinut kestää ajatusta, että olennot, joilla oli kuolematon sielu niinkuin minullakin, jäisivät virumaan paljaalle maalle petojen raadeltaviksi ja sateiden huuhdeltaviksi, hautasin kuolleet omin käsin juuri siihen pieneen kumpareeseen, jossa te nyt istutte; eikä se suinkaan ole huono istuinpaikka, vaikka se nyt peittää ihmisluita."

Heyward ja sisarukset hypähtivät kiireesti ruohoiselta hautakummulta, eivätkä naiset huolimatta hirveistä elämyksistä, joita he aivan äskettäin olivat saaneet kestää, voineet kokonaan tukahduttaa luonnollisen kauhun värähdystä joutuessaan näin läheisiin tekemisiin kuolleiden mohokkien kätköpaikan kanssa. Harmahtava iltavalaistus, jota tumman nurmen kattama synkkä aukeama, viidakkoreunus ja sen takana hengähtämättömän hiljaisuuden keskeltä näköjään aina pilviin asti kohoavat hongat rajoittavat, ja rannattoman metsän kuolemankaltainen äänettömyys, kaikki yhdessä olivat omiansa vahvistamaan tuollaista vaikutelmaa.

"He ovat menneet muille maille ja ovat nyt aivan vaarattomia", jatkoi Haukansilmä kättään huiskauttaen ja surumielisesti hymyillen heidän ilmeisen säikähdyksensä nähdessään; "he eivät enää koskaan kohota sotahuutoa eivätkä iske kirveellään! ja kaikista niistä, jotka olivat puuhaamassa heitä sinne, missä he nyt loikovat, olemme vain Chingachgook ja minä elossa. Mohikaanin veljet ja sukulaiset muodostivat meidän sotavoimamme, ja te näette edessänne heidän heimonsa viimeiset miehet."

Kuulijain silmät kääntyivät kuin itsestään intiaaneihin, joiden surulliseen kohtaloon he suhtautuivat säälin ja osanoton tuntein. Heidän mustat muotonsa erottuivat yhä selvästi hirsivarustuksen varjosta, ja poika kuuntali hartaana isänsä kohottavaa kertomusta miehistä, joiden nimiä hän oli kauan kunnioittanut heidän urhoutensa ja luontaisten avujensa takia.

"Minä luulin delavareja rauhalliseksi kansaksi", virkkoi Duncan, "enkä minä uskonut heidän koskaan itse antautuvan sotaan, koska he olivat luovuttaneet maittensa puolustamisen juuri samoille mohokeille, joita te surmasitte!"

"Se on osaksi totta", vastasi metsästäjä, "ja kuitenkin se on itse asiassa hävytön valhe. Sellainen sopimus tehtiin tosiaankin menneinä aikoina hollantilaisten toimesta, sillä nämä halusivat riisua aseet niiltä alkuasukkailta, joilla oli etuoikeus heidän anastamaansa maahan. Vaikka mohikaanit olivatkin samaa kansaa, eivät he englantilaisten ystävinä kuitenkaan suostuneet tuohon typerään kauppaan, vaan säilyttivät miehuutensa, ja samaten menettelivät delavaritkin, kun heidän silmänsä olivat auenneet näkemään tekemänsä tyhmyyden. Te näette edessänne päällikön, joka kuuluu mahtavaan heimoon! Kerran saattoi hänen heimonsa metsästää hirviä laajemmilla alueilla kuin mitä nyt kuuluu Albanyn suojelusherruuteen tapaamatta ainoatakaan puroa tai kukkulaa, joka ei olisi ollut heidän omansa; mutta mitä on jäänyt heidän jälkeläiselleen? Ehkä hän saa itseään varten, jos Jumala hyväksi näkee, kuusi jalkaa maata, jonka povessa hän voi rauhassa nukkua, mikäli hänellä on ystävä, joka ottaa vaivakseen laskea hänen päänsä niin syvään, etteivät aurankärjet siihen satu!"

"Riittää!" pyysi Heyward peläten tämän puheenaiheen johtavan sananvaihtoon, joka voisi rikkoa hänen kauniiden suojattiensa turvallisuudelle välttämättömän sovun seurueen keskuudessa; "me olemme kulkeneet pitkälti ja harvat meistä ovat saaneet lahjaksi sellaisen ruumiin kuin te, sillä se ei näytä tuntevan väsymystä eikä heikkoutta."

"Miehen jäntereet ja miehen luut kestävät kaikki sellaiset rasitukset", vastasi metsästäjä, katsellen lihaksisia jäseniään koettelemattakaan peittää kohteliaisuuden synnyttämää vilpitöntä mielihyvää: "siirtokunnissa lienee kyllä kookkaampia ja jykevätekoisempia miehiä kuin minä, mutta saattepa monet päivät kaupungeissa tallustella tavataksenne miehen, joka kykenisi kävelemään viisikymmentä englanninpeninkulmaa pysähtymättä kertaakaan huoahtamaan tai joka voisi pitää koirat kuulomatkan päässä useita tunteja kestävän metsästyksen aikana. Mutta koska lihaa ja verta on toisella ihmisellä enemmän kuin toisella, lienee sangen järjellistä otaksua näiden kauniiden neitien halajavan lepoa kaiken sen jälkeen, mitä he ovat tänään nähneet ja kestäneet. Unkas, puhdista lähde sillä välin kun isäsi ja minä rakennamme katoksen heidän suloisten päittensä suojaksi näistä kastanjanvesoista ja vuoteen ruohoista ja lehdistä."

Keskustelu taukosi tähän, ja metsästäjä ja hänen toverinsa puuhailivat mukavaa lepopaikkaa ja suojaa opastettavilleen. Lähde, joka useita pitkiä vuosia sitten on saanut alkuasukkaat valitsemaan tämän mäen tilapäisen varustuksensa paikaksi, oli tuota pikaa puhdistettu lehdistä, ja kirkas vesi syöksähti pikku syvänteestä lähettäen polveilevan puron juoksemaan viheriöivän töyrään rinnettä alas. Erääseen rakennuksen kolkkaan laitettiin katos seudun ilmastolle ominaisen runsaan yökasteen tunkeutumista estämään, ja sen varjoon kasattiin tuoksuvia oksia ja kuivia lehtiä sisarusten makuusijaksi.

Uutterain metsänpoikain puuhaillessa tällä tavoin haukkasivat Cora ja Alice pari suupalaa enemmän velvollisuuden kuin minkään todellisen ruokahalun pakottamina. Sitten he vetäytyivät seinien suojaan ja kiitettyään ensin kaikesta nauttimastaan armosta ja anottuaan jatkuvaa jumalallista laupeutta tulevankin yön varalle he laskeutuivat tuoksuvalle vuoteelleen ja kaikista muistoista ja aavisteluista huolimatta he vaipuivat pian uneen, jota luonto niin käskevästi vaati ja jota vielä sulostuttivat kauniit toiveet huomisesta päivästä. Duncan oli valmistautunut valvomaan yön heidän läheisyydessään aivan hirsiraunion seinustalla, mutta metsästäjä huomattuaan hänen aikomuksensa osoitti Chingachgookia, heittäytyi levollisena nurmelle pitkäkseen ja sanoi:

"Valkoisen miehen silmät ovat liian raskaat ja sokeat tällaiseen vahdinpitoon kuin tämä! Mohikaani on vartijanamme, nukkukaamme siis."

"Minä olin oikea unikeko vartijapaikallani viime yönä", sanoi Heyward, "enkä minä siis niin paljon tarvitse lepoa kuin te, jotka tuotitte suuremman kunnian sotilaan ammatille. Levätköön siis koko joukkomme, minä pidän vahtia."

"Jos makuupaikkamme olisi keskellä kuudennenkymmenennen amerikkalaisen rykmentin valkeita telttoja ja jos vastassamme olisi vain ranskalaisiin verrattavia vihollisia, en pyytäisi parempaa vartijaa", vastasi tiedustelija; "mutta pimeässä ja metsän salaisten merkkien keskellä ei teidän älynne olisi lapsen hulluutta parempi eikä teidän valppautenne auttaisi mitään. Pankaa siis maata kuten Unkas ja minäkin, ja nukkukaa kaikessa rauhassa."

Heyward huomasi tosiaankin nuoremman intiaanin heidän puhuessaan laskeutuneen pitkäkseen mäen rinteeseen parhaalla tavalla käyttääkseen lepoon suotua aikaa hyväkseen, ja hänen esimerkkiään oli seurannut David, jonka kieli kirjaimellisesti "oli tarttunut hänen kitalakeensa" heidän väsyttävän matkansa kiihoittaman haavakuumeen vaikutuksesta. Tahtomatta pitkittää hyödytöntä kiistelyä oli nuori mies noudattavinaan kehoitusta ja nojasi puolimakaavassa asennossa hirsivarustuksen seinää vasten, vaikka hän olikin mielessään vakavasti päättänyt olla ummistamatta silmiään, ennenkuin olisi jättänyt kallisarvoisen aarteensa Munron omaan syliin. Luullen saaneensa toisen vakuutetuksi nukahti Haukansilmä pian, ja tässä syrjäisessä paikassa vallitsi hiljaisuus, yhtä ehdoton kuin yksinäisyys, josta he olivat keksineet sen.

Monen minuutin ajan Duncan kykeni pitämään kuuloaistinsa vireänä tarkatakseen jokaista valittavaa ääntä, joka kuului metsästä. Hänen näkönsä teroittui sitä mukaa kuin illan varjot tihenivät, ja vielä silloinkin kun tähdet olivat alkaneet kimmeltää hänen päänsä päällä, saattoi hän erottaa nukkuvain toveriensa ääriviivat heidän maatessaan pitkänään nurmella, ja Chingachgookin, joka istui suorana ja hievahtamattomana kuin puut, mitkä tummana kehänä piirittivät aukeamaa joka taholta. Hän kuuli vielä sisarusten keveän hengityksen muutamain askelten päästä, eikä lehtikään lehahtanut vienon tuulenleyhkän liikuttamana hänen korvansa kuulematta sen kuiskivaa ääntä. Lopulta sekaantui kuitenkin kehrääjälinnun alakuloinen laulu pöllön valittavaan äännähtelyyn, ja hänen väsyneet silmänsä tavoittelivat tavantakaa tähtien kirkkaita säteitä, ja sitten hän kuvitteli näkevänsä ne suljettujen luomiensa läpi. Kerran havahduttuaan hän erehtyi pitämään pensasta vartijakumppaninaan, hänen päänsä vajosi sitten olalle, joka taas puolestaan haki tukea maasta, kunnes lopulta koko hänen ruumiinsa raukeni ja veltostui, ja nuori mies vaipui syvään uneen uneksien olevansa muinaisajan ritari ja pitävänsä keskiyöllä vahtia vapautetun kuninkaantyttären teltan edustalla, eikä hän epäillyt saavuttavansa kaunottaren suosiota moisella alttiuden ja valppauden näytteellä.

Hän ei tiennyt itsekään, kuinka kauan hän oli maannut horteessa, mutta hänen unikuvansa olivat jo aikoja sitten häipyneet olemattomiin, kun hänet herätti kevyt kosketus olkapäähän. Niin varovainen kuin tämä nyhjäys olikin, hypähti hän heti seisaalleen hämärästi muistaen tehtävän, johon hän oli vannoutunut yön alkaessa.

"Kuka siellä?" kysyi hän hapuillen miekkaansa sen tavalliselta paikalta. "Puhu, oletko ystävä vai vihollinen?"

"Ystävä", vastasi Chingachgook hiljaa ja osoitti valojuovaa, joka loi lempeätä hohdettaan puiden aukosta suoraan heidän leiripaikalleen, ja lisäsi heti kankealla englanninkielellään: "Kuu tulee, ja valkoisen miehen linna kaukana — kaukana; aika kulkea kun uni sulkee ranskalaisen molemmat silmät!"

"Olette oikeassa. Herättäkää ystävänne ja satuloikaa hevoset, minä valmistan seuralaiseni matkaan."

"Me olemme jo hereillä, Duncan", kuului Alicen vieno, hopeanheleä ääni rakennuksen sisältä; "ja valmiit kulkemaan aika nopeaan virkistävän unen jälkeen; mutta tehän olette valvonut tähtemme koko ikävän yön kestettyänne suuria vaivoja pitkän, pitkän päivän!"

"Sanokaa mieluummin, että minä olisin valvonut, elleivät petolliset silmäni olisi kavaltaneet minua; jo kaksi kertaa olen osoittautunut arvottomaksi tehtävään, joka on minulle uskottu."

"Ei, Duncan, älkää sanoko niin", keskeytti hymyilevä Alice hypähtäen rakennuksen varjosta kuunvaloon unen elvyttämän kauneuden täydessä kukoistuksessa. "Te laiminlyötte ajattelemattomasti itsenne, mutta huolehditte liiankin valppaasti muista. Emmekö voisi viipyä tällä paikalla vielä vähän aikaa, jotta saisitte tarvitsemaanne lepoa? Mielellämme, oikein mielellämme pitäisimme Cora ja minä vahtia teidän ja noiden kelpo miesten vetäessä pienet unoset!"

"Jos häpeä voisi parantaa minut unitaudistani, en enää koskaan silmiäni ummistaisi", sanoi nolostunut nuorukainen katsahtaen Alicen rehellisiin kasvoihin, joiden suloisen huolehtivassa ilmeessä hän ei kuitenkaan voinut nähdä mitään, mikä olisi tukenut hänen puolittain herännyttä epäluuloaan.

"On liiankin totta, että johdettuani teidät vaaraan varomattomuuksissani, en ole edes rikkomustani korjannut uskollisesti vartioimalla päänalusenne ääressä, niinkuin sotilaan tulisi."

"Ei kukaan muu kuin Duncan itse voisi syyttää Duncania sellaisesta heikkoudesta. Menkää siis nukkumaan ja uskokaa minua, ettei kumpikaan meistä, niin voimattomia tyttöjä kuin olemmekin, ole hoitava vartijatehtäväänsä leväperäisesti."

Nuoren miehen vapauttivat tukalasta omien virheittensä luettelemisen pakosta Chingachgookin huudahdus ja hänen poikansa hievahtamatonta tarkkaavaisuutta osoittava asento.

"Mohikaanit kuulevat vihollisen!" kuiskasi Haukansilmä, joka jo, kuten koko seuruekin, oli jalkeilla. "He vainuavat* vaaraa tuulesta."

"Niinkö?" lausui Heyward, "olemme kylliksi jo vuodattaneet verta!"

Puhuessaan tarttui nuori sotilas kuitenkin pyssyynsä ja astuen etualalle valmistautui korjaamaan äskeistä pientä huolimattomuuttaan altistaen uhmamielin henkensä turvattiensa puolustamiseksi.

"Siellä on varmaan jokin metsänelävä hiiviskelemässä lähettyvillä ruoanhaussa", kuiskasi hän heti, kun matalat ja ilmeisesti vielä kaukaa tulevat äänet, jotka olivat herättäneet mohikaanien huomiota, saapuivat hänenkin korviinsa.

"Vaiti!" vastasi tarkkaava metsästäjä; "ne ovat ihmisiä; — minäkin voin jo erottaa niiden askelet, niin kehnot kuin aistini ovatkin intiaanin aisteihin verrattuina. Huronikarkuri on nähtävästi tavannut jonkun Montcalmin vakoiluosaston ja nyt he ovat nuuskimassa jälkiämme. En minäkään kovin mielelläni vuodattaisi enää ihmisverta tässä paikassa", lisäsi hän silmäillen levottoman näköisenä synkkää ympäristöään; "mutta minkä on sallittu tapahtua, se tapahtuu! Vie hevoset varustukseen, Unkas; ja te, ystäväni, menkää tekin samaan suojaan. Niin ränsistynyt ja vanha kuin se onkin, tarjoaa se kuitenkin jonkinlaista turvaa, ja siellä on kajahtanut pyssyn laukaus aikaisemminkin kuin tänä yönä!"

Häntä toteltiin viipymättä. Mohikaanit kuljettivat narragenset-ratsut rakennukseen ja sinne kerääntyi myös koko seurue mitä suurinta hiljaisuutta noudattaen.

Lähestyvät askelet kuuluivat nyt liian selvästi varmistaakseen epäilyjä uhkaavan vaaran laadusta. Niihin sekaantui pian ääniä, jotka huutelivat toisilleen intiaanimurteella, minkä metsästäjä Heywardille kuiskaten vakuutti olevan huronien kieltä. Kun joukko saapui kohtaan, mistä hevoset olivat tunkeutuneet hirsivarustusta ympäröivään vesakkoon, joutui se ilmeisesti pulaan kadotettuaan merkit, jotka siihen asti olivat ohjanneet sen kulkua.

Äänistä päättäen saattoi noin kaksikymmentä miestä olla kiireesti kokoontunut tähän paikkaan, missä he eriäviä mielipiteitään ja ehdotuksiaan esittäessään saivat aikaan melkoisen hälinän.

"Nuo roistot tuntevat heikkoutemme", kuiskasi Haukansilmä seisoessaan siinä Heywardin vieressä pimeässä varjossa ja tirkistellessään ulos hirsien raosta, "muutoin eivät laiskottelisi akkamaisina. Kuulkaahan niitä käärmeensikiöitä! Kullakin tuntuu olevan kaksi kieltä ja vain yksi jalka!"

Duncan, niin urhoollinen kuin hän olikin tappelussa, ei voinut tällaisella tuskallisen jännittävällä hetkellä vastata mitään metsästäjän ivalliseen ja kuvaavaan huomautukseen. Hän vain tarttui pyssyynsä entistä lujemmin ja naulasi silmänsä kapeaan aukkoon, josta hän yhä kasvavalla levottomuudella tarkasteli kuutamomaisemaa. Pian sen jälkeen kuului joku puhuvan voimakkaammalla äänellä ikäänkuin hän olisi toisten käskijä, ja syntynyt hiljaisuus osoitti sitä kunnioitusta, millä hänen käskynsä tai ehkäpä vain neuvonsa otettiin vastaan. Sitten ilmoitti lehtien kahiseminen ja kuivien oksien risahteleminen villien jakaantuneen eri joukkoihin kadonneita jälkiä etsiäkseen. Vainottujen onneksi ei kuunpaiste, vaikka se loikin lempeän valohämyn raunioita ympäröivälle pienelle aukeamalle, ollut kuitenkaan kyllin voimakas tunkeutumaan metsän synkkien lehväkatosten alle, missä kaikki esineet olivat yhä petollisen hämärän vallassa. Etsintä oli hedelmätön, sillä niin lyhyt ja nopea oli ollut matkustajain poikkeaminen salaiselta polulta viidakkoon, että kaikki jalanjäljet olivat kadonneet metsän pimeyteen.

Ei viipynyt kuitenkaan kauan, ennenkuin väsymättömät villit kuuluivat samoilevan viidakossa ja vähitellen lähenevän sen tiheän kastanjavesakon sisäreunaa, joka ympäröi pientä aukeamaa.

"He tulevat", mutisi Heyward koettaen työntää pyssyään ulos hirsien raosta; "ampukaamme heti niiden lähestyessä."

"Pysykää visusti varjossa", vastasi metsästäjä; "piin napsahdus tai yhden ainoankin tulikivensirun haju toisi nälkäiset konnat kimppuumme. Jos niin olisi Jumalan tahto, että meidän täytyisi tapella päänahkojemme puolesta, luottakaa miehiin, jotka tuntien villien tavat eivät mene lymyyn kuultuaan sotaulvonnan."

Duncan katseli taakseen ja näki vapisevain sisarusten kyyristyneen rakennuksen etäisimpään soppeen, kun taas mohikaanit seisoivat varjossa suorina kuin pylväät, valmiina ja nähtävästi halukkainakin iskemään silloin, kun iskua tarvittiin. Kärsimättömyyttään hilliten katseli hän jälleen aukeamalle ja odotti tapausten kehitystä äänettömänä. Samassa avautui viidakko, ja kookas aseistettu huroni eteni muutamia askeleita avoimelle paikalle. Kun hän katseli hiljaista hirsivarustusta, paistoi kuu suoraan hänen mustille kasvoilleen ja paljasti niiden hämmästyneen ja uteliaan ilmeen. Hän päästi huudahduksen, jolla intiaani tavallisesti säestää hämmästystään ja matalalla äänellä huhuten kutsui pian kumppanin vierelleen.

Nämä metsän lapset seisoivat rinnakkain hyvän aikaa, osoittelivat luhistuvaa rakennusta ja puhelivat keskenään heimonsa oudolla kielellä. Sitten he lähenivät hitain ja varovaisin askelin pysähtyen tuon tuostakin vilkaisemaan varustukseen pelästyneen kauriin tavoin, sillä heidän uteliaisuutensa taisteli ankarasti heränneen vaaranpelon kanssa. Toisen jalka osui yht'äkkiä maakumpuun, jota hän kumartui lähemmin tarkastamaan. Tällä hetkellä huomasi Heyward metsästäjän irroittavan puukon tupesta ja laskevan pyssynsä suun. Nuori mies teki samoin valmistautuen hänkin puolestaan taisteluun, joka nyt näytti väistämättömältä.

Villit olivat niin lähellä, että hevosten pieninkin liikahdus tai tavallista voimakkaampi henkäys olisi ilmaissut pakolaiset. Mutta kun huronit olivat päässeet selville kummun laadusta, näytti heidän huomionsa kiintyneen kokonaan toisaalle. He keskustelivat jälleen, ja heidän ääntensä sävy oli yhtynyttä kunnioitusta. Sitten he vetäytyivät varovaisesti poispäin silmät kiinteästi suunnattuina hirsiraunioon, ikäänkuin he olisivat odottaneet näkevänsä vainajain haamujen nousevan esiin sen äänettömien seinien takaa, kunnes he aukeaman reunaan ehdittyään hitaasti peräytyivät viidakkoon ja hävisivät. Haukansilmä laski pyssynsä perän maahan, päästi pitkän helpotuksenhuokauksen ja virkkoi kuuluvasti kuiskaten:

"Niin, he kunnioittavat kuolleita, ja se on tällä kerralla pelastanut heidän henkensä ja ehkäpä parempainkin ihmisten hengen."

Heyward kiinnitti hetkiseksi huomionsa toverinsa puheeseen, mutta mitään vastaamatta hän kääntyi jälleen niihin päin, joita hän juuri silloin enemmän ajatteli. Hän kuuli molempien huronien poistuvan pensastosta, ja pian olivat ilmeisesti kaikki vainoojat kokoontuneet ympärille tarkkaavaisina kuuntelemaan heidän kertomustaan. Muutamia minuutteja kestäneen vakavan ja juhlallisen keskustelun jälkeen, joka kokonaan erosi heidän ensimmäisen kokoontumisensa aiheuttamasta hälisevästä kirkunasta, äänet hiljenivät ja etenivät häipyen lopulta metsän syvyyksiin.

Haukansilmä odotti siksi, kunnes kuuntelevan Chingachgookin merkinanto vakuutti hänelle, että pieninkin poistuvan joukon häly oli täydelleen hukkunut etäisyyteen, ja viittasi sitten Heywardia tuomaan hevoset esiin ja auttamaan sisarukset satulaan. Heti kun tämä oli tehty, lähtivät he varustuksesta luhistuneen oviaukon kautta ja pujahtivat hiljaa ja varovasti kulkemaan paikalta aivan vastakkaiseen suuntaan kuin mitä he olivat sinne tulleet; sisarukset loivat salaisia katseita hiljaiselle hautakummulle ja rappeutuvaan hirsiraunioon jättäessään lempeän kuunpaisteen upotakseen pian metsän pimentoon.